YHDEKSÄS LUKU.
Tilauksia.
Carl Nicolaus Falk ja hänen rakas vaimonsa istuivat kahvipöydän ääressä eräänä aamuna jonkun aikaa edellisessä luvussa kerrottujen tapahtumien jälkeen. Herra ei ollut, vastoin tapaansa, puettuna yötakkiin ja tohveleihin, ja rouvalla oli yllään kallis aamutakki.
— Niinpä niin, he kävivät täällä eilen valittamassa surua kaikki viisi — sanoi rouva iloisesti nauraen.
— Se nyt on itse…
— Nicolaus! Muista! Nyt on pöytä puhdas!
— Mitäs silloin pitää sanoa, kun suuttuu?
— Ensiksikin, ei suututa, vihastutaan! Ja sitten voihan sanoa: "Sehän nyt on merkillistä!"
— No sehän nyt on merkillistä, että sinä aina tarjoilet minulle epämiellyttäviä asioita. Ole puhumatta sellaisesta, mikä minua ärsyttää.
— Vihastuttaa, ukkoseni! — Vai niin, minun pitää kantaa kaikki huoleni yksinään, mutta sinä aina kasaat. —
— Sälytät, sanotaan!
— Kasaat, sanotaan, minun päälleni vihasi. Kuules! Sitenkö sinä lupasit naimisiin mennessämme?
— Kas niin! Ei viisasteluja, eikä logiikkaa! Jatka vain! He olivat täällä kaikki viisi, äiti ja viisi sisartasi!
— Neljä sisartani! Sinä et juuri suuresti sukuasi rakasta!
— Sinun sukuasi! No, et sinäkään!
— En! Minä en pidä heistä!
— No, he olivat täällä ja valittivat sitä, että lankosi oli ajettu pois virastosta, ja sen olivat he lukeneet Isänmaasta. Eikö ollut niin?
— Oli! Ja sitten olivat siksi hävyttömiä, että sanoivat minulle, ettei minulla enää ole mitään oikeutta olla röyhkeä.
— Ylpeä, eukkoseni!
— Röyhkeä, sanoivat he; minä en koskaan olisi alentunut käyttämään sellaista sanaa!
— No, mitä sinä vastasit? Annoit kai heitä kynsille.
— Annoin, siitä saat olla varma! Ja niin, että muori uhkasi olla koskaan tulematta minun ovieni sisäpuolelle.
— Ei, sanoiko hän niin? Luuletko hänen pitävän sanansa?
— En, sitä en luule! Mutta varmaa on, että ukko…
— Elä sinä kutsu isääsi ukoksi, niin että joku kuulee.
— Luuletko, että niin tekisin! Kuitenkaan ei ukko — näin meidän kesken — enää tule koskaan tänne.
Falk vaipui syviin mietteisiin. Sitten hän jatkoi:
— Onko sinun äitisi ylpeä? Onko häntä helppo loukata? Minä niin epämieluisasti loukkaan ihmisiä, kuten tiedät! Sinun täytyy sanoa minulle hänen heikot, arat puolensa, niin minä koetan olla kajoamatta niihin.
— Onko hän ylpeä? Tavallaan, sen kai tietänet. Jos hän esimerkiksi saisi kuulla, että meillä on ollut kutsut, joihin ei häntä eikä sisaria oltu pyydetty, niin ei hän koskaan enää tulisi tänne.
— Varmastiko?
— Varmasti, siitä voit olla vakuutettu!
— Se nyt on merkillistä, että hänen säätyisensä ihmiset…
— Mitä sinä sanot?
— No — no! Että naiset voivat olla niin tunteellisia! Kuules, miten on sinun yhdistyksesi laita nykyään? Miksi sinä sitä nimitit?
— "Naisen oikeuksien puolesta"!
— Mitä oikeuksia ne muka ovat?
— Että nainen saa itse hallita omaisuuttaan.
— No, etkö sinä saa?
— En, minä en saa!
— No, mitäs omaisuutta sinulla sitten on, jota et saa hallita?
— Puolet sinun omaisuudestasi, ukkoseni! Naimaosani!
— Herra varjele, kuka sinulle tuollaisia tuhmuuksia on opettanut?
— Ne eivät ole mitään tuhmuuksia, se on ajanhenkeä näetkös! Uusi lainsäädäntö tulisi tällainen: minä saisin puolet mennessäni naimisiin ja sillä puolella saisin minä ostaa, mitä tahdon.
— Ja kun olet ostanut sen loppuun, niin saisin minä kuitenkin elättää sinut? Se olisi kauniisti tehty!
— Olisit siihen pakotettu, sillä muutoin saisit työhuonetta! Niin säätää laki siitä, joka ei tahdo elättää vaimoaan.
— Ei, kuulehan, tämä menee liian pitkälle! Mutta kaikissa tapauksissa.
Onko teillä ollut kokousta? Mitä väkeä siinä oli? Kerro!
— Me vielä vaan laittelemme sääntöjä, alustavissa kokouksissa.
— No, mitä ihmisiä niissä käy?
— Revisorin rouva Hornan ja hänen armonsa Rehnhjelm nyt aluksi.
— Rehnhjelm! Se on koko hyvä nimi! Luulen kuulleeni sen ennenkin. Mutta eikö ollut kysymys jostain ompeluseurasta myöskin, jonka te muodostaisitte?
— Perustaisitte, sanotaan! Oli kyllä, ja voitko ajatella, että pastori
Skåre tulee lukemaan jonakin iltana.
— Pastori Skåre on mainio saarnamies ja hän seurustelee suuressa maailmassa. Se on oikein, eukkoseni, että kartat huonoa seuraa. Ei mikään ole vahingollisempaa ihmiselle kuin huono seura. Sen sanoi isäni aina eläissään, ja se on ollut minun ankarimpia periaatteitani.
Rouva poimi leivänmuruja ja koetti niillä täyttää tyhjän kahvikuppinsa, herra etsi liivintaskustaan hammastikun kaivaakseen sillä pois hampaastaan sinne tarttunutta kahvia.
Aviopuolisot olivat toistensa seurassa noloina. He tunsivat toistensa ajatukset ja tiesivät, että se, joka äänettömyyden katkaisisi, sanoisi jonkun tuhmuuden, jotain moitteenalaista. He valikoivat mielessään uusia aiheita, koettelivat niitä, mutta huomasivat ne kelvottomiksi; kaikki olivat ne jossain yhteydessä tahi ainakin ne voi saattaa johonkin yhteyteen sen kanssa, mitä edellä oli sanottu. Falk koetti keksiä jotain vikaa tarjoamisessa, joka voisi herättää hänen paheksumistaan. Rouva katseli ulos ikkunasta nähdäkseen, tulisiko jotain muutosta ilmassa, mutta — turhaan.
Silloin tuli palvelija ja heitti pelastavan oljenkorren sanomalehtien muodossa, samalla ilmottaen notario Levinin.
— Pyydä odottaa! käski herra.
Sitten antoi hän saappaiden karjua hetken aikaa poikki lattian, jotta odottaja parka eteisessä aikoinaan saisi tiedon hänen korkeasta saapumisestaan.
Levin, johon vasta-keksitty eteisessä odottaminen oli tehnyt eloisan vaikutuksen, saatettiin lopuksi vapisevana herran huoneeseen, jossa hänet vastaanotettiin lyhyesti kuten ainakin anoja.
— Onko sinulla paperi mukanasi? kysyi Falk.
— Luullakseni on, vastasi hämillään oleva, ja kaivoi esiin tukun maksuosotuksia ja vekselilomakkeita kaikenlaatuisia ja suuruisia. — Mihin pankkiin veli mieluummin haluaa? Minulla on papereita kaikkiin paitsi yhteen?
Huolimatta hetken juhlallisuudesta täytyi Falkin hymyillä nähdessään puoleksikirjotettuja maksuosotuksia, joista puuttui toinen nimi, kirjotettuja vekselejä ilman hyväksyjää ja valmiiksi kirjotettuja vekselejä, jotka oli hylätty.
— Otamme kai Köydenpunojain pankin, sanoi Falk.
— Se tosiaankin on ainoa, joka ei kelpaa, — sillä — siellä minut tunnetaan!
— No Suutarien pankki, Räätälien pankki, mikä tahansa, mutta pian!
Yhdyttiin Nikkarien pankista.
— Nyt, sanoi Falk, katseessaan ilme, kuin hän olisi ostanut toisen sielun. Nyt pitää sinun hankkia itsellesi uudet vaatteet, mutta univormuräätäliltä, jotta sitten voit saada vormusi velaksi.
— Vormuni? Ei sitä kukaan käytä…
— Vaiti, kun minä puhun! Sen pitää olla valmiina nousevalla viikolla torstaina, jolloin minun luonani on suuret kutsut. Tiedäthän, että minä olen myynyt puotini varastoineen ja että minä huomenna saan tukkukauppiaan arvonimen.
— Oo, toivotan onnea…
— Vaiti, kun minä puhun! Nyt menet vieraisille Skeppsholmeniin. Kavalalla seurustelutavallasi ja tavattomalla ominaisuudellasi osata puhua pötyä olet sinä onnistunut voittamaan puolellesi anoppini. No! Sinun tulee kysyä häneltä, mitä hän piti suurista kutsuista sunnuntaina täällä meillä.
— Täällä? Oliko sinulla…
— Vaiti ja tottele sinä vain! — Silloin hän tulee kiukusta viheriäiseksi ja kysyy, olitko sinä kutsuttu? Sinä et tietenkään ollut, kosk'ei täällä mitään kutsuja ole ollutkaan! No! Te ilmaisette molemminpuolisen tyytymättömyytenne, tulette hyviksi ystäviksi, parjaatte minua, sillä minä tiedän, että sen sinä osaat; mutta sinun pitää kehua vaimoani! Ymmärrätkö?
— En, en oikein.
— Sitä sinun ei tarvitsekaan, ainoastaan totella! Yksi asia vielä: voit sanoa Nyströmille, että minä olen tullut ylpeäksi, enkä tahdo enää seurustella hänen kanssaan. Sano se suoraan, niin puhut kerrankin totta! — Ei, seis! Annetaan sen olla, vielä jonkun aikaa. Menet hänen luokseen, puhut torstain merkityksestä, selität hänelle suuria etuja, monia hyviä töitä, loistavia toiveita j.n.e. Ymmärräthän.
— Ymmärrän.
— Mutta sitten viet käsikirjotuksen kirjapainoon ja — sitten —
— Sitten me hänet syöksemme alas!
— No, jos haluat siten sanoa, niin oli menneeksi!
— Ja minä luen runon kutsuissa ja jaan sitä?
— Hm, niin! Vielä yksi asia! Koeta tavata veljeäni! Ota selville millaisissa oloissa hän nykyään on ja kenen kanssa hän seurustelee! Tungettele hänen seuraansa ja varasta hänen luottamuksensa — se on helppoa; rupea hänen ystäväkseen! Kerro hänelle, että minä olen pettänyt häntä, sano hänelle, että olen ylpeä, ja kysy häneltä, paljonko hän vaatii, jos suostuu muuttamaan nimensä!
Levinin valkoisten kasvojen yli kulki ohut viheriä varjo, jonka piti olla olevinaan punehdusta.
— Tuo viimeinen oli hieman ilkeätä, sanoi hän.
— Mitä? Kuules nyt! Vielä yksi asia! Liikemiehenä tahdon minä, että asiani ovat järjestyksessä. Menen takuuseen niin ja niin suuresta summasta; minä saan sen maksaa — sehän on selvä!
— Oo — oo!
— Ah, älä löpise! Kuolemantapauksen sattuessa, ei minulla ole minkäänlaista vakuutta. Kirjota minulle tämä velkakirja, joka on asetettu omistajalle ja maksettavaksi vaadittaessa; sehän on vain muotoseikka!
Kuultuaan sanan omistajalle kulki heikko väristys läpi Levinin jäsenten, ja hän tarttui epäröiden kynään, vaikka tiesikin, ettei enää ollut mahdollista peräytyä. Hän näki joukon puolisiistejä miehiä seisomassa kujana kepit kädessä, silmälasit nenällä ja povitaskut pullollaan leimattuja papereita; hän kuuli naputuksia oville, juoksua rappusissa, kutsuja, uhkauksia, lykkäysaikaa; kuuli raastuvan kellon lyövän, kun miehet tekivät kunniaa espanjanruokoisilla kepeillään, ja hänet vietiin jalkaraudoissa mestauspaikalle, jossa hän itse päästettiin vapaaksi, mutta hänen kansalaiskunniansa joutui piilun alle ihmisjoukkojen riemuitessa.
Hän allekirjotti. Vastaanotto oli lopussa.