KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.
Vastaanottoja.
Nicolaus Falk istui konttorissaan aamulla jouluaaton aattona. Hän ei ollut aivan näköisensä; aika oli harventanut vaaleata tukkaa hänen päälaeltaan ja intohimot olivat ojittaneet pieniä uurteita kasvoihin kaikelle sille hapolle, joka pursui esiin vesiperäisestä maasta. Hän istui kumartuneena pieni, kaitaisen katkismuksen muotoinen kirja edessään, ja siinä työskenteli hänen kynänsä ikäänkuin pistelisi mallikuvioita.
Ovelle koputettiin ja silmänräpäyksessä katosi kirja pulpettilaatikkoon ja sen sijalle tuli aamulehti. Falk oli vaipunut lukemiseen, kun hänen rouvansa astui sisään.
— Istu! sanoi Falk.
— Ei ole aikaa nyt? Oletko lukenut Aamulehteä?
— En!
— Minusta sinä sitä juuri luet!
— Alotin juuri!
— Olet kai lukenut Arvidin runoista?
— Niin, sen luin!
— Noo! Hän sai kiittävän arvostelun!
— Sen on hän itse kirjottanut!
— Niin sanoit eilen-illallakin lukiessasi Harmaataviittaa!
— No, mitä tahdot?
— Tapasin äsken amiraalin rouvan; hän kiitti kutsusta ja ilmaisi ilonsa, kun saa tavata nuoren runoilijan!
— Sanoiko hän niin?
— Sanoi!
— Hm! Niin, voihan sitä erehtyä! En sano, että silti on niin tehty!
Tarvitset kai taasen rahoja?
— Taasen? Milloinka minä viimeksi sain?
— Tuoss' on! — Mene nyt! Mutta elä tule pyytämään lisää ennen joulua; tiedäthän, että vuosi on ollut huono!
— En, sitä en tiedä! Kaikki ihmiset sanovat, että vuosi on ollut hyvä!
— Niin, maanviljelijälle, mutta ei vakuutusyhtiöille. Hyvästi!
Rouva meni ja Fritz Levin tuli sisälle varovaisesti kuin peläten väijyntää.
— Mitä sinä tahdot? tervehti Falk.
— Minä vain sivumennen tulin katsomaan.
— Se oli viisaasti; tahdoin juuri puhutella sinua.
— Vai niin!
— Sinähän tunnet nuoren Levin?
— Kyllä!
— Lue tämä paperi, ääneen!
Levin luki: "Suurenmoinen lahjotus. Meidän kauppiaillemme nyttemmin usein tavaksi tulleella auliudella on tukkukauppias Carl Nicolaus Falk, viettäessään onnellisen avioliiton vuosipäivää — — lastenseimi Betlehemin johtokunnalle antanut 20,000 kruunun suuruisen lahjoituskirjan, josta puolet maksetaan heti ja toiset puolet jalon lahjottajan kuoleman jälkeen. Lahjalla on sitä suurempi arvo, koska rouva Falk on yksi tämän ihmisrakkaan laitoksen perustajista."
— Kelpaako? kysyi Falk.
— Erinomaista! Uunnavuonna saat Vaasan tähden!
— No, sinun pitää nyt viedä johtokuntaan, s.o. rouvalleni, tämä lahjotuskirja ja rahat ja sitten pitää sinun etsiä käsiisi nuori Levi. Ymmärrätkö?
— Täydellisesti!
Falk antoi pergamentille präntätyn lahjotuskirjan ja summan.
— Laske, saitko oikein! sanoi hän.
Levin avasi tukun papereita ja ällistyi. Siinä oli viisikymmentä koko arkkia paperia kivipaino työtä, kaiken mahdollisen värisiä ja monen riksin arvoisia.
— Nämäkö ovat rahat? kysyi hän.
— Ne ovat arvopapereita, vastasi Falk, 50 Tritonin osaketta à 200, siirretyt lastenseimi Betlehemille.
— Vai niin, vai vajoaa laiva, koska rotat lähtevät?
— Kuka sen on sanonut, vastasi Falk häijysti nauraen.
— Mutta jos niin on, silloin tekee lastenseimi vararikon!
— Mitä se minua liikuttaa ja sinua vielä vähemmän. Nyt toiseen asiaan!
— Sinun täytyy — tiedäthän, mitä tarkotan, kun sanon sinun täytyy —
— Tiedän, tiedän; uloshakuja, selkkauksia, velkakirjoja — jatka, jatka!
— Sinun täytyy hankkia Arvid minun päivällisilleni kolmantena joulupäivänä!
— Sehän on samaa kuin hankkia kolme haiventa jättiläisen parrasta! Katso nyt, kuinka hyvä oli, etten vienyt hänelle sinun terveisiäsi silloin keväällä! Enkö sanonut, että näin kävisi!
— Sanoitko! Mitä pirua sinä sanoit! Tuki nyt suusi ja tee kuten käsken! Se siitä! — Vielä eräs! — Olen huomannut jonkunlaisia katumuksen oireita vaimossani! Hän on mahtanut tavata äitinsä tai jonkun sisaristaan. Joulu on sentimenttalinen vuodenaika. Mene Holmeniin ja lämmitä hieman!
— Nuo eivät juuri ole hauskoja toimitettavia…
— Mars! — Seuraava mies!
Levin meni ja hänen sijalleen tuli maisteri Nyström, joka päästettiin sisään huoneen taustassa olevasta salaovesta, jonka jälkeen ovi suljettiin. Nyt katosi aamulehti ja tuo pitkä, kaitainen kirja tuli esiin.
Nyström näytti surkean rappeutuneelta; hänen ruumiinsa oli kuivunut kolmannekseksi entisestään ja hänen vaatteensa olivat hyvin huonot. Hän pysähtyi nöyrästi ovensuuhun, otti esille hyvin kuluneen lompakon ja odotti.
— Selvä? kysyi Falk pannen etusormen kirjalle.
— Selvä! vastasi Nyström avaten lompakkonsa.
— N:o 26. Luutnantti Kling: 1,500 riksiä. Maksettu?
— Ei maksettu!
— Pidennetään rangaistuskorolla ja provisionilla. Velotaan kotoa!
— Ei ota koskaan vastaan kotona!
— Uhataan postitse, että käydään kasarmista hakemassa! — N:o 27. Tuomari Dahlberg: 800 riksiä. Odotas! Isä tukkukauppias, joka on verotettu 35,000:sta; saa jäädä toistaiseksi, jos maksaa korot! Pidä häntä silmällä!
— Hän ei koskaan maksa korkoja!
— Velotaan kirjelapulla, — tiedäthän! Ilman koteloa — joka osotetaan virastoon! — N:o 28. Kapteeni Stjärnborst: 4,000. Siinähän se poika on! Ei maksanut?
— Ei maksanut!
— Hyvä! Ohjeet: haetaan vahdista k:lo 12 aikaan. Puku — sinun nimittäin — häpäisevä. Tuo punainen päällystakki, jonka saumat ovat keltaiset — tiedäthän!
— Ei auta; olen etsinyt häntä vahtihuoneesta ylläni pitkä takki keskellä talvea!
— Silloin menet takuumiesten luo!
— Olen käynyt ja he käskivät minun mennä hiiteen! Takuu on vain muodon vuoksi, sanoivat he.
— Silloin käyt tapaamassa häntä itseään jonakin keskiviikkopäivänä k:lo 1, jolloin hän on Tritonin johtokunnassa; ota Andersson mukaasi, niin on teitä kaksi!
— Sen olen jo tehnyt!
— No, miltä johtokunta näytti? kysyi Falk vilkuttaen silmiään.
— Nololta!
— Ahaa! Näyttikö oikein nololta?
— Jotenkin!
— Entä hän itse?
— Hän vei meidät eteiseen ja sanoi maksavansa, jos lupaamme, ettemme enää koskaan käy etsimässä häntä sieltä!
— Vai niin! Soo-o! Istuu siellä kaksi tuntia viikossa ja saa 6,000, siitä hyvästä että hänen nimensä on Stjärnborst! — Annas, kun katson! Tänään on lauantai! — Ole Tritonissa täsmälleen k:lo 1/2 1; jos näet minut siellä, joka on varmaa, niin — ei silmäystäkään. — Ymmärrät! Hyvä! — Uusia hakemuksia?
— Viisineljättä!
— Niin, niin! Huomenna on joulunaatto.
Falk selaili vekselitukkua; silloin tällöin leikki hymy hänen huulissaan ja hän sanoi muutaman sanan.
— Herra Jumala! Onko hänkin joutunut niin pitkälle! Ja hän — hän — jota pidetään niin varmana! Niinpä niin, niinpä niin, niinpä niin! Tästä tulee vielä ajat! — Vai niin, hän tarvitsee rahoja? Silloin minä ostan hänen talonsa! —
Ovelle koputettiin. Pulpetti paiskattiin kiinni, paperit ja katkismus olivat poispuhalletut ja Nyström meni ulos salaovesta.
— K:lo 1/2 1, kuiskasi Falk hänen jälkeensä. — Kuules! Onko sinulla runo valmiina?
— On, vastattiin maan alta.
— Hyvä! pidä Levinin vekseli valmiina jätettäväksi kansliaan. Kohta kiristän häntä! Hän on viekas, se saatana.
Sitten korjasi hän kaulahuiviansa, veti esille kalvostimet ja avasi vierashuoneeseen vievän oven.
— Kas! Hyvää päivää, herra Lundell! Palvelijanne! Olkaa hyvä ja astukaa toki sisään! Mitä kuuluu? Olin sulkeutunut sisään hetkeksi!
Tulija oli todellakin Lundell, puettuna kuin konttoristi, viimeisen muodin mukaan, kellonvitjoineen, sormuksineen, hansikkaineen ja kalosseineen.
— Minä ehkä häiritsen herra tukkukauppiasta?
— Ei, ette suinkaan! Luuleeko herra Lundell, että saamme sen huomiseksi valmiiksi?
— Pitääkö sen välttämättömästi olla valmis huomenna?
— Ehdottomasti! Lastenseimellä on juhla, jonka minä tarjoon, ja vaimoni tulee silloin julkisesti lahjottamaan muotokuvan ripustettavaksi ruokasaliin!
— No, silloin ei saa olla mitään esteitä, vastasi Lundell ja otti esille eräästä komerosta melkein valmiiksi maalatun kankaan ja telineen. Suvaitsetteko, herra tukkukauppias, olla ystävällinen ja istua silmänräpäyksen, niin saan hieman korjata sieltä täältä!
— Mielelläni! Hyvin mielelläni! Tietysti!
Falk heittäysi tuoliin, heitti toisen säärensä toisen yli ja otti valtiomiesmäisen asennon ja ylhäisen ilmeen.
— Olkaa hyvä ja puhukaa! sanoi Lundell. Teidän kasvonne ovat kyllä sinänsä mieltäkiinnittävät, mutta kuta useampia luonteenvivahduksia ne voivat ilmaista, sen parempi!
Falk hymähti ja mielihyvän ja tyytyväisyyden loiste valaisi hänen raakoja piirteitään.
— Herra Lundell syö päivällistä minun luonani kolmantena joulupäivänä?
— Kiitän…
— Silloin herra saa nähdä erittäin ansiokkaiden miesten kasvoja, jotka ehkä olisivat arvokkaammat kankaalle kiinnitettäväksi kuin minun.
— Ehkä voisin saada kunnian maalata heidät?
— Aivan varmaan, jos minä annan puoltolauseen.
— Luuletteko todellakin?
— Aivan varmasti!
— Nyt näin uuden piirteen. Olkaa hyvä ja säilyttäkää tuo ilme! Kas noin! Erinomaista! Pelkään, että meidän on käytettävä koko tämä päivä, herra tukkukauppias. On vielä koko joukko pikkukohtia jäljellä, jotka vasta vähitellen voi huomata! Teidän kasvoissanne on runsaasti mieltäkiinnittäviä piirteitä.
— No, niin ollen syömme yhdessä päivällistä ulkona! Ja seurustelkaamme ahkerasti, että herra Lundell saa tilaisuuden paremmin tutkia minun kasvojani toista painosta varten — joka aina voi olla hyvä olemassa! Minun täytyy todellakin sanoa, että harvat ihmiset ovat kuvanneet minut niin miellyttävällä tavalla kuin te, herra Lundell!…
— Oo, pyydän.
— Ja minä sanon teille, herrani, että minä olen tarkkanäköinen, joka vallan hyvin erotan toden imartelusta.
— Sen minä huomasin heti, vastasi Lundell tunnottomasti. Ammattini on kehittänyt minua ihmisten arvostelutaidossa.
— Herralla on tarkka silmä; kaikki eivät todellakaan osaa minua arvostella. Vaimoni esimerkiksi…
— No, naisilta sitä ei voi vaatia.
— Ei, sitähän minä aina olen sanonut! — Kuulkaa, ehkä saa luvan tarjota lasin hyvää portviiniä?
— Kiitän, herra tukkukauppias, mutta periaatteeni on, etten koskaan juo työtä tehdessäni…
— Se on aivan oikein! Minä kunnioitan sitä periaatetta — kunnioitan aina periaatteita — varsinkin kun olen aivan samaa mieltä!
— Mutta kun en ole työssä, silloin juon mielelläni lasin.
— Samaten kuin minäkin — aivan kuin minä.
Kello löi puoli yksi. Falk kimmahti seisoalleen.
— Suokaa anteeksi, minun täytyy hetkeksi poistua asioilleni, mutta palaan pian!
— Kaikella muotoa! Asiat ennen kaikkia.
Falk pukeutui ja meni; Lundell oli yksin konttorissa.
Hän sytytti sikarin ja asettui katselemaan muotokuvaa. Se, joka nyt olisi tarkastellut hänen kasvojaan, ei olisi voinut nähdä hänen ajatuksiaan, sillä hän oli jo oppinut niin paljon elämisen taitoa, ettei hän ilmaissut yksinäisyydellekään ajatuksiaan, niin, hän pelkäsi ilmaista niitä omalle itselleenkään.