KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Ruotsista.
Oli päästy jälkiruokaan. Samppanja kimalteli laseissa, joihin kattoruunusta Nicolaus Falkin huoneiston ruokasalissa Skeppsbron luona tulvivat valosäteet taittuivat. Arvid sai ystävällisiä kädenpuristuksia kaikilta tahoilta, kohteliaisuuksia ja onnitteluja, varotuksia ja neuvoja; kaikki tahtoivat olla mukana ottamassa osaa hänen menestykseensä, sillä menestys oli nyt ehdoton.
— Tuomari Falk! Minulla on kunnia! sanoi virkamiesten palkkakollegian presidentti, nyökäyttäen päätään pöydän toiselta puolen. Se on ala, jota minä ymmärrän.
Falk vastaanotti loukkaavan kohteliaisuuden levollisesti.
— Miksi te kirjotatte niin synkkämielisesti? kysyi muuan nuori kaunotar, joka istui runoilijan oikealla puolella. Voisi luulla teidän olleen onnettomasti rakastunut!
— Tuomari Falk! Saanko luvan juoda kanssanne! sanoi Harmaanviitan toimittaja vasemmalta, pyyhkien pitkää, vaaleta partaansa syrjään. Miks'ei tuomari kirjota minun lehteeni?
— En luule, että herrat painattaisivat sitä, mitä minä kirjottaisin! vastasi Falk.
— Enpä tiedä, mikä olisi esteenä?
— Mielipiteet!
— Aah! Ei se niin vaarallista ole. Kyllä siitä sovittaisiin! Ei meillä ole mielipiteitä!
— Maljasi Falk! huusi hurjistunut Lundell pöydän takaa. Hei!
Levin ja Borgin täytyi hillitä häntä, ettei hän nousisi pitämään puhetta.
Hän oli ensimmäisen kerran ihmisissä, ja komea seura ja loistavat laitokset olivat nousseet hänelle päähän; mutta kun kaikki vieraat olivat juhlatuulella, ei hän onneksi herättänyt mitään kiusallista huomiota.
Arvid Falk tunsi kyllä lämpenevänsä nähdessään kaikki nämä ihmiset, jotka jälleen olivat ottaneet hänet yhteiskuntaansa, pyytämättä mitään selityksiä tahi vaatimatta anteeksipyyntöä. Hän tunsi turvallisuutta istuessaan näillä vanhoilla tuoleilla, jotka olivat osia hänen lapsuutensa kodista; kaiholla tunsi hän suuren pöytäkaluston, joka ennen aikaan ainoastaan kerran vuodessa otettiin esille; mutta monet uudet ihmiset saivat hänet hajamieliseksi. Hän ei antanut heidän ystävällisten ilmeittensä pettää itseään; he kyllä eivät tahtoneet hänelle mitään pahaa, mutta heidän hyväntahtoisuutensa johtui olosuhteista. Sitäpaitsi tuntui hänestä koko juhla naamiohuveilta. Mitä oli professori Borgilla, suurimaineisella tiedemiehellä, yhteistä harrastusta hänen sivistymättömän veljensä kanssa? He olivat samassa yhtiössä! Mitä oli kopealla kapteeni Gyllenborstilla täällä tekemistä? Tuliko hän tänne syömään? Mahdotonta, joskin ihmiset syödäkseen tekevät melko paljon. Ja presidentti? Ja amiraali? Tässä oli näkymättömiä siteitä, vahvoja, ehkäpä katkeamattomia!
Ilo oli ylimmillään, mutta nauru liian kimakkaa, sukkeluuksia lenteli, mutta ne olivat happamia; Falkia ahdisti ja hänestä tuntui kuin olisivat isän kasvot tuolta muotokuvasta, joka riippui pianon yläpuolella, vihaisesti tarkastaneet seuraa.
Nicolaus Falk säteili tyytyväisyyttä; hän ei nähnyt eikä kuullut mitään epämieluista, mutta hän koetti karttaa veljen katsetta niin paljon kuin mahdollista. Sanaakaan eivät he vielä olleet vaihtaneet, sillä Arvid oli Levinin neuvosta saapunut vasta sitten, kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet.
Päivällinen oli loppupuolella. Nicolaus piti puheen "omasta voimasta ja järkkymättömästä tahdosta", joka vie ihmisen päämäärään; "taloudellisesta riippumattomuudesta" ja "asemasta". "Kaikki tämä yhdessä", sanoi puhuja, "kasvattaa itsetuntoa ja antaa luonteelle sen lujuuden, jota ilman emme voi mitään hyötyä tuottaa; emme hyödyttää sitä, mikä on yleistä ja joka on suurinta, mihin voimme päästä, ja sinne, hyvät herrat, me kaikki kuitenkin pyrimme, kun totuus tulee esille! Juon arvoisien vieraitteni maljan, jotka tänään ovat läsnäolollaan huonettani kunnioittaneet, ja minä toivon vielä monesti saavani nauttia samasta kunniasta!"
Tähän vastasi kapteeni Gyllenborst, joka jo oli jotenkin juovuksissa, pitemmässä, leikillisessä puheessa, jota toisen mielialan vallitessa ja toisessa talossa olisi pidetty häväistyksenä.
Hän kävi käsiksi siihen kauppamieshenkeen, joka nykyään oli alkanut levitä, ja selitti leikillisesti, ettei hän suinkaan ollut vailla itsetuntoa, vaikkakin hän suuressa määrin oli vailla taloudellista riippumattomuutta; hänellä oli juuri tänään aamupäivällä ollut koko lailla ikävä asia — mutta siitä huolimatta oli hän kylliksi lujaluontoinen tullakseen näille päivällisille, ja mitä hänen asemaansa tulee, oli se hänen mielestään yhtä hyvä kuin jonkun toisenkin — ja luultavasti muidenkin mielestä, koskapa hän sai kunnian istua tässä pöydässä, tämän ihastuttavan isäntäväen seurassa!
Hänen lopetettuaan hengitti seurue helpommin, sillä "oli tuntunut kuin ukkospilvi olisi mennyt ohitse", huomautti kaunotar Arvid Falkille, joka täydellisesti yhtyi tähän lausuntoon.
Ilmassa oli niin paljon valhetta ja niin paljon petollisuutta, että Falkia ahdisti ja hän halusi ulos. Hän näki, miten nämä ihmiset, jotka aivan varmaan olivat rehellisiä ja kunnioitettavia, ikäänkuin kulkivat kiinnitettynä näkymättömiin ketjuihin, joita he silloin tällöin pureskelivat tukahdetulla raivolla — niin, kapteeni Gyllenborsthan kohteli isäntää suoralla, vaikkakin leikkisällä ylenkatseella. Hän sytytti salissa sikarin, asettui sopimattomiin asentoihin, eikä ollut näkevinäänkään naisia. Hän syleskeli uuninkiville, arvosteli säälimättömästi seinillä olevia öljypainoksia ja puhui halveksivasti mahonkisista huonekaluista. Toiset herrasmiehet käyttäytyivät välinpitämättömästi, heille itselleen sopivalla tavalla ja näyttivät säestävän.
Kuohuksissa ja tyytymättömänä jätti Arvid Falk kenenkään huomaamatta seuran ja poistui. Alhaalla kadulla odotti Olle Montanus.
— Luulin todellakin, ettet tulisi, sanoi Olle. Siellä oli niin koreasti valaistu!
— Vai siksi! Toivoin, että olisit ollut mukana.
— No, miltä Lundell näyttää parempien ihmisten seurassa?
— Elä kadehdi häntä! Hän saa kyllä kokea katkeria päiviä, jos aikoo ruveta muotokuvamaalariksi! — Puhukaamme nyt jostain muusta! Minä olen todellakin niin paljon ikävöinyt tätä iltaa, jolloin saan nähdä työmiehet läheltä! Oi, minusta tuntuu, että se on vaikuttava kuin raitis ilma kaiken tuon ummehtuneen jälkeen; on kuin pääsisin sairashuoneessa maattuani taas metsään! Häipyyköhän tämäkin mielenhaire olemattomiin!
— Työmies on epäluuloinen, sinun pitää olla varovainen!
— Onko hän jalo? Onko hän pikkumaisuudesta vapaa? Vai onko sorto hänet tärvellyt?
— Saatpahan nähdä! Maailmassa on paljon toisin kuin miksi sen kuvittelemme!
— Niin on, jumala paratkoon!
Puolen tunnin päästä olivat he työväenyhdistys Pohjantähden suuressa salissa, joka jo oli täynnä väkeä! Falkin musta hännystakki ei tehnyt hyvää vaikutusta ja hän sai synkeistä kasvoista monta nyreää katsetta.
Olle esitteli Falkin pitkälle, hoikalle, yskivälle ja intohimoisen näköiselle miehelle:
— Puuseppä Eriksson!
— Vai niin, sanoi tämä. Onko tämäkin niitä herroja, jotka tahtovat päästä valtiopäiville? Siksi on hän ulkonäköjään minusta kuitenkin liian hinterä!
— Ei, ei, sanoi Olle, hän tulee lehden puolesta!
— Minkä lehden! On niin monenlaisia lehtiä! Ehkä hän on tullut tänne tekemään meistä pilaa?
— Ei suinkaan, sanoi Olle; hän on työväen ystävä ja on tekevä kaikki teidän puolestanne!
— Vai niin, se on eri asia! Mutta minä pelkään tuollaisia herroja; muuan heistä asui meillä s.o. samassa talossa Valkeilla vuorilla; hän oli varaisäntänä — Struve oli sen kanaljan nimi.
Vasara paukahti ja puheenjohtajan tuolille kävi keski-ikäinen mies istumaan. Se oli vaunumaakari Löfgren, kaupunginvaltuusmies ja Litteris et Artibus mitalin omistaja. Harjaantuneena hoitamaan kunnallisia toimia oli hän saavuttanut suuren teatteritottumuksen ja hänen ulkomuotoonsa oli tullut kunnianarvoisuuden leima, joka osasi hillitä myrskyjä ja tukahuttaa rähinää. Suuri tuomarin peruukki varjosti leveitä kasvoja, joita poskiparta ja silmälasit koristivat.
Hänen vieressään istui kirjuri ja Falk tunsi hänet palkkiovirkamieheksi suuresta kollegiosta. Hänellä oli nenäkakkulat ja hän ilmaisi talonpoikaisella irvistelyllä hylkäyksensä melkein kaikesta, mitä sanottiin. Ensimmäisellä penkillä, puheenjohtaja-korokkeen ääressä istuivat ylhäisemmät jäsenet, upseerit, virkamiehet, tukkukauppiaat, jotka voimakkaasti kannattivat kaikkia lojaalisia ehdotuksia ja etevämmällä parlamenttarisella kyvyllään tukahuttivat kaikki uudistushankkeet.
Kirjuri luki pöytäkirjan, jonka ensimmäinen penkki hyväksyi ja tarkisti. Sitten esitettiin ensimmäinen keskustelukysymys.
— "Valmistusvaliokunta ehdottaa, eikö työväenliitto Pohjantähti puolestaan tahtoisi lausua sellaista paheksumista, jota jokaisen oikein ajattelevan kansalaisen täytyy tuntea niitä laittomia liikkeitä kohtaan, joita lakkojen nimellä tapahtuu melkeinpä koko Europassa".
— Katsooko liitto…
— Jaaa! äänsi ensi penkki.
— Herra puheenjohtaja! huusi puuseppä Valkeilta vuorilta.
- Kuka siellä rähisee? kysyy puheenjohtaja tirkistäen silmälasiensa alta kuin aikoisi hän ottaa esille rottingin.
— Ei täällä kukaan rähise; minä pyysin puheenvuoroa! sanoi nikkari.
— Kuka minä?
— Puuseppämestari Eriksson!
— Onko hän mestari? Milloin hän siksi tuli?
— Minä olen kisälliksi oppinut eikä minulla koskaan ole ollut varoja pyytää porvarioikeuksia, mutta minä olen yhtä taitava kun joku toinenkin ja työskentelen itsekseni! Sen minä sanon!
— Olisiko puusepänsälli Eriksson hyvä ja istuisi eikä häiritsisi meitä enää. — Katsooko liitto, että asiaan on vastattu myöntävästi?
— Herra puheenjohtaja!
— Mistä on kysymys?
— Minä pyydän puheenvuoroa! Ja kuulkaakin se, herra! ärjäsi Eriksson.
— Erikssonilla on puheenvuoro! mumistiin takaa.
— Kisälli Eriksson — kirjottaako hän nimensä x:llä vai z:lla? kysyi puheenjohtaja, jolle kirjuri oli kuiskannut.
Ensi penkillä nauraa hohotettiin.
— Minä en kirjota ollenkaan, hyvät herrat, minä keskustelen! sanoi puuseppä silmät hehkuen; niin, sen minä teen! Jos minulla olisi sana vallassani, sanoisin minä lakkolaisten olevan oikeassa, sillä jos mestarit ja patruunat lihovat, jotka eivät tee muuta kuin juoksevat touhuamassa kunniatervehdyksillä ja muilla reissuilla, niin se maksaa työmiehen hien! Mutta me tiedämme kyllä, miksi te ette tahdo maksaa meidän työtämme; siksi, ett'emme me saisi äänestää valtiopäiville, sillä sitä pelätään…
— Herra puheenjohtaja!
— Ratsumestari von Sporn!
— Ja sen me kyllä tiedämme, että taksoituslautakunta alentaa veron, niin pian kun se on noussut tuohon numeroon. Jos minulla olisi sana vallassani, sanoisin minä vielä paljon enemmän, mutta se hyödyttää niin vähän…
— Ratsumestari von Sporn!
— Herra puheenjohtaja, hyvät herrat! On sangen odottamatonta, että seurassa sellaisessa kuin tämä, joka aina (nyt viimeksi ruhtinashäissä) arvokkaalla esiintymisellään on saavuttanut niin hyvän nimen, henkilöiden, joilta täydellisesti puuttuu parlamenttaarinen laadullisuusaisti, sallitaan saattaa huonoon valoon arvossa pidetty liitto osottamalla julkeaa ja häikäilemätöntä halveksumista kaikkia muotoseikkoja kohtaan. Uskokaa minua, hyvät herrat, sellaista ei olisi tapahtunut maassa, jossa jo nuoruudesta asti on opittu sotilaallista nuhteettomuutta…
— (Yleinen asevelvollisuus! sanoi Eriksson Ollelle).
— … jossa on totuttu hillitsemään itseään ja muita! Minä lausun sen yhteisen toivomuksen, ettei enää tuollaista häiritsevää kohtausta toistamiseen joukossamme tapahtuisi … sanon joukossamme — sillä minäkin olen työmies … me olemme kaikki työmiehiä Kaikkivaltiaan edessä … ja minä sanon tämän tämän liiton jäsenenä, ja se päivä olisi surun päivä, jolloin minun pitäisi peruuttaa ne sanat, jotka minä eräässä toisessa kokouksessa tässä muuanna päivänä — niin, asevelvollisuuden ystävien kansallisliiton kokouksessa! — lausuin: minä ajattelen suurta Ruotsin työmiehestä!
— Hyvä! Hyvä! Hyvä!
— Katsooko liitto valmistusvaliokunnan ehdotukseen vastatun myöntävästi?
— Jaa! Jaa!
Toinen kysymys: — "Yksityisen esityksentekijän ehdotuksesta saa valmistusvaliokunta ehdottaa, eikö työväenliitto, h.k.k. Taalain herttuan ripillepääsyyn nähden, tunnustukseksi Ruotsin työmiehen kiitollisuudenvelasta kuningashuonetta kohtaan ja nyt erikoisesti ilmaistakseen paheksumistaan niitten työväen levottomuuksien johdosta, jotka Kommuunin nimellä raivoavat Ranskan pääkaupungissa, yhtyisi keräämään varoja kunniakirjaksi, jonka arvo kuitenkaan ei saisi nousta yli kolmentuhannen riksin."
— Herra puheenjohtaja!
— Tohtori Haberfeld!
— Ei, minä sitä, Eriksson, pyysin puheenvuoroa!
— Vai niin! No! Erikssonilla on puheenvuoro!
— Minä ilmottaisin, ettei työmies ole tehnyt Parisin kommuunia, vaan että virkamiehet, asianajajat — upseerit, juuri tuollaiset asevelvolliset — ja sanomalehtikirjurit sen tekivät! Jos minulla olisi sana vallassani, niin pyytäisin minä näitä herroja tuomaan esille tunteensa ripillepääsyalbumissa!
— Katsooko liitto kysymykseen vastatun myöntyvästi?
— Jaa! Jaa!
Ja sitten alkoi kirjuri kirjottaa ja ruvettiin kirjotettua vertailemaan ja juttelemaan ihan kuin itse valtiopäivillä.
— Onko täällä aina tällaista? kysyi Falk.
— Onko tämä herran mielestä hauskaa? vastasi Eriksson. Tämä on niin hirvittävää, että voisi repiä hiukset päästään. Tahtoisin nimittää tätä turmeltumiseksi ja petturuudeksi. Omanvoitonpyyntiä vain ja raukkamaisuutta; ei ainoatakaan miestä, jolla olisi sydäntä ja joka voisi viedä asiata eteenpäin; siksi tuleekin siitä sellaista kuin tulee!
— Mitä siitä tulee?
— Saammepahan nähdä! — sanoi puuseppä tarttuen Ollen käteen. Oletko valmis? jatkoi hän. Seiso kannallasi, sillä täällä sinua arvostellaan! Olle nyökäytti ovelasti päätään.
— Koristekuvanveistäjänsälli Olof Montanus on ilmottautunut pitämään esitelmän Ruotsista, alkoi puheenjohtaja; aihe tuntuu minusta koko laajalta ja ylimalkaiselta, mutta jos hän lupaa pitää sen puolessa tunnissa, niin me kai kuuntelemme; vai mitä herrat sanovat?
— Kyllä!
— Herra Montanus, olkaa hyvä ja astukaa esiin.
Olle pudistelihe kuin koira ennenkuin hyppää ja meni esille joukon läpi, joka katseillaan häntä tarkasteli.
Puheenjohtaja alkoi keskustelun ensi penkin kanssa ja kirjuri haukotteli, ennenkuin otti esille sanomalehden, osottaakseen miten vähän hän aikoi esitelmää kuunnella.
Mutta Olle nousi korokkeelle, painoi kiinni suuret silmäluomensa, purasi muutaman kerran uskotellakseen kuulijoille, että hän alkoi, ja kun tuli oikein hiljaista, niin hiljaista, että voi kuulla, mitä puheenjohtaja sanoi ratsumestarille, alkoi hän.
— Ruotsista. — Muutamia näkökohtia.
Seurasi äänettömyys.
— Hyvät herrat! Sallittanee kai pitää varmempana kuin ainoastaan todistamattomana otaksumana, että meidän päiviemme hedelmällisin aate ja voimakkain pyrkimys on poistaa ahdasmielinen kansallistunto, joka erottaa kansat toisistaan ja saattaa ne vihollisiksi toisiaan kohtaan; olemme nähneet ne keinot, joita tähän tarkotukseen käytetään — maailmannäyttelyt ja niiden vaikutukset — kunniadiplomit!
(Katsottiin toisiaan kysyvästi. — "Mikäs pistos tuo oli?" sanoi
Eriksson. "Se tuli liian äkisti, muuten oli hyvä!")
— Ruotsin kansa kulkee, kuten aina, tässäkin suhteessa sivistyksen etunenässä ja on suuremmassa määrässä kuin mikään muu sivistynyt kansakunta osannut saattaa kosmopoliittisen aatteen hedelmiä kantavaksi ja, jos saa tuomita sen mukaan, mitä numerot osottavat, on se jo päässyt hyvin pitkälle. Tähän ovat harvinaisen suotuisat seikat vaikuttaneet ja niitä aion minä nyt hetkisen lähemmin tarkastella, siirtyäkseni sitten johonkin helpommin sulavaan, kuten hallitusmuotoon, verotiloihin ja muuhun sellaiseen.
("Tästä tulee pitkä", sanoi Eriksson tuupaten Falkia kylkeen; "mutta hän on huvittava!")
— Ruotsi on, kuten joka mies tietää, alkuaan saksalainen siirtomaa, ja kieli, joka on säilynyt kutakuinkin puhtaana aina meidän päiviimme asti, on alasaksaa kaksinetoista murteineen. Tämä seikka, nimittäin vaikeus, joka eri maakunnilla on ymmärtää toisiaan, on suuresti vaikuttanut epäterveellisen kansallisuuskäsitteen kehittymisen vastustamiseksi. Muut onnelliset seikat ovat kuitenkin estäneet yksipuolista saksalaista vaikutusta, joka kerran meni niin pitkälle, että Ruotsi oli Saksaan liitetty maakunta, kuten Albrecht Mecklenburgilaisen aikana. Tähän luen minä ensiksikin tanskalaisten maakuntien, Skånen, Hallandin, Blekingen, Bohusläniin ja Dalslandin vallotuksen; Ruotsin rikkaimmissa maankunnissa asuu tanskalaisia, jotka yhä vielä puhuvat maansa kieltä ja kieltäytyvät tunnustamasta ruotsalaista valtaa.
("Mihinkä Herran nimessä hän aikoo? Onko hän hullu?")
— Skånelainen, esimerkiksi, pitää vielä tänäkin päivänä Köpenhaminaa pääkaupunkinaan ja skånelaiset ovat valtiopäivillä hallitusvastaisena puolueena. Samaten on tanskalaisen Gööteporin laita, joka ei tunnusta Tukholmaa valtakunnan pääkaupungiksi; siellä on kuitenkin nyttemmin englantilaisilla etusija ja he ovat perustaneet siirtokunnan. Tämä kansa, Englannin kansa, kalastaa rannikolla ja hallitsee kaupungissa talvisin melkein kaikkea suurkauppaa; kesäsin matkustavat he takaisin ja nauttivat kokoamistaan aarteista kodeissaan Skotlannin ylängöillä. Erinomaisen kelpo kansaa muuten! Englantilaiset ylläpitävät myöskin suurta sanomalehteä, jossa he kiittävät omia töitään, toistenkaan töitä juuri moittimatta.
Sitten on meidän kiinnitettävä huomiomme niihin maahanmuuttoihin, joita silloin tällöin on tapahtunut. Suomalaismetsissä on meillä suomalaisia, mutta on niitä pääkaupungissakin, jonne ovat tulleet maassaan vallitsevina vaikeina valtiollisina aikoina.
Meidän suuremmissa rautatehtaissamme on paljon wallooneja, jotka ovat tulleet tänne 1600-luvulla ja jotka vielä tänäkin päivänä puhuvat murteellista ranskaansa. Kuten tunnettua, on eräs wallooni pannut toimeen Ruotsin uuden valtiosäännön, joka on otettu Walloniasta. Vankkaa kansaa ja sangen rehellistä!
("Ei, mutta mitä hittoa tämä on!")
— Kustaa Aadolfin aikana muutti tänne suuri joukko skottlantilaista rojua ja värväytyi sotilaiksi, jonka vuoksi he pääsivät ritarihuoneeseenkin!
Itärannalla on paljon perheitä, joiden perintötavat viittaavat muuttoon Liivinmaasta ja muista slaavilaisista maakunnista, jonka vuoksi siellä usein tapaa puhtaasti tattarilaisia tyyppejä.
Minä väitin, että Ruotsin kansa on hyvää kyytiä vierottumassa kansallisuudestaan! Avatkaa Ruotsin aatelin vaakunakirja ja laskekaa, montako ruotsalaista nimeä siitä löydätte. Jos niitä on päälle 25 prosentin, niin saatte leikata minulta nenän poikki, hyvät herrat!
Avatkaa osotekalenteri noin umpimähkään; minä olen itse laskenut G-kirjaimen ja sen 400 nimestä oli 200 ulkomaalaista. Mikä siihen on syynä? Niitä on monta, mutta pääasiallisimpia: ovat: ulkomaalaiset hallitsijasuvut ja vallotussodat. Kun ajattelee, kuinka moni halju on istunut Ruotsin valtaistuimella, niin täytyy ihmetellä, että kansa vielä tänäkin päivänä voi olla niin kuningasmielinen. Sellaisen perustuslainmääräyksen, että Ruotsin kuninkaan on aina oltava ulkomaalainen, täytyy ehdottomasti johtaa suoraan päämäärään, epäkansallistumiseen; ja niin se on tehnytkin! Että maalle on hyödyksi tällainen vieraisiin kansakuntiin liittyminen, siitä olen vakuutettu, sillä mitään se ei voi kadottaa, koska kadottaa ei voi sitä, mitä ei ole olemassa. Kansalta puuttuu yksinkertaisesti kansallisuus, ja sen huomasi Tegnér 1811 ja sitä hän niin ahdasnäköisesti valittaa Sveassaan, mutta se oli liian myöhään, sillä sotaväenotot noiden tuhmien vallotussotien aikana olivat jo tärvelleet rodun. Siitä yhdestä ainoasta miljoonasta asukkaita, joka maassa oli Kustaa II Aadolfin aikana, otettiin sotaväkeen ja tärveltiin 70,000 täysimittaista miestä. Kuinka monta miestä Kaarle X:s, XI:s ja XII:s tärvelivät en voi sanoa, mutta voi ymmärtää, minkälaista sukua kotona olevat siittivät, kun kaikki olivat hylättyjä ruuminraakkeja!
Palaan lausuntooni, että meillä ei ole kansallisuutta. Voiko kukaan mainita minulle mitään ruotsalaista Ruotsissa, muuta kuin mäntymme, kuusemme ja rautakaivoksemme, joita niitäkään ei kohta enää markkinoilla tarvita! Mitä ovat kansanlaulumme? Huonoja käännöksiä ranskalaisista, englantilaisista ja saksalaisista romansseista! Mitä ovat kansallispuvut, joiden katoamista me suremme? Vanhoja räsyjätteitä keskiajan herraspuvusta! Jo Kustaa I:sen aikana pyysivät taalalaiset, että rangaistaisiin niitä, jotka pitivät tikattuja ja kirjavia vaatteita, luultavasti eivät kirjavat hovipuvut, burgundilainen vaateparsi, vielä olleet tulleet Taalainmaan tytöille! Ja varmasti on heillä ollut useita kuosien muutoksia sen jälkeen!
Sanokaa minulle edes yksikään ruotsalainen runoteos, taideteos, sävelteos, joka on puhtaasti ruotsalainen, joka sen erottaisi kaikista ei-ruotsalaisista! Näyttäkää minulle yksi ruotsalainen rakennus! Niitä ei ole, ja jos on, niin ne ovat joko huonoja tahi ulkomaalaisten mallien mukaan tehtyjä.
En luule sanovani liikoja väittäessäni, että Ruotsin kansa on lahjaton, pöyhkeä, orjamielinen, kateellinen, pikkumainen ja raaka kansakunta! Ja siksi kulkee se kohti häviötään suurin askelin!
(Nyt syntyi salissa melu! Katkonaisia huutoja Kaarle XII:sta kuului kuitenkin yli metelin.)
— Hyvät herrat, Kaarle XII:s on kuollut, ja antakaa hänen nyt nukkua seuraavaan riemujuhlaan asti! Häntä me saamme kiittää epäkansallistumisestamme, ja siksi pyydän minä herroja yhtymään nelikertaiseen eläköönhuutoon! — Hyvät herrat! Eläköön Kaarle XII:s!
("Pyydän kutsua seuraa järjestykseen!" huusi puheenjohtaja.)
— Voiko ajatella suurempaa nautamaisuutta kansassa, jonka pitää muualta käsin opetella runoilemaan! Ajatelkaa noita härkiä, jotka kulkivat aurankurjessa 1600 vuotta eivätkä hoksanneet ruveta tekemään viisuja! Mutta sitten ilmestyi muuan veijari Kaarle XI:nnen hovista tärvelemään koko epäkansallistuttamistyön! Ennen kirjotettiin saksaksi, mutta nyt piti kirjotettaman ruotsiksi! Pyydän sen vuoksi herroja yhtymään kanssani huutoon: Alas tuo tuhma koira Georg Stjernhjelm!
("Mikä hänen nimensä oli?"—"Edvard Stjernström!" Puheenjohtaja lyö nuijan pöytään! Hälinää! "Jo riittää! Alas kavaltaja! Hän tekee meistä pilkkaa!")
— Ruotsin kansa osaa vain huutaa ja tapella, kuulen ma! Ja koska minä en saa jatkaa enkä puhua hallituksesta enkä kruununverotiloista, niin tahdon vain sanoa, että tuollaiset orjamaiset lurjukset, joitten puheita tänä iltana olen kuullut, ovat kypsiä yksinvaltiuteen koska tahansa! Ja te saatte sen! Uskokaa pois! Te saatte yksinvaltiuden!
(Tuuppaus takaapäin työnsi sanat puhujan kurkusta, ja hän tarttui nyt puheenjohtajan pöytään pysytelläkseen paikallaan.)
— Ja kiittämätön suku, joka ei tahdo kuulla totuutta…
("Ajakaa hänet ulos! Repikää hänet palasiksi!" Olle viskattiin alas korokkeelta, mutta vielä viime silmänräpäyksessäkin huusi hän kuin hullu iskujen ja lyöntien sataessa: "Eläköön Kaarle XII:s. Alas Georg Stjernhjelm!")
Olle ja Falk olivat kadulla.
— Mikä sinulle tuli? kysyi Falk; kadotitko järkesi?
— Luulenpa melkein! Olin lukenut puhettani lähes kuusi viikkoa, tiesin täsmälleen, mitä minun piti sanoa, mutta tullessani esiin ja nähdessäni kaikki nuo silmät rikkoontui kaikki; koko minun taidokas todisteluni sortui kuin muurarinteline, tunsin maan vajoovan jalkaini alla ja kaikki ajatukset menivät sekaisin! Oliko se hyvin hassua?
— Oli se, ja sinä saat kyllä sanomalehdet niskaasi!
— Se on ikävää se! Ja minusta kaikki oli niin selvää! Mutta oli sentään suloista saada hieman korventaa heitä!
— Sinä vahingoitat asiaasi tuolla tavalla etkä voi enää koskaan päästä esiin!
Olle huokasi.
— Mitä Herran nimessä sinulla oli Kaarle XlI:nnen kanssa tekemistä? Se oli pahinta kaikesta!
— Elä kysy! Minä en tiedä mitään!
— Rakastatko sinä vielä työmiestä? jatkoi Olle.
— Minä surkuttelen häntä, joka antaa onnenonkijain viedä itseään harhaan, enkä minä koskaan jätä hänen asiaansa, sillä hänen asiansa on lähiajan kysymys eikä koko teidän politiikkanne ole siihen nähden penninkään arvoista!
Olle ja Falk vaelsivat pitkin katuja ja tulivat pian kaupunkiin, kävelivät Lilla Nygatanilla, jossa menivät kahvila Naplekseen.
Kello oli nyt 9 ja 10 välillä ja kahvila oli melkein tyhjä. Siellä istui vain yksi ainoa vieras tiskin luona olevan pöydän ääressä. Hän luki erästä kirjaa tytölle, joka istui vieressä ommellen. Ryhmä näytti hyvin sievältä ja kodikkaalta, mutta mahtoi tehdä voimakkaan vaikutuksen Falkiin, sillä hän teki äkillisen liikkeen ja hänen kasvonilmeensä muuttui.
— Sellén! Sinäkö täällä! Hyvää iltaa, Beda! sanoi Falk teeskennellyn sydämellisesti, mikä hänelle oli hyvin vierasta, ottaessaan nuorta tyttöä kädestä.
— Kas, veli Falk, sanoi Sellén. Löytääkö veli tännekin! Aavistin jotain olevan tekeillä, koskapa näemme toisiamme niin harvoin Punaisessa Huoneessa.
Falk ja Beda vaihtoivat silmäyksen. Nuorella tytöllä oli hieno ulkomuoto ollakseen tällaisessa paikassa; hienot, älykkäät kasvot, joista kuvastui suru; solakka vartalo, jonka viivat olivat vallattomat, mutta kainot; silmät kulmautuivat vähän ylöspäin ikäänkuin tähystäen taivaalta onnettomuutta, mutta osasivat muuten leikkiä kaikkia niitä leikkejä, mitä hetkellinen luonne kulloinkin osaa keksiä.
— Kylläpä sinä olet totinen! sanoi hän Falkille katsoen neulettaan.
— Olen ollut vakavassa kokouksessa, sanoi Falk punastuen kuin tyttö.
Mitä te luitte?
— Minä luin Faustin Omistelmuksen, sanoi Sellén, ojentaen kätensä leikkiäkseen Bedan neuleella.
Synkkä varjo nousi Falkin otsalle. Keskustelu kävi väkinäiseksi ja sietämättömäksi. Olle istui vaipuneena mietteisiin, jotka näyttivät koskevan itsemurhaa.
Falk pyysi sanomalehden ja sai "Lahjomattoman". Yht'äkkiä hän hoksasi, ettei hän ole muistanut katsoa, mitä se on kirjottanut hänen runoistaan. Hän avasi lehden ja vilkasi kolmannelle sivulle; sieltä hän löysi mitä etsi. Siinä ei ollut kohteliaisuuksia, mutta ei törkeyksiäkään, sillä arvostelu oli kirjotettu todellisella ja syvällä mielenkiinnolla. Arvostelijan mielestä ei Falkin runous ollut parempaa eikä huonompaa kuin muidenkaan samanaikuisten, vaan yhtä itsekästä ja merkityksetöntä; se kosketteli ainoastaan kirjailijan yksityisiä asioita; luvattomia suhteita, luuloteltuja tai todellisia, kiemaili pikkusynneillä, mutta ei suuria surrut: se ei ollut rahtuakaan parempaa kuin englantilainen toalettirunous, ja kirjailija olisi aivan hyvin voinut panna teräspiirroksen itsestään kirjan alkuun, niin olisi teksti ollut kuvitettukin y.m. Nämä yksinkertaiset totuudet tekivät syvän vaikutuksen Falkiin, joka oli ainoastaan lukenut Harmaanviitan, Struven kirjottaman ostokehotuksen ja Punahilkan persoonallisesta hyväntahtoisuudesta lähteneen arvostelun. Hän jätti lyhyesti hyvästi ja nousi lähteäkseen.
— Joko sinä menet? kysyi Beda.
— Jo! Tavataanko huomenna?
— Kyllä, kuten tavallista! Hyvää yötä!
Sellén ja Olle seurasivat mukana ulos.
— Se on herttainen elävä, tuo tyttö, sanoi Sellén, kun jonkun aikaa olivat kävelleet ääneti pitkin katua.
— Pyydän, että puhut vähän varovaisemmin hänestä!
— Ymmärrän, veli on rakastunut häneen?
— Niin olen ja toivon, että suot sen minulle anteeksi!
— Tietysti, en minä tielle tule!
— Pyydän, ettet ajattele hänestä mitään pahaa…
— Sitä en teekään! Hän on ollut teatterissa…
— Mistä sen tiedät! Siitä hän ei koskaan ole puhunut minulle mitään!
— Ei, mutta minullepa on! Ei saa koskaan uskoa tuollaisia pieniä penteleitä!
— No, eihän siinä mitään pahaa ole! Minä aion ottaa hänet paikastaan niin pian kuin voin; meidän seurustelumme rajottuu siihen, että joka aamu klo 8 kävelemme Hagaan ja juomme vettä lähteestä.
— Miten viatonta! Ettekö koskaan mene ulos syömään iltasin?
— Ei koskaan ole pälkähtänyt päähänikään esittää hänelle niin sopimatonta ehdotusta, jonka hän halveksien hylkäisi! Sinä naurat, sinä; tee se; minä uskon vielä naiseen, joka rakastaa, kuulukoon hän mihin luokkaan tahansa, niin, olkoon hänen menneisyytensä kuinka kirjava hyvänsä! Hän on sanonut minulle, ettei hänen elämänsä ole ollut puhdas, mutta olen luvannut, etten koskaan kysele mitään hänen menneisyydestään!
— Se on siis oikein vakavaa!
— On, se on vakavaa!
— Se on eri asia! Hyvää yötä, veli Falk! Olle tulee kai minun kanssani!
- Hyvää yötä!
— Falk parka, sanoi Sellén Ollelle; nyt hänenkin täytyy juosta kujanjuoksunsa, mutta niinhän se on; se on niinkuin hampaitten vaihtuminen; ei tule miestä ennen kuin on ollut oma historiansa!
— Minkälainen on tyttö sitten? kysyi Olle pelkästä kohteliaisuudesta, sillä hänen ajatuksensa olivat kaukana.
— Hän on kyllä tavallaan hyvä, mutta Falk ottaa asian vakavasti; niin on tyttökin ottavinaan niin kauvan kuin luulee voivansa hänet voittaa, mutta jos asia viipyy, niin hän väsyy, eikä ole laisinkaan varmaa, eikö tyttö etsi sillä välin jostain muualta ajanviettoa itselleen. Ei, te ette voi käsitellä tällaisia asioita; ei saa kehvellellä turhia, vaan tarttua heti käsiksi, muutoin tekee sen joku toinen. Etkö sinä koskaan, Olle, ole ollut tällaisilla asioilla?
— Kotona maalla minä tein meidän piialle lapsen ja isä ajoi minut sen vuoksi talosta. Sen jälkeen en ole tahtonut niille sylkäistäkään!
— Tuo nyt ei ollut niin erikoista! Mutta tulla petetyksi, kuten sanotaan, se tuntuu, se; voi! voi! voi! Hermojen täytyy olla kuin viulunkielet, jos mieli sitä leikkiä leikkiä! Saa nähdä, kuinka Falk sen hitsin kestää; on sellaisia luonteita, jotka antavat tuollaisen vaikuttaa liian syvästi itseensä, ja se on tuhmaa! — Vai niin, portti on auki! Astu sisään, Olle; toivon, että siellä on vuoteet laitettuna, niin että saat maata oikein hyvin; mutta saat suoda anteeksi vanhalle siivoojattarelleni, ettei hän voi oikein kunnollisesti patjaa pöyhiä; hänellä on niin huonot peukalovoimat, näes, joten vuode kenties tuntuu hieman paakkuiselta ja kovalta.
He olivat kavunneet rappusia ylös ja olivat nyt perillä.
— Astu sisään, astu sisään! sanoi Sellén. Tuntuu siltä kuin ei Stava olisi tuulettanut täällä, tahi kenties on hän pessyt lattian; minusta täällä haisee siltä.
— Mitä ilvehdit, kuinka täällä voisi lattiata pestä, kun ei sitä ole olemassakaan.
— Eikö ole? Se on eri asia! Mihin se on joutunut? Ehkä se on palanut? No, yht' lystiä! Saamme kai silloin maata maaemollamme, tai soralla, mitä hän lienee!
He paneutuivat vaatteet yllään lattiatäytteelle, tehtyään vuoteen taulukankaan palasista ja vanhoista piirustuksista ja pantuaan kumpikin salkun päänalusekseen. Olle raappasi valkeata, otti housuntaskustaan kynttilän pätkän ja asetti sen viereensä lattialle; heikko valo lepatti suuressa, tyhjässä atelieessa ja näytti tekevän tavatonta vastarintaa pimeydelle, jota tukuttain tulvi sisään suurista ikkunoista.
— Onpa kylmä ilta, sanoi Olle vetäen esille rasvaisen kirjan.
— Kylmä? Ei! Ulkona on vain kaksikymmentä astetta ja silloin täällä sisällä on vähintään kolmekymmentä, me kun asumme niin korkealla. Mitä luulet kellon olevan?
— Minusta Johanneksen kello äsken löi!
— Johanneksen? Ei niillä siellä kelloa ole! He ovat niin köyhiä, että ovat panneet sen pois.
Tuli pitkä äänettömyys, jonka Sellén ensin rikkoi.
— Mitä sinä luet, Olle?
— Samapa se mitä!
— Samako? Etkö ymmärrä olla kohtelias ollessasi vieraissa?
— Tämä on vanha keittokirja, jonka olen lainannut Ygbergiltä.
— Elä, hitossa, onko? Luetaanpa hieman; minä en ole syönyt muuta kuin kupillisen kahvia ja kolme lasia vettä tänään.
— Mitä lajia tahdot? sanoi Olle selaillen kirjaa. Tahdotko kalaruokaa?
Tiedätkö, mitä marjoneesi on?
— Marjoneesi? En! Lueppas! Se kuulostaa hyvältä!
— No, kuunteleppas nyt sitten! "139. Marjoneesia. Voita, jauhoja ja vähän englantilaista sinappia käristetään ja hämmennetään hyvään lihaliemeen. Kun se kiehuu, hämmennetään joukkoon muutamia munankeltuaisia; jonka jälkeen se saa jäähtyä".
— Ei, hyi hitto, ei siitä tule kylläiseksi…
— Noo, ei se vielä loppunut. "Hienoa ruokaöljyä, viinietikkaa, vähän kermaa ja valkopippuria" —, niin, kyllä minäkin nyt huomaan, ettei se kelpaa. Tahdotko jotain tukevampaa?
— Haeppas kaalikääreet; ne ovat parasta, mitä tiedän!
— En minä jaksa lukea ääneen, anna minun olla!
— No, lue nyt vaan!
— Ei, anna minun olla rauhassa!
Seurasi taas äänettömyys. Sitten sammutettiin kynttilä ja tuli aivan pimeä.
— Hyvää yötä, Olle; kääri ympärillesi, ettet palele.
— Mitä minun pitää kääriä?
— En minä tiedä. Eikö sinusta ole hauskaa elää tällaista elämää?
— Ihmettelen, miks'ei tehdä itsemurhaa, kun on näin kylmä!
— Ei pidä tehdä! Minusta on mieltäkiinnittävää nähdä, miten tässä lopuksi käy.
— Onko sinulla vanhempia, Sellén?
— Ei, minä olen äpärä; onko sinulla?
— On, mutta se on samantekevä!
— Sinun pitää olla kiitollinen kaitselmukselle, Olle; aina pitää olla kiitollinen kaitselmukselle — vaikka en minä juuri tiedä, mitä se hyödyttää! Kai sen niin olla pitää!
Tuli taasen äänettömyys; tällä kertaa häiritsi Olle.
— Nukutko sinä?
— En, minä mietiskelen tässä Kustaa Aadolfin patsasta; uskotko, että…
— Eikö sinua palele?
— Palele? Täällähän on niin lämmin!
— Oikeaa jalkaani ei enää tunnu olevankaan.
— Vedä värilaatikko päällesi ja pistä pensselit ympärillesi, niin on parempi.
— Uskotko, että kenenkään elämä on ollut näin vaikeata kuin meidän?
— Vaikeata? Onko vaikeata meidän, joilla on katto päämme päällä! On akatemian professoreja, joilla on kolmikulmainen hattu ja miekka, ja joiden on ollut paljon vaikeampaa kuin meidän. Professori Lundström on nukkunut puolet huhtikuuta Humlegårdin teatterissa! Se minusta oli upeata! Hänellä oli koko vasen häränsilmä hallussaan, ja hän väittää, ettei ainoakaan permantopaikka ollut tyhjänä klo 1:n jälkeen yöllä; talvisin aina hyvä huone, mutta kesäsin huono! Hyvää yötä, nyt minä nukun!
Ja Sellén kuorsasi. Mutta Olle nousi ylös ja käveli edestakaisin lattialla, kunnes, idässä alkoi valjeta; silloin armahti päivä häntä antaen hänelle levon, jota yö ei ollut suonut.