KAHDEKSAS LUKU.
Isänmaa parka!
Muutamia päiviä tämän jälkeen löi Riddarholman kello 10, kun Falk saapui valtiopäivätalolle avustaakseen Punahilkan selostajaa Toisessa kamarissa. Hän kiiruhti askeliaan, sillä tässä laitoksessa, arveli hän, jossa maksettiin kunnollisia palkkoja, ollaan kai täsmällisiä. Hän meni sisälle valiokunnan tietä ja sieltä osotettiin hänelle tie Toisen kamarin vasemmalle selostajaparvekkeelle. Hän astui juhlallinen tunne mielessään niille harvoille lankuille, jotka olivat kuin kyyhkyslakka ripustetut kattolistan alle ja jossa "vapaan sanan miehet saisivat kuunnella, kuinka kansan arvokkaimmat jäsenet pohtivat maan pyhimpiä asioita". Tämä oli Falkille aivan uutta, mutta hän ei menehtynyt suurista vaikutelmista, katsoessaan alas hyllyltään ja nähdessään allaan tyhjän salin, joka koko lailla muistutti Lancasterkoulua. Kello oli viisi minuuttia yli kymmenen, mutta vielä ei ollut ketään muuta elävää sielua läsnä paitsi hän. Muutaman minuutin vallitsi hiljaisuus, joka muistutti maalaiskirkon äänettömyyttä ennen saarnaa; hiljainen naperrus kuuluu halki salin. "Rotta", ajattelee hän; mutta samassa huomaa hän avaruuden läpi, vastapäätä olevalla selostajalehterillä, pienen, poljetun olennon, joka terottaa lyijykynää kaidepuuta vasten, ja hän näkee miten lastut satavat alas laskeutuen alla oleville pöydille. Paljoa ei ole, mihin hänen ympäri tyhjiä seiniä vaeltava katseensa voisi asettua, mutta lopuksi pysähtyy se vanhaan seinäkelloon Napoleon I:sen ajoilta, jonka keisarilliset, vastakullatut tunnusmerkit ovat kuvaannollisesti esittävinään jotain uudestikeitettyä vanhaa. Mutta viisarit, jotka osottavat 10 minuttia yli 10, esittävät myöskin kuvaannollisesti — ivallisesti — jotain, kun ovet taustassa paiskataan auki ja eräs mies astuu sisälle. Hän on vanha; hänen hartiansa ovat alkaneet käyristyä yleisten toimien taakan alla, hänen selkänsä oli painunut kunnallisten toimien kuormasta, kaulansa taipunut pitkällisen olon aikana kosteissa virkahuoneissa, komiteasaleissa, pankkiholveissa ja muissa sellaisissa; hänen intohimottomissa askeleissaan on jotain eläkettä nauttivaa, kun hän astuu pitkin kookosmattoa, joka johtaa kateederille. Tultuaan keskelle käytävää, keisarillisen kellon kohdalle, pysähtyy hän — hän näyttää olevan tottunut pysähtymään puolitiehen ja katsomaan ympärilleen ja taaksekin päin; mutta nyt hän pysähtyy ja vertaa pintelikelloaan seinäkelloon, ja hän pudistaa tyytymättömänä vanhaa, paljon käytettyä päätään: liian nopeasti! liian nopeasti! ja hänen kasvonsa osottavat ylimaailmallista levollisuutta, levollisuutta siitä, ettei hänen kellonsa voi kulkea liian hitaasti. Hän jatkaa kulkuaan käytävää pitkin samoilla askelilla kuin jos kulkisi elämänsä päämäärää kohti, ja ankara kysymys olikin siitä, eikö hän sitä ollut saavuttanutkin tuolla kunniakkaassa nojatuolissa kateederilla.
Tultuaan päämääräänsä hän pysähtyy, ottaa esiin nenäliinansa ja niistää seisoallaan nenänsä; sitten antaa hän katseensa kulkea loistavan kuulijakunnan, s.o. pöytien ja penkkien yli ja sanoo jotain merkillepantavaa, esim. "Hyvät herrat, nyt minä niistin nenäni!" ja sitten hän istuutuu ja vaipuu presidenttimäiseen lepoon, joka voisi olla unta, ellei se olisi valvomista; ja yksin, kuten luulee, suuressa huoneessa, yksin Jumalansa kanssa, valmistautuu hän kokoomaan voimia päivän vastuksia varten, kun äänekäs naperrus vasemmalta, korkealta katon rajasta, saa hänet hätkähtämään ja kääntämään kaulaansa, jotta hän kolmeneljäsosa-silmäyksellä voi surmata sen rotan, joka uskalsi hänen läsnäollessaan näpertää. Falk, joka ei ollut laskenut resonanssin vahvuutta kyyhkyslakassaan, vastaanottaa kuoliniskun surmaavasta katseesta, joka kuitenkin lievenee kulkiessaan alaspäin kattolistasta ja ennättää kuiskata, sillä se ei uskalla sanoa sitä ääneen: "se oli vain selostaja, pelkäsin, että se olisi rotta". Mutta sitten valtasi murhaajan syvä katumus synnistä, jonka hänen silmänsä olivat tehneet, ja hän kätkee kasvonsa käteensä — ja itkee? — Ei, hän hieroo pois tahran, jonka iljettävän esineen näkeminen oli tehnyt hänen silmäkalvoonsa.
Mutta ovissa aletaan käydä, edustajia saapuu ja seinäkellon viisarit matelevat eteenpäin, eteenpäin. Puheenjohtaja jakaa lahjapalkkioita nyökkäysten ja kädenlyönnin muodossa hyville sekä rankaisee huonoja kääntämällä kasvonsa heistä pois, sillä hänen täytyy korkeimpana olla oikeudenmukainen.
Nyt tulee Punahilkan selostaja, rumana, humalassa ja nukkumattomana; siitä huolimatta näkyy hän mielellään antavan totuuden mukaisia vastauksia vastatulleen kysymyksiin.
Ovissa käydään kerran vielä, ja sisään tulee henkilö varmoin askelin, aivan kuin olisi kotonaan, apukamreeri Kansliasta Veronsäädäntöä varten ja aktuaario Kollegiosta Virkamiesten palkanmaksua varten; hän menee aina nojatuolin luo ja tervehtii tutusti puheenjohtajaa ja penkoo papereita kuin olisivat ne hänen omiaan.
— Kuka tuo on? kysyy Falk.
— Hän on ylikirjuri, vastaa Punahilkalainen.
— Mitä? Kirjotatteko te täällä myöskin!
— Myöskin! Sen pian näet! Heillä on tuolla kokonainen kerros täynnä kirjureita; vintit täynnä kirjureita, ja kohta hankkivat he kirjureita kellariinkin!
Nyt alhaalla kuohuu kuin muurahaispesässä. Vasara putoo ja tulee hiljaista. Ylikirjuri lukee pöytäkirjan edellisestä kokouksesta ja se hyväksytään ilman vastustusta. Sitten sama mies lukee Jon Jonssonin, Lerbakasta, pyynnön saada 14 päivää virkavapautta.
Myönnetään!
— Onko teillä täällä virkavapauttakin! kysyy vastatullut kummastuneena.
— On toki! Jon Jonsson menee kotiinsa panemaan perunoita Lerbakaan.
Nyt alkaa koroke tulla täyteen nuoria miehiä, kynällä ja paperilla varustettuja. Pelkkiä vanhoja tuttavia entisiltä ylimääräisenäolo-ajoilta. He istuutuvat pienten pöytien ympärille ikään kuin muodostaakseen preferanssipiirejä.
— Nuo ovat kirjureita, ilmottaa Punahilkka. — Näyttävät tuntevan sinut!
Ja sen he todella tekevät, sillä he asettavat kakkulat nenälleen ja katselevat kaikki kyyhkyslakkaan päin, yhtä alentuvaisesti ylöspäin kuin parkettipaikkalaiset teatterissa katsovat riveille. Nyt he kuiskuttelevat keskenään ja vaihtavat mielipiteitä poissaolevasta, jonka, kaikista merkeistä päättäen, täytyy olla sillä tuolilla, jolla Falk istuu.
Falk tuntee itsensä niin syvästi liikutetuksi niin suuresta huomaavaisuudesta, ettei tervehdi kovin ystävällisesti Struvea, joka tulee kyyhkyslakkaan, umpimielisenä, ujostelemattomana, renttumaisena ja vanhoillisena.
Ylikirjuri lukee pyynnön eli esityksen määrärahan myöntämisestä eteisen uusiin köysimattoihin ja kalossihyllyjen messinkinumeroihin.
Myönnetään!
— Missä istuu oppositsiooni, kysyy asioihin perehtymätön.
— Niin, hitto tietköön, missä se istuu.
— Hehän vastaavat kaikkeen "jaa."
— Odotahan hieman myöhempään, niin saat kuulla.
— Eivätkö he sitten vielä ole tulleet?
— Täällä mennään ja tullaan, niinkuin hyväksi nähdään.
— Tämähän on siis aivan kuin joku virasto konsanaan!
Vanhoillinen Struve, joka oli kuunnellut tuota kevytmielistä puhetta, katsoo velvollisuudekseen puolustaa hallitusta.
— Mitä se pikku Falk siellä sanoo? Ei pidä mukista.
Falk tarvitsee niin pitkän ajan valitakseen sopivan vastauksen, että istunto alhaalla ennättää alkaa.
— Elä sinä hänestä välitä, lohduttaa Punahilkka; hän on aina vanhoillinen, kun hänellä on rahoja päivälliseksi, ja äsken lainasi hän minulta viitosen!
Ylikirjuri lukee: Valtiovarainvaliokunnan lausunto n:o 54 koskeva Ola
Hipssonin esitystä aitojen poistamisesta.
Puupatruuna Larsson Norrlannista vaatii ehdotonta hyväksymistä: "Miten käy metsiemme?" sanoo hän, "tahdon vain kysyä: miten käy metsiemme!" ja hän viskautuu läähättäen penkkiinsä. Tämä ytimekäs kaunopuheliaisuus on joutunut muodista viimeisinä 20 vuotena ja kohtaus vastaanotetaan tirskunnalla, jonka jälkeen kuolontyö norrlantilaisten penkissä itsestään lakkaa.
Voionmaan edustaja ehdottaa hiekkakivimuureja; Skånen edustaja pitää puksipuupensasaitoja parempina; norrbottenilaisen mielestä ovat aidat tarpeettomia, kun ei ole peltojakaan, ja eräs puhuja Tukholman penkiltä esittää, että asia lykättäisiin komiteaan, jossa on asiantuntijoita; hän panee erikoista painoa asiantuntijoihin. Mutta silloin nousee myrsky. Mieluummin kuolema kuin komitea! Pyydetään äänestystä. Ehdotus hylätään ja aidat saavat jäädä paikoilleen kunnes itsestään kaatuvat.
Ylikirjuri lukee: Valtiovarainvaliokunnan lausunto n:o 66 koskeva Carl Jönssonin esitystä määrärahan lakkauttamiseksi Raamattukomissioonilta. Kun tämän kunnianarvoisan satavuotisen laitoksen nimi lausutaan, sammuu irvistys ja kunnioittava hiljaisuus syntyy saliin. Kuka uskaltaisi hyökätä uskonnon perusmuurien kimppuun, kuka uskaltaisi antautua alttiiksi yleiselle hylkimiselle! Ystadin piispa pyytää puheenvuoroa.
— Kirjotanko minä? kysyy Falk.
— Et, tuo ei liikuta meitä mitä hän sanoo.
Mutta vanhoillinen Struve kirjottaa seuraavan selostuksen:
"Isänmaan pyhim. edut. Uskonn. ja ihmisk:n yhdistetyt nim. vuon. 829. vuon. 1632. Epäuskon sank. Uudistelija. Jumalan sana. Ihmis. san. Satavuotta Ansgar. Harrast. Oik. muk. Puolueet. Taitav. Oppi. Ruots. kirk. olemass. Ikivanha Ruotsin kunnia. Kustaa I. Kust. II. Lützenin kummut. Europan silmät. Jälkimailman tuomio. Suru. Kunniattomuus. Viheriä turve. Kätten pesu. Eivät ole tahtoneet".
Carl Jönsson pyytää puheenvuoroa.
— Nyt me kirjotamme! sanoo Punahilkka.
Ja he kirjoittavat, sill'aikaa kun Struve kaunistelee piispan sanoja.
"Loruja! Suuria san. Kom. istunut 100 vuotta. Maksanut 100,000 riks. 9 arkkipiisp. 30 profess. Ups. yhteensä 500 vuotta. Palkkionsaajia. Sihteer. Amanuens. Ei mitään tehty. Näytearkit. Huonoa työtä. Rahoja, rahoja, rahoja! Joka asiaa sen omalla nimellä! Humb. Virkam. Nylk. järjestelmä".
Ei ääntäkään kohoa vastaan, mutta äänestettäessä esitys hyväksytään.
Punahilkan tottuneella kädellä puhdistellessa Jönssonin hakkaavaa esitystä ja pannessa siihen vahvan otsakkeen, levähtää Falk. Mutta kun hänen katseensa sattumalta osuu kuulijaparvekkeelle, tapaa se sieltä vanhan tuttavan pään, joka makaa kaiteen nojassa ja jonka omistaja on Olle Montanus. Hän on tällä hetkeltä koiran näköinen, joka makaa vahdaten luuta, ja eipä hän sitä tekemättäkään ollut, mutta sitä taas ei Falk tiennyt, sillä Olle oli hyvin salaperäinen.
Nyt näyttäytyi oikean lehterin alla olevan penkin luona, juuri siinä, johon tuo poljettu olento oli antanut lyijykynän jälkien sataa, muuan herra sinisessä siviiliunivormussa, kolmikulmainen hattu kainalossa ja kädessä paperikäärö.
Nuija paukahti, syntyi ivallinen, ilkeämielinen hiljaisuus.
— Kirjota, sanoi Punahilkka, mutta vain numerot; minä otan muun.
— Kuka se on?
— Kuninkaallisia esityksiä.
Nyt luettiin paperikääröstä: "Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan korottamisesta osastolle, joka tarkottaa kehittää aatelisia nuorukaisia elävissä kielissä, otsakkeen kohdalla: kirjotusaineet ja tarverahat 50,000 riksistä 56,000 riksiin 37 äyriin."
— Mitä ovat tarverahat? kysyy Falk.
— Vesikarahviinejä, sateenvarjopitimiä, sylkylaatikoita, kaihtimia, päivällisiä Hasselbackenilla, lahjapalkkioita ja muuta sellaista. Pidä suus'; tulee lisää vielä!
Paperikäärö jatkaa: "Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan myöntämisestä 60 uutta upseerinpaikkaa varten Vestgötan ratsuväessä."
— Oliko se 60? kysyy Falk, jolle valtiomiesasiat olivat aivan vieraita.
— Oli 60! Kirjota vaan!
Paperikäärö purkautui auki ja suureni suurenemistaan.
"Kunink. Majest:in arm. esitys määrärahan myöntämisestä viittä uutta vakinaista kanslistin paikkaa varten Kollegiossa Virkamiesten palkanmaksua varten".
Suurta liikettä preferanssipöytien ääressä; suurta liikettä Falkin tuolilla.
Paperikäärö kääriysi taas kokoon, puheenjohtaja nousi ylös, kiitti kumarruksella, joka kysyi "eikö haluta enempää?", ja paperikäärön omistaja istuutui penkkiin ja alkoi puhallella pois lastuja, joita poljettu oli pudottanut, mutta hänen kankea kullalla kirjailtu kauluksensa esti häntä joutumasta samaan synnin kiusaukseen, johon puheenjohtaja oli aamulla sortunut.
Asiain käsittelyä jatkui. Sven Svensson Torrlösasta pyytää puheenvuoroa vaivashoitoasiassa. Kuin saatuaan määrätyn merkin nousevat kaikki selostajat istumasta, haukottelevat ja ojentelevat jäseniään.
— Nyt menemme alas syömään aamiaista, ilmottaa Punahilkka suojatilleen. Meillä on aikaa tunti ja kymmenen minuuttia.
Mutta Sven Svensson puhuu.
Kamarin jäsenet alkavat liikuskella, jotkut menevät ulos. Puheenjohtaja keskustelee muutamien hyvien jäsenten kanssa ja ilmaisee siten hallituksen puolesta paheksumisensa siitä, mitä Sven Svensson tulee sanomaan. Kaksi vanhempaa edustajaa tukholmalaisten penkeiltä vie näöltään vastatulleen nuoren herran puhujan eteen näyttääkseen hänelle tätä kuin ihmeotusta; he katselevat häntä muutaman silmänräpäyksen ajan silmiin, huomaavat hänet naurettavaksi ja kääntävät selkänsä.
Punahilkka katsoo kohteliaisuuden vaativan häntä ilmottamaan Falkille, että puhuja on kamarin "vitsaus". Hän ei ole kylmä eikä lämmin, mikään puolue ei voi häntä käyttää, minkään asian hyväksi häntä ei voida voittaa, mutta hän puhuu, puhuu. Mutta mistä hän puhuu — sitä ei kukaan voi sanoa, sillä mikään lehti ei ole koskaan hänen puheitaan selostanut, eikä kukaan ole viitsinyt katsoa pöytäkirjoista, mutta kirjurit pöytien ääressä ovat vannoneet, että kun kerran saavat vallan, niin antavat hänen vuokseen muuttaa perustuslait.
Mutta Falk, jolla on jonkunlainen heikkous kaikkea sitä kohtaan, mikä jää huomaamattomaksi, jää paikalleen ja saa kuulla sellaista, mitä ei ole kuullut pitkään aikaan: kunnian miehen, joka tietään kulkee moitteettomasti ja joka esittää sorrettujen ja huonostikohdeltujen valituksen — jota ei kukaan kuuntele.
Struve on maamiehen nähdessään tehnyt päätöksensä ja mennyt ravintolaan, jonne nyt toisetkin seuraavat ja jossa he tapaavat puolet kamaria.
Syötyään ja tultuaan jonkun verran humalaan, menevät he takaisin jälleen ja istuutuvat orrelleen, ja saavat vielä jonkun aikaa kuulla Sven Svenssonin tai oikeammin nähdä hänen puhuvan, sillä nyt aamiaisen jälkeen on juttelu niin vilkasta, että ei kuule sanaakaan puhujan puheesta.
Mutta kerran se kuitenkin päättyy. Kellään ei ole mitään sen johdosta sanottavaa, puhe ei johda mihinkään toimenpiteisiin, on, niinkuin sitä ei koskaan olisi pidettykään.
Ylikirjuri, joka sill'aikaa on ennättänyt juosta kollegioissaan, katsastanut postilehtiänsä ja kohentanut tulta pesissä, on taasen paikallaan ja lukee:
"Valtiovarainvaliokunnan memoriaali n:o 72 Per Ilssonin Träskålasta esityksen johdosta 10,000 riksin suuruisen määrärahan myöntämisestä vanhojen kuvanveistosten korjaamiseksi Träskålan kirkossa."
Koiranpää kuulijaparvekkeen kaidepuun päällä näytti uhkaavalta, kuin tahtoen varjella luutaan.
— Tunnetko tuon epäsikiön tuolla lehterillä? kysyi Punahilkka.
— Olle Montanuksen, luulisinpa.
— Tiedätkö, että hän on träskålalaisia? O o, hän on viisas mies!
Katsopas tuota puhuvaa päätä, nyt kun Träskåla astuu esille.
Per Ilssonilla on puheenvuoro.
Struve kääntää halveksuen puhujalle selkänsä ja leikkaa palasen tupakkaa, mutta Falk ja Punahilkka asettavat kynänsä toimintakuntoon.
— Ota sinä sananparret, sanoo Punahilkka, niin minä otan asiat!
Falkin paperi oli neljännestunnin kuluttua peitetty seuraavilla kirjaimilla:
"Isänm. valist. aikakirj. Taloudell. edut. Syyt. materialm. Fichten muk. mater. Isänm. siv. ei mater. Ergo syyt. heit. tak. Kunnianarv. templ. Aamuauringon loisteessa. Jonka viiri kohti korkeutta. Pakanuuden ajoilta. Filos. ei uneksinut. Kansakunn. pyh. oikeudet. Pyhimm. edut. Isänm. val. Kirj. hist. ja muin. muist. akademia."
Tämä sekamelska, joka osaksi herätti hauskuutta, varsinkin kun kuollut Fichte kaivettiin esille, sai kuitenkin aikaan vastauksen pääkaupungin penkiltä ja Upsalan penkiltä.
Edellinen sanoi: että vaikkakaan ei tuntenut Träskålan kirkkoa eikä Fichteä ja vaikkakaan ei tiennyt, olivatko vanhat kipsiukot sen arvoisia, että niihin voisi uhrata 10,000 riksiä, niin katsoi hän kuitenkin, edistääkseen kaunista tekoa kamarissa, koska hän nyt ensi kerran oli kuullut jonkun enemmistön joukosta pyytävän määrärahaa jotain muutakin kuin siltoja, aitoja, kansakouluja j.m.s. varten, velvollisuudekseen kannattaa ehdotusta.
Upsalan penkiltä puhuvan mielestä (Struven muistiinpanojen mukaan) oli: esityksentekijä a priori oikeassa; hänen peruslauseensa, että isänmaallista sivistystyötä tuli pitää arvossa, oikea; johtopäätöksensä, että 10,000 riksiä oli myönnettävä, sitova; tarkotuksensa, tarkotusperänsä, suuntansa kaunis, kiitettävä, isänmaallinen, mutta tässä oli tehty virhe. Kuka sen oli tehnyt? Isänmaa? Valtio? Kirkko? Ei! Esityksentekijä! Järjen mukaisesti katsottuna oli esityksentekijä oikeassa, ja siksi ei puhuja voinut, hän pyysi saada toistaa sen, muuta kuin kiittää tarkotusta, tarkotusperäisyyttä ja suuntaa ja hän oli seuraava esityksen vaiheita lämpimällä myötätuntoisuudella, ja hän kehotti kamaria isänmaan nimessä ja sivistyksen nimessä ja taiteen nimessä antamaan sille äänensä; itse täytyi hänen, koska katsoi esityksen, käsitteen mukaisesti katsottuna vääräksi, perustelemattomaksi, epävarsinaiseksi, koska sen tarkotus oli sovelluttaa seudun käsite valtio-käsitteen alaiseksi, vaatia sen hylkäämistä.
Pää kuulijaparvekkeella pyöritti silmiään ja liikutti huuliaan kouristuksentapaisesti sillä aikaa, kun äänestystä kesti, mutta kun se oli toimitettu ja määräraha myönnetty, räjähti pää ja katosi tyytymättömän ja tuupitun kuulijakunnan läpi.
Falk näytti ymmärtäneen yhteyden Per Ilssonin esityksen ja Ollen läsnäolon ja katoomisen välillä. Struve, joka aamiaisen jälkeen oli tullut vielä vanhoillisemmaksi ja äänekkäämmäksi, lausui peittelemättä mielipiteensä yhdestä ja toisesta. Punahilkka oli levollinen ja välinpitämätön; hän oli lakannut kummastumasta.
Mutta mustan ihmispilven läpi, johon Olle oli tehnyt railon, sukelsi nyt esiin selkeät ja vaaleat kasvot, kiiltävät kuin aurinko, ja Arvid Falkin, jonka katseet olivat suunnatut sinnepäin, täytyi luoda silmänsä alas ja kääntyä poispäin — siinä oli hänen veljensä, perheen pää, nimen kunnia, joka kerran oli tekevä sen suureksi ja loistavaksi. Nicolaus Falkin olkapään takaa näkyi puolet mustista kasvoista, joiden lempeät, epärehelliset piirteet näyttivät kuiskaavan salaisuuksia vaalean selkään. Falk ei ennättänyt enempää kuin kummastua veljen läsnäoloa tässä huoneessa, koska hyvin tunsi tämän vastenmielisyyden uutta valtiomuotoa vastaan, kun puheenjohtaja antoi Anders Anderssonille oikeuden jättää anomuksen, jota oikeutta tämä suurella levollisuudella käytti hyväkseen ja luki: "Kylliksi pätevien syiden nojalla saan minä täten anoa, että Valtiopäivät puolestaan päättäisivät, että Kunink. Majest. tehtäisiin yhteisesti vastuunalaiseksi kaikkien niiden yhtiöiden kanssa, joitten säännöt se on hyväksynyt."
Aurinko kadotti valonsa kuulijaparvekkeella ja salissa syntyi hirmumyrsky!
Kreivi von Splintilla on puheenvuoro:
— Quousque tandem Catilina! Niin pitkälle piti sen menemän! Unohdetaan itsensä aina siihen saakka, että uskalletaan moittia hallitusta! Kuulitteko sen, hyvät herrat! Moititaan hallitusta, tahi, mikä on vielä pahempaa, se saatetaan alttiiksi leikinlaskulle, raa'alle leikinlaskulle, sillä muuta kai ei voida otaksua tämän anomuksen olevan. Leikin, sanon minä, ei, murhayrityksen, petoksen! Voi isänmaatani! Sinun epäkelvot poikasi ovat unohtaneet, mitä ovat sinulle velkapäät! Mutta miten voisi toisin ollakaan, kun olet menettänyt ritarivahtisi, kilpesi, turvasi! Minä pyydän, että tuo mies Per Andersson, tai mikä hänen nimensä lienee, ottaa takaisin anomuksensa, tai, kautta Jumalan, on hän näkevä, että kuninkaalla ja isänmaalla vielä on uskollisia puolustajia, jotka voivat nostaa kiven ja heittää sillä petollisuuden monipäistä lohikäärmettä päähän!
Hyväksymistä kuulijaparvekkeelta, paheksumista salissa.
— Haa, luuletteko te, että minä pelkään!
Puhuja heittelee käsivarsiaan kuin viskaisi kiviä, mutta lohikäärme hymyilee satoine kasvoineen. Puhuja etsii uutta lohikäärmettä, joka ei hymyile, ja hän tapaa selostajalehterin.
— Tuolla, tuolla! — Hän viittaa kyyhkyslakkaa kohti ja heittää silmäyksiä kuin näkisi hän pohjattoman kuilun avautuvan seinässä. Tuolla on korppien pesä! Minä kuulen niiden rääkyvän, mutta ne eivät pelota minua! Ylös, Ruotsin miehet, ja hakatkaa puu maahan, sahatkaa palkit poikki, repikää alas lankut, potkikaa rikki tuolit, sälöiksi pulpetit, lastuiksi, niin pieniksi kuin tämä —
(Hän mittaa jonkun verran pikkusormeaan) — ja polttakaa sitten roju miehineen päivineen, niin olette näkevä, että valtio kukoistaa levossa ja sen yrtit vuotavat rieskaa. Niin puhuu ruotsalainen ylimys! Muistakaa se, talonpojat!
Tämä puhe, joka kolme vuotta takaperin olisi otettu vastaan Ritaritalon torilla hyvä huudoilla ja merkitty pöytäkirjoihin sana sanalta, sittemmin erikseen painettavaksi ja jaettavaksi valtakunnan kansakouluihin ja muihin julkisiin armeliaisuuslaitoksiin, vastaanotettiin kuin ajankuluksi, sitä muodosteltiin pöytäkirjoissa aika lailla ja selostettiin, merkittävää kylläkin, ainoastaan vastustuspuolueen lehdissä, jotka muuten eivät mielellään sellaista painattaneet.
Sitten Upsalan penkki pyysi puheenvuoroa. Se yhtyi asiallisesti täydelleen edelliseen puhujaan ja oli hienotajuisella korvallaan käsittänyt esitelmässä jotain muinaista miekankalskahdusta; nyt tahtoi se itse puolestaan puhua jotain yhtiöaatteesta, aatteena, mutta pyysi saada selittää, että yhtiö ei ollut keräymä rahoja, ei joukko henkilöitä, vaan yhtiö oli siveellinen persoonallisuus ja sellaisenaan syyntakeeton —
Nyt syntyi sellainen nauru ja puhelu salissa, että selostaja ei voinut saada sen enempää selkoa esitelmästä, joka päättyi siihen, että isänmaan edut olivat kyseessä, käsitteen mukaisesti katsottuna, ja että, ellei anomusta hylätä, isänmaan etuja lyötäisiin laimin ja valtio siten joutuisi vaaraan.
Sitten esitti kuusi puhujaa päivällisiin asti otteita Ruotsin virallisesta tilastosta, Naumannin perustuslaeista, lakitieteellisestä käsikirjasta ja Gööteporin Handelstidningistä, josta oli aina seurauksena, että isänmaa joutuisi vaaraan, jos Kun. Maj. selitettäisiin puolestaan vastuunalaiseksi kaikista yhtiöistä, joiden säännöt se oli hyväksynyt, ja että isänmaan edut olivat alttiina. Joku oli kyllin rohkea väittämään, että isänmaan edut olivat arpanappulan varassa, mutta toiset katsoivat niiden olevan yhden ainoan kortin varassa, muutamain mielestä ne riippuivat yhdestä hiuskarvasta, mutta viimeinen puhuja esitti, että ne riippuivat yhdestä langasta.
Kun päivällistunti tuli, evättiin anomukselta lähete valiokuntaan; s.t.s.: isänmaa pääsi kulkemasta valiokuntamyllyn, kansliasihdin, valtion silppuarkun, klubilihdan ja sanomalehtiloukun läpi. Isänmaa oli pelastettu! Isänmaa parka!