KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.
Viimeinen pelinoppa.
Ja talvi kului, onnettomilta hitaasti, vähemmän onnettomilta nopeammin. Ja kevät tuli ja sen mukana murtuneet toiveet auringosta ja vehreydestä, kunnes oli kesä, syksyn lyhyt valmistusaika.
Eräänä toukokuun aamuna kulki kirjailija Arvid Falk "Työmiehenlipun toimituksesta" auringon paahteessa pitkin Skeppsbrota katsellen, kuinka laivat lastasivat ja läksivät rannasta. Hänen ulkomuotonsa ei ollut yhtä huolellinen kuin ennen; hänen musta tukkansa oli pitempi kuin muoti salli ja hänen partansa oli kasvanut á la Henri IV, joka antoi melkein villin ilmeen hänen laihtuneille kasvoilleen. Hänen silmissään paloi onnettomuutta ennustava tuli, josta tavallisesti tuntee kiihkoilijan tahi juopon. Hän näytti valikoivan aluksia, mutta ei tahtonut saada päätöstään tehdyksi. Kauan epäröityään meni hän erään merimiehen luo, joka paraillaan vieritteli tavaroita prikiin. Hän nosti kohteliaasti hattuaan.
— Voiko herra olla hyvä ja sanoa minulle, mihin tämä laiva menee? sanoi hän kainosti, vaikka itse luuli puhuvansa hyvinkin rohkeasti.
— Laiva? Minä en näe mitään laivaa!
Ja ympärillä-olijat nauroivat.
— Mutta jos herra tahtoo tietää mihin priki, menee, niin lukekaa tuosta!
Falk oli tullut hämilleen, mutta toipui ja jatkoi kiukkuisesti:
— Ettekö te osaa vastata kohteliaasti kohteliaaseen kysymykseen?
— Te? Mene helvettiin, eläkä siinä rähise! Pitäkää varanne, siellä!
Keskustelu katkesi ja Falk teki vihdoin päätöksen. Hän kääntyi ympäri, meni erään kujan läpi, yli Köpmantorgetin ja poikkesi Kindstugatanille. Siellä pysähtyi hän muutaman likaisen talon portille. Taasen hän epäröi, sillä helmasyntiään päättämättömyyttä ei hän koskaan voinut voittaa. Silloin tuli pieni, räsyinen, vinosilmäinen poika juosten, kädet täynnä pitkiä korrehtuurisiekaleita aikoen Falkin sivu, kun tämä hänet pysähytti.
— Onko toimittaja siellä? kysyi hän.
— On ollut jo kello seitsemästä asti, vastasi poika henki kurkussa.
— Onko hän kysynyt minua?
— On, monta kertaa!
— Onko hän vihainen?
— On kyllä.
Ja poika kiiti kuin nuoli rappuja ylös! Mutta Falk meni heti perästä ja astui toimitushuoneeseen. Se oli koppi, jossa oli kaksi akkunaa pimeälle kadulle päin; kummankin edessä oli maalaamaton puupöytä, papereineen, kynineen, sanomalehtineen, saksineen ja liimapulloineen.
Toisen pöydän ääressä istui ystävämme Ygberg, puettuna rikkikuluneeseen mustaan pitkääntakkiin ja lukien korrehtuuria; toisen pöydän ääressä, joka oli Falkin, istui eräs herra paitahihasillaan, päässä musta silkkimyssy, sellainen, jota kommunardit pitävät. Hänen kasvonsa olivat punaisen täysiparran peitossa ja hänen tanakka, karkea vartalonsa ilmaisi työmiestä. Falkin astuessa sisälle teki kommunardi äkillisen liikkeen jaloillaan pöydän alla ja kääri ylös paidanhihat, jolloin sininen tushitatueeraus, ankkuri ja anglosaksinen R.- kirjain, tuli näkyviin. Sitten hän otti sakset, pisti ne erään aamulehden ensi sivun läpi, leikkasi ja sanoi raa'asti, selkä Falkiin päin:
— Missä herra on ollut?
— Olen ollut sairaana, vastasi Falk uhmaten, kuten itse luuli, mutta nöyrästi kuten Ygberg jäljestäpäin vakuutti.
— Se on vale; herra on ollut juomassa! Istui eilen illalla
Napleksessa; minä näin hänet!
— No, sen kai saanen tehdä…
— Herra saa istua missä haluaa, mutta täällä pitää hänen olla täsmälleen, sopimuksen mukaan! Kello on jo neljänneksen yli kahdeksan. Tiedän kyllä, että tuollaiset herrat, jotka ovat olleet yliopistossa, missä luulevat oppivansa niin tavattoman paljon, eivät opi järjestystä eivätkä kuntoa! Eikö ole sopimatonta tulla liian myöhään? Eikö herra käyttäydy kuin nahjus, antaessaan työnantajansa tehdä työnsä puolestaan? Hä? Nykyään on kaikki ylösalasin, näemmä! Työnottaja hunsvoteeraa mestariaan, s.o. työnantajaa, ja kapitaalia sorretaan! Niin se on!
— Milloin on toimittaja nuo mielipiteet saanut?
— Milloin? — Nyt, herra! Juuri nyt! Ja toivon niiden mielipiteiden olevan silti yhtä hyviä! Mutta minä olen päässyt perille jostain muustakin! Herrahan on taitamaton ihminen; ei osaa kirjottaa kieltä! Katsokaapas tätä, olkaa hyvä! Mitäs tässä on? Lukekaa! "Me toivomme, että kaikki ne, jotka tulevana vuonna menevät asevelvollisiksi" — onko kuultu mokomaa! "Kaikki ne, jotka"…
— Niin, se on oikein! sanoi Falk.
— Onko se oikein? Kuinka herra sellaista voi väittää! Jokapäiväisessä puheessa sanotaan "kaikki net, jotka", siis pitää kirjottaakin "kaikki net, jotka".
— Se on murteellista…
— Ei tarvita oppineisuuksia; niillä ei pitkälle potkita! Herran ei pidä puhua minulle roskaa! No, ja sitten kirjottaa herra "menevät asevelvollisiksi" vaikka sanotaan "äkseeraamaan"! Vaiti nyt! Sanotaanko äkseeraamaan…? Vastatkaa!
— Kyllähän sitä juuri sanotaan…
— Sanotaan, siis se on äkseeraamaan, sillä se ei voi olla toisin kuin sanotaan! Minä kenties olen tuhma, kun kaikki käy ympäri, ehkä en osaa puhuakaan tätä kieltä! Minä olen korjannut sen! Kas tuossa, jatkakaa nyt ja passatkaa päälle toisella kertaa!
Hän hyökkäsi ärjästen ylös tuolilta ja läjähytti korvapuustin korrehtuuripojalle.
— Vai niin, vai nukut sinä keskellä kirkasta päivää, vetelys! Sinut minä ainakin opetan valvomaan! Sinä et ole liian vanha saadaksesi selkääsi.
Hän tarttui uhriaan housuntamppiin, viskasi hänet myymättä olevalle sanomalehtitukulle ja pieksi häntä nälkävyöllään, jonka oli irrottanut.
— En minä nukkunut, minä vain ummistin silmäni! kiljui poika tuskissaan.
— Vai niin, vai kiellät sinäkin! Olet oppinut valehtelemaan, mutta minä opetan sinut puhumaan totta. — Nukuitko vaiko et? Puhu totta, tahi sinut piru perii!
- Minä en nukkunut! änkytti onneton, joka oli aivan liian nuori ja viaton osatakseen valheella pelastua kiipelistä.
— Vai niin, kiellät sittenkin! Tuopa paatunut veitikka! Valehdella noin julkeasti!
Hän aikoi juuri kurittaa enemmän nuorta totuuden puhujaa, kun Falk nousi, meni toimittajan luo ja sanoi varmalla äänellä:
— Elkää lyökö poikaa; minä näin, ettei hän nukkunut!
— Kuulkaapas tuota, hänpä on lystikäs! "Elkää lyökö poikaa!" Kuka sen sanoi! Tuntui kuin olisin kuullut sääsken korvassani surisevan! Tahi kenties kuulin väärin! Minä toivon sitä! Jumal'auta, minä toivon sitä! — Herra Ygberg! Herra on kunnon mies! Herra ei ole lukenut yliopistossa! Kuulkaas nyt, näkikö herra sattumalta, nukkuiko tämä poika, jota minä nyt pidän kuin kalaa housuntampista, nukkuiko hän?
— Ellei hän nukkunut, vastasi Ygberg sävyisästi ja mielistelevästi, niin oli hän juuri nukkumaisillaan!
— Se on oikein vastattu! Olisiko herra Ygberg hyvä ja pitäisi tätä kiinni housunkauluksesta, niin minä kepilläni opetan nuorukaista puhumaan totta!
— Herralla ei ole oikeutta lyödä häntä, sanoi Falk. Koskekaapa häneen, niin avaan ikkunan ja huudan tänne poliisin.
— Minä olen isäntä ja lyön oppipoikiani! Hän on oppipoika, sillä hänestä tulee myöhemmin toimittaja! Tulee piru vie, vaikka on yliopistosivistyksenkin saaneita, jotka eivät usko, että voi toimittaa lehteä ilman heidän apuansa! Kuules, Kustaa, etkös opikin sanomalehtiammattia? Hä? Vastaa, mutta puhukin totta, muuten…!
— Ovi aukeni ja sisään pistihe pää — se oli hyvin erikoinen pää ja odottamaton tässä paikassa, mutta se oli hyvin tuttu pää, sillä se oli ollut viisi kertaa kuvattuna.
Tällä merkityksettömällä päällä oli kuitenkin se vaikutus, että toimittaja heitti takin päälleen, kiinnitti nälkävyönsä, kumarsi ja irvisteli suurella tottumuksella.
Valtiomies kysyi, onko toimittaja vapaa, johon vastattiin tyydyttävästi samassa kuin barrikaadilakki otettiin päästä, jolloin loputkin työmiestä katosi.
Molemmat herrat astuivat toimittajan yksityiseen huoneeseen ja ovi suljettiin huolellisesti.
— Mitähän kreivi nyt suunnittelee? sanoi Ygberg istuutuen vallattomasti tuolilleen, kuten koulupoika maisterin poistuttua.
— Minua se ei lainkaan ihmetytä, sanoi Falk, sillä nyt minä luulen tietäväni minkälainen lurjus hän on ja minkälainen lurjus toimittaja on, mutta minä ihmettelen, kuinka sinä oltuasi nauta olet voinut muuttua kunniattomaksi koiraksi, joka antautuu häpeämättömyyksiä tekemään.
— Elä nyt ole niin kiivas, hyvä veli! — No, sinä et ollut istunnossa viime yönä!
— En! Minusta valtiopäivillä ei ole mitään merkitystä, muuta kuin yksityisten eduille. Miten kävi Tritonin huonojen afäärien?
— Yhteisessä äänestyksessä päätettiin, että valtio, yrityksen aatteen suureen, kansalliseen tarkotukseen nähden, ottaisi haltuunsa obligatsioonit, sillä aikaa kun yhtiö suorittaa … tai selvittää asiat.
— Se on — valtio tukee taloa, sillä aikaa kun perustus hajoaa, jotta hallinnolla on tilaisuus korjata luunsa!
— Tahtoisit siis mieluummin, että kaikki nuo pienet…
— Minä osaan tuon! Kaikki nuo pienet koronsaajat — niin, tahtoisin mieluummin, että he työskentelisivät pienellä pääomallaan kuin että makaavat laiskoina ja harjottavat sillä koronkiskomista, mutta kaikkein mieluimmin näkisin petkuttajien joutuvan linnaan, niin ei tuollaisia huijausyrityksiä syntyisi toiste. Sitä sanotaan poliittiseksi taloudenhoidoksi! Hyi saatana! — Yksi asia vielä! Sinä kurkit minun paikkaani! Saat sen! Sinun ei tarvitse istua nurkassasi ja olla minulle katkera, senvuoksi että sinun täytyy korjata minun korrehtuuriani. Tuon vapauskoiran hallussa, jota halveksun, viruu aivan liian monta artikkeliani painamattomana viitsiäkseni enää leikellä ryövärihistorioita. Punahilkka oli minusta liian vanhoillinen, mutta Työväenlippu on liian likainen!
— Sepä hauskaa, että heität ilmalinnasi ja rupeat järkeväksi. Liity sinä Harmaaseenviittaan; siellä sinulla on tulevaisuutta!
— Heitän sen ilmalinnan, että sorrettujen asia on hyvissä käsissä, ja luulen, että on suuri tehtävä saattaa yleisölle selväksi, mitä yleinen mielipide, varsinkin painettu, on, ja miten se syntyy, mutta asiaa, sitä minä en heitä koskaan!
Toimittajan huoneen ovi aukeni ja ulos astui toimittaja itse. Hän pysähtyi keskelle lattiaa ja puhui luonnottoman taipuisalla, melkein kohteliaalla äänellä:
— Suvaitseeko tuomari pitää huolta toimituksesta minun poissa ollessani — minun täytyy matkustaa pois päiväksi hyvin tärkeissä asioissa. Notario voi olla juoksevissa toimissa apuna. Herra kreivi jää huoneeseeni vähäksi aikaa — toivon, että herrat eivät ole palvelematta herra kreiviä, jos tarvitaan.
— Ei tarvitse, ei millään muotoa, sanoi kreivi huoneesta, jossa istui käsikirjotuksen ääressä, jota paraillaan kirjotti.
Toimittaja poistui, ja, ihmeellistä, kreivi meni myöskin noin parin minuutin tahi niin pitkän ajan kuluttua, kuin tarvittiin siihen, että hän pääsi kulkemasta yhdessä Työväenlipun toimittajan kanssa.
— Oletko varma, että hän matkusti? kysyi Ygberg.
— Toivottavasti! sanoi Falk.
— Silloin minä menen Munkbrolle katsomaan, miten rouvat tekevät kauppaa. Kesken kaiken, oletko tavannut Bedaa sen jälkeen?
— Sen jälkeen?
— Niin, sen jälkeen kun hän jätti Naplesin ja asettui yksityishuoneisiin.
— Mistä sen tiedät?
— Koeta olla levollinen, Falk! Muuten sinun ei käy hyvin!
— Niin, kai minun täytyy, muuten kadotan järkeni! Aatteles, tuo pieni naikkonen, jota minä rakastin niin, niin —! Hän petti minua häpeällisesti! Mitä hän minulta kielsi, sen hän antoi tuolle paksulle ruokakauppiaalle! Ja tiedätkö, mitä hän sanoi? Hän sanoi sen todistavan miten puhtaasti hän minua rakasti!
— Sepä vasta hienoa dialektista työtä! Hän oli oikeassa, sillä ylälause oli aivan oikea; hän rakastaa sinua vieläkin?
— Ainakin hän vainoaa minua!
— Entä sinä?
— Minä vihaan häntä sydämeni pohjasta, mutta minä pelkään hänen läheisyyttään.
— Joka on samaa kuin: sinä rakastat häntä vielä!
— Vaihtakaamme puheenainetta!
— Ole levollinen, Falk! Katsoppa minua! Nyt minä kuitenkin menen ulos paistattamaan itseäni; ihmisen täytyy nauttia olemassa-olostaan tässä ajallisessa elämässä. Kustaa, saat mennä Saksalaiselle kaivolle pelaamaan nappia pariksi tunniksi, jos tahdot.
Falk oli yksin. Aurinko heittäysi alas vastapäätä olevalta jyrkältä katolta ja lämmitti huonetta; hän avasi ikkunan ja katseli ulos, hengittääkseen raitista ilmaa, mutta hänen nenäänsä nousi huumaavia höyryjä katuojasta; hän antoi katseensa liitää oikealle pitkin niitä solia, joita sanotaan Kindstugataniksi ja Saksalaiseksi rinteeksi, ja hän näki kaukana etäisyydessä osan höyrylaivasta, muutamia Mälarnin aaltoja, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa, ja kappaleen Skinnarvikin vuoria, joiden lomiin nyt vasta, sinne tänne, oli ilmaantunut vehreyttä. Hän ajatteli niitä, jotka nyt saavat matkustaa tuolla laivalla kesäasunnolleen, saavat kylpeä noissa aalloissa ja lepuuttaa silmiään tuolla vihreydellä. Mutta nyt alkoi peltiseppä alakerrassa takoa levyä, niin että talo ja akkunaruudut helisivät; ohi ajoi pari työläistä kalisevilla, haisevilla kärryillä ja kapakasta, kadun toiselta puolen, tulvi viinan, kaljan, sahajauhojen ja kuusenhavujen hajua. Hän veti pois päänsä ja istui pöytänsä ääreen; hänen edessään oli satakunta maaseutulehteä valmiina leikattaviksi. Hän otti pois kalvostimet ja alkoi tarkastella lehtiä; ne haisivat kimröökiltä ja öljyltä ja mustasivat — se oli päävaikutelma; se, mikä hänen mielestään niissä oli leikkaamisen arvoista, se jätettiin, sillä hänen täytyi ajatella lehtensä ohjelmaa. Jos työmiehet jossain tehtaassa olivat lahjottaneet mestarille hopeisen nuuskarasian, se piti heti leikata, mutta jos patruuna oli lahjottanut viisisataa riksiä työmiesten rahastoon, se oli jätettävä. Jos Hallamain herttua oli vihkinyt paalukranan ja ylivalvoja Trälund kirjottanut tilaisuuteen runon, se piti leikata runoineen päivineen, "sillä sellaista ihmiset mielellään lukevat"; jos hän voi lisätä siihen jotain ilkeätä, niin sen parempi, he saavat sen kuitenkin nielläkseen. Muuten kuului leikkauskäsky: kaikki, missä kiitettiin sanomalehtimiehiä ja ruumiillisen työn tekijöitä, kaikki, mikä häpäisi pappeja, sotilashenkilöltä, suurkauppiaita (ei pieniä), akateemikkoja, suuria kirjailijoita ja tuomareita. Sitäpaitsi tuli hänen vähintään kerran viikossa hyökätä kuninkaallisen teatterin johtokunnan kimppuun sekä haukkua pikkuteatterien kevytmieliset laulukappaleet "siveellisyyden ja säädyllisyyden nimessä", sillä toimittaja oli huomannut, etteivät työmiehet näistä teattereista pidä. Kerran kuussa tuli syyttää kaupunginvaltuusmiehiä (ja tuomita!) tuhlaavaisuudesta, jonka ohessa, niin usein kuin tilaisuutta oli, tulisi moittia hallitusmuotoa, mutta ei hallitusta; ankaran sensuurin oli toimittaja pidättänyt itselleen erikoisiin valtiopäivämiehiin ja valtioneuvoksiin tähdättävien hyökkäyksien suhteen. Keihin? Se oli salaisuus, jota ei edes toimittaja tuntenut, sillä se riippui olosuhteista, ja ne voi ainoastaan sanomalehden salainen kustantaja arvostella.
Falk työskenteli saksillaan, kunnes hänen toinen kätensä oli musta, ja liisteröi; mutta liimapullo haisi niin pahalta ja aurinko paahtoi niin kuumasti; aloe parka, joka janosi kuin kameli ja kärsi kaikki teräskynän pistokset, näytti surulliselta ja teki erämaankaltaisen vaikutelman kammottavan eläväksi; se oli aivan mustantäplikäs pistoksista ja sen lehdet kohosivat kuin tukku aasinkorvia nuuskankuivasta maasta. Jotain tuollaista mahtoi Falk ajatella, istuessaan vaipuneena toimettomuuteen, sillä ennenkuin hän ennätti katua, oli hän liistänyt poikki kaikki lehdenpäät. Sitten, ehkä tukahuttaakseen omaatuntoaan, ehkä jotain tehdäkseen, pyyhki hän liimaa haavojen päälle katsellen, kuinka aurinko sen kuivasi; sitten aprikoi hän hetkisen, mistä saada päivällistä, sillä hän oli nyt tullut kadotuksen tielle — eli n.k. "huonojen raha-asioiden" tielle; hän sytytti piipullisen Mustaa ankkuria ja antoi huumaavan sauhun tupruta ja sekaantua lyhytaikaiseen auringonpaisteeseen; tämä sai hänet hieman leppeämmäksi Ruotsi parkaa kohtaan, joka, kuten luullaan, tuossa oli edustettuna niissä päivittäisissä, viikottaisissa ja puoliviikottaisissa tiedonannoissa, joita nimitetään sanomalehdiksi. Hän pani sakset pois, viskasi lehdet nurkkaan ja jakoi aloen kanssa veljellisesti savipullon sisällyksen; silloin näytti se raukka hänestä jotensakin siipirikolta — miltä vaan — esimerkiksi sorsalta, joka oli päällään mutavedessä, kaivaen jotakin — mitä tahansa — esimerkiksi helmiä, tahi ainakin helmettömiä simpukoita. Sitten tarttui häneen jälleen epätoivo, kuten nahkuri pitkillä haoillaan, ja työnsi hänet alas, alas lika-ammeeseen, jossa häntä ensin peitottaisiin, ennenkuin veitsi tulee raaputtelemaan hänen nahkaansa, niin että hän käy toisten ihmisten kaltaiseksi. Eikä hän tuntenut omantunnon tuskia eikä katumusta hukkaan menneestä elämästään, vaan yksinkertaisesti epätoivoa, siksi, että hänen täytyy kuolla nuorena, kuolla henkinen kuolema, ennenkuin oli ehtinyt tehdä hyötyä, epätoivoa siitä, että hänet viskataan kuin tarpeeton korsi, kuin risukimppu tuleen!
Kello löi 11 Saksalaisessa ja nyt alkoi kellonsoitto: "Tääll' on jumalhyvä olla" ja "Elämäni on kuin laine"; ikäänkuin saman aatteen valtaamana alkoi italialainen posetiivi Poltetun tontin luona tavanmukaisella huiluäänellään veivata: "An der schönen blauen Donau"; niin paljon samall'kertaista musiikkia antoi peltisepälle uutta eloa ja hän rupesi takomaan kahta innokkaammin; tämä melu teki, ettei Falk kuullut, miten ovi avattiin ja kaksi henkilöä astui sisään. Toinen oli pitkä, laiha, tumma olento, jolla oli haukannenä ja polkkatukka, toinen oli paksu, vaalea, jänterä mies, jonka kasvot kiilsivät hiestä ja jotka enimmän muistuttivat sitä eläintä, jota heprealaiset pitivät likaisimpana kaikista. Heidän ulkomuotonsa osotti tointa, joka ei paljoakaan kysy sielun- eikä ruumiinvoimia; siinä oli sitä epämääräisyyttä, joka ilmaisee työn ja elämäntapojen säännöttömyyttä.
— Pst! kuiskasi pitkä; oletko yksin?
Falkia näytti vierailu hämmästyttävän sekä mieluisasti että vastenmielisesti.
— Aivan ypö-yksin; punainen on matkustanut pois.
— No, tule sitten haukkaamaan palanen ruokaa.
Sitä vastaan ei Falkilla ollut mitään, vaan hän sulki toimiston ja seurasi heitä ravintola Tähteen Österlånggatanille, jossa he asettuivat pimeimpään soppeen.
— Katsos, viinaa! sanoi paksu ja hänen sammunut katseensa kirkastui viinapullon nähdessään.
Mutta Falk, joka oli tullut mukaan saadakseen etupäässä osanottoa ja lohdutusta, ei kiinnittänyt tarpeeksi suurta huomiota tarjolla oleviin autuuksiin.
— En ole tuntenut itseäni näin onnettomaksi pitkään aikaan! sanoi hän.
— Ota sillivoileipä! sanoi pitkä. Meidän pitää saada Rydingenin kuminajuustoa. — Pst! Kyyppari! -Blombergin sekotusta!
— Voitteko antaa minulle nyt hyvän neuvon, yritti Falk taasen; en jaksa enää tuon "punaisen" kanssa ja minun täytyy etsiä…
— Pst! Kyyppari! Bergmannin aterialeipää! — Juo nyt, Falk, eläkä puhu pötyä!
Falk oli heitetty satulasta eikä enää yrittänytkään hakea lohdutusta henkiseen hätäänsä tältä taholta, vaan koetti toista hyvin tavallista tietä.
— Sanoitko, että meidän pitää juoda? No, niin kernaasti kuin sieluni elää!
Viina kiersi hänen suonissaan kuin myrkky, sillä hän ei ollut tottunut väkeviin juomiin aamupäivisin; mutta ruuankäry ja kärpästen surina ja puolimädäntyneen kukkavihon, joka oli likaisen mausteikon vieressä, levittämä haju tekivät häneen omituisen hyvinvoinnin vaikutuksen. Huono seurakin — nuo resuiset paidat, tahraiset takit ja kampaamattomat hirtehisnaamat — sopivat niin yhteen hänen oman alennustilansa kanssa, että hän tunsi villiä iloa.
— Me olimme eilen Eläintarhassa ryyppäämässä! sanoi paksu, uudistaakseen ajatuksissaan nuo menneet nautinnot.
Tätä vastaan ei Falkilla ollut mitään muistutettavaa ja hänen ajatuksensa olivatkin heti toisaalla.
— Eikö ole ihanaa olla aamupäivällä vapaana? sanoi pitkä, joka näytti omaksuneen viettelijän osan.
— On, se on ihanaa, vastasi Falk ja ikäänkuin mitatakseen vapauttaan katsoi hän ulos ikkunasta, mutta näki ainoastaan palotikapuut ja roskasäiliön takapihalla, jonne kesäinen taivas heikosti kajasti.
— Nyt otamme "halvan"! Kas noin. — Ah! — No, osakeyhtiö Triton? Ha, ha, ha, ha!
— Elä naura, sanoi Falk; monta raukkaa joutuu siinä kärsimään!
— Ketkä raukat! Kapitalisti paratko? Onko sinusta sääli niitä, jotka eivät tee työtä, vaan elävät rahoillaan? Ei, poikaseni, sinä olet vielä ennakkoluulojesi vallassa! Mutta Herhiläisessä oli hauska kertomus eräästä tukkukauppiaasta, joka lahjotti 20,000 riksiä lastenseimi Betlehemille ja sai siitä Vaasan ritarimerkin; mutta sitten huomattiin, että ne olivat Tritonin yhteisvastuuseen velvottavia osakkeita ja nyt saa seimi tehdä vararikon. Eikö olekin ihanaa! Varat olivat 25 kehtoa ja öljyvärimuotokuva — tekijä tuntematon! Sehän on ihanaa! Muotokuva arvioitiin 5 riksin arvoiseksi. Eikö se ole suloista!? Hoh, hoh, hoh, hoh!
Falkia ei aihe miellyttänyt, sillä hän tunsi sen paremmin kuin toiset.
— Näitkö, että Punahilkka paljasti tuon humbuugi Skönströmin, joka julkasi jouluksi nuo huonot runot? sanoi paksu. Oli oikein rattoisaa lukea tosisanoja tuosta roskasta kerrankin! Minä olen parisen kertaa Espingissä häntä rökittänyt ja oikein tuntuvasti!
— Niin, mutta olet tehnyt hänelle hiukan vääryyttä; ei hänen runonsa niin huonoja olleet, sanoi pitkä.
— Huonoja? Ne olivat paljon huonompia kuin minun, jotka Harmaaviitta haukkui pataluhiksi — muistathan!
— Kuules, Falk, kesken kaiken, oletko ollut Eläintarhan teatterissa? kysyi pitkä.
— En!
— Se on vahinko se!
— Siellä mellastaa nykyään Lindholmin rosvojoukko! Se vasta on julkea veijari! Hän ei ollut lähettänyt Espingille pilettejä, ja kun tulimme sinne eilen illalla, ajoi hän meidät ulos! Se hänelle vielä maksaa! Rökitäppä sinä sitä koiraa! Tuossa on paperia ja lyijykynä! Minä kirjoitan! "Teatteria ja Musiikkia", "Eläintarhan teatteri". Kirjota sinä nyt!
— Mutta enhän minä ole nähnyt hänen seuruettaan!
— Mitä pirua se tekee! Etkö ennen ole kirjottanut siitä, mitä et ole nähnyt?
— En, en ole; olen paljastanut humbuugia, mutta en ole koskaan ahdistanut viattomia, ja minä en tunne hänen seuruettaan.
— Se on huono! Paljasta roskaa! vahvisti paksu. Terota kynäsi ja pistä häntä kantapäähän, sinä, joka osaat!
— Miksi ette pistä itse? kysyi Falk.
— Siksi, että latojat tuntevat meidän käsialamme ja he näyttelevät siellä iltasin kansaa. Muuten on Lundholm niin rajupäinen mies, että tulla rynkäisee toimitukseen, ja silloin täytyy hänelle näyttää, että se on puolueettomain mielipide! Kas niin, nyt kirjottaa Falk teatterista, minä laitan musiikista. Eikö Ladugårdslandin kirkossa ollut konsertti tällä viikolla.
— Eikö hänen nimensä ollut Daubry? y:llä?
— Ei, i:llä! vastasi paksu. Muista nyt vain, että hän oli tenori ja lauloi Stabat Materin!
— Kuinka se kirjotetaan?
— Katsotaan, sanoi paksu Espingin toimittaja, ottaen esille tukun rasvaisia sanomalehtiä kaasumittarikaapista.
— Tuossa on sinulle koko ohjelma, ja luulenpa, että lehdessä on arvostelukin.
Falk ei voinut olla nauramatta.
— Ei kai arvostelu voi olla saman päivän lehdessä kuin ilmotus?
— Voi kyllä! Mutta sitä ei tarvita, sillä kyllä minä osaan ilmankin arvostella tuota ranskalaista roskaväkeä! — Pidä sinä huolta kirjallisuudesta, paksula!
— Lähettävätkö kustantajat Espingille kirjoja? kysyi Falk.
— Oletko hullu?
— Ostatteko te itse saadaksenne huviksenne arvostella?
— Ostatte? — Puupää! Ota ryyppy ja ole iloinen, niin saat kotletin!
— Te ette kenties luekkaan kirjoja, joita arvostelette?
— Kellä sinä luulet olevan aikaa lukea kirjoja? Eikö ole kylliksi, kun kirjottaa niistä! Luetaan lehtiä ja siinä tarpeeksi! Sitäpaitsi meidän periaatteemme on rökittää kaikkia!
— Mutta sehän on tuhma periaate!
— Eipäs! Sen avulla saa kaikki kirjailijain vihamiehet ja kadehtijat mukaansa — ja silloinhan on enemmistö. Puolueettomat lukevat mieluummin toisista rääväystä kuin kiitosta! Se, joka on jäänyt huomaamattomaksi, saa mielensä kohotusta ja lohdutusta nähdessään, kuinka ohdakkeinen kiitoksen tie on! Eikö totta?
— Mutta, pidellä sillä tavoin ihmisten kohtaloja!
— Se tekee niin hyvää sekä vanhoille että nuorille, sen tiedän minä, joka nuoruudessani en koskaan saanut muuta kuin haukkumista.
— Tehän viette harhaan yleisön arvostelukyvyn!
— Yleisö ei tahdo mitään arvostelukykyä, yleisö tahtoo saada tyydytetyksi intohimonsa. Jos minä kiitän sinun vihannestasi, niin sinä vääntelet itseäsi kuin mato ja sanot minulta puuttuvan arvostelukykyä; jos minä kiitän sinun ystävääsi, sanot sinä minulla olevan arvostelukykyä! Suomi sinä, paksula, dramaattisen teatterin viimeistä kappaletta, joka äskettäin on ilmestynyt!
— Oletko varma, että se on ilmestynyt?
— Olen! Aina voit sanoa, että siitä "puuttuu toimintaa", sillä siihen on yleisö tottunut, ja sitten voit vatkuttaa hänen "kaunista kieltään"; se on vanhaa, hyvää, alentavaa kehumista; ja rökitä sitten teatterin johtokuntaa, joka on ottanut kappaleen näyteltäväksi; sano myöskin, että kappaleen "siveellinen sisällys" on vähän niin ja näin — sillä sitä voi sanoa kaikesta; jätä puhumatta näyttelemisestä, vaan kun panet: "jätämme tilanpuutteen tähden toistaiseksi", niin et mene puhumaan tuhmuuksia, koska et ole tuota siivoa nähnyt.
— Kuka onneton tuon kappaleen on kirjottanut? kysyi Falk.
— Sitä ei vielä tiedetä!
— Ajatelkaa toki hänen vanhempiaan ja sisaruksiaan, jotka tuon kenties lukevat, tuon arvostelun, joka voi olla mitä väärämielisin.
— No, mitä niillä on Espingin kanssa tekemistä? Luulivat saavansa lukea vihamiehistään jotain pisteliästä; ole varma siitä; he tietävät kyllä mitä Esping tavallisesti sisältää.
— Eikö teillä ole omaatuntoa?
— Onko yleisöllä, "arvoisalla yleisöllä", omaatuntoa, joka meitä ylläpitäisi? Etkö luule, että me ilman heitä kuolisimme! Tahdotko kuulla rahtusen nykyajan kirjallisuuden tilasta, jonka olen kirjottanut; se ei ole niinkään tuhmaa, usko pois. Minulla on vedos mukanani! Mutta ensin pitää meidän saada vähän portteria! Kyyppari! Pst! — Kuuntele nyt, niin saat kuulla; ota itseesi, jos tahdot!
"Pitkään aikaan ei kai ole ollut sellaista valitusta ruotsalaisessa runonrustauksessa; se on aivan epätoivoista ruikutusta; suuret, pitkät miehet älisevät kuin kollikissat maaliskuussa! Ja he tahtovat herättää maailman huomiota, kun eivät muuten voi, niin kalvetustaudilla ja polyypeillä; keuhkotautia eivät uskalla tuoda esille, sillä se on liian vanhanaikuista. Ja kuitenkin ovat leveitä selästään kuin panimohevoset ja kasvoistaan punaisia kuin viininkuljettajat. Tuossa tuo valittaa naisen uskottomuutta, hän, joka ei koskaan ole kokenut muuta kuin porton uskoa maksuun; ja tuo, joka kirjottaa, ettei hänellä 'ole kultaa, vaan ainoastaan kanteleensa' — senkin valehtelija; hänellä on viisituhatta korkoja ja sukuoikeudella tuleva tuoli Ruotsin akatemiassa! Ja tuo uskoton, ruokoton iivottaja, joka ei osaa suutansa avata löyhkäämättä pahaa henkeä, hän löpisee jumalisuudesta. Heidän runonsa eivät ole rahtuakaan paremmat kuin ne, joita pappilanmamsellit kolmekymmentä vuotta sitten laittelivat kitaran nuotteihin; heidän pitäisi kirjottaa värsyjä sokerileipurille 12 äyristä tuuma, eikä vaivata kustantajia, painajia ja arvostelijoita tekemään heistä runoilijoita! Mistä he kirjottavat? Eivät mistään, s.o. itsestään! On sopimatonta puhua itsestään, mutta siitä sopii kirjottaa! Mitä he valittavat? Kyvyttömyyttään! Onnistua! Siinä sana! Ovatko he tuoneet ilmille ainoaakaan ajatusta, joka voisi liikkua muissakin, ajassa, yhteiskunnassa; ovatko he kertaakaan puhuneet kurjien puolesta; jos olisivat, niin olisivat heidän syntinsä heille anteeksi annetut, mutta he eivät ole puhuneet; siksi ovat he kuin helisevä malmi — ei, kuten rämisevä rautaromu ja haljennut narrinkulkunen — sillä heillä ei ole rakkautta muuhun kuin seuraavaan painokseen Bjurstenin kirjallisuushistoriaa, Ruotsin akatemiaan ja itseensä!" — Se on karvasta, tuo! Eikös ole?
— Minun mielestäni se on vääryyttä! sanoi Falk.
— Minun mielestäni siinä on vauhtia, sanoi paksu. Sinun täytyy myöntää, että se joka tapauksessa on hyvin kirjotettu. Eikö olekkin? Hänellä on kynä, tuolla pitkällä, joka menee pohjanahankin läpi.
— Pitäkää suunne ja kirjottakaa, pojat, niin saatte sitten kahvia ja konjakkia!
Ja he kirjottivat ihmisten arvosta tai arvottomuudesta ja särkivät sydämiä, niinkuin nakutellaan rikki munia!
Falk kaipasi sanomattomasti raitista ilmaa; hän avasi ikkunan pihalle, mutta se oli korkea, kaitainen, pimeä piha, jossa tuntuu kuin olisi haudassa ja josta näkyy vain neliö taivasta, kun taivuttaa päänsä kenoon. Ja hän olikin istuvinaan hautansa pohjalla, viinan höyryssä ja ruuan käryssä, viettäen nuoruutensa, hyvien aikeittensa ja kunniansa hautajaisia; hän yritti haistella syreenejä, jotka olivat ruokapöydällä, mutta niistä levisi vain mädännyt haju, ja hän koetti vielä kerran ikkunasta tähystää jotain esinettä, joka ei olisi häntä iljettänyt; mutta hän näki vain vastatervatun rikkalaarin, joka oli kuin ruumisarkku, sisässään hylätyitä koreuksia, loppuun käytetyitä hyödyllisyyksiä; hän antoi ajatuksensa kivuta palotikapuita ylös, jotka näyttivät johtavan liasta ja löyhkästä ja häpeästä taivaan sineen, mutta niitä myöten ei kulkenut enkeleitä ylös ja alas, eikä ylhäällä näkynyt ystävällisiä kasvoja, vaan ainoastaan sininen tyhjyys.
Falk tarttui kynään ja alkoi varjostaa kirjaimia otsakkeessa Teatteri, kun voimakas käsi tarttui hänen käsivarteensa ja päättäväinen ääni sanoi:
— Tule mukaan, niin saan puhutella sinua!
Falk katsoi puhujaan, hämmästyneenä ja häpeissään. Borg seisoi hänen vieressään eikä näyttänyt aikovan hellittää otettaan.
— Saanko esittää … alkoi Falk.
— Et, sitä et saa, keskeytti Borg; minä en tahdo tulla tuntemaan ketään viinakirjailijoita. Tule nyt vain!
Ja hän veti Falkin mukaansa ovelle, vastustamattomasti.
— Missä hattusi on? Kas noin! Tule nyt vaan! He olivat kadulla. Borg otti häntä käsipuolesta ja talutti hänet Järntorgetille; siellä hän vei hänet laivatarpeiden kauppaan ja osti parin purjehduskenkiä, sitten hän veti hänet sulun poikki Stadsgårdin satamaan; siellä oli purjevene valmiina lähtemään; veneessä istui nuori Levi lukien latinan kielioppia ja syöden voileipää.
— Tässä, sanoi Borg, näet sinä purjevene Urian; nimi on ruma, mutta se purjehtii hyvin ja on vakuutettu Triton yhtiössä. Tuossa istuu laivan isäntä, juutalaispoika Iisakki lukien Raben kielioppia — se hassu aikoo ylioppilaaksi — ja nyt olet sinä hänen kotiopettajansa kesäkauden ja nyt purjehdimme me kesää viettämään Nämdöhön. Kaikki laivaan! Suu poikki! — Selvä? — Päästäkää irti!