KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.
Ankaria aikoja.
Syksy oli saanut aikaan suuria muutoksia Selléninkin elämässä. Hänen korkea suojelijansa oli kuollut ja nyt piti kaikki muistot hänestä poistettaman; yksin hänen hyvien töidensä muistokaan ei saanut elää hänen jälkeensä. Itsestään seurasi, että stipendi lakkautettiin, varsinkaan kosk'ei Sellén ollut niitä, jotka pyytävät; sitäpaitsi ei hän mielestään enää tarvinnut mitään tukea, kun hän kerran oli saanut niin hyvän jalansijan ja hän näki monta nuorempaa, jotka olivat paremmin avun tarpeessa. Mutta hän oli huomaava, että ei ainoastaan aurinko ollut sammunut, vaan kaikki pienet kiertotähdetkin joutuneet täydelliseen pimennykseen. Vaikka hän ahkerasti opiskellen oli koko kesän kehittänyt taitoansa, selitti prefekti hänen huonontuneen ja hänen keväällisen menestyksensä olleen onnenpotkaus; maisemamaalauksen professori sanoi hänelle ystävänä, ettei hänestä koskaan tule mitään, ja akateeminen arvostelija käytti tilaisuutta saadakseen hyvitystä ja pysyi entisessä mielipiteessään. Sitäpaitsi muuttui ostavan s.o. makuamääräävän, tietämättömän ja rikkaan joukon maku; maisemien tuli olla valokuvia kesähuviloista, jos mieli saada niitä myydyksi, joka kuitenkin oli vaikeata, sillä oikeastaan kävivät kaupaksi vain itkunsekaiset tai puolialastomat kabinettitaulut. Ne olivat siis ankaria aikoja Sellénille ja hän koki kovaa, sillä hän ei voinut maalata vastoin parempaa tunnettaan.
Nyt hän oli kuitenkin vuokrannut itselleen tyhjän valokuvausatelieen kaukaa Regeringsgatanin varrelta. Huoneistoon kuului atelieehuone, jonka lattia oli laho ja katto ravistunut, mikä ei kuitenkaan näin talvella ollut haitaksi, koska katolla oli lunta — sekä entinen laboratoriohuone, joka haisi kollodiumilta, niin ettei sitä voinut käyttää muuksi kuin hiili- tai halkovajaksi, milloin asiat sen sallivat. Huonekaluina oli pähkinäpuinen puutarhasohva, josta naulat pistivät esiin, ja niin lyhyt, että sitä käytettäessä sänkynä, joka tapahtui aina silloin, kun omistaja (lainaaja) oli öisin kotona, se yletti tuskin polviin. Sänkyvaatteina oli vaipan puolikas, toinen puolikas oli pantattu, ja salkku pullollaan harjotelmia. Hiilivajassa oli vesijohtolaitos — se oli pukuhuoneena.
Eräänä kylmänä iltapäivänä, juuri joulun edellä, seisoi Sellén maalaamassa, kolmatta kertaa, uutta taulua vanhalle kankaalle. Hän oli äskettäin noussut kovalta vuoteeltaan; siivoojatar ei ollut käynyt lämmittämässä, osaksi sentähden, ettei hänellä ollut siivoojatarta, osaksi sentähden, ettei hänellä ollut millä lämmittää; samoista syistä ei siivoojatar tullut harjaamaan hänen vaatteitaan eikä tuomaan kahvia. Mutta hän seisoi silti yhtä iloisena vihellellen ja värittäen ihanaa auringonlaskua Gaustafjälliltä, kun ovelle lyötiin neljä kaksoisiskua. Sellén avasi empimättä ja sisälle astui Olle Montanus puettuna hyvin yksinkertaisesti ja ohuesti, ilman päällystakkia.
— Hyvää huomenta, Olle! Kuinka voit? Oletko nukkunut hyvin?
— Kiitos kysymästä!
— Kuinka on metallikassan laita kaupungilla?
— Huonosti!
— Entä setelistön?
— Kovin vähän on setelejä liikkeellä.
— Vai niin, eivät tahdo enää laskea niitä lisää! Entäs arvoaineiden?
— Niitä ei ole!
— Luuletko tästä tulevan ankaran talven?
— Näin paljon tilhiä aamulla Bälstassa — ja se merkitsee kylmää talvea!
— Oletko ollut aamukävelyllä?
— Olen kävellyt koko yön lähdettyäni kello 12 yöllä Punaisesta
Huoneesta!
— Vai olit sinä eilen illalla siellä.
— Niin olin ja tein kaksi uutta tuttavuutta: tohtori Borgin ja notario
Levinin!
— Vai niin, vai ne veitikat! Tunnen heidät! No, miksi et pyytänyt päästä kiinaamaan?
— He olivat hieman ylpeitä, kun ei minulla ollut päällystakkia, ja minä häpesin. Voi, minä olen niin väsynyt, panen hetkeksi sohvallesi maata! Kävelin ensin Katrinebergiin Kungsholman tullin tuolle puolen, käännyin sitten takaisin kaupunkiin ja menin Norrtullin kautta Bälstaan! Tänään aion mennä ottamaan värväyksen koristekuvanveistäjältä, muutoin kuolen.
— Onko totta, että olet liittynyt työväenyhdistys Pohjantähteen?
— On! Sunnuntaina pidän siellä esitelmän, Ruotsista!
— Sepä sievonen aihe! Koko lailla!
— Jos nukahdan tähän sohvalle, niin älä herätä minua; olen niin tavattomasti väsynyt!
— Elä siitä välitä! nuku sinä vain!
Parin minuutin kuluttua oli Olle sikeässä unessa ja kuorsasi! Hänen päänsä retkotti toisen sivunojan ulkopuolella, joka tuki hänen paksua kaulaansa, ja hänen jalkansa riippuivat toisen nojan ulkopuolella.
— Mies parka, sanoi Sellén heittäen vaipan hänen päälleen.
Nyt koputettiin jälleen, mutta ei millään erikoisesti säädetyllä tavalla, jonka vuoksi Sellén ei nähnyt hyväksi avata; mutta silloin alkoi niin ankara jyskytys, että pelko, että kysymys oli vakava, katosi, ja Sellén avasi oven tohtori Borgille ja notario Levinille. Borg johti puhetta:
— Onko Falk täällä?
— Ei!
— Mikä puusäkki tuossa makaa? jatkoi Borg osottaen Ollea lumisella saappaallaan.
— Se on Olle Montanus!
— Vai se klassillinen ilmiö, joka oli Falkin kanssa eilen-illalla.
Nukkuuko hän vielä?
— Nukkuu!
— Kiinasiko hän täällä yötä?
— Kyllä!
— Miks'et sinä ole lämmittänyt? Täällä on niin pahuksen kylmä!
— Siksi en, ettei minulla ole puita!
— No, lähetä hakemaan! Missä on siivoojatar, niin ajan hänet ylös!
— Hän on ripillä.
— Aja ylös tuo härkä, joka tuossa nukkuu, niin lähetän hänet!
— Ei, anna hänen nukkua! pyysi Sellén vetäen vaipan Ollen päälle, joka koko ajan oli kuorsannut ja vieläkin kuorsasi.
— No, siiloin opetan sinulle toisen keinon. Onko lattian alla maa- vai soratäyte?
— Sitä en ymmärrä, vastasi Sellén ja asettui varovasti muutamien lattialle levitettyjen pahvilevyjen päälle.
— Onko sinulla enemmän tuollaista pahvia?
— On, kuinka niin? kysyi Sellén ja punastui hieman hiusten rajasta.
— Tarvitsen sitä ja hiilihangon!
Borg sai pyytämänsä esineet Selléniltä, joka ei tiennyt, mitä tämä kaikki tarkotti, ja joka nyt otti maalarituolinsa asettuen levitettyjen pahvilevyjen päälle, johon jäi istumaan aivan kuin olisi aarretta vartioinut.
Borg riisuutui paitahihasilleen ja alkoi hiilihangolla murtaa irti hapannutta ja tippuveden mädättämää lattialankkua.
— Ei, oletko sinä villi! huusi Sellén.
— Näin minä tein Upsalassa, sanoi Borg.
— Niin, mutta se ei käy päinsä Tukholmassa.
— Siitä minä vähät; nyt minua palelee ja tulta tässä saada pitää!
— Ole murtamatta keskeltä lattiaa! Sehän näkyy paikalla!
— Mitä siitä, jos näkyy; enhän minä täällä asu; mutta se on liian kovaa.
Hän oli lähestynyt Selléniä ja työnsi nyt hänet tuolineen kumoon, ja kaatuessaan veti Sellen pahvilevyt mukanaan, niin että lattiatäyte tuli näkyviin.
— Senkin roisto! Tässä hänellä on oikea halkokaivos eikä sano sanaakaan.
— Tuon on tippuvesi tehnyt!
— Viisi siitä, kuka sen on tehnyt, mutta nyt saadaan tulta.
Muutamalla vahvalla nykäyksellä irrotti hän pari lankun palasta ja kohta loimusi kamiinassa tuli.
Levin oli sillä aikaa ollut levollinen, odottava ja kohtelias. Borg istuutui tulen ääreen ja kuumensi hiilihankoa.
Taasen kuului koputus, mutta kolme lyhyttä ja yksi pitkä lyönti.
— Se on Falk, sanoi Sellén ja meni avaamaan Falkille, joka astui sisälle sairaalloisen punaisena.
— Tarvitsetko rahoja? kysyi Borg tulijalta ja löi povitaskuaan.
— Kysymys sekin! vastasi Falk epäilevästi.
— Paljonko tarvitset? Minä voin hankkia!
— Ihanko todella? sanoi Falk ja hänen kasvonsa kirkastuivat.
— Todella! Hm! Wie viel? Summa! Numero! Laji!
— Noo, noin kuusikymmentä riksiä ei olisi pahitteeksi!
— Tuopa on vaatimaton mies, sanoi Borg kääntyen Levinin puoleen.
— Tavattoman vähän, sanoi tämä! Ota enemmän, Falk, saadessasi.
— En halua! En tarvitse enempää enkä voi ottaa suurempaa lainaa.
Sitäpaitsi en tiedä, milloin se on maksettava!
— Kaksitoista riksiä joka kuudes kuukausi, neljäkolmatta riksiä vuodessa, kahdessa erässä, vastasi Levin varmasti ja selvästi.
— Helpot on ehdot, sanoi Falk. Mistä niillä ehdoilla rahoja saatte?
— Vaunumaakarien pankista! — Ota esille paperia ja kynä, Levin!
Tällä oli jo vekselilomake, kynä ja taskussa pidettävä mustetolppa kädessä. Lomakkeen olivat toiset jo täyttäneet. Kun Falk näki numeron 800, epäröi hän hetken.
— Kahdeksansataa? sanoi hän kysyvästi.
— Ota sitten enemmän, ellet siihen tyydy.
— En, en tahdo; samantekevä kuka rahat ottaa, kunhan ne vaan kunnolleen maksetaan. Muuten, saatteko te rahoja tällaisilla papereilla, ilman vakuutta?
— Ilman vakuutta? Olemmehan me takuussa, vastasi Levin ylenkatseellisesti ja luottavaisesti.
— Niin, enhän minä siitä mitään sano, sanoi Falk; olen kiitollinen, kun te takaatte, mutta en usko, että mitään saadaan!
— Hoh, hoh, hoh! Se on myönnetty jo, sanoi Borg ottaen esille "myönnytyskirjan", joksi hän sitä nimitti. No, kirjota alle!
Falk kirjotti nimensä. Borg ja Levin seisoivat hänen vieressään kuin poliisit.
— "Varatuomari", sanoi Borg.
— Ei, minä olen kirjailija, vastasi Falk.
— Ei kelpaa, sinut on ilmotettu varatuomariksi, ja sitäpaitsi olet sinä vielä osotekalenterissakin.
— Oletteko katsoneet?
— Muotoseikoissa täytyy olla ankara, sanoi Borg vakavasti.
Falk kirjotti.
— Sellén tule todistamaan! käski Borg.
— En tiedä, uskallanko, vastasi tämä. Olen nähnyt tuollaisten saavan aikaan paljon kurjuutta kotona maalla…
— Nyt et ole maalla etkä tekemisissä talonpoikain kanssa! Kirjota todistavasi, että Falk itse on kirjottanut nimensä, sen kai voinet tehdä!
Sellen kirjotti, mutta päätään pudistaen.
— Aja nyt ylös tuo vetojuhta, niin saa hänkin kirjottaa alle.
Kun Ollea turhaan oli koetettu saada eloon ravistamalla, otti Borg hiilihangon, joka nyt oli tullut punaiseksi, ja piti sitä nukkuvan nenän alla.
— Herää, koira, niin saat ruokaa! karjasi hän. Ja ylös nousi Olle, hieroen silmiään.
— Sinun pitää todistaa Falkin nimikirjotus, ymmärrätkö.
Olle otti kynän ja kirjotti molempien takuumiesten sanelun mukaan, jonka tehtyään hän jälleen aikoi mennä nukkumaan, mutta Borg esti hänet.
— Odota vähän! Falkin täytyy ensin kirjottaa täytetakuu.
— Elä mene takuuseen, Falk, sanoi Olle; se ei ole hyväksi; se on suruksi!
— Vaiti, koira! karjasi Borg. Tule tänne, Falk. Me olemme äsken menneet sinulle takuuseen, omavelkaiseen takuuseen, ymmärrätkö; nyt sinun pitää kirjottaa tähän täytetakuu Struven sijaan, jolta on haettu ulos.
— Mitä on täytetakuu? kysyi Falk.
— Se on vain muodon vuoksi; laina oli kahdeksansataa maalarien pankista; ensimmäinen lyhennys on maksettu, mutta silloin antaa Struve uloshakea itseltään, niin että meidän täytyy hankkia nimi hänen sijaansa. Sehän on vanha, hyvä laina, niin ettei siinä ole mitään vaaraa; rahat on saatu jo vuosi sitten!
Falk kirjoitti ja todistajat todistivat.
Borg käänsi kokoon paperit huolellisesti kuten asiantutkija ainakin ja antoi ne Levinille, joka heti läksi.
— Ellet ole täällä tunnin päästä rahat taskussasi sanoi Borg, menen heti poliisin luo ja annan etsiä sinut!
Sitten nousi hän ylös ja paneutui tyytyväisenä pitkälleen sohvalle, jossa Olle oli maannut.
Tämä mennä hoippui kaminin luo ja paneutui lattialle sykkyrään kuin koira.
Tuli hetken äänettömyys.
— Kuules Olle, sanoi Sellén; jos mekin kirjottaisimme tuollaisen paperin!
— Silloin joutuisitte Rindöhön, sanoi Borg.
— Mikä on Rindö? kysyi Sellén.
— Se on saaristossa, mutta jos herrat pitävät Mälarnia parempana, niin on siellä paikka, jonka nimi on Långholmen!
— Mutta vakavasti, kysyi Falk, kuinka silloin käy, ellei lankeemispäivänä voi maksaa?
— Silloin otetaan uusi laina Räätälien pankista, vastasi Borg.
— Miks'ette ota lainojanne valtionpankista? kysyi Falk.
— Se on pilattu, vastasi Borg.
— Ymmärrätkö sinä tuota? sanoi Olle Sellénille.
— En sanaakaan! vastasi tämä.
— Opitte sen kerran, kun pääsette akatemiaan ja saatte nimenne osotekalenteriin!