YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Uudelta hautausmaalta Norrbackaan.
Harmaana, lämpimänä ja rauhallisena peitti syyskuun iltapäivä pääkaupungin, kun Falk käveli eteläisille mäille. Katarinan kirkkomaalla istui hän levähtämään; hän tunsi todellista mielihyvää nähdessään, miten vaahterat olivat punaisiksi paleltuneet viime öinä, ja hän tervehti pimeää syksyä harmaine pilvineen ja putoavine lehtineen sydämellisesti tervetulleeksi. Ei tuulen henkäystä; oli kuin luonto olisi levännyt, väsyneenä lyhyestä kesätyöstä; kaikki lepäsi; ihmiset makasivat tuossa turpeittensa alla, niin hiljaa ja sävyisinä, jollaisia eivät koskaan elämässään olleet, ja hän toivoi kaikki sinne, itsensäkin. Kello löi tornissa ja silloin hän nousi lähtien kävelemään pitkin Trädgårdsgatania, poikkesi Nya gatanille, joka oli ollut uusi sata vuotta, kulki Nytorgetin poikki ja oli perillä Valkeilla vuorilla. Siellä pysähtyi hän täplikkään talon edustalle ja kuunteli lasten puhetta, sillä vuoren töyräällä oli kuten tavallista lapsia, jotka puhuivat sekä ääneen että peittelemättä terotellessaan pieniä tiilikiviä, joita tarvitsivat hypätessään ruutua.
— Mitä sinä sait päivälliseksi, Janne.
— Liikuttaako se sinua!
— Liikuttaa? Sanotko sinä liikuttaa? Varo, etten voitele sinua!
— Sinä! Älä nyt! Et noilla silmilläsi!
— Kuules! Enkö minä voidellut sinua tässä muuanna päivänä Hammarbyn järven rannalla! Häh!
— Tuki turpas!
Janne "voidellaan" ja levottomuus lakkaa.
— Etkö kenties ollut mukana varastamassa krasseja Katariinan kirkkomaalta? Hä?
— Onko tuo ontuva Olle sen juorunnut?
— No, ja eikö poliisi tullut? Häh!
— Luuletko sinä minun pelkäävän poliisia? Saatpa nähdä!
— Ellet pelkää, niin saat tulla mukaamme Zinkensdammille tänä iltana puhaltamaan päärynöitä.
— Kurkkimaan, niin? En pääse lankun yli, minä tunnen ne vihaiset koirat!
— Luuletko, ettei Kolari-Pelle mene sen lankun yli kuin lemmessä vaan, ja totta kai koiria voi potkia.
Terottaminen keskeytyy, kun piika tulee ulos ripottamaan kuusenhavuja ruohoa kasvavalle kadulle.
— Mitä pirua ne nyt siellä ylhäällä hautaavat?
— Se on tuo varaisäntä, joka taasen on teettänyt akallaan lapsen.
— Kitsas saatana, tuo varaisäntä! Eiks' oo'?
Vastauksen sijasta vihelsi hän erikoisella tavalla tuntematonta säveltä.
— Me potkiskelemme hänen ketunpoikiaan, kun ne tulevat koulusta. Ja hänen akkansa se se vasta on paisunut. Se pirun noita jätti meidät taivasalle lumeen yhdeksi yöksi, kun emme maksaneet vuokraa, niin että meidän täytyi kömpiä Blecktornin latoon.
Keskustelu loppui, sillä viimeinen tieto ei näyttänyt tekevän minkäänmoista vaikutusta kuulijaan.
Falk ei astunut vallan iloisin tuntein sisälle tämän näiden kahden katupojan esittelyn jälkeen. Ovessa tervehti häntä Struve, kasvoissa muka surullinen ilme, ja tarttui häntä käsivarteen ikäänkuin ilmaistakseen jonkun salaisuuden tai puristaakseen esiin kyyneleen hänen läsnäollessaan, kumpaa tahansa, jotakin täytyi tehdä — ja pani käsivartensa hänen vyötäisilleen.
Falk tuli saliin, jossa oli ruokapöytä, kaappi, kuusi tuolia ja ruumiskirstu. Akkunoissa riippui valkoiset lakanat, joitten läpi tihkusi päivänvaloa taittuen kahden streariinikynttilän punaisista valoa vasten; ruokapöydällä oli tarjottimella viheriäisiä viinilaseja ja soppamaljakossa georgiineja, leukoijoja ja astereita.
Struve otti häntä kädestä ja talutti hänet arkun luo, jossa pieni nimetön makasi tylliin käärittynä höylänlastuissa ja ympärillään verenpisaran lehtiä.
— Täällä, sanoi hän — täällä!
Falk ei tuntenut muuta vaikutusta kuin sen, jonka aina tuntee ruumiin läheisyydessä, eikä senvuoksi keksinyt tilaisuuteen sopivia sanoja, vaan tyytyi puristamaan isän kättä, jolloin tämä sanoi:
— Kiitos, kiitos! ja poistui mennäkseen viereiseen huoneeseen.
Falk jäi yksin; nyt kuuli hän ensin kiivaan kuiskauksen sen oven takaa, jonne Struve katosi; sitten tuli hetkisen hiljaisuus; mutta sitten alkoi huoneen toisesta päästä ohuen lautaseinän läpi kuulua mutinaa; hän saattoi vain osaksi erottaa sanat, mutta hän näytti tuntevan äänet. Ensin kuului kimeä diskantti, puhuen pitkiä lauseita hyvin nopeasti.
Se kuului kuin:
— Babebibobubybobäbö. — Babebibobubybäbobö. — Babebibobubybobäbö.
Siihen vastasi kiukkuinen miehen ääni, höylän säestämänä: hvitsho — hvitsho — hvitsh — hvitsh — hitsh — hitsh.
Ja sitten hitaasti kuuluva mum — mum — mum — mum. Mum — mum — mum — mum. Jonka jälkeen höylä alkoi sylkeä ja aivastella: hvitsh, hvitsh. Ja sitten taasen myrskynä: babili-bebili-bibili-bobili-bubili-bybili-bobili-bäbili-bö!
Falk luuli ymmärtävänsä, mitä tämä keskustelu koski, ja muutamista äänenpainoista oli hän huomaavinaan, että pikkuinen kuollutkin oli sekotettu asiaan.
Sitten alkoi taasen ankara kuiskaus Struven oven takana, nyyhkytyksen keskeyttämänä, ja sitten aukeni ovi ja ulos tuli Struve taluttaen mustiin puettua ja punasilmäistä pesijätärtä. Perheenisän arvokkuudella esitteli Struve:
— Vaimoni; tuomari Falk, vanha ystäväni!
Falk puristi kättä, joka oli kova kuin karttu, ja sai osakseen hymyilyn, joka oli kuin pikkelsiä. Hän yritti kiireesti mielessään muovailla jonkin kohteliaisuuden, joka sisälsi sanat "rouva" ja "surua" ja onnistui siinä jotakuinkin, jonka johdosta Struve tarjosi hänelle syleilyn.
Rouva, joka, hänkin, tahtoi olla avuksi ystävällisyydessä, alkoi harjata miehensä selkää ja sanoi:
— Kauheata, kuinka tuo Kristian voi tahria itsensä; aina ja alati hänen selkänsä on tomussa, eikö hän tuomarinkin mielestä näytä porsaalta?
Falk parka pääsi vastaamasta tähän rakastavaiseen kysymykseen, sillä äidin selän taa tuli näkyviin kaksi punaista päätä irvistäen vieraalle. Äiti tarttui hellästi heidän päihinsä, sanoen:
— Onko tuomari ennen nähnyt näin rumia poikia? Eivätkö ne ole kuin ketun penikoita?
Todellisuudessa olikin asian laita niin, jopa siihen määrään, että Falk tunsi olevansa pakotettu jyrkästi kieltämään tämän tosiseikan.
Eteisen ovi aukeni ja sisälle astui kaksi herraa. Ensimmäinen oli hartiakas kolmekymmenvuotias mies, pää neliskulmainen ja etupuolellaan esittävinään naamaa; iho näytti puoleksi mädänneeltä siltalankulta, johon madot ovat sokkeloitaan kyntäneet; suu oli leveä ja alati raollaan, jolloin neljä terävää kulmahammasta aina näkyi; kun se hymyili, jakautuivat kasvot kahteen osaan ja silloin näki hamaan neljänteen poskihampaaseen asti; ainoaakaan parranhaiventa ei ollut uskaltanut nousta tähän hedelmättömään maaperään; nenä oli asetettu niin huonosti, että edestä voi nähdä hyvän matkaa pään sisään; kallon yläosassa kasvoi jotakin, joka muistutti kokosmattoa.
Struve, joka ymmärsi aateloida ympäristönsä, esitti kandidaatti Borgin tohtori Borgiksi. Viimemainittu ei antanut tyytyväisyyden eikä tyytymättömyyden merkkiä, ojensi vain päällystakkinsa hihan seuralaiselleen, joka heti riisui tuon vaatekappaleen ja ripusti sen eteisoven saranaan, jolloin rouva huomautti "että tämä vanha talo on niin huono, että ei ole edes vaatenaulakkoa". Takinriisuja esiteltiin herra Leviksi. Hän oli pitkä nuorukainen; hänen pääkallonsa näytti syntyneen siten, että nenäluu oli kehittynyt taaksepäin; vartalo, joka ulottui aina polviin asti, tuntui muodostuneen sillä tavoin, että pääkallo oli vedetty vetoraudan läpi niinkuin rautalankaa vedetään; olkapäät olivat luisut kuin laskurännit, lanteista ei ollut merkkiäkään, pohkeet ulottuivat reisiin, jalat olivat läntistyneet kuin vanhat lanttaan poljetut kengät; sääret pyrkivät ulospäin ja alaspäin kuten työmiehellä, joka on kantanut raskaita taakkoja tahi seisonut suurimman osan elämästään — hän oli täydellinen orjan perikuva.
Kandidaatti oli pysähtynyt ovelle vapauduttuaan päällystakista; hän oli riisunut hansikkaat, pannut pois kepin, niistänyt nenänsä, pistänyt nenäliinan taskuunsa vähääkään välittämättä Struven uudistetuista esittely-yrityksistä; hän katsoi vielä olevansa eteisessä; mutta otti nyt hatun päästään, raapasi jalallaan ja astui askeleen eteenpäin.
— Hyvää päivää, Jenny! Kuinka voit? sanoi hän ja tarttui rouvan käteen, tärkeästi kuin olisi ollut kysymyksessä tämän elämä. Sitten kumarsi hän tuskin huomattavasti Falkille, irvistäen kuin koira, joka näkee vieraan koiran pihallaan.
Nuori Levi herra seurasi kandidaatin jälkiä, pani merkille hänen hymyilynsä, osotti suosiota hänen pistopuheilleen ja antoi toisen ylemmyyden polkea itseään.
Rouva aukaisi pullon reiniläistä viiniä ja kaatoi laseihin. Struve tarttui omaansa ja toivotti vieraat tervetulleiksi. Kandidaatti avasi kitansa, laski lasin sisällyksen viemäriksi muodostamalle kielelleen, irvisteli kuin hän ottaisi rohtoja ja nielaisi.
— Tämä on kauhean hapanta ja huonoa, sanoi rouva; ehkä Henrik tahtoo lasin punssia!
— Niin, kyllä se on koko huonoa, myönsi kandidaatti ja sai Levin jakamattoman hyväksymisen.
Punssia tuli pöydälle. Borgin kasvot kirkastuivat; hän katseli ympäriltään tuolia; Levi toi heti.
Seurue istuutui ruokapöydän ympärille. Leukoijat tuoksuivat väkevästi ja niiden höyryt yhtyivät viinin höyryihin, kynttilät heijastuivat laseihin, puhe alkoi luistaa ja pian kohosi savupatsas kandidaatin kohdalta korkeuteen. Rouva heitti levottoman silmäyksen ikkunaan päin, jossa pienokainen makasi, mutta katsetta ei kukaan nähnyt.
Silloin kuultiin vaunujen pysähtyvän kadulle. Kaikki nousivat paitsi tohtori. Struve yski ja sanoi matalalla äänellä, aivan kuin olisi sanonut jotakin epämieluisaa: laittaudummeko kuntoon?
Rouva meni kirstun luo, kumartui ja itki katkerasti; noustessaan näki hän miehensä seisovan arkunkansi valmiina ja silloin hyrskähti hän valtavaan itkuun.
— Kas niin, kas niin! tyynny! sanoi Struve ja kiiruhti panemaan kantta päälle, ikäänkuin hän tahtoisi kätkeä jotain. Borg heitti lasillisen punssia viemäriinsä ja oli sitten kuin haukotteleva hevonen. Levi herra auttoi Struvea kannen kiinniruuvaamisessa, tehden sen niin luontevasti kuin olisi laittanut pakkilaatikkoa.
Heitettiin rouvalle hyvästit, puettiin päälle ja mentiin; rouva pyysi herrojen olemaan varovaisia rapuissa; "ne ovat niin vanhat ja huonot".
Struve meni edellä kantaen arkkua; kun hän tuli kadulle ja näki pienen kansanjoukon, hänen kunniakseen kokoontuneen, valtasi hänet ylpeyden henki, niin että hän kiukutteli kuskille, joka ei ollut avannut vaunujen ovea eikä laskenut astinta; tehdäkseen vaikutuksen suurenmoisemmaksi, sinutteli hän suurta, livreapukuista miestä, joka hattu kädessä kiiruhti täyttämään käskyt; tämä sai aikaan, että muuan poika, jonka nimi oli Janne, yskähteli häijysti ja kun siten oli kääntänyt ympärillä olevien huomion puoleensa, rupesi katselemaan silmät leveinä savupiippuja ikäänkuin nokikolaria odotellen.
Vaunun ovi läjähti neljän herran perässä kiinni, ja seuraava keskustelu syntyi muutamien nuorempien kansanjoukon jäsenten kesken, jotka nyt tunsivat itsensä levollisemmiksi:
— Kuules? Niin paisunut arkku! Näitkö sen?
— Kyllä! Mutta huomasitko, ettei laatassa ollut nimeä?
— Eikö ollut?
— Ei, näkihän sen aivan hyvin, se oli aivan kirkas!
— Mitä se merkinnee?
— Etkö sitä tiedä? Se oli huorikakara!
Onneksi piiska läimähti ja vaunu lähti vierimään eteenpäin. Falk silmäsi akkunaan; siellä seisoi rouva, joka jo oli ottanut pois pari raitia ja sammuttanut kynttilät, vieressään molemmat ketunpojat kummallakin viinilasi kädessä.
Vaunu kulki rämisten eteenpäin, katua ylös, toista alas, kukaan ei yrittänytkään puhua. Struve näytti vaivaantuneelta istuessaan arkku polvillaan, ja vielä oli niin valoisa, että hän mieluummin olisi halunnut pysyä näkymätönnä.
Uudelle kirkkomaalle oli pitkä matka, mutta loppuihan sekin ja päästiin perille. Portin edustalla oli pitkä jono vaunuja. Ostettiin seppeleitä ja haudankaivaja otti arkun. Hyvänlaisen kävelymatkan jälkeen pysähtyi pieni kulkue vasta muokatulle hiekkakentälle, kirkkomaan pohjoisimpaan päähän. Haudankaivaja laittoi kantimet kuntoon ja tohtori komensi: kiinni! laskekaa! irti! ja niin päästettiin pieni nimetön kolme kyynärää maan alle; syntyi äänettömyys; kaikki seisoivat vaiti, päät kumarassa, katsellen hautaan ikäänkuin odottaen jotakin; raskaana ja harmaana kaareutui taivas suuren, aution hiekkakentän yli, jossa valkeat ristit seisoivat kuin pienten lasten haamut, jotka täällä olivat joutuneet eksyksiin; metsänranta näkyi tummana kuin varjokuvien tausta, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Silloin kuului ääni, ensin vavisten, mutta kohta selvänä ja varmana, ikäänkuin vakaumuksen tukemana; Levi oli noussut paaripeitteelle ja puhui paljastetuin päin:
"Korkeimman suojaamana, leväten hänen kaikkivaltansa varjossa. Minä sanon Ikuiselle: sinä olet minun turvani varma. Sinä linnani iäisesti luja, Jumala, johon minä luotan. — Kaddish. — Herra Kaikkivaltias Jumala, suo, että pyhää nimeäsi palvottaisiin ja pyhitettäisiin siinä maailmassa, jonka sinä kerran olet uudistava, sinä, joka kuolleet herätät ja kutsut heidät uuteen elämään. Sinä, joka annat ikuisen rauhan taivaassasi vallita, lahjota meille ja koko Israelille rauhasi, amen!
"Nuku rauhassa, pienokainen, joka et nimeä saanut; Hän, joka omansa tuntee, on kyllä sinua nimeltä kutsuva; nuku hyvin syysyössä, pahat henget eivät sinua häiritse, vaikk'et saanutkaan pyhitettyä vettä; iloitse päästessäsi taistelemasta elämän taisteluja, sen riemuja kyllä voit olla ilman. Onnellinen sinä, joka pääsit pois, ennenkuin ehdit maailmaan tutustua; puhtaana, tahratonna jätti sielu hennon majansa, siksi emme heitä sinun päällesi maata, sillä se on katoavaista, vaan peitämme sinut kukkasilla, sillä kuten kukka on kohonnut maasta, niin on sinun sielusikin kohoava pimeästä haudasta valoon, sillä hengestä olet sinä tullut ja hengeksi olet sinä jälleen tuleva!"
Hän pudotti seppeleensä ja pani hatun päähänsä.
Struve meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi, jolloin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänen täytyi lainata Leviltä nenäliina. Tohtori, joka oli heittänyt seppeleensä hautaan, alkoi jo kävellä poispäin ja toiset seurasivat häntä hiljakseen. Mutta Falk seisoi mietteissään kumartuneena haudan yli ja tuijotti syvyyteen; ensin näki hän ainoastaan neliskulmaisen pimeyden, mutta vähitellen tuli näkyviin vaalea pilkku, joka suureni muodostuen määrätyksi kuvioksi; se tuli pyöreäksi ja heijasti valkoista kajastusta kuin peili — se oli pienokaisen kirjottamaton elämäntaulu, joka loisti pimeyden läpi, vain kuvastaen taivaan taittumatonta valoa. Hän pudotti seppeleensä; kuului heikko kumea ääni ja valo sammui. Silloin kääntyi hän ympäri, seuratakseen toisia.
Vaunun luona mietiskeltiin, mihin matka nyt suunnattaisiin; Borg ratkaisi asian hyvin lyhyesti ja komenti: "Norrbackaan!"
Parin minuutin kuluttua oli seurue toisen kerroksen suuressa salissa, missä heidät otti vastaan tyttö, jota Borg tervehti syleillen ja suudellen. Sitten viskasi hän hattunsa sohvan alle, käski Levin vetämään päällystakin päältään, tilasi kannun punssia, viisikolmatta sikaria, puoli tuoppia konjakkia ja topan sokeria. Sitten riisuutui hän paitahihasilleen ja valtasi itselleen salin ainoan sohvan.
Struven kasvot alkoivat loistaa nähdessään valmistukset juominkeihin ja hän pyysi soittoa. Levi istuutui pianon ääreen rämpyttämään valssia, ja Struve tarttui Falkia vyötäisistä ja alkaen hänen kanssaan kävellä keskusteli helppotajuisesti elämästä ylimalkaan, surusta ja ilosta, ihmisen häilyväisestä luonteesta, y.m., josta tuli se tulos, että on syntistä surra sitä, mitä jumalat — hän käytti sanaa jumalat, koska jo oli sanonut syntistä, jottei Falk luulisi häntä heränneeksi — olivat antaneet ja ottaneet. Tämä keskustelu tuntui olevan johdanto siihen valssiin, jonka hän heti sen jälkeen tanssi tytön kanssa, joka toi sisälle boolin. Borg täytti lasit, kutsui luokseen Levin, viittasi muuatta lasia ja sanoi:
— Nyt juomme sinunmaljan, jotta sitten voimme haukkua toisiamme!
Levi iloitsi suuresti tästä kunniasta.
— Maljasi, Iisakki, sanoi Borg.
— Minun nimeni ei ole Iisakki…
— Luuletko minun välittävän siitä mikä sinun nimesi on. Minä sanon sinua Iisakiksi ja sinä olet minun!
— Oletpa sinä hauska pentele…
— Pentele?? Tiedätkö huutia, juutalaiskakara…
— Meidänhän piti haukkua toisiamme…
— Meidän? Minun piti haukkua sinua!
Struve katsoi velvollisuudekseen mennä välittämään:
— Kiitos, veli Levi, sanoi hän, kauniista sanoistasi. Mikä rukous se oli, jonka sinä luit?
— Se oli meidän hautausrukouksemme.
— Se on hyvin kaunis!
— Paljaita fraaseja, minun mielestäni, heitti Borg väliin. Tuo epäuskoinen koira rukoili ainoastaan Israelin puolesta eikä se siis koskenut kuollutta!
— Kaikki kastamattomat luetaan kuuluviksi Israeliin, vastasi Levi.
— Ja sitten sinä moitit kastetta, jatkoi Borg. Minä en salli kenenkään moittivan kastetta — sen tahdomme tehdä itse! Ja sitten sinä näykit vanhurskauttamisoppia! Älä tee sitä; en kärsi kenenkään toisen näykkivän uskontoamme.
— Siinä Borg on oikeassa, sanoi Struve, jos nimittäin rajottaudumme siihen, ettemme lainkaan moiti kastetta emmekä muita pyhiä totuuksia, ja minä pyydän, että kaikki tällainen kevytmielinen keskustelu kiellettäisiin tästä seurasta tänä iltana.
— Sinä pyydät? karjasi Borg. Mitä sinä pyydät? — No! Minä annan sinulle anteeksi, jos pidät suusi kiinni. Soita Iisakki! Soittoa! Miksi vaikenee soitto Caesarin juhlassa! Soittoa, mutta ei mitään vanhaa! Uutta sen olla pitää!
Levi istuutui pianon ääreen ja soitti Mykän alkusoiton.
— Kas niin, nyt puhellaan, sanoi Borg. Tuomari näyttää niin surulliselta; tulkaa juomaan!
Falk, joka oli tuntenut ahdistusta Borgin läsnäolosta, vastaanotti tarjouksen vastahakoisesti. Mutta keskustelua ei syntynyt, ikäänkuin pelättiin yhteentörmäystä. Struve harhaili kuin koi, etsien huvia löytämättä sitä, aina kuitenkin palaten punssipöydän luo; otti silloin tällöin tanssiaskelia, luulotellen itselleen, että oli hauskaa ja juhlallista, mutta ei vaan ollut. Levi kulki pianon ja punssin väliä; hän koetti laulaa hauskan laulunkin, mutta se oli liian vanha, jotta kukaan olisi viitsinyt kuunnella sitä. Borg karjui saadakseen aikaan "mielialaa", kuten sanoi, mutta kaikki tulivat yhä hiljaisemmiksi, melkeinpä tuskallisiksi. Falk kulki edestakaisin lattialla, vaiteliaana ja pahaenteisenä kuin täyteen ladattu ukkospilvi.
Borgin käskystä katettiin valtava illallinen. Istuttiin pöytään uhkaavan äänettömyyden vallitessa. Struve ja Borg joivat määräämättömästi viinaa. Jälkimmäisen kasvot näyttivät syljeksityiltä uuninluukuilta; sinne tänne nousi punaisia täpliä ja silmät tulivat keltaisiksi; Struve sitävastoin oli kuin vernissattu eidamerijuusto, tasaisesti punainen ja rasvainen. Kun näki Falkin ja Levin tässä seurassa, näyttivät he lapsilta, jotka jättiläisten luona söivät viimeistä illallistaan.
— Anna häväistyskirjottajalle lohta, komensi Borg Leviä, katkaistakseen yksitoikkoisen hiljaisuuden.
Levi ojensi vadin Struvelle. Tämä työnsi silmälasit otsalle ja kiehui sappea.
— Tiedä huutia, juutalainen, sähisi hän viskaten servietin Levin silmille.
Borg laski raskaan kätensä hänen kaljulle päälaelleen sanoen:
— Vaiti, myyrä!
— Mihinkä seuraan olenkaan joutunut; minä sanon teille, hyvät herrat, että en ole tottunut tällaiseen ja olen liian vanha saamaan sellaista kohtelua kuin mikäkin poika, sanoi Struve vapisevalla äänellä, unohtaen tavaksi ottamansa hyvänluontoisuuden.
Borg, joka nyt oli ravittu, nousi pöydästä sanoen:
— Hyi helvetti, millaista seuraa! Maksa sinä tämä, Iisakki, niin saat minulta sitten; minä menen edeltä!
Hän otti päällystakin ja hatun ylleen, kaatoi juomalasin täyteen punssia, terästi sitä konjakilla, tyhjensi sen yhdellä siemauksella, sammutti sivumennessään pari kynttilää, rikkoi muutamia laseja, pisti kourallisen sikareja ja tulitikkulaatikon taskuunsa ja hoippuroi ulos.
— Vahinko, että tuollainen nero juopottelee, sanoi Levi hartaasti.
Minuutin päästä oli Borg taasen huoneessa, meni ruokapöydän luo, otti kynttiläjalan ja sytytti sikarin, puhalsi savun Struven silmille, pisti kielen ulos suustaan näyttäen poskihampaansa, sammutti kynttilät ja meni. Levi makasi mahallaan huutaen ihastuksesta.
— Mihin hylkiöseuraan sinä suvaitset minut viedä? kysyi Falk vakavasti.
— Veli hyvä, hän on nyt humalassa, mutta hän on sotilaslääkärin ja professorin poika…
— Minä en kysynyt, kuka on hänen isänsä, vaan mikä hän on itse, mutta nyt sinä vastasit, miksi annat tuollaisen koiran polkea itseäsi! Voitko vastata siihen kysymykseen, miksi hän seurustelee kanssasi?
— Pyydän päästä kaikista tuhmuuksista, sanoi Struve ylevästi.
— Niin, pyydä vaan päästä kaikista maailman tuhmuuksista, mutta pidä ne!
— Kuinka voit, veli Levi? sanoi Struve mairittelevasti; sinä olet niin totinen!
— On sentään suuri vahinko, että sellainen nero kuin Borg juo niin kauheasti.
— Miten ja milloin hänen neronsa ilmenee? kysyi Falk.
— Voi olla nero, vaikka ei kirjotakaan runoja, sanoi Struve pisteliäästi.
— Sen kyllä uskon, sillä runojen kirjottaminen ei edellytä mitään neroa — yhtä vähän kuin sekään, että on elukka, sanoi Falk.
— Maksammeko nyt? sanoi Struve ja sai asiaa mennä ulos.
Falk ja Levi maksoivat. Kun he tulivat ulos, satoi vettä ja taivas oli musta, kaasuvalo kaupungista vain heijastui punaisena pilvenä etelässä. Vuokravaunut olivat ajaneet kotiin ja täytyi siis nostaa takinkaulukset pystyyn ja kävellä. He eivät päässeet keilarataa edemmäs, ennenkuin kuulivat kauhean parkaisun ylhäältä ilmasta.
— Vietävä! kuului heidän päittensä päältä ja samalla näkivät he Borgin keinuvan korkeimman lehmuksen latvaoksilla. Oksa taipui maahan päin, mutta kohosi seuraavassa silmänräpäyksessä, suunnattomassa kaaressa.
— Oo, se on suurenmoista! karjui Levi. Se on suurenmoista!
— Sellainen huimapää, hymyili Struve, ylpeillen suojatistaan ja nosti pystyyn takinkauluksen.
— Tule tänne Iisakki, ärjäsi Borg ilmasta, tule, juutalaispoika, niin lainaamme toisiltamme rahoja.
— Paljoko tahdot? kysyi Levi heiluttaen lompakkoa.
— Minä en koskaan lainaa vähempää kuin viisikymmentä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Borg alhaalla puusta ja pisti setelin taskuunsa.
Sitten otti hän päällystakin yltään.
— Pane päällesi! sanoi Struve käskevästi.
— Pitääkö minun panna päälleni! Mitä sinä sanot! Käsketkö sinä minua?
Hä! Sanotko sinä, että minun pitää? Sanotko! Tahdotko tapella!
Ja samalla löi hän hattunsa puuta vasten, niin että se meni rikki, otti sitten hännystakin ja liivit päältään ja seisoi paitahihasillaan sateessa!
— Tule tänne, myyrä, niin tapellaan! Samassa tarttui hän Struvea vyötäisiin, peräytyi hänen kanssaan, niin että molemmat kaatuivat lokaviemäriin.
Falk läksi kävelemään kaupunkiin päin niin nopeasti kuin voi, mutta vielä kauas kuuli hän Levin naurunhohotukset ja hyvähuudot: jumalallista, suurenmoista — suurenmoista! ja Borgin: kavaltaja, petturi!