KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Nihilismiä.
Kun Falk eräänä hyvin sateisena syyskuun iltana käveli kotiin päin ja tuli Gref-Magni-kadulle, näki hän ihmeekseen ikkunastaan valoa. Tultuaan lähemmäs, niin että hän alhaalta voi katsoa huoneeseen, näki hän katossa varjon, joka muistutti jotakuta, jonka hän ennen oli nähnyt, mutta ei voinut muistaa ketä. Se oli surullinen hahmo ja näytti lähempää vieläkin surkeammalta. Falkin astuessa huoneeseen istui Struve hänen kirjotuspöytänsä ääressä, pää käsien varassa. Hänen vaatteensa olivat sateesta märkänä ja valuttivat lattialle vesipuroja, jotka juoksivat lattianrakoihin; hänen tukkansa riippui suortuvissa ja hänen tavallisesti jäykkä englantilainen poskipartansa riippui kuin tippukivet hänen märälle takilleen. Pöydällä hänen vieressään oli hänen musta hattunsa, joka oli lyhistynyt omasta painostaan ja näytti surevan mennyttä nuoruuttansa, sillä siihen oli kiinnitetty pitkä suruharso.
— Hyvää iltaa, sanoi Falk; sepä komea vieras.
— Elä pilkkaa minua, pyysi Struve.
— Miks'en sitä tekisi? En tiedä mitään syytä, miksi sitä en tekisi.
— Vai niin, sinäkin olet turmeltunut!
— Olen, siitä voit olla varma, niin että kohta minustakin tulee vanhoillinen! Sinulla on surua, näen minä; toivon saavani onnitella.
— Olen kadottanut pienokaisen.
— No, silloin saan onnitella häntä! — Sanoppa minulle, mitä sinä oikeastaan minusta tahdot? Sinä tiedät, että minä halveksin sinua, ja niin kai sinä luullakseni itsekin teet? Eikö totta?
— Tietysti, mutta kuules, ystäväni, eikö sinusta elämä ole kyllin katkeraa ilman että tarpeettomasti teemme sen toisillemme vielä katkerammaksi? Jos Jumala eli kaitselmus sillä huvittaa itseänsä, niin ei kai ihmisen pidä siihen alentua!
— No, se oli järkevä ajatus; se on sinulle kunniaksi! Etkö halua ottaa aamunuttuani päällesi siksi aikaa, kun pitkä takkisi kuivaa; sinua varmaankin palelee.
— Kiitos vaan, mutta minun täytyy kohta mennä.
— Voit aivan hyvin viipyä täällä hetken, niin saamme kerrankin puhua asiat selviksi.
— Puhun vastenmielisesti onnettomuuksistani.
— Puhu sitten rikoksistasi!
— Sellaisia minä en ole tehnyt!
— Olet ja suuria! Sinä olet vainonnut poljetuita, olet polkenut haavottuneita, olet pilkannut kurjia! Muistatko viimeistä lakkoa, jolloin asetuit järjestysvallan puolelle!
— Lain puolelle, veli hyvä!
— Vai lain! Sinä hullu, kuka on kirjottanut köyhälle lain! Rikas! Se on: herra orjalle!
— Lain on kirjottanut koko kansa ja yleinen oikeudentunto — sen on kirjottanut Jumala!
— Säästä suuria sanojasi puhuessasi minun kanssani! Kuka kirjotti 1734 vuoden lain? Herra Cronstedt! Kuka kirjotti viimeisen lain raipparangaistuksesta? Sen teki eversti Sabelman — se oli hänen anomusehdotuksensa — ja hänen ystävänsä, jotka silloin olivat enemmistössä, ajoivat sen läpi! Eversti Sabelman ei ole kansa eivätkä hänen tuttavansa olleet yleinen oikeudentunto. Kuka kirjotti lain yhtiöiden oikeudesta? Tuomari Svindelgren! Kuka kirjotti uuden valtiopäiväjärjestyksen? Asessori Vallonius! Kuka sai aikaan lain "laillisesta turvasta" s.o. lain, joka turvaa rikkaan köyhän oikeudenmukaisilta vaatimuksilta? Tukkukauppias Kryddgren! Pidä sinä suusi! Minä osaan sinun sananpartesi! Ketkä kirjottivat uuden vallanperimysjärjestyksen? Lainrikkojat! Ketkä ovat kirjottaneet metsälain? Rosvot! Ketkä kirjottivat lain yksityispankkien setelinanto-oikeudesta? Huijarit! Ja sinä väität Jumalan tehneen kaiken tämän? Jumala parka!
— Saanko antaa sinulle neuvon, koko elämäksesi neuvon, jonka kokemus on antanut minulle. Jos tahdot välttää sitä itsepalamista, jota kohti sinä kiihkoilijana kuljet, niin omaksu mitä pikimmin uusi katsantokanta asioiden ja olojen suhteen; totuttele näkemään maailma linnunsilmällä ja tulet huomaamaan, kuinka pieneltä ja merkityksettömältä kaikki näyttää; lähde edellytyksestä, että maailma on rikkaläjä, että ihmiset ovat perkeitä, munankuoria, porkkananvarsia, kaalinlehtiä, räsytilkkuja, niin ei sinua enää koskaan yllätetä, sinä et koskaan enää kadota mitään harhanäkyjä, vaan saat päinvastoin kokea paljon iloa, joka kerran kun näet kauniin piirteen, hyvän työn; sanalla sanoen, omaksu levollinen ja hiljainen maailmanhalveksuminen — etkä silti tarvitse pelätä tulevasi sydämettömäksi.
— Sitä katsantokantaa minulla tosin ei vielä ole, mutta maailmanhalveksumista osaksi. Mutta se onkin minun onnettomuuteni, sillä kun näen jonkunkaan todistuksen hyvyydestä tahi jalomielisyydestä, rakastan minä taasen ihmisiä, ajattelen heistä liian suurta ja petyn uudestaan!
— Rupea itsekkääksi! Anna ihmisille palttua!
— Pelkään, etten sitä voi!
— Hae itsellesi toinen toimiala. Lyöttäydy yhteen veljesi kanssa; hän näyttää viihtyvän täällä maan päällä. Näin hänet eilen kirkonkokouksessa Nikolain kirkossa.
— Kirkonkokouksessa?
— Hän on kirkkoneuvoston jäsen! Se on mies, jolla on tulevaisuutta. Pastori primarius nyökäytti hänelle päätään! Hänestä tulee kyllä pian valtuusmies kuten kaikista tontinomistajista.
— Kuinka käy Tritonin nykyään?
— He laskevat nykyään liikkeelle obligatsiooneja. Siinä ei veljesi ole mitään hävinnyt, jos ei ole mitään voittanutkaan, ei, hänellä on toisia asioita.
— Elkäämme puhuko siitä miehestä.
— Mutta hän on kuitenkin veljesi!
— Onko se hänen ansionsa, että hän on veljeni? Mutta nyt olemme puhuneet sitä ja tätä; sano minulle nyt asiasi!
— Voi, minun pitää huomenna mennä hautajaisiin eikä minulla ole hännystakkia.
— No, sen voit saada…
— Kiitos, hyvä veli, sinä pelastat minut suuresta pulasta. Se siitä, mutta on vielä toinen, arkaluontoisempi asia…
— Miksi valitset minut, vihamiehesi, uskotuksesi arkaluontoisissa asioissa? Se ihmetyttää minua.
— Siksi, että sinä olet ihminen, jolla on sydän…
— Elä siihen enää luota! No, jatka…
— Sinä olet tullut niin hermostuneeksi ja niin erilaiseksi, sinä, joka ennen olit niin lempeä!
— Sitähän minä sanoin! Anna tulla nyt!
— Tahdoin kysyä, haluaisitko sinä seurata minua kirkkomaalle?
— Hm! Minä? Miksi et pyydä tovereitasi Harmaastaviitasta?
— Siksi, että on asianhaaroja. Sinulle voin sen sanoa! Minä en ole naimisissa.
— Et naimisissa? Sinä, alttarin ja tapojen puolustaja, höllytätkö sinä pyhiä siteitä?
— Köyhyys, asianhaarat! Mutta minä olen yhtä onnellinen silti! Vaimoni pitää minusta ja minä hänestä, siinä kaikki! On vielä toinenkin asia! Lapsi jäi sattuneesta syystä kastamatta; se oli kolmen viikon vanha kuollessaan; ja siksi se ei saa pappia haudalle, mutta sitä minä en uskalla sanoa vaimolleni, hän joutuisi epätoivoon. Siksi olen sanonut hänelle, että pappi yhtyy meihin kirkkomaalla; tämä sitä varten, että tiedät. Hän jää tietystikin kotiin. Sinä tapaat ainoastaan kaksi henkilöä: toisen nimi on Levi, Tritonin johtajan nuorempi veli ja on yhtiön konttorissa; hän on rakastettava nuorukainen, harvinaisen hyväpäinen ja vielä hyväsydämisempi. Älä naura, näen kyllä, että sinä luulet minun lainanneen häneltä rahaa; niin tosin olen tehnytkin, mutta hän on mies, josta sinä varmaan tulet paljon pitämään! Ja sitten vanha ystäväni tohtori Borg, joka on hoitanut lasta. Hän on ennakkoluuloton mies ja hyvin edistysmielinen — häntä kyllä tulet ymmärtämään. No, nyt kai tulet; vaunuihin menee meitä neljä ja tietenkin pieni kirstu.
— Kyllä minä tulen!
— Mutta nyt pyydän sinulta vielä yhtä asiaa. Katsos, vaimollani on uskonnollisia epäilyksiä pienokaisen autuudesta, koska tämä kuoli kastamatta, ja hän kysyy asiasta kaikkien ihmisten mielipidettä saadakseen mieleensä rauhan.
— No, kai sinä osaat augsburgilaisen tunnustuksen?
— Ei nyt ole kysymys mistään tunnustuksista.
— Mutta kirjottaessasi lehteen on aina kysymys virallisesta uskosta.
— Lehdessä, niin, sehän on yhtiön asia — jos yhtiö tahtoo ylläpitää kristinuskoa, niin saahan se sen tehdä; kun minä olen yhtiön työssä niin … se on asia sinänsä se… Ole yhtä mieltä hänen kanssaan, jos hän sanoo uskovansa, että lapsi on autuas!
— No niin, tehdäkseni ihmisen onnelliseksi minä kyllä voin kieltää uskonnon, varsinkin kun se ei ole minun. Mutta sinun täytyy sanoa nyt myöskin, missä sinä asut!
— Tiedätkö, missä Valkeat vuoret ovat?
— Kyllä tiedän! Sinä asut ehkä tuossa paklatussa puutalossa kallion töyräällä?
— Mistä sen tiedät?
— Olen kerran ollut siellä.
— Tunnet ehkä tuon sosialistin Ygbergin, joka tärvelee minulta ihmiset. Minä olen talossa Smithin varaisäntä ja asun vuokratta siitä hyvästä, että kokoan hyyryt; mutta kun he eivät voi maksaa, puhuvat he jonkinlaista pötyä, jota hän on heille opettanut, "työstä ja kapitaalista" ja muusta sellaisesta, jota on roskalehdissä kirjotettu.
Falk vaikeni.
— Tunnetko sinä tuon Ygbergin?
— Tunnen kyllä! Tahdotko nyt koettaa hännystakkia?
Kun Struve oli pukenut hännystakin ylleen, veti hän märän pitkän takkinsa sen päälle, napitti sen leukaan asti, sytytti pureksitun sikarinpätkän, joka nökötti tulitikun päässä — ja meni. Falk valaisi häntä rappusissa.
— Sinulla on pitkä matka kuljettavana, sanoi Falk tehdäkseen hyvästijätön sovinnollisemmaksi.
— Niin on, Jumala nähköön! Eikä minulla ole sateenvarjoa.
— Eikä päällystakkia! Etkö halua lainata minun talvitakkiani?
— Kyllä, kiitos vaan, mutta se on liian ystävällistä!
— Saanhan sen takaisin sitten, kun sopii!
Falk palasi huoneeseen, toi päällystakin ja pudotti sen Struvelle, joka seisoi alhaalla portailla, ja sanottuaan lyhyesti hyvää yötä meni hän sisälle. Mutta ilma tuntui hänestä niin raskaalta, että hän aukaisi akkunan. Ulkona virtasi rankka syyssade rapisten kattopeltejä vasten ja syöksyi likaiselle kadulle. Vastapäätä olevasta kasarmista kuului iltahuuto, siellä laulettiin kuorossa ja avonaisista ikkunoista tunkihe korviin katkonaisia virren säkeitä.
Falk tunsi itsensä yksinäiseksi ja väsyneeksi. Hän oli toivonut saavansa aikaan taistelun sen kanssa, joka edusti kaikkea hänelle vihamielistä, mutta vihollinen oli paennut ja osaksi voittanut hänet samalla. Jos hän koetti selittää itselleen, mitä taistelu oikeastaan koski, ei hän sitä voinut, ja kuka oli oikeassa, sitä hän ei myöskään saanut selville. Ja hän alkoi miettiä, eiköhän koko asia, jonka hän oli ottanut omakseen, nimittäin sorrettujen, vain ollut mahdottomuus. Silmänräpäyksen kuluttua moitti hän itseään tästä pelkuruudesta ja se alituinen kiihkoisuus, joka hänessä kyti, leimahti jälleen; hän kirosi heikkouttaan, joka alituisesti narrasi häntä myönnytyksiin; äsken oli vihollinen ollut hänen käsissään, ja hän ei ainoastaan ollut näyttämättä hänelle syvää halveksumistaan, vaan oli kohdellut häntä hyväntahtoisesti ja osottanut hänelle myötätuntoisuutta; mitä mahtoi tämä tästälähin hänestä ajatella. Tämä hänen hyväntahtoisuutensa ei ollut mikään etu, koska se esti häntä tekemästä lujia päätöksiä, se oli vain siveellistä velttoutta, joka saattoi hänet kykenemättömäksi taisteluun, johon hän yhä vähemmän tunsi pystyvänsä. Hän tunsi elävästi, miten välttämätöntä oli sammuttaa tuli pannujen alta, jotka eivät enää voisi kestää niin korkeata painetta, kun höyryä ei kulutettu, ja hän ajatteli Struven neuvoa, ja hän ajatteli niin kauan, että lopuksi oli niin sekaisin, että totuus ja valhe, oikea ja väärä tanssivat suloisessa yksimielisyydessä, ja hänen aivonsa, jossa käsitteet, kiitos akateemisen kasvatuksen, olivat olleet kauniisti lajiteltuina, näyttivät kohta sekotetulta korttipakalta. Hän onnistui ihmeellisen hyvin asettautumaan välinpitämättömyyden tilaan, hän harjottelihe etsimään kauniita syitä vihollisten teoille, ja hän vähitellen myönsi itse olleensa väärässä, tunsi sovinnollisuutta maailmanjärjestykseen, saavutti lopulta korkean katsantokannan ja huomasi, että itse asiassa ylipäänsä merkitsi sangen vähän, oliko kaikki mustaa vai valkoista; ja jos se oli mustaa, niin eihän ollut mitään varmuutta siitä, ettei sen niin pitänyt ollakin, ja silloin ei ollut hänen asiansa toivoa sitä toiseksi.
Hän huomasi tämän sieluntilan miellyttäväksi, sillä se toi mukanaan levollisuuden tunteen, jollaista hän ei ollut tuntenut niinä monina vuosina, jolloin oli ollut huolissaan ihmiskunnan tähden. Hän nautti tästä levosta vahvan piipputupakan ohella, kunnes siivoojatar tuli sisälle tekemään vuodetta ja samalla ojensi kirjeen, jonka kantaja äsken oli tuonut. Kirje oli Olle Montanuksen allekirjottama ja hyvin pitkä sekä näytti tekevän Falkiin osaksi elähyttävän vaikutuksen. Muuten kuului se seuraavasti:
Rakas Veli!
Vaikka Lundell ja minä olemme nyt lopettaneet työmme ja kohta saavumme Tukholmaan, on minun kuitenkin tarvis koota saamani vaikutukset täällä viettämistäni päivistä, koska niillä on ollut suuri merkitys minulle ja henkiselle kehitykselleni, sillä olen tullut johtopäätökseen — ja olen nyt ihmeissäni kuin vasta munasta päässyt kananpoika, katsellen maailmaa uudestaan auenneilla silmillä ja potkien munankuoria, jotka niin kauan ovat estäneet minua näkemästä. Tämä johtopäätös ei tosin ole mikään uusi; jo Plato on sen sanonut, ennenkuin kristinusko esiintyi todellisuutena: maailma, nimittäin se, jonka me voimme nähdä, on vain varjoa, aatteiden varjokuva; s.o. todellisuus on jotain alhaista, merkityksetöntä, toisarvoista, satunnaista. No niin! Mutta minä tahdon menetellä synteettisesti ja alottaa yksityisestä, siitä johtuakseni yleiseen.
Ensiksikin tahdon puhua työstäni, josta valtiopäivät ja hallitus yhteisesti joutuivat huolehtimaan. Träskålan kirkon alttarilla seisoi kaksi puukuvaa; toinen oli rikkoutunut, mutta toinen ehyt. Ehyellä oli kädessä risti ja se oli naispuolinen; rikkonaisesta kuviosta oli jäljellä kaksi säkillistä palasia, joita säilytettiin kirkon sakastissa. Eräs oppinut muinaistutkija oli tutkinut molempien säkkien sisällön voidakseen määritellä, minkä näköinen särjetty kuva oli, mutta sai tyytyä ainoastaan arveluihin. Hän menetteli sentään perinpohjaisesti; hän otti näytteen siitä valkoisesta väristä, jolla kuva oli maalattu, ja lähetti sen farmaseuttiseen laitokseen ja sai siten selville, että värissä oli lyijyä eikä sinkkiä, siis oli kuva vanhempi kuin 1844, koska sinkkivalkoinen vasta sinä vuonna tuli käytäntöön. (Mitä sanot sellaisesta johtopäätöksestä, sillä olisihan kuva voinut olla uudelleen maalattu). Sitten lähetti hän puunäytteitä nikkariammattiosastolle Tukholmaan ja sai vastauksen, että se on koivua. Kuva siis oli koivusta, valmistettu ennen 1844. Mutta siihen hän ei tahtonut tulla, vaan hänellä oli syitä (!), s.o. hän toivoi kunniansa vuoksi, että kuvat olisivat 1500-luvulta, ja hän olisi mieluimmin halunnut, että suuri (tietysti suuri, koskapa hänen nimensä oli niin hyvin tammeen leikattu, että se oli säilynyt meidän päiviimme asti) Burchard von Schiedenhanne, joka on leikannut Västeråsin tuomiokirkon kuorituolit, on ne tehnyt. Oppineita tutkimuksia jatkettiin edelleen. Hän oli varastanut hieman kipsiä Västeråsin kuvasta ja tämä lähettiin nyt ynnä Träskålan sakastista otettu kipsinäyte Ekole Pollyteknikiin (minä en osaa sitä tavata) Pariisiin. Vastaus oli pilkkaajille musertava: analyysi osotti kipsien olevan kokoomukseltaan samanlaista, 77 ekvivalenttia kalkkia ja 23 rikkihappoa ja siis (!) olivat kuvat samalta aikakaudelta. Kuvien ikä siis oli määritelty; ehyestä piirrettiin kuva ja se "lähetettiin" (noilla oppineilla on tavaton intohimo "lähettää" kaikkea) muinaiskaluakatemiaan; oli vielä määriteltävä ja uudestaan muodosteltava tuo rikkonainen kuva. Kahtena vuonna kulkivat nuo molemmat säkit Upsalan ja Lundin väliä; molemmat professorit sattuivat tällä kertaa onneksi olemaan eri mieltä, josta syntyi riita; Lundin professori, joka juuri pääsi rehtoriksi, kirjotti kuvasta rehtoriväitöskirjansa ja musersi Upsalan professorin, joka sen sijaan sai vastata lentokirjasella. Onneksi toi samalla hetkellä eräs professori Tukholman taideakatemiasta esiin aivan uuden mielipiteen, ja siitä johtui, kuten aina, että Herodes ja Pilatus "sovittivat" mielipiteitään ja karkasivat tukholmalaisen kimppuun kaikella pikkukaupunkilaisen sapella. "Sovittelu" oli, ja siinä pysyttiin, että rikkonainen kuvio oli esittänyt Epäuskoa, koska ehyen kuvion täytyi esittää Uskoa, jota risti kuvasi. Arvelu (lundilainen), että rikkonainen kuvio oli esittänyt Toivoa, koska toisesta säkistä oli löydetty ankkurinkynsi, hylättiin, koska kynnen täytyi (!) edellyttää kolmatta kuvaa, rakkautta, josta ei ollut mitään jälkeä eikä paikkaakaan, jota paitsi osotettiin (esimerkeillä historiallisen museon lukuisasta nuolenkärkikokoelmasta), että ankkurinkynsi ei ollut ankkurinkynsi, vaan nuolenkärki, joka kuuluu niihin aseisiin, jotka kuvaannollisesti esittävät Epäuskoa, katso Ep. Hep. 7 l. 12 v., jossa puhutaan epäuskon sokeista laukauksista, verrattuna Jes. 29 l. 3 v., jossa monesti mainitaan epäuskon nuolia. Nuolenkärjen muoto, joka täydellisesti oli valtionhoitaja Sturen aikaisten kärkien kaltainen, poisti viimeisen epäilyksen kuvion iästä.
Minun tehtäväkseni tuli nyt laatia professorien käsityksen mukainen kuva Epäuskosta, toveriksi Uskolle. Ohjelma oli selvä eikä mitään epäilyksiä ollut. Hain itselleni miehisen mallin, sillä mies se täytyi olla; sain kauan hakea, mutta löysin hänet ja luullakseni löysin itse Epäuskon omassa persoonassaan — ja onnistuin — mainiosti! Siellä seisoo nyt näyttelijä Falander alttarin vasemmalla puolella, kädessään mexikolainen Ferdinand Cortez näytelmästä lainattu kaari ja yllään ryövärin viitta Fra Diavolosta; mutta kansa sanoo, että Epäusko siinä laskee aseensa Uskon edessä, ja konrahtirovasti, joka piti vihkimäsaarnan, puhui niistä ihanista lahjoista, joita Jumala joskus voi ihmiselle antaa ja nyt erikoisesti minulle, ja kreivi, jonka luona söimme vihkimäpäivälliset, selitti, että olin tehnyt mestariteoksen, jota aivan hyvin voi verrata muinaisaikaisiin (joita hän oli nähnyt Italiassa), ja eräs ylioppilas, joka oli kotiopettajana kreivin luona, käytti tilaisuutta saadakseen painattaa ja jakaa runon, jossa hän selvitteli ylevän kauneuden käsitettä ja loi historiallisen katsauksen pirutaruihin.
Nyt olen minä kuten todellisesti itsekäs ihminen puhunut itsestäni! Mitä sanoisin Lundellin alttaritaulusta? Se on tämän näköinen: Kristus (Rehnhjelm) taustalla ristinpuussa, vasemmalla paatunut ryöväri (minä; — se lurjus oli tehnyt minut vielä todellisuuttakin rumemmaksi); oikealla katuva ryöväri (Lundell itse katsoen tekopyhillä silmillään Rehnhjelmiin); ristin juurella Maria Magdaleena (Mari, tiedäthän, olkapäät ja rinta pitkälle paljaina); roomalainen sotilas (Falander) hevosen selässä (lautamies Olssonin eskvadroonan astuja).
En voi selittää sitä kauheata vaikutusta, jonka sain, kun saarnan jälkeen peite putosi ja kaikki nämä tutut kasvot korkealta paikaltaan alttarin luota tuijottivat seurakuntaan, joka hartaana kuunteli papin suuria sanoja taiteen ylevästä merkityksestä, varsinkin silloin kun se palvelee uskontoa. Minun edestänikin putosi silloin peite, joka paljasti paljon, paljon, ja mitä sittemmin olen ajatellut uskosta ja epäuskosta, sen saat joskus kuulla; mitä mietin taiteesta ja sen ylevästä tehtävästä, sen puen esitelmään, jonka pidän jossain julkisessa huoneistossa heti, kun tulen kaupunkiin.
Että Lundellin uskonnollinen tunne on ollut hyvin korkeassa kurssissa näinä "kalleina" päivinä voit arvata. Hän on verrattain onnellinen äärettömässä itsepetoksessaan eikä tiedä olevansa aika veitikka.
Nyt olen luullakseni puhunut tärkeimmistä asioista ja loput selitän suullisesti, kun tapaamme. Siihen asti hyvästi ja voi hyvin.
Tosi ystäväsi
Olle Montanus.
P.S. Unohdin puhua antikvaarisen tutkimishistorian loppuun asti. Se päättyi siten, että vaivastalon Janne, joka lapsuudestaan muisti, minkänäköisiä kuviot olivat, selitti, että niitä oli ollut kolme, nimeltään: Usko, Toivo ja Rakkaus, ja koska Rakkaus oli suurin (Math. 12:s ja 9:s), niin oli sen paikka ollut alttarin yläpuolella. Ukkonen oli iskenyt siihen ja Uskoon 1810-luvulla. Kuviot oli hänen isänsä, joka oli ollut laivanikkarina Karlskronassa, tehnyt. Sama.
Luettuaan tämän kirjeen asettui Falk kirjotuspöytänsä ääreen, tarkasti, että lamppu oli hyvin täytetty, sytytti piipun ja otti pöytälaatikosta esiin käsikirjotuksen ja istuutui kirjottamaan.