KAHDESKYMMENES LUKU.
Alttarilla.
Moran-kello X-köpingin kaupunginkellarissa jymisi seitsemää eräänä lokakuun iltana, kun kaupungin vakinaisen teatterin näyttämöllinen johtaja vääntäytyi ovesta sisälle. Hän näytti säteilevältä kuin rupisammakko, joka on saanut hyvän aterian, näytti iloiselta, mutta hänen kasvolihaksensa olivat siihen tottumattomia, niin että ne heittivät ihon levottomiin kurttuihin ja rumensivat entistä enemmän hänen hirvittävää muotoaan. Hän tervehti armollisesti pientä, kuivaa kellarimestaria, joka seisoi tiskin sisäpuolella laskien vieraitaan.
— Wie steht's? huusi johtaja — hän oli nimittäin aikoja sitten lakannut puhumasta, kuten muistamme.
— Schön Dank! vastasi kellarimestari.
Koska herrojen saksankieli loppui tähän, niin jatkoivat he ruotsiksi.
— No, mitä sanotte pojasta, Gustafista! Eikö hän ollut erinomainen Don
Diego! Hä? Minä osaan tehdä näyttelijöitä, minä.
— No sen mä sanon! Se poika! Mutta on, kuten johtaja sanoi, helpompaa tehdä kyky henkilöstä, joka ei ole tärvellyt itseään tuhmilla kirjoilla…
— Kirjat eivät kelpaa mihinkään! Sen minä parhaiten tiedän! Muuten! Tietääkö kellarimestari, mitä kirjoissa on? Minä sen tiedän, minä! Saattepa nyt nähdä, kun tuo nuori Rehnhjelm näyttelee Horatiota, kuinka hän sen tekee. Siitä tulee kaunista! Lupasin hänelle osan, kun hän sitä niin kärtti, mutta sanoin samalla, etten auta häntä, sillä en tahdo olla vastuunalainen hänen epäonnistumisestaan. Sanoin hänelle myöskin, että hän saa osan, näyttääkseni hänelle, kuinka vaikeata sen on näytellä, jolle luonto ei ole antanut lahjoja. — Oo! Minä nujerran hänet, niin että hän ei enää moneen aikaan kurki osia. Sen minä teen! Mutta eihän meidän siitä pitänyt puhua! Kuulkaas, onko kellarimestarilla huoneita vapaana?
— Molemmat pienetkö?
— Niin juuri!
— Aina johtajan käytettävänä!
— Illallinen kahdelle hengelle, hieno! Kello kahdeksan! Kellarimestari tarjoilee itse.
Hän ei huutanut tätä viimeistä sanoessaan, ja kellarimestari kumarsi merkiksi, että ymmärsi.
Samassa tuli Falander. Johtajaa tervehtimättä meni hän vanhalle paikalleen. Johtaja nousi heti ja sanoi mennessään tiskin ohi salaperäisesti: kello kahdeksan, ja meni.
Kellarimestari toi nyt absinttipullon tarpeineen Falanderille. Koska tämä ei näkynyt yrittävänkään alottaa keskustelua, otti kellarimestari pyyhkeensä ja alkoi pyyhkiä pöytää; kun tämäkään ei auttanut, täytti hän tulitikkupitimen sanoen:
— Illalliset tänä iltana; pienissä huoneissa! Hm!
— Kenestä ja mistä te puhutte?
— Hm! Tuosta, joka meni, tiedän mä.
— Vai hänestä! Sepä kummallista kuulla hänestä, joka on niin kitsas!
Kai yhdelle hengelle?
— Ei, kahdelle, sanoi kellarimestari iskien silmää. — Pienissä huoneissa! Hm!
Falander höristi korviaan, mutta häpesi samassa, että oli kuunnellut juoruja, antaen aiheen raueta; mutta se ei ollut kellarimestarin tarkotus.
— Kukahan se mahtanee olla, sanoi hän! Hänen vaimonsa on huonona ja…
— Mitä se meitä liikuttaa, kenen kanssa tuo kummitus suvaitsee syödä illallista. Onko kellarimestarilla iltalehtiä?
Tämä pääsi vastaamasta letkaukseen, sillä sisälle astui Rehnhjelm, säteillen kuin nuorukainen, joka näkee uransa valkenevan.
— Pane pois absintti tänä iltana, sanoi hän, ja anna minun tarjota.
Minä olen niin iloinen, että voisin itkeä!
— Mitä on tapahtunut? kysyi Falander huolestuneesti; et kai ole saanut osaa?
— Olen, pessimisti, olen saanut Horation… Falander synkkeni:
— Ja hän Ofelian, sanoi hän.
— Mistä sen tiedät?
— Arvasin!
— Sinun aavistuksesi! Sitä ei ollut vaikea aavistaa. Eikö hän sinun mielestäsi sitä ansaitse? Onko koko teatterissa parempaa?
— Ei ole, sen myönnän! No, pidätkö sinä Horatiosta?
— Se on ihana!
— On kummallista, kuinka erilaisia mielipiteet voivat olla!
— Mitä sinä siitä ajattelet?
— Minusta hän on suurin raukka kaikista hovimiehistä; hänhän myöntyy kaikkeen! "Kyllä, prinssi, kyllä, prinssi hyvä." Jos hän olisi prinssin ystävä, niin pitäisihän hänen edes joskus sanoa ei, eikä aina myönnellä kuin mikäkin imartelija.
— Joko sinä taasen tärvelet minulta kaikki?
— Jo, ihan kaikki! Kuinka sinä, jonka mielestä kaikki roska, jonka ihmiset ovat tehneet, on suurta ja ihanaa, kuinka sinä, niin kauan kuin siten ajattelet, voit pyrkiä johonkin ajattomaan; jos sinun mielestäsi kaikki on täällä täydellistä ja erinomaista, kuinka sinä voit kaivata todellista täydellisyyttä. Usko minua, pessimismi on todellisinta idealismia, ja pessimismi on kristillistä oppia, jos se voi omaatuntoasi lohduttaa, sillä kristinusko opettaa maailman huonoutta, josta meidän on pyrittävä vapautumaan.
— Etkö voi sallia minun pitää maailmaa ihanana, enkö saa olla kiitollinen sille, joka kaiken hyvän antaa, ja iloita siitä, mitä elämällä on tarjottavana?
— Kyllä, kyllä, iloitse, poikaseni, iloitse, usko ja toivo. Kun ihmiset maan päällä ajavat takaa samaa asiaa — onnea — niin sinun mahdollisuutesi saavuttaa se on sama kuin yksi 1,439,145,300:s osa, kun nimittäin ihmisten luku on yhtä suuri kuin tuon murtoluvun nimittäjä. Onko se onni, jonka tänään olet saavuttanut, näiden kuukausien tuskain ja nöyryytyksien arvoinen? Ja sitäpaitsi: mikä sinun onnesi nyt oikeastaan on? Olet saanut huonon osan, jossa et voi, kuten sanotaan, onnistua — en tahdo sanoa sentähden, että epäonnistuisit. Oletko niin varma siitä, että…
Hänen täytyi hengittää.
— Että Agnes onnistuu Ofeliana. Ehkä hän innoissaan käyttää tätä harvinaista tilaisuutta tehdäkseen osasta liian paljon, se on tavallista! Mutta minä kadun, että olen pahottanut sinua, ja pyydän sinua kuten aina olemaan uskomatta sanojani; eihän ole sanottu, että tämä on totta!
— Ellen tuntisi sinua, uskoisin sinun kadehtivan minua!
— Ei, poikaseni, toivon sinulle kuten kaikille ihmisille, että he niin pian kuin mahdollista saavuttaisivat toivomuksensa, kohdistaakseen ajatuksensa johonkin parempaan, joka kuitenkin lienee elämän tarkotus.
— Tuon sinä aivan hyvin voit sanoa, sinä, joka jo olet onnistunut.
— No, eikös meidän kaikkien tule päästä siihen! Me emme siis toivo onnistuvamme, vaan toivomme, että voimme näin istua hymyillen suurille pyrkimyksillemme, suurille, kuuletko!
Kello löi nyt kahdeksan, että sali kaikui. Falander nousi äkkiä tuoliltaan, kuin olisi aikonut mennä, pyyhkäsi sitten kädellä otsaansa ja istui jälleen.
— Onko Agnes täti Beatan luona tänä iltana? kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.
— Mistä sen tiedät?
— No, voin ymmärtää sen, koska sinä istut täällä kaikessa rauhassa! Tahtoi kai lukea osansa tädille, arvaan ma, kosk'ei teillä ole monta päivää aikaa!
— Aivan niin! Oletko tavannut hänet tänä iltana, koska senkin tiedät?
— En, kautta kunniani! En voinut ajatella muuta syytä teidän eroonne iltana, jolloin emme näyttele.
— Siinä olet aivan oikeassa. Sitäpaitsi pyysi hän, että menisin ulos etsimään seuraa, kun olin istunut kotosalla niin kauan. Hän on niin hellä ja ajattelevainen, tuo rakas tyttö!
— Niin, hän on hyvin hellä!
— Hän ei ole ollut poissa luotani muuta kuin yhden ainoan illan, jolloin hänen täytyi olla tätinsä luona, eikä lähettänyt peruutussanaa. Olin tulla hulluksi enkä voinut nukkua koko yönä.
— Se oli 6 päivä heinäkuuta, eikö totta?
— Sinä pelästytät minua! Vakoiletko sinä meitä?
— Miksi sitä tekisin? Minähän tunnen teidän suhteenne ja suosin sitä kaikin puolin! Ja mistä tiedän, että se tapahtui tiistaina 6 päivänä heinäkuuta, johtuu siitä, että olet sen niin monesti sanonut.
— Se on totta, se!
Seurasi pitkä äänettömyys.
— Ihmeellistä, katkaisi Rehnhjelm viimein vaitiolon, kuinka onni voi tehdä ihmisen surumieliseksi; minä olen tänä iltana niin levoton ja tahtoisin kernaasti saada Agneksen seuraan. Mennäänkö pikkuhuoneisiin ja lähetetään sana hänelle? Voihan hän sanoa, että on tullut matkustavaisia kaupunkiin.
— Sitä hän ei koskaan sanoisi; hän ei voisi valehdella!
— Oo, ei se niin vaarallista ole! Kaikki naiset sitä voivat!
Falander tarkasti Rehnhjelmiä tavalla, jonka tarkotusta tämä ei voinut ymmärtää; sitten sanoi hän:
— Käyn ensin katsomassa, ovatko pikkuhuoneet vapaana, niin saa asia riippua siitä!
— Oli menneeksi!
Falander pidätti hänet, kun hän aikoi seurata mukana, ja meni. Kahden minuutin kuluttua hän palasi. Hän oli aivan valkoinen kasvoiltaan, mutta rauhallinen, ja sanoi ainoastaan:
— Ei ollut vapaa!
— Sepä harmillista!
— No, saamme pitää toisilleme seuraa niin hyvin kuin voimme!
Ja he pitivät toisilleen seuraa ja söivät ja joivat ja puhuivat elämästä ja rakkaudesta ja ihmisten pahuudesta; ja he tulivat kylläisiksi ja humaltuivat ja menivät kotiin nukkumaan!