KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Sielu mereen.
Rehnhjelm heräsi seuraavana aamuna kello 4 siihen, että oli kuulevinaan jonkun huutavan nimeään. Hän nousi istualleen sängyssä ja kuunteli — kaikki oli hiljaista. Hän veti rullakaihtimen ylös ja näki harmaan, sateisen ja tuulisen syysaamun. Hän paneutui jälleen maata ja koetti turhaan saada unta. Tuulessa oli niin paljon kummallisia ääniä; ne valittivat ja varottivat, itkivät ja inisivät. Hän koetti ajatella jotain hauskaa: onneaan; otti osansa ja alkoi lukea; mutta siitä tuli vain "kyllä, prinssi" ja hän ajatteli Falanderin sanoja ja huomasi tämän osaksi olleen oikeassa. Hän koetti ajatella, miltä hän näyttäisi Horationa näyttämöltä; kuvitteli mielessään Agneksen Ofeliana ja näki hänessä ulkokullatun juonittelijan, joka Poloniuksen kehotuksesta heitteli verkkoja hänen eteensä; hän tahtoi karkottaa tämän kuvan ja sai Agneksen sijaan mielistelevän mamselli Jacquetten, jonka viimeksi oli nähnyt näyttelevän Ofeliaa kaupunginteatterissa. Turhaan koetti hän hälventää näitä ikäviä ajatuksia ja kuvia, mutta ne vainosivat häntä kuin sääsket. Kun hän oli taistellut itsensä väsyksiin, nukahti hän ja sai läpikäydä samat tuskat unissaan, ja hän riuhtasi itsensä irti niistä ja heräsi, mutta nukahti jälleen, jolloin samat näyt uusiintuivat. Kello 9 korvilla heräsi hän omaan huutoonsa ja silloin ponnahti hän ylös sängystä kuin olisi hän tahtonut paeta pahoja henkiä, jotka häntä ahdistivat. Kun hän asettui peilin eteen, huomasi hän itkeneensä. Hän pukeutui nopeasti, ja kun hänen piti vetää saappaat jalkaansa, juoksi hämähäkki lattian yli. Hän ilostui, sillä hän uskoi hämähäkkeihinkin, ja ne muka ennustavat onnea; hän tuli mainiolle tuulelle ja sanoi itselleen, ettei saa iltasin syödä krapuja, jos mieli nukkua hyvin. Hän joi kahvinsa, poltti piipullisen ja istui hymyillen sadekuuroille ja tuulelle tuolla ulkona, kun hänen ovelleen naputettiin. Hän hätkähti, sillä hän pelkäsi kaikkia tietoja tänä päivänä, hän ei tiennyt miksi; sitten muisti hän hämähäkin ja avasi levollisesti oven.
Se oli herra Falanderin piika, joka pyysi hänen vihdoin tulemaan herra
Falanderin luo täsmälleen kello 10 hyvin tärkeän asian vuoksi.
Jälleen valtasi hänet tuo selittämätön tuska, joka oli hänen aamu-untansa vaivannut. Hän koetti kuluttaa vielä jäljellä olevan tunnin. Mutta se oli mahdotonta. Silloin puki hän päälleen ja kiiruhti sydän vasemmassa kainalokuopassa Falanderin luo.
Tämän luona oli jo siistitty ja hän oli valmis ottamaan vastaan. Hän tervehti Rehnhjelmiä ystävällisesti, mutta harvinaisen vakavana. Tämä esitti hänelle joukon kysymyksiä, mutta Falander vastasi, ett'ei hän sanoa mitään ennen kello 10:tä. Rehnhjelm tuli levottomaksi ja tahtoi tietää, onko se jotain ikävää; Falander sanoi, ettei mikään ole ikävää, kunhan vain ymmärtää ottaa sen oikealta tavalla. Ja hän selitti, että monet seikat, jotka tuntuvat meistä sietämättömiltä, ovat hyvin helposti kestettävissä, kunhan vaan ei arvioi niitä liian suuriksi. Siten kului aika kello 10:een.
Silloin kuului kaksi heikkoa naputusta ovelta, joka samalla aukeni, ja sisään astui Agnes. Huomaamatta huoneessa olevia otti hän avaimen sisäpuolelle, sulki oven ja seisoi huoneessa. Mutta hänen hämilläänolonsa, kun hän yhden sijasta näki kaksi, kesti vain sekunnin ja muuttui iloiseksi yllätykseksi, että hän saa tavata täällä Rehnhjelminkin. Hän heitti sadetakin päältään ja juoksi häntä vastaan; Rehnhjelm sulki hänet syliinsä, painoi hänet rajusti rintaansa vasten kuin olisi kaivannut häntä kokonaisen vuoden.
— Olet ollut kauan poissa, Agnes!
— Kauan? Mitä sillä tarkotat?
— En ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan. Sinä näytät terveeltä tänään; oletko nukkunut hyvin?
— Näytänkö sinusta tavallista terveemmältä?
— Näytät; sinä olet niin punainen eikä sinulla ole kuoppia poskissa!
Etkö tervehdi Falanderia?
Tämä seisoi rauhallisesti, kuunnellen keskustelua, mutta hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin kipsi ja hän näytti tuumailevan.
— Kylläpä sinä näytät sairaalta, sanoi Agnes tehden lattialla pyöräyksen kissanpojan pehmeillä liikkeillä, liuvuttuaan ensin Rehnhjelmin sylistä.
Falander ei vastannut. Agnes katseli häntä tarkemmin ja tuntui hetken ajan näkevän hänen ajatuksensa; hänen kasvonsa muuttuivat kuin veden pinta vihurin tullessa, mutta sekunniksi vain; seuraavana hetkenä oli hän tyyni jälleen ja valmis vastaan ottamaan mitä tahansa, katseella tutkisteltuaan Rehnhjelmiä ja ymmärrettyään aseman.
— Voiko saada tietää, mitkä tärkeät seikat ovat kutsuneet meidät tänne näin varhain? sanoi hän iloisesti lyöden Falanderia olalle.
— Kyllä, alkoi tämä varmasti ja päättävästi, niin että Agnes kalpeni, mutta ravisti samassa silmänräpäyksessä päätään, ikäänkuin antaen ajatustensa vaihtua toiselle tolalle — tänään on minun syntymäpäiväni ja minä tahdoin kutsua teidät aamiaiselle!
Agnes, joka tunsi samoja tunteita kuin se, joka on nähnyt junan tulevan huristaen vastaansa, mutta päässyt sen alta pois, purskahti helisevään nauruun ja syleili Falanderia.
— Mutta koska olen tilannut vasta kello 11:ksi, niin saamme olla täällä sen aikaa. Olkaa hyvät ja istukaa!
Seurasi hiljaisuus, hirvittävä hiljaisuus.
— Enkeli kulkee huoneen läpi, sanoi Agnes.
— Se olit sinä, sanoi Rehnhjelm suudellen kunnioittavasti ja hellästi hänen kättään.
Falander oli kuin satulasta pudonnut, joka koettaa kämpiä ylös.
— Minä näin hämähäkin tänä aamuna, sanoi Rehnhjelm. Se tietää onnea.
— Araignée matin: chagrin, sanoi Falander; sinä et sitä ymmärrä.
— Mitä se merkitsee? kysyi Agnes.
— Aamulukki, surulukki.
— Hm!
Jälleen seurasi hiljaisuus ja sateen ajoittainen rapina ikkunanruutuihin korvasi keskustelun.
— Minä luin yöllä niin järkyttävän kirjan, alkoi Falander, etten nukkunut juuri ollenkaan.
— Mikä kirja se oli? kysyi Rehnhjelm, asiasta suurestikaan välittämättä, sillä hän oli edelleen levoton.
— Sen nimi oli Pierre Clement ja käsitteli tuota tavallista naishistoriaa, mutta se oli esitetty niin elävästi, että se teki tavattoman vaikutuksen.
— Mikä se on tuo tavallinen naishistoria, jos saan luvan kysyä? sanoi
Agnes.
— Uskottomuus ja epärehellisyys tietysti!
— No, tuo Pierre Clement? sanoi Agnes.
— Hän tuli tietenkin petetyksi. Hän oli nuori maalari, joka rakasti toisen rakastajatarta…
— Nyt muistan lukeneeni tuon romaanin, sanoi Agnes, ja pidin siitä paljon. Eikö tyttö sittemmin mennyt kihloihin sen kanssa, jota todella rakasti? Niin se oli ja sillä aikaa jatkoi hän vanhaa suhdettaan. Sillä tahtoi kirjailija osottaa, että nainen voi rakastaa kahdella tavalla, mutta mies vain yhdellä. Se oli aivan oikein. Eikö totta?
— Oli! Mutta sitten tuli päivä, jolloin hänen sulhasensa tuli jättää näyttelyyn taulu — lyhyesti — nainen antausi prefektille ja Pierre Clement tuli onnelliseksi — ja sai mennä naimisiin.
— Ja sillä tahtoi kirjailija sanoa, että nainen voi uhrata kaikki sen puolesta, jota rakastaa, kun taasen mies…
— Se on konnamaisinta, mitä koskaan olen kuullut! ärjäsi Falander.
Hän nousi ja meni piironkinsa luo. Tempasi laatikon auki ja otti sieltä esille mustan lippaan.
— Tuossa, sanoi hän antaen lippaan Agnekselle; mene kotiin ja päästä maailma yhdestä hylkiöstä!
— Mitä tämä on? sanoi Agnes naurusuin avaten lippaan ja ottaen esille kuusipiippuisen revolverin. — Voi, miten sievä; etkö sinä käyttänyt tätä Karl Moorissa? Käytit niinkin! Luullakseni tämä on ladattu!
Hän kohotti revolveria, tähtäsi nokiluukkua kohti ja laukasi.
— Pane pois se nyt! sanoi hän; nuo eivät ole leluja, ystäväiseni!
Rehnhjelm oli istunut äänetönnä. Hän ymmärsi kaikki, mutta ei saanut suustaan sanaakaan ja hän oli siinä määrin tytön lumoavan vaikutuksen alainen, ettei edes voinut löytää häntä kohtaan mitään epäystävällisiä tunteita. Hän kyllä tiesi, että veitsi oli isketty hänen sydämeensä, mutta tuskaa ei vielä tuntunut.
Falander oli joutunut sanattomaksi näin suunnattomasta julkeudesta ja tarvitsi hetken toipuakseen, sitten kun koko hänen siveellinen mestauskohtauksensa oli epäonnistunut ja hänen teatterikaappauksensa rauennut tyhjiin hänelle vähemmän suotuisalla tavalla.
— Emmekö lähde nyt? sanoi Agnes järjestäen peilin edessä tukkaansa.
Falander avasi oven.
— Mene! sanoi hän, ja ota kiroukseni myötäsi; sinä olet tärvellyt rehellisen miehen sielunrauhan.
— Mitä sinä höpiset! Sulje ovi, täällä ei ole lämmin.
— Vai niin, meidän täytyy siis puhua selvemmin. Missä sinä olit eilesiltana?
— Sen tietää Hjalmar ja se ei liikuta sinua!
— Sinä et ollut tätisi luona; olit syömässä illallista johtajan kanssa!
— Se ei ole totta!
— Minä näin sinut kello 9 kaupunginkellarissa!
— Sen sinä valehtelet! Minä olin kotona siihen aikaan; voit vaikka kysyä tädin tytöltä, joka saattoi minut kotiin.
— Tällaista en koskaan olisi odottanut!
— Emmekö voi lopettaa tätä keskustelua, että pääsisimme joskus lähtemäänkin! Elä lue öisin tuollaisia tuhmia kirjoja, niin että sitten päivisin olet päästäsi pyörällä. Pukekaa päällenne!
Rehnhjelmin täytyi tarttua päähänsä tunnustellakseen, onko se vielä paikoillaan, sillä kaikki oli nyt hänen silmissään ylösalaisin. Päästyään selville siitä, että kaikki oli kuten ollakin piti, koetti hän etsiä järkevää ajatusta, joka olisi voinut asiaa valaista, mutta ei löytänyt.
— Missä olit 6 p:nä heinäkuuta? kysyi Falander, tuomarin musertava ilme kasvoissaan.
— Kuinka tyhmiä kysymyksiä sinä teet; miten voisin muistaa, mitä kolme kuukautta sitten tapahtui?
— Sinä olit minun luonani, mutta Hjalmarille sanoit olleesi tätisi luona.
— Älä kuuntele häntä, sanoi Agnes, lähestyen hyväilevästi Rehnhjelmiä; hän puhuu niin paljon tuhmuuksia.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui Rehnhjelm häntä kurkusta ja viskasi hänet takaperin uuninnurkkaan, jonne hän jäi hiljaa ja liikkumattomana makaamaan halkokasan päälle.
Sitten pani hän hatun päähänsä, mutta Falanderin täytyi auttaa päällystakki hänen ylleen, sillä kaikki hänen jäsenensä vapisivat.
— Tule, mennään pois, sanoi hän, sylkäsi uunin kiville ja meni ulos.
Falander viipyi hetken, tutki Agneksen valtimoa ja seurasi Rehnhjelmiä, jonka saavutti alhaalla eteisessä.
— Minä ihailen sinua, sanoi Falander Rehnhjelmille; asia oli todellakin ulkopuolella kaiken keskustelun.
— Pyydän, että annat olla edelleenkin; meillä ei ole enää monta tuntia nautittavana toistemme seurasta; karkaan seuraavassa junassa kotiin tekemään työtä ja unohtamaan! Menkäämme nyt kellariin ja huumatkaamme itsemme, kuten sinulla on tapana sanoa!
He saapuivat kellariin, ottivat yksityisen huoneen, mutta pyysivät päästä "pikkuhuoneista".
Pian istuivat he hyvin katetun pöydän ääressä.
— Ovatko hiukseni harmaat? kysyi Rehnhjelm, koetellen tukkaansa, joka oli aivan kostea ja pitkin pääkalloa.
— Ei, ystäväni, ei se niin pian käy; enhän minäkään ole.
— Loukkasiko hän itseänsä?
— Ei!
— Tässä huoneessa ensi kerran —!
Hän nousi pöydästä, käveli muutamia askelia, hoiperteli ja lankesi polvilleen sohvan luo, johon nojasi päänsä ja purskahti itkuun, kuten lapsi, joka itkee äitinsä sylissä.
Falander istui hänen viereensä, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin. Rehnhjelm tunsi jotakin kuumaa — ikäänkuin tulikipinän — putoavan kaulallaan.
— Missä on filosofia, ystäväni? Tuo se tänne! Minä hukun! Oljenkorsi!
Tänne!
— Voi, poika parka!
— Minun täytyy nähdä hänet! Täytyy pyytää häneltä anteeksi! Minä rakastan häntä! kuitenkin! Kaikesta huolimatta! Loukkasiko hän itsensä? Voi, taivaan Jumala, että voi elää ja olla niin onneton kuin minä!
* * * * *
Kello kolme iltapäivällä matkusti Rehnhjelm junassa Tukholmaan.
Falander sulki itse vaunun oven hänen jälkeensä ja pani sen hakaan.