Toteutuneita unelmia: Neljä kertomusta

by August Strindberg

MAANPAOSSA

Juhannuspäivä v. 1884 oli loistavan kirkas Lac Lemanilla ja aurinko paahtoi kuumasti Ouchyn ja Lausannen mäkiin. Paul Petrovitsch, ruusutarhuri Ouchystä, ponnisteli ylöspäin Avenue de la Garea vetäen ruusuilla, salaatilla ja kruunuarsokoilla lastattuja kärryjä Lausannen torille. Hiki helmeili hänen otsallaan ja olisi tipahdellut hänen pieniin uskollisiin silmiinsä, jolleivät tuuheat kulmakarvat olisi olleet sulkuina edessä; mutta ohimoilta putoilivat hikipisarat vaalean punaselle parralle, joka peitti puolta kasvojen pinta-alasta. Ruusut alkoivat mennä luppuun auringossa ja salaatti kouristi suonikkaat lehtensä varjeltuakseen auringon pistolta. Paul pysähtyi ja riisui sinisen mekkonsa asettaen sen huolellisesti kuorman yli. Pyyhkäsi otsaansa ja veti edelleen. Avenue de Théatrella oli päivänpaahde miltei terävämpi. Täällä pysähtyi hän jälleen ja heitti pitkän katseen yli Lac Lemanin, antoi ajatuksissaan Dent d'Ochen viimeisten hankien vilvottaa otsaansa, hengähti syvään kun meni hänestä aina niin tukahuttavaan kaupunkiin. Hänen siinä seisoessaan lakki kourassa meni ohi nainen nuori herra seurassaan.

— Kas tuossa on venäläinen, — sanoi hän, ja herra pysähtyi Paulia katsomaan.

— Sepä näyttää hauskalta, — sanoi nuori herra.

Ja Paulin kasvot olivat todellakin omituiset, kun hän huomasi itseään katseltavan. Ne vetäytyivät kokoon niinkuin rautalehti, jonka varsi on katkaistu ja suonista vedetään, kuten lapsilla on tapana. Ei se ollut yksipuolinen kouristus kuten kasvojenväänteessä, vaan kaikki hermot tuntuivat olevan yhteydessä galvanisen patterin kanssa. Paul tunsi sen, pani lakin päähänsä ja lähti edelleen. Kulki yli Place Saint Francoisen, alas Rue St Francoisea, jolla toripäivinä oli ajo kielletty. Sitä reunustivat vihanneseukot, jotka istuivat katukäytävällä. Kun nämä näkivät Paulin kärryineen kulkevan, tahtoivat he sulkea hänen tiensä, mutta hän selitti, ettei hän ollut juhta, vaikka siltä näytti, ja että hänellä oli oikeus kulkea. Eukot huusivat poliisia. Tämä selitti lakia vapaasti Paulin vahingoksi, niin että hänen täytyi vetää kärrynsä ylös mäkeä takaisin, kulkea yli Place Saint Francoisen ja alas Desande de Petinetiä ohi Postin. Paul ei näyttänyt alakuloiselta eikä hämmästyneeltä. Hän oli jo kauan sitten lakannut ihmettelemästä niin luonnollista asiaa kuin sitä että kilpailijat kaikin keinoin koettivat estää toisiaan pääsemästä eteenpäin. Kun hän saapui Rue Centralelle, jossa hänelle oli osotettu paikka muutamia askeleita Bendan kirjakaupasta, otti hän peitteen kärryiltä, nykäsi kaaret pois, veti ylleen mekon joka ruskeiden manchesterihousujen kanssa antoi hänelle schveitsiläistyömiehen näön, ja asettui odottamaan ostajia.

Kun hän nyt seisoi yksin kansanjoukossa, sillä juhannus ei ole pyhä Lemanilla, yksin kadehtivain kilpailijain keskellä, jotka eivät voineet kilpailla hänen kanssaan hänen erikoisalallaan, jona olivat ruusut, yksin katuvierellä, jonka oja kulki hänen kärryjensä alatse, kun hän näki nämät työpukuiset, meluavat, hikiset ja tomuiset ihmiset tunkeilevan taakkoineen ja työkaluilleen kuin arkena ainakin, silloin tuli hän raskaalle mielelle, ja hänen ajatuksensa menivät kauas, kauas suureen aavaan, rumaan maahan Moskovan ympärillä.

Hän ei uskonut enään kirkonkelloihin ja semmoiseen, mutta hän kaipasi niitä nyt. Hänen kauniitten ruusujensa makea tuoksu, joka ilkeästi sekottui naapurien purjelaukan ja sellerin hajuun, teki hänet surumieliseksi, ja hän tunsi polttavaa ikävää valkoisten koivujen ja yksinkertaisten metsäruusujen luo. Hän kaipasi pientä punaseksi ja vihreäksi maalattua kirkkoa kullatuin tornein, jossa kuitenkin niin paljon hullua puhuttiin, hän kaipasi arojen äänettömyyttä, sunnuntaipukuisia muschikoita kirjavissa pyhäpaidoissa ja talonpoikaisnaisia keltasissa ja punasissa sarafaaneissa, joita he tänään pitivät pyhän Johanneksen kunniaksi, mutta etupäässä lyhyen kesän tullessa sille tervehdykseksi. Se on heikkoutta, arveli hän, sillä ihmiset eivät tule paremmiksi tai onnellisimmiksi kirkon kelloista ja sarafaaneista; mutta hän ikävöi kuitenkin. Täältä, jossa ei panna kesälle arvoa, kun on kevättä puolen vuotta, tältä kadulta, tämän katuojan viereltä, näiden ihmisten joukosta, jotka olivat hänen vihollisiaan; näitten vanhain ihmisten luota, joitten sydämet ja ajatukset olivat vanhat; näitten ulkomaalaisten luota, jotka tulivat tänne ensi luokan hotellien parvekkeilta nauttimaan luonnosta niinkuin satunäytelmästä teatterissa. Mutta häntä häiritsi ostaja.

— Mitä maksavat arsokat? — sanoi tämä.

— Kaksikymmentäviisi centimiä, madame, vastasi hän.

— Tämä koetteli niiden suomuja ikäänkuin saadakseen selville, olivatko ne väärennettyjä, teki happaman elkeen, joka merkitsi: liikaa! ja meni edelleen.

— Kuinka tuo kana tietää, mitä on liikaa kruunuarsokasta? — ajatteli Paul itsekseen. — Olisipa hän vuokrannut kallista maata, ostanut kallista lantaa, ostanut siementä, kylvänyt, vaalinut taimea, kun se oli niin hento, että tuskin uskalsi koskea siihen; jälleen sitä hoitanut; kastellut, kitkenyt, peittänyt talveksi ja pelännyt, ettei se virkoaisi keväällä; odottanut vuoden, kaksi vuotta, kaksi kertaa 365 päivää ennenkuin sen nuppu puhkesi, silloin ei hän olisi sanonut kahtakymmentäviittä penniä liiaksi, mutta nyt ei hän ollut tehnyt sitä eikä ymmärtänyt mitään. Hän on opettajatar, sen tiedän, ja hän ottaa kolme francia tunnilta, kun puhuu kieltään henkilölle, joka tahtoo sitä oppia. Hän istuu mukavassa lepotuolissa, lämpimässä huoneessa; ei ole vaarassa menettää mitään, keskustelee ilmasta ja teatterista, nousee ylös, menee ja on ansainnut kolme francia. Mutta hän pitää sitä vähänä onnettomalle opettajatarparalle.

Kaksi kaasutyömiestä seisoi kuopassa kaivaen. Paul sattui huomaamaan heidät juuri lopettaessaan taloudellista mietiskelyään.

— Noilla tuossa, — jatkoi hän itsekseen — on kolmekymmentä centimiä tunnissa, kymmenes osa tuon palkasta, joka lämpimässä huoneessa puhuu ilmasta ja teatterista. Tuntuu siltä kuin olisivat työpalkat tässä ylösalasin käännetyssä mailmassa ylösalaisessa suhteessa työn vaivaan! Se on hyvin valaisevaa, mutta vielä ei ole yksikään kansantalouden tutkija asiaa valassut, ja jos joku tutkija sen uskaltaisi valasta, hänestä selitettäisi heti, ettei hän ole mikään taloustieteilijä.

Niin rumia ajatuksia oli Paul Petrovitschillä niin kauniina juhannuspäivänä, mutta Paul olikin jo kauan sitten lakannut kauneutta palvelemasta.

Tunnit kuluivat; aurinko paistoi yli kattojen ja kuumensi seinät ja katukivet, niin että oli kuin leivinuunissa. Ihmiset alkoivat hävitä ja Paul seisoi pian miltei yksin kilpailijoineen. Mutta mitä enemmän päivä kuluu, sitä hienompaa väkeä. Jo tuli jokunen ylhäinen tai rikas nainen, joka oli ennättänyt nousta ylös, kukkia ostamaan. Palvelustytöt olivat suorittaneet vihannesostokset aikaisemmin saadakseen päivällisen ajoissa valmiiksi. Paul oli myynyt kolme kasvavaa ruusua neljästä francista kappaleen; nyt oli hänellä vain keltanen teeruusu jälellä. Se oli niin kutsuttu Céline Forestier, jonka väri muistutti keltasta Villeneuveviiniä, kun se on oikeata ja vivahtaa hieman viheriään. Se oli viisi vuotta sitten ympätty. Hän oli viisi vuotta hoitanut sitä kuin lasta. Vapisevalla kädellä oli hän tehnyt arkaluontoisen leikkauksen kiinnittääkseen kalliin oksan, jota ostamaan hän oli peninkulmia matkustanut, siemenestä kasvattamaansa taimeen. Hän oli sitonut haavan, pessyt sitä, hoitanut pientä vesaa kuin sairasta; varjostanut sitä, kastellut sitä; pessyt sen lehdet homeesta; pitänyt sitä talvella huoneessaan, jossa hän sentähden oli kieltäytynyt rakkaasta piipustaan. Hän oli hoitanut sitä viitenä vuotena; se oli sukulainen, perheen jäsen. Hän oli nähnyt sen ensimmäiset nuput, ja hänen lapsensa olivat huudahtaneet ilosta, kun se oli aukaissut sametinhienot, topaasikeltaiset lehtensä, jotka olivat pehmoset kuin lapsenposket, ja hänen vaimonsa oli suudellut niitä. Ja nyt kauppasi hän sitä kadulla, katuojan vierellä. Niin, hänen täytyi myydä se, sillä hänen lapsensa tarvitsivat kenkiä päästäkseen vanhempineen ulos juhannuspäivänä.

Tuli siinä englantilainen ja kysyi, mitä se maksoi?

— Kuusi francia, sir!

Englantilainen otti esille viisi francia ja sanoi: tässä on! — Hän luuli näet aina olevansa nylkemisen esineenä ja tunsi muka kansan.

— Kuusi francia! — toisti Paul.

— Se ei ole oikea, — sanoi englantilainen ja meni. Tuli sitten amerikalainen.

— Mitä pyydätte tuosta Malmaisonista? — kysyi hän.

— Viisitoista francia, — vastasi Paul.

— Se on hyvää lajia, — sanoi tuo ja maksoi.

Paul tunsi rahain polttavan käsissään; mutta sitten teki hän uuden kansantaloudellisen lauselman: Luulen, että tavaran arvo riippuu hinnasta eikä hinta arvosta! Ja niin kulki hän muutamia askeleita kirjakaupan akkunan luo. Hän katseli uusia kirjoja, jotka olivat vanhoja, niin vanhoja, vaikka nimet olivat uudet. Mutta kuinka hän katsoikaan, sattui hänen katseensa pysähtymään uuteen saksalaiseen kirjaan, jonka oli kustantanut Saksan etevin kustantaja, Brockhaus Leipzigissä. "Mitä tehdä? Kertomuksia uusista ihmisistä kirjottanut Tschernyschevskij." Silmänräpäystäkään viipymättä meni hän kärryjensä luo, pani kokoon vielä myymättömät vihanneksensa ja lähti tiehensä. Hän vihelteli vetäessään Place Saint Francoisea ylöspäin ja kun hän tuli suutarin edustalle, saivat hänen kasvonsa samallaisen hermokohtauksen kuin Avenue de Théatrella. Hän osti kengät lapsille ja meni sitten Bazar Vaudoisiin leikkikaluja hankkimaan. Ja sitten hän kärryineen puolijuoksua tuli mäkiä alas Ouchyhyn.

* * * * *

Veveyn tieltä poikkeaa pieni mäkinen kuja kirkkomaan ja katolisen kappelin väliin. Mäen keskivaiheilta eroaa polku vasemmalle riittävän leveänä vetokärryille. Siellä oli painettuna komean Mont Vertin sisään ja sen korkeitten pähkinäpuitten ja kastanjain suojaamana pohjoistuulia vastaan, ja näkymättä rantatielle Beau-Rivagen mahtavain laitosten takana pieni maatilkku, jonka Paul Petrovitsch perheineen oli muuttanut puutarhaksi ja ruusustoksi. Kaunis näky kohtasi siellä silmää. Korkeavartisia remontantti- ja teeruusuja oli pitkissä riveissä värien mukaan järjestettyinä. Marechal Niel valtavin keltasin päin, joitten pohjalla vielä oli heikko oranssinpunanen hohto kuin auringonlaskun jälkeen, oli takarivinä; sitten Gloire de Dijonin pienet tiiviit pallot, keltasina kuin raaka silkki, niillä oli madeiraviinin sävy ja tuoksu kuin laulun; Safransin silmiin pistävä tulikiven keltaväri; sitten neljännessatanen valkeita Boules de Neige, sametinvalkeita, mutta nuppujen reunustoilla viipyi puna kuin muistona rodun voimakkaammilta päiviltä, jolloin sen veri virtaili punasena; sitten palkinnon saaneen Madame Pittet'n norsunluunvalkeat pikku korit kuin ruusukaalin kuvut; ja sen jälkeen Damaskolaisruusujen samettipurppurankarvaiset, Jules Margattin kirsikanväriset. Noisettien mustanpuhuvat kuin laskimoveri, komea räikeä kokoelma, joka antoi synkkiä ajatuksia, ja siltä ne näyttivät, kuin olisivat elonsa imeneet taistelukentän limaskaisesta maasta; mutta niitten edessä hymyilevinä kuin nuoret onnelliset tytöt, seisoivat helakat Provinsit, muheva mutta vaalennut kaunotar La France, kuin tyttö tanssiaisten jälkeen, ja kaikkien etumaisimpina seisoivat nuokkuen matalat yksinkertaset kuukausiruusut kuin lastenkasvot, niille ovat epärunolliset englantilaiset antaneet niin kauniin nimen, Maidens Blush, neidon kukka. Oli aisteille huumaus katsella tätä ruusumetsää ja tuntea sen tuoksua. Se synnytti kaikki aistimukset yhtaikaa: raa'at kuin hyvin laitettu ruoka, humalluttavat kuin viini, hurmaavat kuin lapsen läheisyys, viattomat kuin lapsen hyväily, kuin satu enkeleistä; äskenteurastettua lihaa ja hehkuvaa madeiraa, sminkkiä ja enkelinsiipiä, naisenrintoja ja lapsensuukkoja, tulikiveä ja aamuruskoa, verta ja maitoa, purppuraa ja pellavaa. Mutta Paul Petrovitsch ei niillä silmin ruusuja katsellut, sillä hän oli "uusi ihminen" ja hänellä oli asioista toiset katsantotavat.

Puutarha oli jaettu neljään osaan: yksi leipää, toinen vihanneksia, kolmas hedelmiä ja neljäs kukkia varten. Kukat olivat Paulin mielestä välttämätön paha, toistaiseksi; ne olivat viimeinen vero hänen kauneusaistilleen, ikävä perintö, josta hänen lapsensa kyllä pääsevät.

Pohjoispuolella oli rakennus. Se oli vanhanaikuinen, navetta ja vajat olivat rakennetut yhteen asuinhuoneitten kanssa. Paul Petrovitsch, joka muuttaessaan Sveitsiin oli koettanut panna toimeen sen vaatimusten vähennyksen, jota paitsi tulevaisuuden ihminen on sortuva suuressa, mutta rauhallisessa taistelussa, joka odottaa, oli järjestänyt asiansa itseavun perustalle. Ettei hän siinä yhdellä iskulla voinut poistaa kaikkia vaatimuksia, joihin hänen luontonsa huonon kasvatuksen kautta oli tottunut, sitä ei hän surrut, sillä hän näki sellaisten vaatimusten järjettömyyden, mutta hän piti velvollisuutenaan alkaa, että hänen lapsillaan olisi jotain tehtynä, kun he alkaisivat. Siihen päähän oli hän koettanut asettaa niin monta elämän tarvetta kuin mahdollista ja mikä oli enemmän, koettanut rajoittaa omiaan ja omaistensa tarpeita vähimpään. Navetassa oli hänellä lehmä, kaksi lammasta, kaksi kiliä, kaniineja, kanoja ja pari hanhea. Vielä oli hänellä kyyhkysiä ja mehiläisiä. Viimemainitut tuottivat talon sokerin. Leipä tehtiin tuottavimmasta ja huokeimmasta viljasta, maissista; se ei ollut niin hyvää kun vehnä, mutta parempaa kuin musta ruis. Teensä, (kahvia ei hän juonut) viljeli hän itse. Hän oli nimittäin Harkovan yliopistossa lukiessaan lääkäriksi asunut kuusi vuotta eräässä yksinkertaisessa vuokralassa. Siellä hän oli tottunut hyvin huonoon teehen; hän oli niin siihen tottunut, että kun hän sai seitsemäntenä vuonna oikeata teetä, hän piti sitä huonompana kuin vanhaa.

Kun hän sitten sai tietää, että hän oli juonut kirsikkalehti-mehua kuusi vuotta ja pitänyt sitä hyvänä, päätti hän jatkaa sen käyttämistä ja nyt oli hänellä monta sellaista "teepuuta" puutarhassaan. Vaatteittensa valmistamista pitivät hän ja hänen vaimonsa vielä liian aikasena, että se voisi kannattaa. Väkeviä juomia ei hän enää käyttänyt. Hän oli juonut nuoruudessaan, niin kuin oli oppinut kotonaan ja yliopistossa. Nyt piti hän sitä tyhmänä, sillä elääkseen meidän aikanamme piti olla ajatukset selkeinä ja voimat raikkaina. Oli ollut kumminkin pitkä ja vaikea työ totutella väkevistä pois, sillä hänen ruumiinsa vaati niitä, kuten arseniikin tai opiuminkäyttäjän ruumis vaatii myrkkymääräänsä. Mutta kävi se sentään vähitellen. Ja kun hänellä nyt oli tämä mielenrauha, ruumiin lepo, voimain sopusointu, niin ei hän voinut kyllin kirota tuota järjetöntä tapaa käyttää aineita, jotka tekivät ihmiset hulluiksi, syyntakeettomiksi, epäluotettaviksi ja tulevaisuuden parempaa tilaa piti hän mahdottomana ilman raittiita ihmisiä. Ja runoilijat, jotka olivat panneet kokoon kaikki valhemäärät, mitä olivat he muuta kuin juoppohulluja, jotka näkivät näkyjä eivätkä voineet nähdä todellisuutta semmoisena kuin se oli. Kaikki päätökset, jotka olivat ratkasseet kansain kohtalot vuosisadoiksi, olivat tehdyt juhlahumalassa. Ranskan vallankumouksen suuret ajatukset olivat haihtuneet reformijuhlien viinihöyryihin; ei mikään komitea voinut työskennellä syömättä ja juomatta; kaikki nämät suuret puheethan pidettiin puolihulluuden tilassa; ja sitten valitettiin, ettei löytynyt leipää, kun otettiin miljoonia tynnyrinaloja maasta viinille ja poltettiin vilja viinaksi! Oliko maailma viisas? Ei suinkaan, sitä Paul jo kauan sitten oli lakannut uskomasta. Mutta kun hän kotona Venäjällä oli alkanut saarnata raittiutta, vastustettiin häntä tuolla vähemmän terävällä huomautuksella: olethan itse ollut juoppo; johon Paul vain oli voinut vastata: juuri siksi! Joka ei ole ollut juoppo, ei voi saarnata asiasta, jota ei tunne!

Paul oli "uudenaikaisessa avioliitossa" sivistyneestä perheestä olevan tytön kanssa. He olivat tehneet suullisen sopimuksen, mutta he eivät olleet antaneet mitään lupauksia, koska kokemus oli osottanut, ettei lupausten pitäminen riippunut antajan tahdosta. Heillä oli nyt kaksi lasta. Työn olivat he jakaneet niin, että rouva oli ottanut huolehtiakseen lapsista, koska hän sopi siihen paremmin kuin Paul. Hän hoiti myös raha-asiat, koska hän oli siihen taitava. Mutta ei hän siivonnut Paulin huonetta, sillä tämä teki sen itse: se oli puolen tunnin työ. Ruoan laittoivat he yhdessä ja Paul pesi astiat, sillä se huvitti häntä sattumalta, ja lattiat hän myös pesi, sillä se oli painavaa vaimolle, etenkin kun tämä oli raskaana. Palvelijaa ei heillä ollut, sillä he eivät tahtoneet nähdä orjaa huoneessaan. Mutta Paulilla oli puutarhassa "apulainen", joka oli ollut puutarharenki, mutta nyt oli Paulin liiketoveri ja hänellä oli paitsi elantoa melkoinen osa voitosta. Paul puhutteli häntä sukunimeltä Bernhardiksi ja tämä häntä Paul Petrovitschiksi. Näin olivat he keskenään sopineet, koska ei tahdottu muistutella valhetta, että oltiin herroja. Koska he tyytyivät kohtuulliseen voittoon työstään, tarvitsi heidän tehdä työtä vain kuusi tuntia päivässä; ja voittoaika kulutettiin lepoon, leikkiin, keskusteluun, lukemiseen ja kirjottamiseen ja Paul kirjotti paljon.

Kun hän nyt tuli pihaan kärryineen, juoksivat hänen molemmat tyttärensä häntä vastaan ja suutelivat häntä. He olivat kaksi pientä vaaleatukkaa, puettuina avariin palttinamekkoihin, olkihatut päässä, kuitenkin kaikki tavallista mallia, niin etteivät näyttäneet ilmoitustauluilta. Ovessa näkyi vaimo. Pieni, vaalea olento, mustat silmät suurin reunuksin, kasvot miellyttävän pyöreät ja ihossa vivahdus öljynväriin. Tukka oli kuin pehmeä impiviiniköynnös ja heitteli kiehkuroita joka puolelle korville, niskaan, otsalle. Hän näytti tyyneltä ja toivehikkaalta, mutta synkkä harso oli ennen niin leikkiväin piirteiden yllä. Surut menneistä, ero rakkaista mutta haitallisista muistoista, kestettyjä taisteluita kasvatusta ja ennakkoluuloja vastaan.

— Päivää, isäkulta! — tervehti hän.

— Päivää, rakkaani, — vastasi hän, ja suuteli äitiä ja lapsia.

— Mene noutamaan tuoli isälle! — sanoi äiti vanhimmalle tytölle, joka näytti viiden vanhalta.

— Ei, Annischka, — sanoi Paul; — Veerasta ei tehdä orjatarta.

— En tahdo, — oli jo Veera vastannut.

— Niinkö sanotaan, — alkoi äiti.

— Niin, — sanoi Paul, — niin vastataan. Se, joka ei opi tahtomaan ja tahtoaan lausumaan nuorena, hänestä tulee tahdoton tai valehtelija suurena! Annischka! Miksi kasvattaisimme lapsemme orjiksemme? Kahdeksan vuoden kuluttua lähtee Veera mailmalle. Silloin ei hän enää ole orjamme, eikä myöskään lie tarkotuksemme kasvattaa häntä asettamaan tuoleja toisille. Mutta jos Veera tahtoo tuoda tuolin, niin kiitän häntä, sillä hän ei ole minulle mitään velkaa.

— Sinulla on oikein, Paul Petrovitsch, — sanoi äiti, — mutta minä en aina voi nähdä asioita uudelta näkökannalta.

— Et, ystäväni, en minäkään aina osaa, mutta meidän tulee totutella. Meillä en tarkoita sinua, vaan todellakin meitä molempia! Mutta sinähän olet jo kattanut pöydän! Huuda Bernhardia!

Bernhard oli pieni leveähartiainen mies, hänellä oli mustat viikset ja musta takkuinen tukka, egyptiläiset silmät ja vankat hartiat, joissa näkyi jäljet "la hotte'esta", vuorelaisten ikuisesta selkäkorista. Hän istui hiljaisena pöytään ristittyään kätensä.

— Eikö Bernhard voi päästä tuosta? — sanoi Paul.

— En, se istuu kiinni pahemmin kuin valkea viini, — sanoi hän.

— Uskonvapautta, Paul Petrovitsch, uskonvapautta! — sanoi Anna varoittaen.

— Kiitos, ystävä, huomautuksesta! Asia on todellakin niin: Anteeksi
Bernhard!

— No kuinka kävi kauppa? — kysyi Anna.

— Hyvin ja huonosti, — sanoi Paul. — Hyödyllinen on huonossa hinnassa, mutta hyödytön hyvässä. Ateria, jona oli iso kaniinipiirakka sekä suolattuja sieniä ja etikkakurkkuja, ja teetä aina läsnäolevasta samovaarista, otti nyt hetkiseksi ruokailevien huomion.

— Nyt on juhannuspäivä, — sanoi Paul syötyään.

— Niin, — sanoi vaimo huoaten.

— Sinä huokaat, Annischka. Tuntuuko raskaalta tänään?

Vaimo kumartui ja laski päänsä hänen polvilleen.

— Itke, kulta, niin se menee ohi! — sanoi Paul ja selvitteli tuota valkoviiniä, kuten hän sitä kutsui.

— Niin, jos sinä itket myös, muuten en ilkene!

— Olen lakannut itkemästä, — sanoi Paul. — Mutta ei se ole mikään hyve. Se on muuten niin, muuten vaan!

— Eikö ole raskasta viljellä vierasta maata? — sanoi Anna.

— Emämaa oli kovempaa, mutta se oli köykäsempää. Mutta sehän on päähänpisto. Koko maahan on emomme.

— Sano, että kaipaat maapalaa, jonka tempasit aron tappavalta tukahuttavalta syleilyltä, sano, että haluaisit olla siellä tänään näkemässä, kuinka omenapuusi kukkivat, ruususi ovat nupulla, mansikkasi hyötyvät; sano niin, Paul, niin sanon minä kuinka kaipaan!

— En kiellä, että painaessani lapioni vanhaan mustaan maahamme, kylväessäni, istuttaissani puita ja nähdessäni ruman maan siunaantuvan, tunsin itseni ikäänkuin sidotuksi siihen maahan. Oli tyhmää sitoa itseään. Muistot olen sydänjuurineen repinyt irti, hellimmät siteet olen katkassut, persoonani olen sikojen eteen heittänyt, mutta en tunne itseäni vapaaksi. Kun ajatukseni kulkevat kotiapäin, eivät ne mene lapsuudenkotiin, jossa opettelin orjanpalvelusta, eivät isän ja äidin haudoille, eivät valheellisen suuruuden julmiin muistoihin; ne menevät konnulle, jossa elantoni kasvoi, valkoisten koivujen luo, missä ajattelin terveitä, uusia ajatuksia, tummien kuusien luo, jotka viihdyttivät tuskani, mutta eniten ja nykyään miltei aina tuohon pieneen maapalstaan jota viljelin. Katsopas, niin materialistinen, niin itsekäs olen! Muistatko syksyn sateineen, kun istutimme syreenipensasten; kuinka me kahlasimme savessa käsissä märät pensaat, jotka olin tuonut asemalta. Muistatko kuinka käänsin mansikkamaan ja kuinka minun täytyi istuttaa puoleksi kuihtuneet taimet myöhään yöllä lyhdyn valossa. Muistatko, kuinka omenapuut saapuivat, ja minun täytyi kantaa vettä puoli virstaa, maa kun oli niin kuiva. Ja talonpojat istuivat tai rotkottivat aidalla irvistellen ja ihmetellen, mitä se hyödyttäisi.

— Ja sitten, — jatkoi Anna, — matkustimme kaupunkiin syksyllä. Ja sinä katselit puutarhasi piirustusta; tuossa kasvoi sitä ja tuossa sitä. Ja kun oli routahalla kaupungissa, olit sinä levoton, että tämä tai tuo kasvi oli vahingoittunut. Eikä sinulla enää ollut levollista päivää! Ja sitten kun tulimme maalle jälleen keväällä, oli kuusi omenapuuta kuollut. Nikolai sanoi, että sen oli pakkanen tehnyt, mutta Andreas sanoi, että Nikolai oli kaatanut lipeää niille. Ja silloin itkit.

— Todellako? Hyi häpeä!

— Itkit kyllä, muttet puita, vaan ihmisten ilkeyttä.

— Vallattomuutta, Anna.

— Niin vallattomuutta! Ja sitten istutit uusia. Ja kylvit sitten omenan-, päärynän-, luumun- ja kirsikan siemeniä sadottain, ja sanoit talonpojille, että he saisivat taimia ja ymppäysoksia puista. Ja sitten, Paul Petrovitsch, sitten tuli "suuri tapaus" ja meidän täytyi matkustaa. Sen jälkeen et ole kuullut mitään siitä, mutta sinä ajattelet sitä, sinä uneksit siitä!

— Heikkoutta, Anna, pikkuasioita! Mutta nyt en ajattele enää sitä, en enää! Mutta älä puhu niin surullisesti! Olen iloinen sielussani tänään, sillä minulla on ollut suuri, suuri ilo.

— Kerropas, kerro!

Paul kaatoi juuri uutta kuppia teetä, kun posti tuli tuoden kirjekortin ja kirjeen. Paul luki ensin kortin.

— Tätä ei ainakaan ole avattu — sanoi hän ennen kuin luki. Kortilla oli venäläinen postileima ja se kuului: "Kun aurinko, joka on jumala voi suudella elon haaskaan, niin miksi ei se voisi suudella eloa kirjeeseen?"

— Hm! — sanoi Paul. — Mitähän tämä merkinnee?

— Sen saat kai nähdä kirjeestä, — vastasi Anna.

— Siinä sinulla on oikein! Mutta kirje on luonnollisesti avattu; tässä näkyy jäljet talituista viiksistä, jotka ovat olleet sen rakastettavan suun yläpuolella, joka kirjeen on nuollut kiinni.

Paul luki: "Paul Petrovitsch, Tukkukauppias, Ouchy, Lausanne. K.H:n tilauksen mukaan lähetän huomenna kuusi astiaa kaviaaria, à 2 ruplaa hopeassa ilman astioita. Maksua odotamme ensi tilassa. Kunnioittaen Dimitri Baranoff."

Paul istui hiljaa miettien, mutta ei voinut löytää ajatusta tästä. Että se oli salakirjotusta, sen hän käsitti. Anna auttoi häntä mutta tuloksetta. Silloin heitti Paul avoimen kirjeen pöydälle ja sanoi: — puhukaamme jostain muusta, niin sen kyllä keksin. Puhuimme siitä, että minulla on ollut suuri ilo tänään. Suuri ilo, suurin pitkään aikaan! — Anna — jatkoi Paul — nyt on täsmälleen kaksikymmentä vuotta kulunut siitä kuin Tschernyschewskijn kirja ilmestyi. Se kiellettiin Venäjällä! Kiellettiin totuus kauneimmassa, puhtaimmassa muodossaan! Hänet lähetettiin Siperiaan "katumaan" sitä että oli puhunut totta! Oletko voimakas tänään, Anna?

— Kyllä, — vastasi tämä.

— Niin että voit tyynesti kuulla minun lukevan erästä vanhaa kirjaa, punastumatta.

— Mitä kirjaa?

— "Kiitettyä" kirjaa Venäjän totuuden tulkki Wallacen kirjoittamaa.

— Paul Petrovitsch, et ole itse rauhallinen sanoessasi sanaa totuudentulkki.

— En mutta tahdon opetella! Tahdotko sinäkin?

— Kyllä, mutta uskon, että nuo vanhat sanat ovat meihin niin kidutetut, että kuulemme kaiun sisältämme tai tekevät aivomme kapinan!

— Tunnen tänään olevani niin tyyni ja iloinen, että tahdon lukea tohtori Mackenzie Wallacen kirjaa.

— Sanoit sanan: tohtori halveksuvasti, joka osottaa, ettet ole tyyni.

— Vaikka niinkin, siis lisäksi syy lukea.

Paul nousi ja kävi noutamassa kirjan. Sitten käski hän tyttöjen mennä puutarhaan poimimaan jasmiineja. Hän selaili kirjaa, mutta hänen sormensa värisi. Sitten hän luki lujalla, korkealla äänellä, panematta mitään mielialaa ilmaisevia painoja.

"Monet agitaattoreista sanovat olevansa Tschernyschevskjin oppilaita, miehen, jolla vapautumisaikana oli erityisen etevä sija Venäjän aikakauskirjallisuudessa ja joka sittemmin karkoitettiin Siperiaan, jossa hän vielä on; mutta en luule, että hän myöntäisi näille tätä ominaisuutta."

Anna teki kädellään liikkeen ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Mutta Paul jatkoi…, "ja minä olen täydellisesti vakuutettu siitä; ettei hän osottaisi hyväksymistään niille tämänlajisille, jotka olen tavannut."

Anna käännähti olkituolillaan, niin että sen jalat raapasivat santaa. Mutta Paul jatkoi lukuaan yhtä painottomasti kuin ennenkin: "Lukuunottamatta yhtä romaania, jonka hän kirjotti vankilassa, ja jota ei kohtuudenmukaisesti (tässä takertui hän sanaan mutta luki lauseen uudelleen tarttumatta sanaan 'kohtuudenmukaisesti') voi pitää ilmauksena hänen todellisista mietteistään maltillisina hetkinä, sisältävät hänen kirjansa aina sangen paljon tervettä järkeä ja malttia. Tschernyschevskij edisti aikanaan eittämättä sangen tehoisesti vapautuskysymyksen hyvää ratkaisua, kumosi järjestään kaikki ehdotukset mielettömäin valtiollisten mielenosoitusten toimeenpanemiseksi ja lienee nyt viidentoista vuoden karkotusajan kuluessa kylliksi sovittanut nuoruutensa erehdykset." — Onko hyvin luettu? kysyi Paul ja henkäsi.

— Hyvä on, — sanoi Anna.

Paul jatkoi: "Tarkastakaamme lopuksi, missä määrin näille salaisille seuroille voidaan antaa mitään todellista merkitystä. Ovatko ne todellisena vaarana valtiolle? Minä luulen, ettei kukaan, joka tuntee Venäjää hyvin, ole epäröivä vastatessaan tähän kysymykseen kieltävästi. Vieläpä muutamat kiihottajista ovat huomanneet yrityksensä mielettömyyden."

Paul loi katseensa kirjastaan ja huomasi vaimonsa olevan tuhkanharmaan. Hän nousi ja vei kirjan sisään.

— Riittää täksi päiväksi, — sanoi hän. — Mutta on hyvä harjotella, Anna. Joka kerta kun luen jotain vanhaa kirjaa, tunnen kuinka olen kasvanut. Tänään voisin hymyillä.

— Niin kauas en vielä ole tullut, — sanoi Anna. — Kaikki nämät sanat, jotka luit olen kuullut vanhan kunnianarvoisan isäni lausuvan vakaumuksen painolla.

— Ja sinun vanha kunnianarvoisa isäsi on kuullut ne kunnianarvoisalta isältään. Kunnianarvoisat isät ovat vaarallisia. Kuitenkin kaikitenkin: Tschernyschevskij, joka on kuollut, ei enää kadu "nuoruutensa erehdyksiä." Nyt kahdenkymmenen vuoden kuluttua, on hänen Evankeliuminsa ilmestynyt saksaksi. Saksan suurimman ja arvokkaimman kustantajan toimesta ihan ruhtinas Bismarckin sosialistilain edessä. Mitä sanoisimme tästä? Jos olisin kristitty, menisin ripille sunnuntaina ja kiittäisin Jumalaa hänen armostaan.

— Se on suuri tapaus, Paul Petrovitsch, niin suuri, ettemme me voi arvioida seurauksia. Nyt saa mailma tietää sen.

— Ei niin suuria sanoja, Annischka; mailma aavisti sitä ennenkin, mutta nyt saa mailma oppia tuntemaan sen, sillä Tschernyschevskjillä oli rakkaus ja siksi puhuvat hänen sanansa. "Kun aurinko, joka on jumala voi suudella eloa haaskaan." Hm! Miksei se voisi suudella eloa kirjeeseen. Nyt sen keksin!

Paul nousi ja meni pöydän ääreen, mihin oli pannut kirjeen ja kortin aurinkoon.

— Kas, Annischka, kas — sanoi hän ja piti koholla kirjettä. — Se on Dmitriltä.

Kirje joka oli ollut auringonpaisteessa, oli nyt täpösen täynnä pieniä keltasenpunasia kirjaimia, jotka olivat kirjotetut sympatetisella musteella, luultavasti kehäkukan mehulla, ja jotka auringon helle oli saanut esiin. Paul luki puolen kirjettä ääneensä. Se käsitteli "affäärejä" kuten liittoutuneet sanovat. Sitten jatkoi hän lukien toisen puolen hiljaa. Anna aikoi kysyä sen sisältöä, mutta pidättyi, oli heidän sopimustaan vastaan kysellä asioita, joita toinen puoli ei tahtonut kertoa. Paul pisti kirjeen taskuunsa.

— Tuletko järvelle? — sanoi hän. — On juhannuspäivä ja voimme levätä.

Hän nousi peittääkseen hermokohtausta, joka tuli hänen kasvoihinsa.
Anna nousi myös pukemaan lapsia.

Päivällis-aikaan nousivat he veneeseen Ouchyssä; ja Paul souti järvelle. Aurinko paistoi säteillen ja kaikki oli vaaleaa ja sinistä. Savoijin vuorten pyökki- ja kastanjametsät näyttivät takkuisilta vällyiltä ja Cornettes de Bizellä oli vielä lumihankia. Vaadtlannin alpit idässä Chillonin luona kohosivat ijän harmaannuttamana jättiläiskatedraalina ja Mayenin ja D'Ain tornit nousivat harjujen yläpuolelle jättiläisten rakentaman Notre Damen kaltaisina; hymyilevinä olivat Lavauxin viinikukkulat penger penkereen ylipuolella kuin valtaportaat Aublyn ja Follyn kalliotemppeliin; Dent de Marcien melkein vaakasuora selänne näytti 8,000 jalkaa korkealta mexikolaiselta porrastemppeliltä, jonka katto oli hohtavan valkea äsken sataneesta lumesta. Länteen päin sumentui Lac Leman autereiseen ilmaan ja näytti avoimelta, äärettömältä, sulaen yhteen taivaanrannatta kuten meri. Mutta jos silmä hetkeksi viivähti autereita tarkastamaan, niin häämötti silmiin sininen Jura pitkänä, kevyenä kesäpilvenä.

— Tämmöisenhän ihminen kuvittelee taivaan olevan, — sanoi Anna.

— Kaunis maa! — vastasi Paul. Muttei sentään meidän.

— Kas kuinka syvällä omistamishalu on meissä, Paul Petrovitsch, — sanoi Anna. Ei ole meidän! Mutta maahan on kaikkien!

— Sen pitäisi olla! Se on ollut, ja se voi jälleen tulla siksi!

Hän souti yli tyynen veden, joka sinipisaroina tippui airoista. Eivät he olleet iloisia ja vaieten saapuivat he Lutryn läheisyydessä olevalle niemelle, johon pieni ravintola kutsui viinilehtoineen ja kantoonin valkovihrein lipuin.

— Jos menisimme maihin vilvottelemaan puitten varjossa, — sanoi
Paul.

Annalla ei ollut mitään sitä vastaan. He laskivat rantaan ja menivät ylös.

Pihalla istui emäntä suuren pöydän ääressä laskotellen kirjavaa silkkipukua. Hän oli neljänkymmenen vuotias lihava nainen, jonka pulleat kasvot ilmasivat hyviä päiviä ja laiskuutta. Hänen vierellään seisoi kymmenvuotias tyttö, joka heitteli rengasta koukkuun. Emännällä oli lasi portviiniä edessään eikä hän näyttänyt halukkaalta palvelemaan vieraita, joko hän sitten oli hemmoteltu tai leikki itse vierasta. Pienen rakennuksen ovella näkyi nyt pitkä, tumma nainen ijältään yli kolmenkymmenen, upo-uusaikaisessa aamupuvussa, jonka tarkotuksena oli ilmaista muhkeita muotoja. Hänen kasvonsa olivat vainajavalkeat mutta täyteläiset, ja suuret mustat silmät olivat sinisten syvennysten ympäröimät kuten timantit sametilla koteloissaan. Hänen kasvonpiirteissään oli kuin Medusan kivettynyt hurmaus, ikuinen, jähmettynyt hekuman piirre suupielissä, joka myös voi olla rajaton suru. Hän mittasi Annan vartaloa kiireestä kantapäähän, tarkasti hänen hameensa, hänen kätensä ja hiuksensa, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia häntä tai ottaa huomioon hänen tapansa pukeutua. Uhmailevasti hymyillen kääntyi hän Paulin puoleen kysyen, mitä he halusivat.

— Kaksi pulloa soodaa, — vastasi tämä katsomatta häneen.

— Mitä niitten kanssa? — kysyi Medusa.

— Laseja! — sanoi Paul.

Medusa kävi vielä kalpeammaksi, kääntyi ylpeänä kuin oopperakuningatar ja meni.

— Miksi olit epäystävällinen onnetonta kohtaan, — sanoi Anna.

— Kenties onneton, kenties onnellinen ja rikollinen! — sanoi Paul.

— Aina onneton, joskus rikollinen, — sanoi Anna.

— Joka myy itsensä, on kokonaan erottautunut luonnosta.

— Hätä panee rikkomaan, — sanoi Anna.

— Menkää leikkimään tytön kanssa, — sanoi Paul Veeralle ja Sofialle.

Rengasta heittävä tyttö katsoi pilkallisesti lapsiin ja kuiskaili emännän kanssa. Veera ja Sofia eivät liikahtaneet.

— Menkää leikkimään tytön kanssa, — sanoi Anna.

— En tahdo! — sanoi Veera tarttuen sisarensa käteen.

— Miksi ei Veera tahdo? — kysyi Anna.

— Hän ei ole kiltti, — sanoi Veera ja katsoi keikailevaa kymmenvuotista suurin suruisin sinisilmin.

— Sitten ei Veeran tarvitse, — sanoi Anna, — mutta kuinka tietää
Veera, että tyttö ei ole kiltti?

— En tiedä sitä, — sanoi lapsi ja painautui äidin puoleen.

Medusa tuli takasin ja asetti huolimattomasti vesipullot pöydälle sanomatta sanaakaan. Sitten istuutui hän emännän pöydän ääreen ja otti esille paidan, jonka pitsejä hän alkoi ommella kiinni. Silloin tällöin katsahti hän Annaan ikäänkuin taisteluun vaatien.

— Tänään on juhannuspäivä, — sanoi Paul ja täytti lasit.

— Olet pahoillasi, Paul Petrovitsch, — lausui Anna.

— Kai niin! — vastasi Paul. — Olin liian vanha tullakseni uudesti ihmiseksi.

Samassa tuli portista maantietä keski-ikäinen mies, jonka Paul tunsi erääksi Lausannen kauppiaaksi. Olkihattuaan kohottaen hän tervehti Paulia, hymyili Veeralle ja istuutui emännän pöytään. Sitten tilasi hän kolmanneslitran Villeneuveä ja kolme lasia portviiniä, jotka viimemainitut hän tarjosi noille kolmelle naiselle alkaen heidän kanssaan keskustelun seudun murteella naisten silloin tällöin heitellessä sivusilmäyksiä viereiseen seuraan.

— Nyt, — sanoi Paul, — sanoo hän, että me olemme venäläisiä pakolaisia, karkotettuja, ja he katselevat mieltäkiinnittävää herrasväkeä! Kuinka hauskaa olla maanpaossa; kuinka intressanttia olla revittynä kuin puu maasta ja maata paljastetuin juurin päivänpaisteessa, ja tuntea nesteitten kuivuvan kuoren alla; kuinka intressanttia, ettei voi, mihin tuleekaan, päästä lailliseen asemaan, kun ei ole passia; kuinka intressanttia nähdä postikonttorissa valepukuisen poliisin vierellään, kun ottaa ulos rahakirjettä; kuinka intressanttia kun ajetaan ulos kirjastosta, museosta, koskei voi näyttää hallituksen todistusta, että on kansanpettäjä; kuinka intressanttia, ettei vieraassa vapaassa maassa voi mennä maanedustajan, suuren jesuittiliiton asiamiehen, konsulin luo pyytämään suojaa, kun saa osakseen vääryyttä, häväistyksiä ja rettelöitä. Mutta kaikkein hauskinta oli, kun lapset tulivat kävelemästä Ouchystä ja toivat terveisiä tapaamiltaan hienoilta venäläisiltä, ja kun he olivat oppineet kysymään, menisivätkö isä ja äiti pian naimisiin! Katso Medusaa, joka katselee sinua, Anna! Noin ilonen hän on, kun kauppias kertoo, ettet sinä ole minuun vihitty. Kas kuinka hän halveksii sinua! Hän joka on niin ennakkoluuloton itseään kohtaan, hän halveksii sinua! Kuulitko! Vihitty? Hän joka vihittää itsensä kenen kanssa tahansa ensi tilassa, kun hän on väsynyt elämäänsä, muuttaakseen nimensä ja saadakseen vanhuutensa vakuutetuksi! Niin ennakkoluuloinen on tuo ennakkoluuloton nainen.

— Kuka on hänet sellaiseksi tehnyt, Paul?

— Kasvatus; se on totta! Tein vääryyttä häntä kohtaan! Mutta menkäämme! Täällä olo kiusaa minua!

— Ei, viivy Paul; tekee hyvää nähdä vanhaa elämää elävänä edessämme!
Se on karkaiseva meitä!

— Tänään on juhannuspäivä — jatkoi Paul ja jäi istumaan. — Nyt puhuu hän, että sinä olit ylhäinen nainen, joka rakastui lääketieteen ylioppilaaseen ja matkusti hänen kanssaan avaraan mailmaan "suuren tapauksen" jälkeen. Ja hän, kauppias, on vihitty, mutta naimisissa ei hänen voi sanoa olevan, sillä jos hän olisi naimisissa, ei hän istuisi täällä juomassa aamupäivällä keveiden naisten seurassa, ja sitten hän menee kotia päivälliselle ja mutisee ruoasta vaimolle.

— Olet heikko tänään, rakas Paul, — sanoi Anna. — Et voi vapautua tuntemasta toisten tuomiota.

— Olen todellakin heikko tänään, — myönsi Paul. — Mutta sillä on syynsä, vaikkei puolustuksia. Ennakkoluulojamme hukutamme kuin kissoja kivet kaulassa, mutta kun nyöri on mädännyt, nousevat ruumiit ylös.

— Sanoppas minulle, mitä Dimitri kirjotti, — sanoi Anna, — sillä minä tiedän, että tämä juuri kiusaa sinua; ja sinä tulet keveämmälle mielelle.

Paul otti esille saamansa kirjeen, levitti sen pöydälle ja luki: "Tulin siis sattumalta matkustaneeksi Butyrkiin päin. Voit ymmärtää liikutuksen, jolla näin jälleen tämän pienen rakkaan paikan siellä lahden rannalla, paikan, jossa meillä on ollut niin monta hauskaa hetkeä, sinulla, vaimollasi ja minulla. Näin tuvan, jonka vihreät luukut maalasimme eräänä lauvantai-iltapäivänä Annan käydessä kaupungissa. Sade oli irrottanut värin, sillä meillä oli liiaksi tärpättiä siinä, Paul. Syreenilehto, jonka olimme kuistin eteen istuttaneet, oli risukkona, sillä elukat olivat polkeneet maan juurilta. Ruusupensaistasi ei näkynyt jälkiäkään, sillä tuvassa oleva väki oli turmellut ne. Menin portista puutarhaan. Sitä ei enää näkynyt. Se oli ohdakkeiden vallassa. Etsin mansikkamaata, mutta näin vain ohdakkeita, suuria untuvaisia maito-ohdakkeita. Omenapuiden paikoilla oli kuoppia maassa, ne oli viety pois. Karviaispensaissa oli vielä vähän eloa, mutta osaksi olivat ne kuihtuneet, osaksi huonontuneet, niin että noissa suurissa englantilaisissa olivat marjat pieniä kuin herneet. Taimilava oli muuttunut tunkioksi. Kun sitten löysin Nikolain heinälatoon piiloutuneena, sanoi hän että Andreas oli tahallaan turmellut puutarhan, mutta kun sitten tapasin Andreaksen, sanoi hän, että Nikolai oli myynyt puut ja taimet naapurille, kun talosi oli otettu takavarikkoon.

"Kun ajattelin sitä, kuinka hyvä olit ollut tälle Nikolaille, jota olit pitänyt ystävänäsi, ja kuinka näin" — (ja niin edespäin! keskeytti Paul). "Tammasi Fannyn näin vetävän auraa" (oikein, mutisi Paul, meidän tulee tehdä työtä!) "niin…" (ja niin edespäin). "Sitten tulin navettaan. Mikä ilkeä sattuma toi minut juuri katsomaan teurastusta. Ja kuka makasi verissään, silmät nurin ja suuri haava kaulassa! Tähikki, kellokas" (j.n.e.)… "Mutta kun minä nähtyäni hävityksen kauhistuksen, kuljin kylän läpi, näin minä joka tuvan edessä kukkivan hedelmäpuun; silloin ajattelin minä: Paul on tehnyt työtä toisten iloksi, ja mihin hän on kylvänyt, siitä saavat he korjata, ja siksi Paul, vaikkei otakaan tätä, tavalliselle käsitykselle ikävää asiaa ilosesti kuitenkaan ei pidä sitä pahana, sillä Paul on ihminen eikä tahdo tehdä työtä vain itselleen ja omaisilleen." Hän pysähtyi ja käänsi kirjeen kokoon.

— Onko helpompi nyt? — kysyi Anna.

— Kyllä on raskasta tavallansa, mutta minä olen vapaampi. Ei Jesus Natsarealainen turhaan kieltänyt opetuslapsiaan mitään omaamasta. Ei mikään sido henkeä niinkuin omaisuus. Kadottamisen pelko ei anna mitään rauhaa, ansaitsemisen toivo mitään lepoa. Onko siis ihme, että uudet ihmiset ennen kaikkia ajattelevat vapautua omaisuudesta kuten ensi kristitytkin. Nyt olen vapaa, Anna, ja nyt tahdon käyttää vapauttani.

— Mutta, Nikolai, ystäväsi! Se oli surullista.

— Menetyksenä, kyllä! Mutta älkäämme opetelko pitämään ystäviämme ominamme, omaisuutenamme! Vilpittömästi sanoakseni tuntuu pahemmalta ajatella Fannya; se oli niin tottunut tanssimaan tarantassin edessä ja saamaan hyvää ruokaa ja silityksiä! Fanny parka, joka sai niin hienon kasvatuksen! Joko lähdetään kotiin, Anna? He nousivat ja menivät veneeseen.

* * * * *

Paul Petrovitsch heräsi eräänä maaliskuun aamuna kello kolme. Hän oli kuullut vaimonsa huudahtavan, mutta nyt ei kuulunut mitään. Hiljaista oli sisällä, hiljaista ulkona. Akkunaluukkujen kautta näki hän aamuvalon tunkeutuvan sisään, heikkona, kaislanvihreänä luukkuliistakkeiden lomitse. Tämä oli hänen ilonsa, tämä juhlallinen hiljaisuus, johon hän kaupunkilaisena ei ollut tottunut. Hiljaisuudessa kuuli hän ääniä, jotka puhuivat vakavia, raittiita sanoja tulevaisuudesta, hän kuuli menneisyyden muistojen valittavan tuskaisina huutoina, jotka kehottivat auttamaan kärsiviä.

— Tsrt, Tsrt, Tsrt, alkoivat pikkuvarpuset ulkona. Ne ensimäisinä heräsivät. — Tsrt, tsrt, tsrt, tsrt, kuului toisesta pensaasta, jossa toinen perhe oli yönsä viettänyt. Mustarastas heläyttää mollisäveleensä, joka on olevinaan laulu, mutta jääkin alkuun; surunvoittoinen se on, niin kuin laulaja tuskalla tuntisi syntyneensä halu povessa, mutta ilman kykyä. Peippo, joka on iloinen, vaikkei osaa kuin pienen paritahtisen laulunpätkän, virittää sävelensä, elämänhaluisena, aina valmiina, ja pelkäämättä harjottelua; uunilintu, joka tietää olevansa ensi tenoori, alkaa aariansa, joka ei ole mikään mestariteos, mutta jossa kuitenkin on kunnioitettavan pitkiä vaihteluja; silloin herää kilpailuhalu, ja laakeripensaista, kypresseistä, seetereistä, aukubaareista, mahonkipuista, pyökeistä, kaikenlaatuisista puista ja pensaista, joissa vaan on maaliskuussa talvivihreää, kohoaa peloittava kuoro, jonka lomitse mustarastaan voimakkaan surulliset, epävireiset säveleet kuuluvat.

Paul nousee ylös ja avaa parvekkeen oven. Valomeri lyö sädelaineen häntä vasten; aurinko ei ole vielä noussut, mutta sinisenä kuin alaspudonnut taivas on järvi hänen edessään ja sen helmasta kohoavat Savojin alpit kuvaten suurilla alueilla neljää vuodenaikaa. Rannassa on talvivihreitä puita ja pensaita, joista Laurus Tinea juuri nyt on valkosten kukkien vallassa kuten kesällä; puutarhassa kasvaa salaatteja ja kaalia; ylempänä kevään alueella kukkivat persikkapuut ruusunpunertavan lumen värisinä, siellä vivahtelevat vaaleanvihreinä pähkinäpuut ja kukkivat esikot ja vuokot; vielä ylempänä on pyökkimetsä ruskeana kuin syksyllä ja ylinnä on lumi, valkeana, sinertävänä, loistavana, mutta juuri nyt vetäytyy se ruusunpunaseksi aamuruskon ensi hohteesta. Ja nyt laulavat kaikki linnut yhtaikaa. Ja Rochers de Nayen suoran harjan yläpuolella on valokaari, punakeltasella reunustettu kuten appelsiinin kuori; ja halkeamasta ampuu esille katse, säde lentää yli niittyjen ja kuivaa kasteen, uusi säde, koko kimppu, ja niin tulee esille auringon levyn yläkoko kimppu, ja niin tulee esille auringon levyn yläreuna, heiluen, väristen, ikäänkuin narisisi sen vanha kulunut akseli. Ja varjot vetäytyvät arkoina alaspäin vuorten juurille ja piiloutuvat kuusikkoihin levähtämään vilpoisessa iltaan saakka.

Paul kulki parvekkeella vaimonsa akkunan luo. Valkeat verhot eivät olleet tarkasti kiini. Hän ei nähnyt vaimoaan, mutta kyllä kaksi lastaan. Veeran pää oli tyynyn reunalla ja käsivarsi avoimin kätösin riippui ulkopuolella. Hänen kasvonsa olivat unesta täyteläiset, ja avoimesta suusta näkyi valkosia pikkuhampaita, joissa ei ollut tahraakaan. Koko kasvot hymyilivät ja hän oli näkevinään sinisilmien katseen silmänluomien läpi. Paul huokasi syvään, ikäänkuin näkisi rakkaimman toivonsa jonkun tuntemattoman uhkaamana. Nyt kuuli hän heikkoa vaikerusta vaimonsa vuoteelta, mutta hän ei tahtonut herättää häntä. Luultavasti uneksi hän jotain ilkeää, ehkä entisyydestä, jota ei koskaan voitu unohtaa. Hän meni taas huoneeseensa, pukeutui ja meni sukkajaloin puutarhaan. Hän katseli liistakkeissa kasvavia aprikoosejaan ja persikkoja, jotka jo olivat kukkineet ja näyttivät pieniä hedelmänalkujaan; hän tervehti mehiläisiään, jotka jo olivat työssä; ja sitten aikoi hän mennä navettaan, kun kuuli äänekkään valitushuudon vaimonsa huoneesta. Hän juoksi portaita ylös ja kuunteli ovella. Nyt kuuli hän nimeään valitellen lausuttavan. Hän kolkutti ja astui sisään. Siellä makasi Anna väännellen itseään kasvot tuskasta punasina.

— Mikset, Anna Ivanovna, tehnyt kuten pyysin, ja valmistanut rouvaa ajoissa. Nyt olemme tässä: Bernhard on omaistensa luona, ja minun täytyy jättää sinut yksin.

— Ei nyt moitteita, Paul kulta, mutta kiirehdi.

— Anteeksi, rakkaani, — sanoi Paul ja siveli hänen kuumaa otsaansa.

Veera heräsi äidin uusiintuviin tuskanhuutoihin. Hän kohottautui sängyssään, katsoi kauhistuen äitiin ja sanoi: Isä ei saa tehdä äidille pahaa.

— Ei kultaseni, ei isä pahaa tee, mutta äiti on sairas.

Paul suuteli vaimoaan ja juoksi ulos. Mutta kun hän tuli portille, kuuli hän kirkunan, joka tunkeutui linnunlaulun läpi kuin hätähuuto niille, jotka riemuiten viettivät häitään pelkäämättä, ajattelematta syntymän tuskaa, kuoleman tuskaa.

Hän juoksi mäkeä ylös Lausanneen päin, juoksi niin, että sydän hyppi ja veri nousi päähän. Hän pääsi pienen kirkkomaan kohdalle, kun äkkiä hänen jalkansa pysähtyivät ja hänen koko ruumiinsa nytkähteli niinkuin kasvonsa väliin. Hän tarttui kirkkomaan aitaan. Siihen vaipui hän eikä päässyt mihinkään, polvet olivat koukussa ja ruumis vetäytyi kokoon kuin galvaanisen patterin vaikutuksesta. Hän näki ruohottuneet hautakummut ja olisi mennyt tainnuksiin, mutta poltti samassa kätensä nokkosiin. Silloin tuli hän tajuihinsa, muisti vaimoaan ja huusi apua. Katolisen kappelirakennuksen akkunassa näkyivät lihavat sinimustat kasvot valkeaan yömyssyyn puettuna. Se oli pappi. Kun hän näki Paulin vääntyneet kasvot ja kokoonmenneen ruumiin, niin luuli hän jonkun juopuneen hoipertuneen siihen ja sulki akkunan sanoen: juopporatti!

Mutta Paul huusi yhä apua. Hän kohotti nyrkkinsä taivasta kohti, hän repi tukkaansa, hän kirosi niitä, jotka vankilassa olivat murtaneet hänen voimansa saadakseen hänet tunnustamaan semmoista mitä ei tiennyt, ja nyt katui hän sitä, että oli karannut lähestyvää kuolemaa kuten silloin tapahtui, sillä elämä oli tällä hetkellä raskaampi kuin hän oli osannut kuvitellakaan. Hän ajatteli kaiholla kidutusta siellä jossa hän kärsi yksin; nyt hän kärsi toisen puolesta, ja hänen täytyi myöntää, että huoli toisen puolesta on voimakkaampi kuin oma tuska. Hän näki huoneen, jossa Anna makasi yksin lasten kanssa pidättäen tuskan huutoa, ettei pelottaisi näitä.

Kun hän oli huutanut jonkun aikaa, riensi läheisestä talosta vuokralainen hänen luokseen.

— Mikä hätä? — kysyi tämä osaaottavasti.

— Olen sairas, — vastasi Paul, — mutta vaimoni makaa lapsivuoteessa, juoskaa taivaan nimessä Lausanneen kätilölle ja pyytäkää häntä heti tulemaan Ouchyn ruusuviljelijän luo. Älkää minusta välittäkö, juoskaa, ja taivas on teitä siunaava.

Mies tahtoi auttaa Paulia ensin, mutta tämä kieltäytyi ja alkoi kontata alamäkeä kotiansa kohti.

Väliin pysähtyi hän siirtääkseen teräviä kiviä sivuun, ja silloin noitui hän. Joka hänet silloin olisi tavannut, olisi luullut näkevänsä kilpikonnan yrittämässä pystyynnousua katsoakseen taivasta päin kuten joku luomakunnan herroista. Hiki virtasi pitkin Paulin kasvoja ja partaa, ja vaahtoa oli suupielissä. — Katso ihmistä, — katkeroi hän, — katso ihmistä, mailman herrain maahan murjomaa! Oi, Jumala, Deus optimus, maximus, katso, kuinka valtasi pitäjät muuttavat ihmislapsia matelijoiksi ja taittavat heidän selkänsä, kun he aikovat nostaa päänsä! Katso kuinka he ovat häväisseet mestariteoksesi, kuinka he ovat osanneet käyttää aikakauden, neron suurinta keksintöä, jota piti käytettämän puhetorvena kansain kesken! He ovat varastaneet salaman taivaalta lyödäkseen meidät rammoiksi, ah Herra kuinka kauan? — Sitten malttoi hän mielensä ikäänkuin häveten lausumistaan ja konttasi edelleen kujaa alas.

Hän pääsi kotipolulleen. Silloin kuuli hän uudelleen vaimonsa valitushuudot. Hän ei päässyt matelemalla pitemmäksi, sillä huudot tempoivat hänen selkäydintään ja hermojaan. Mutta nyt kieritteli hän eteenpäin, sillä hänen täytyi päästä vaimonsa luo. Lähemmäksi tultuaan kuuli hän lastenkin huutavan, niin epätoivoisasti, niin avuttomasti. Kyyneleet virtasivat hänen poskiaan sekottuen maan tomuun, niin että hänen kasvonsa olivat tuntemattomat, kun hän vihdoin pääsi kaivolle, jonka kivialtaaseen hänen onnistui kämpiä. Kylmä vesi tuntui tyynnyttävän ja hänen ruumiinsa alkoi oijeta. Annettuaan vesisuihkun jonkun aikaa valella niskaansa ja selkäänsä nousi hän ylös kylvystä, juoksi huoneeseensa ja sai kuivan takin ylleen. Kohta oli hän vaimonsa vuoteen vieressä.

— Hän tulee heti, — kuiskasi hän kumartuen sairaan yli, — heti.

Sitten kantoi hän ulos lapset ja sängyt ulkopuoliseen huoneeseen ja alkoi pukea heitä heidän yhä huutaessa: mamma! mamma! Hän jätti heidät hetkiseksi ja meni äidin luo, joka tarttui kovasti hänen kaulaansa kiemurrellen tuskasta. Paul meni parvekkeelle katsomaan eikö tulijaa näkyisi. Hän rukoili Jumalaa, sillä hän uskoi Jumalaan, vaikkei uskonutkaan rukouksen voimaan muuttaa yksityiskohtia maapallon elämän pienessä hallituksessa, hän rukoili Jumalaa niinkuin oli lapsuudessaan oppinut, sillä nyt oli hän heikko. Ja luonto hymyili niin epäsointuisasti hänen tuskalleen, ja linnut lauloivat yhtä raikkaasti kuin ennenkin. Ja sitten piti hänen mennä auttamaan Sofiaa, joka oli vetänyt sukan nurin jalkaansa, ja sitten Annan luo, kun tuskat tulivat, ja tämä otti häntä kaulasta kohottautuen vuoteelta, kuin tahtoisi kuolla miehensä rintaa vasten. Ja niin hellitti myrsky taas huutoinen; niin makasi hän siinä tyynenä ruusuisin poskin, hiukset hajallaan ja silmät hehkuvina. Paulin oli tehtävä tulta lieteen pienokaisen tuloon. Hän juoksi Veeran ja Sofian luo ja antoi heille kaikki kuvakirjat ja valokuvat. Ja sitten haki hän piirongin laatikosta lapsenvaatteita ja mitä muuta Anna käski. Ja sitten kellariin kylpyammetta noutamaan.

Kun hän toi sitä portaissa, kuuli hän kauhean kiljahduksen, entisiä kovemman, ja hänen tullessaan makasi Anna hiljaa aurinkoinen hymy kasvoilla, uupuneena, tyynenä ja henkeä vetäen. Peitteen alta kuului kitinää, se kasvoi heikoksi elonhaluiseksi kirkunaksi, jonka Paul niin hyvin tunsi. Hän tuli iloiseksi, sillä hän tiesi että pahin oli kestetty, hän oli lääkäri ja tiesi viivytyksen vaaran, mutta hän ei voinut saada itseään kohottamaan peitettä, ei, hänessä oli vielä liiaksi vanhaa ihmistä. Mitä naista tahansa, muttei vaimoaan! Hän tunsi olevansa saatanallisessa välikädessä, yhtä vaikeassa kuin äskenkin, — mutta hän ei voinut pakottaa itseään, ei voinut. Mutta miksei? Sitä ei hän tiennyt, mutta niin oli asia! Silloin kuului askeleita portailta. Hän ryntäsi ulos, odotettu rouva oli tullut. Hän syleili tätä ja lykkäsi hänet huoneeseen. Sitten vei hän tytöt puutarhaan.

Hän hengitti kepeämmin, mutta hänen säärensä vapisivat vielä. Hän katsoi vuorille, ja ne olivat niin vankat ja hohtavat kuin ainakin, ja taivas oli valoisa. Hän poimi kauneimmat tazetit ja tulpaanit ja teki vihkon pelkistä valosista väreistä, ei veripunasia, ei tulenkeltasia, vain vaaleita, jotka viihdyttivät silmää.

Puolen tunnin kuluttua tuli rouva yläkuistille ja viittasi häntä. Minutissa oli hän ylhäällä ja piti poikaansa käsissään. Hänen poikansa! Ihmeellinen, ennen tuntematon riemu; eikä hän voinut käsittää, miksi tämä oikeastaan antoi hänelle enemmän iloa kuin ensi tytär, omaa kuvaansako hän syleili? Oliko tämä uusi minä jossa hän toivoi unelmansa uudesta miehestä toteutuvan, vesa vanhassa rungossa, joka saisi kasvaa uudesti, tuoreesti, jonka ei tarvitsisi oppia kaikkia hulluuksia, jotka hänen oli täytynyt osata ja jotka nyt eivät yhdellä repimällä lähteneet pois, tulevan suvun edustaja, jolla kenties oli syntymästään uudet ajatukset, uudet aivot, uusi sydän! Kenties! Ja niin laski hän pojan äidin rinnalle, jossa hän saisi maata ja kasvaa vanhempain tehdessä työtä tullakseen uusiksi arvokkaiksi vanhemmiksi uuden ajan miehelle.

Pari päivää myöhemmin istui Paul Petrovitsch Annan vuoteen vieressä. Heidän keskustelunsa oli pysähtynyt ja hiljaisuus oli niin syvä, että kuului vain hengitys äskensyntyneen kehdolta. Mutta he kuulivat hiljaisuuden kautta, mitä kukin tahollaan ajatteli. Paul kuuli Annan ajattelevan: nyt olemme pitkän aikaa puhuneet joutavista asioista. — Ja Paul ajatteli itse: mihin tahtonee hän tulla?

Vihdoin alkoi Anna äänellä, jonka koetti tehdä niin vienoksi kuin mahdollista, niin että sanat todella kuulostaisivat rukoukselta: Paul Petrovitsch, rukoilisin sinulta jotain.

— Siis semmoista, joka on minun toiveitani vastaan, Anna Ivanovna, sillä muuten ei sinun tarvitsisi rukoilla! — vastasi Paul levottomana.

— Niin! — sanoi Anna lamaantuneena.

— Nyt siis tulee se aavistamaton! Puhu!

— Älä suutu minuun, Paul, älä halveksi minua, mutta älä kiellä minun rukoustani! Anna minun kastaa poikamme!

Paul istui jotakuinkin tyynenä.

— Taka-askel! Hm! Hyvin luonnollista, mutta on luonnollisiakin asioita, jotka voivat olla ikäviä, kuten jos ukkonen lyö sisään uuninpiipusta tai semmoista. Tämä on ikävä kohtaus Anna Ivanovna! Me emme alentuneet käyttämään pappia mennessämme naimisiin, ja nyt on pyydettävä anteeksi. Kovin ikävää!

— Miksi on se ikävää, me kun emme pyydä anteeksi. Ja sanot: me!
Sinun ei tarvitse sitä tehdä, saan kai tehdä sen yksin!

— Lapsi ei silti lakkaa olemasta myös minun; eikä siitä asiasta voi puheella päästä, että minun lapseni on kastettu! Se on huono esimerkki "ystäville."

— Asettaako Paul ystävät minun ja itsensä väliin? — sanoi Anna jotenkin kovalla äänenpainolla.

— En, vastasi Paul, älköönkä Anna Ivanovna antako ystävät-sanalle rumaa kaikua. Anna tietää, mitä ystävät ovat; he eivät ole yksi tai kaksi henkilöä, he ovat asia itse! Mutta kysymys on vaikea! Paul Petrovitsch pitää vääränä vihkiä lastansa vallan herroille; Anna Ivanovna pitää rikollisena tai semmoisena jättää lapsensa kastamatta. Mitä vastaisi Salomo siihen asiaan, viisas Salomo nimittäin; mitä lainsäätäjä Salomo on vastannut, sen tiedämme, mutta me, Anna Ivanovna, me emme vetoa lakiin, jota emme tunnusta!

— Siksi pyysinkin, Paul Petrovitsch, saada kastattaa lapsi. Pyysin!

— Tahdon etsiä vankkoja syitä vastaani, Anna, lemmitty, että voisin täyttää tahtosi. Ystävät sanovat: Paul Petrovitsch, joka mennessään naimisiin halveksi likasta pappia, hän on selkänsä takana antanut vaimon kastaa lapsensa. Mitä vastaa Paul silloin?

— Tein vaimolleni mieliksi, koska rakastin häntä. — vastaa Paul.

— Mutta silloin sanovat ystävät: hän rakasti naista enemmän kuin totuutta; Paul ei ole se mies, jota etsimme!

— Niinhän voi yksinkertaisesta samantekevästä asiasta saada suuren kysymyksen.

— Ei ole yksinkertainen asia luvata lapsensa valheelle. Ja ajattele,
Anna, kun sitten kadut, sillä se tapahtuu!

— Koskahan hankaus lakkaa, Paul! Uskotko että yhtymys puolisojen kesken on mahdollinen, kun me siteessä, jonka tulisi yhdistää meidät, juuri tunnemme kulmat terävimpinä?

— Nykyisissä oloissa en pidä mitään mahdollisena, mutta siksi Anna, juuri siksi tahtoisin mieluimmin, että alkaisimme uudet olot lapsistamme! En moiti sinua, sillä sama olisi voinut sattua minulle, silloin olisi aseina sama, vain käännettynä! Mitä teemme? Sillä minä en tee mitään sinua kuulematta! Voimmeko nyt yhdistää toivomuksemme? Voimmeko kastaa ja olla kastamatta, samalla kertaa? Voimmeko sopia toisen luopumatta omastatunostaan? Ja eikö toisen täydy alistua, kuinka ratkaistaneekin? Ja kun toinen on alistunut, on liitto rikki! Eikö totta?

— On surullista Paul, mutta mitä teemme? En voi auttaa sitä, mutta lepoa en saa, ennenkuin lapsi on kastettu! Se on yksinkertaista, se on taikauskoista, mutta en voi auttaa sitä, kuuletko?

— Uskon sen, Anna! Tiedän, että ruumiilliset järkytykset ikäänkuin kääntävät sielun nurin, niin että pohjapuoli kääntyy ylöspäin, tiedän, että kuolevat usein palaavat lapsuutensa uskoon, ja aina vedetään esiin todisteena Voltairen huonosta uskosta sitä, että hän tiedottomassa tilassa joutui semmoiseen asemaan; tiedän itse että vielä tänäänkin tutkin teekupin kuplia ja voin pelätä pimeää siksi, että hoitajattareni lapsuuteni aikana opetti minulle tyhmyyksiä! Sinä kastat lapsesi, Anna, mutta minä en ole mukana asiassa! Emmekä enää koskaan puhu siitä.

Anna tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

— Kiitos rakastettu, rakastettu Paul; olet tehnyt minut sanomattoman onnelliseksi.

— Mutta koskaan emme puhu siitä, Anna. Enhän olisi voinut kieltää!
Lapsihan on sinun.

— Sinun myös, ja laki on sinun puolellasi, Paul, sillä laki käskee lapsen seuraamaan isän uskontoa. Mutta lain ovat säätäneet miehet naisia vastaan.

— Ei, Anna Ivanovna; lain ovat säätäneet miehet ja naiset, sillä meillä on ollut keisarinnoja, jotka ovat antaneet lakeja; lain ovat säätäneet yläluokan miehet ja naiset alaluokan miehiä ja naisia vastaan. Oikeutta! Anna Ivanovna, ja olkaamme ystäviä, kun käymme lakia vastaan!

Paul oli luopunut tahdostaan Annan toivomuksen hyväksi, mutta hän ei tuntenut alistuneensa. Anna sitävastoin oli ottanut vastaan lahjan Paulilta ja tunsi olevansa velassa. Ensi kerran, kun Paulilla oli toivomus hänen toivettaan vastaan, täytyi hänen luopua. Hänen rauhansa oli järkytetty. Hän näki joka päivä ja hetki velkojansa edessään. Hän sai aina pelätä velkomusta. Hänen ajatuksensa pyörivät kysymyksessä: mitä hän vaatinee? Hän arvaili kaikellaista, ja mihin tahansa hän pysähtyikin, niin tuntui hänestä vastenmieliseltä antaa sitä pois, sillä se olisi ollut anastus hänen persoonastaan; hän ei voinut sanoa ei, sillä hän oli velkaa: ja hänen täytyi maksaa. Hänen sielunsa ei ollut vapaa, sillä siihen oli kiinnitys. Mutta hän ei voinut jättää lasta kastamatta, sillä epäilyt olivat voimakkaat. Ja vaikka hän olisi jättänytkin, niin oli Paul kuitenkin antanut lahjansa. Paul tunsi, että jotain oli tullut heidän välilleen, mutta ei hän voinut saada sitä pois. Puhuminen siitä oli mahdoton. Se oli tapahtunut, yksinkertaisesti, ja se pysyi. Hän pelkäsi, ettei herättäisi epäluuloa, niin että hän kävi umpimieliseksi. Ja nythän ei ollut mitään takeita siitä, ettei voisi tulla törmäystä muistakin mielipiteistä, jotka Annassa pilkistivät esiin polveutuen vanhemmalta ajalta. Anna tunsi olevansa enemmän velassa Paulin huomaavaisuuden tähden, ja mitä hienotunteisempi tämä oli, sitä enemmän kasvoi velka. Kun hän joka hetki näki velkamiehensä ja tiesi elävänsä hänen armoillaan, niin heräisi hänessä kylmä tunne, joka tuli miltei vastenmielisyydeksi Paulia kohtaan. Toiselta puolen tuntui Annasta, että hän ikäänkuin oli saanut takasin osan itseään saadessaan takasin vanhoja tunteitaan ja mielipiteitään. Hänestä oli miltei iloista tuntea, että hänellä oli ajatus, jota Paul ei hyväksynyt, sillä se oli hänen omaisuuttaan, jota hän ei ollut saanut tältä, sillä kaikki uudet ajatukset oli hän saanut Paulilta. Se seikka, että hän oli saanut vanhat ajatukset toisilta, kuten vanhemmilta ja opettajilta, ei häntä painanut, sillä hän ei ollut saanut niitä tältä yhdeltä, ja se tuntui olevan pääasia.

Kastepäivä oli tullut. Bernhard oli pyydetty todistajaksi. Pienokaiselle oli laitettu kaunis kastepuku, Paul tuli puutarhasta auttamaan tyttöjen pukeutumista, sillä näitten oli määrä seurata mukana. Tämä jalomielisyys teki taas kiusallisen vaikutuksen Annaan. Hän koetti siinä nähdä pilkkaa, mutta sitä ei hän voinut parhaallakaan tahdolla. He olivat pukeutuneet ja valmiit lähtöön. Anna sanoi hyvästi, sangen lyhyesti. Paul suuteli lapsia. Hän aikoi sanoa, että he olisivat varovaiset pienokaisen suhteen, mutta pidättyi. Anna kyllä ilmankin huolehtisi. Ja niin lähtivät he.

Paul jäi huoneisiin. Oli iltapäivä, kaikki kävi hiljaiseksi ja Paulista, joka ei ollut ennen ollut yksin kotona, tuntui sangen kummalliselta. He olivat lähteneet; kaikki, jotka kiinnittivät häntä elämään, tähän elämään, joka ilman heitä oli hänelle kiusa. Tulevan puolesta oli hän tehnyt kylliksi, enemmän kuin toiset, eikä hän uskonut tulosten valmistuvan ennen kuin sukupolvien mentyä. Kun ensi painostus oli ohi, istahti hän kuistille. Hänestä tuntui kuin ajattelisi hän vapaammin. Hänen ei tarvinnut jakaa ajatuksiaan väsyttävästi tarkaten itseään, sanojaan, käytöstään. Hän ajatteli selkeämmin yksinäisyydessä, hiljaisuudessa. Ja kun hän tunsi ajatusten kulkevan voimakkaasti edelleen, ilman että niitä liepeistä nyittiin, törmäämättä mitään esteitä päin, kasvoi hänen rohkeutensa ja toivonsa. Hänestä tuntui, kuin löytyisi mahdollisuuksia ajattelemalla päästä siitä salasokkelosta, johon kasvatus oli hänet sulkenut. Epäilyt haihtuivat pois, ja hän näki kaikissa näissä hellissä siteissä vain siteitä. Ajatteles päivää, jolloin Anna pyytäisi saada panna lapset kouluun, — kouluun, jossa he oppisivat yhtä huonoiksi kuin hän kerran oli ollut! Hänellä oli syytä pelätä. Silloin täytyisi hänen taas pakottaa joko omaatuntoaan tai toisen tahtoa. Mutta eikö äidillä ollut oikeutta työskennellä sen puolesta, mitä piti lastensa parhaana? Kyllä! Täytyisi siis tehdä väkivaltaa toisen omaatuntoa vastaan. Sitä ei Paul voisi. Hän, joka vaati omantunnonvapautta kaikille, alkaisiko hän pakottamalla toisen vapautta! Ei! Mutta jollei hän sitä tekisi, silloin ei koskaan alkaisi se uusi, jonka tuleman piti. Ja jollei hän alkaisi lapsistaan, kuka sitten alkaisi? Niin, hänen tuli työskennellä edelleen kokonaisuuden muuttamiseksi, mielipiteitten muuttamiseksi, niin sitten se kyllä tulisi. Ja toiveet saada alkaa omaisistaan täytyisi hänen jättää kokonaisuuden takia. Niin oli käyvä.

Hänen oli kuljettava tietään, yksinäistä kauheata tietään, vei se sitten mihin tahansa. Muuta neuvoa ei ollut. Niin voi hän toimittaa jotain suurta ja hyödyllistä. Tämä oli julma uhraus, katkera pettymys; mutta kohtalo tahtoi niin! Mutta jos hän ei jaksaisikaan, jos hän sortuisi? Sitten kai saisivat toiset sen tehdä. Mutta, ei mitään liikoja sanoja. Hän tahtoi kokeilla ensin.

Hän meni Annan kirjotuspöydän ääreen ja kirjotti paperilapulle: "Matkustan pois pariksi päivää. Terve niin kauaksi! Paulisi." Sitten kokosi hän vähän vaatteita laukkuun, ja aikoi lähteä. Ovella käännähti hän. Tuossa oli kehto tyhjänä, mutta päänalusessa oli pieni kostea kuoppa; tuossa oli Veeran vuode, tuossa Sofian. Kuin musta pilvi sumensi hänen silmänsä, mutta hän meni. Meni höyryvenelaiturille odottamaan höyryä, joka kulki Evianiin Savoijin puolelle.

Laituri ulottui kauas järvelle ja hänestä tuntui kuin vaeltaisi hän äärettömyyttä kohti; ulkopuolella laiturin pään oli sininen järvi ja siniset vuoret; harvain lankkujen raoista näkyi sininen vesi; oli kuin veisi se tie tyhjyyteen, olisi polkulauta ijäisyyteen. Hän istuutui penkille. Pää tuntui levänneeltä ja teki työtä, hätävaraksiko muita ajatuksia vastaan, vaiko vapaushalusta, sitä ei hän tiennyt, mutta unelmoimisen ja haaveilemisen olivat hänen aivonsa jo kauan sitten lopettaneet.

Höyryvene tuli. Paul istuutui etukannelle niin että tuli selkä Sveitsin rantaa kohti. Hän otti esille muistiinpanokirjansa ja alkoi kirjottaa. Ja niin kirjotti hän siihen saakka kuin he saapuivat Evianiin. Päivä kallistui iltaan. Hän meni maihin ja tilasi huoneen vaatimattomasta Lion d'Orista, josta oli näköala yli Geneven järven sveitsiläisrannalle. Peseydyttyään istuutui hän lukemaan, mitä oli kirjottanut. Hän tuli iloiseksi, sillä hän havaitsi uusia ajatuksia, ja hän tunsi, että hänen päänsä oli työskennellyt vapaasti ilman mitään häiritsevää painoa. Koko hänen olemuksensa ikäänkuin paisui, ja hän tunsi samaa suurennustunnetta, jota väliin kokee valvoessaan pimeässä ja pää tuntuu mahdottoman suurelta. Hän tilasi kupin teetä ja istuutui ikkunan ääreen sitä juomaan. Hän katsoi yli järven, näki Lausannen kirkon, Ouchyn ja Beau-Rivagen tornit. Mutta hän ei tuntenut mitään vastenmielisyyttä. Suuri sininen vesi oli hänen ja hänen entisyytensä välillä. Hän oli kulkenut kuilun yli, repinyt rikki sillan ja heittänyt pirstaleet syvyyteen. Ei ollut pääsyä takasin. Hetkisen häntä huimasi, mutta hän piti itsensä kurissa. Sitten meni hän yksinkertaiseen ruokasaliin ja asettui pienen yksinäisen pöydän ääreen syömään.

Toisen pöydän ääressä istui kaksi ranskalaista porvaria, näköjään kaupunkilaisia kauppiaita. Paul ryhtyi keskusteluun heidän kanssaan. He puhuivat kaupasta, tulleista, politiikasta, ja huomaamattaan puhui Paul aivan vanhaan tapaan. Hän katsoi asioita vanhalta kannalta eikä hän hetkeäkään vastustanut noita toisia. Hänestä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä, kun kuuli äänensä sekottuvan luottavaan jutteluun toisten ihmisten kanssa; kuin olisi tavannut vanhoja ystäviä pitkästä aikaa. Ja pää työskenteli ponnistuksitta, ilman vartioita; kieli puhui vapaasti, ja hän tunsi voimakasta vetoa näiden ihmisten puoleen. Oltiin juuri puhumassa suojelustulleista, joissa hän oli havainnut uuden, inhimillisen puolen, kun ovi avautui ja sisään astui nuori poika papin seurassa.

Pojan ryhti oli varma, hän näytti rikkaan lapselta. Hän oli hyvin puettu, käsissä oli Baedeckerin matkakäsikirja ja hienotekoinen alppisauva. Pappi näytti pitkässä hameessaan vanhalta eukolta. Hän auttoi kaksitoistavuotisen yltä päällystakin ja tahtoi valita hänelle paikan lieden luo. Mutta poika oli jo valinnut paikkansa eikä halunnut lieden ääreen. Pappi, joka näkyi olevan palvelijan ja opettajan välimuoto, totteli kiltisti. Istuuduttuaan alkoi poika lukea, mutta pappi järjesti pöydän ja toi maton hänen jalkainsa alle. Naisellisella hellyydellä suoritti hän tehtävänsä, mutta oppilas otti palveluksen vastaan ylpeänä ja kiittämättömänä. Kun ruoka oli pöydässä, otti pappi esiin rukouskirjan ja mumisi puoliääneen rukouksia oppilaan keskeytellessä häntä kysymyksillä. Pappi vastaili luvun lomassa ja pisti kirjansa piiloon. Sitten haki hän päällystakin, jonka hän lempeällä pakolla tahtoi pukea pojan ylle. Mutta tämä heitti sen maahan. Pappi otti sen hymyillen ylös, pudisti pois tomun ja asetti sen nuoren hallitsijan lähelle tuolille.

Paul, joka ei yleensä pappeja surkutellut, koska ne hänen mielestään tekivät niin paljon pahaa, ei voinut olla paheksumatta moista lempeyden hylkäystä. Pappi sekotti nyt salaatin ja herra katseli viinilistaa. Vanhus, joka näytti olevan itse kieltäymys ja nöyryys, kysyi joka hetki despootiltaan, kuinka paljon öljyä tämä tahtoi, oliko pippuria ja suolaa riittävästi. Toinen porvareista, joka oli vieraita hetkisen katsellut, tahtoi sanoa jotain sukkelaa, koska oli läsnä pappi, ja hän sanoi: Luulenpa että tulee huono ilma, kun korpit lentelevät. Pappi, joka kyllä tiesi itseään ja veljiään tarkotettavan korpeilla vastasi: Voi myös tulla kaunis ilma, hyvät herrat. Korpit syövät väliin viljaa pelloilta, mutta ne poimivat pois matoja myöskin!

Paul ei voinut olla myöntämättä, että papilla oli oikein. Savoiji oli köyhä maa, ja jos papit rikkailta kerjäsivätkin, niin antoivat he köyhille. Kun Paul nousi mennäkseen levolle tunsi hän mitä suurinta myötätuntoa pappeja kohtaan, jotka toki ajattelivat muutakin kuin maallista ansaitsemista. Ja hän meni levolle. Hän vaipui syvään uneen, miltei kuin taintuneena, ja nukkui aamuun klo 4. Mutta silloin oli hän täysin hereillä. Hän hyppäsi ylös vuoteelta. Mitä oli tapahtunut? Hänen eilisiltaiset viime ajatuksensa tulivat ensiksi esille. Hän oli ollut yksimielinen poroporvarien kanssa ja tuntenut myötätuntoisuutta pappia kohtaan. Kuinka oli tämä kaikki käynyt päinsä? Olivatko hänen ennen niin vapaat aivonsa menettäneet kiinnikkensä ja kulkeneet takaperin? Oliko haka pettänyt? Mitä oli tapahtunut? Hän oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa, siksi että hänen vaimolleen oli ruumiillisen järkytyksen vaikutuksesta sattunut käymään samoin. Häntä paleli. Hän tunsi tyhjyyttä ikäänkuin olisi vain sisällyksetön kuori. Hän tunsi olevansa kiinnitetty kimmoisella langalla. Se oli antanut perään niin pitkälle kuin voi, mutta se alkoi vetää takasin. Voiko se katketa? Ei! Ei! Hän oli matkustanut yli järven ja ottanut ison päänsä mukaan, mutta sydän oli jäänyt toiselle rannalle. Ja nyt oli pää tyhjä, kun sydän ei antanut sille verta. Hän luuli pään olevan vapaan eilen, mutta sehän olikin vain tyhjä. Kuinka tyhjiä ajatuksia se olikaan yksin ajatellut. Mitä haki hän yksinkertaisten porvarien keskuudesta eilen? Verta tyhjiin aivoihinsa. Ja niin hän sai vanhaa, maksoittunutta, palanutta verta.

Hän pukeutui ja meni ulos. Meni rannalle. Viinimäet olivat siinä kuivine tukipuineen aivan kuin kokonaiset metsät Golgatoita; ja niiden kuolleiden pähkinäpuunrunkojen kanssa olivat nuoret elonhaluiset viiniköynnökset "naimisissa", kuten roomalaiset sanoivat. Kuukauden kuluttua verhoutuvat nuo mustat, synkät puunrungot tuoreeseen viiniköynnökseen. Hän tunsi olevansa tuollainen juurista irrotettu puunrunko, jolle vihreys ei vielä ollut tullut; hän tunsi korkeintaan saavansa lainaksi vihreyttä ulkoapäin toisilta, sillä itse ei hän voinut enää lykätä vesoja, kun hänen nuoruudessaan oli kaadettu rikkihappoa juurille. Mutta hänestä voisi myös tulla tuommoinen kokoonnaulattu tuki, jota pitkin köynnökset voivat kiivetä aurinkoa kohti.

Nyt oli hän, niin kuollut kuin olikin, yrittänyt lähteä liikkeelle yksin näytelläkseen nuormetsän osaa, mutta siihen ei hän kelvannut. Mutta häntä tarvittiin kyllä. Jos hän kaadettiin, niin kaatuisi koko ihana viinitarha kokoon ja mätänisi. Ja eivätkö nuo heikot köynnökset häntäkin kannattaneet? Hän tunsi nyt, ettei voinut seistä puolestaan yksin.

Hän meni huoneeseensa kirjottaakseen kirjeen Annalle, mutta hän ei osannut kirjottaa. Hän alkoi puhua, kuinka avioliitto on järjetön ja kuinka hän ei koskaan voisi olla varma siitä, etteikö tämä taas saisi samallaista kohtausta. Mutta silloin kuuli hän hennon pehmeän äänen kuiskaavan korvaansa: "Paul Petrovitsch, ole oikeamielinen. Etkö itsekin ole langennut vanhoihin ajatuksiin, kun sinä, joka tunsit että me ylimenokauden ihmiset olemme heikkoja kappaleita, kuitenkin vaadit mahdottomia elämältä? Täydellistä avioliittoa ei tule koskaan olemaan, ei edes uusilla ihmisillä, sillä elämä ei anna mitään täydellistä. Eikö sinun olosi ole parempi kuin useimpain? Etkö siis voi tyytyä? Koettakaamme siis tulla toimeen keskenämme sillä meidän ikuinen hyvinvointimme loppumattomassa mielisuosiossa ei ole avioliiton tarkotus, sillä avioliitto on tulevaa sukupolvea varten."

Mutta kun Paul oli kuullut vastauksen loppuun saakka sanoi hän: "Totta, mutta jos avioliitto on tulevaa sukupolvea varten, niin täytyy meidän yhdessä työskennellä tulevan polven puolesta eikä sitä vastaan." Mutta ääni vastasi: "tule sitten meidän luoksemme työtä tekemään äläkä mene yksin maailmalle puhumaan tuuleen. Sillä sinä voit yhtä vähän tehdä mitään yksin kuin minäkään. Sillä me rakastamme toisiamme Paul. Rakkaus on mysteerio, jota emme koskaan voi saada selville. Se ei ole myötätuntoa, koska me tunnemme pikemmin vastenmielisyyttä, Paul, ja kuitenkin, Paul, rakastamme toisiamme. Sinä tunnet kuin sinua jokin vetää takaisin, kuinka olet jättänyt jotain järven toiselle puolen. Se ei ole mielipiteitä, sillä mielipiteet voivat muuttua, ja on se heikko pohja; se on mitä se on, rakkautta; kaksi itsekkyyttä yhdessä, mutta me olemme liian itsekkäät luopuaksemme itsekkyydestä, jonka me koristamme vanhoilla personallisuuden, yksilöllisyyden nimillä. Minä olen kerran horjahtanut, sinä kerran, yhtä vaikeasti, koska kadotit tajusi ja pyysit liikoja elämältä. Pyydä vähemmän niin tuntuu paremmalta!"

Mutta nyt nousi Paul. Todellisuus kaikkine pikkuseikkoineen ahdisti häntä. Puutarha oli hoidotta, rikkaruoho hyötyi, ruusujen rungot työnsivät villivesoja, mehiläiset lensivät pois. Entä lapset! Veera, vanhin, hän, joka tuli vaikeimpana aikana, jolloin oli tuskin leipää talossa. Mutta hän toi uutta elämää, uusia voimia ja rohkeutta heille. Häntä ajatellen oli Paul nostanut vuoria. Ja kun hän sitten kasvoi ja istui isän polvella kirjotuspöydän ääressä tämän lukiessa korehtuuria. Ja sitten hänen pikkuhuolensa, kun sisko tuli. Hän ei yksin enää saanutkaan kaikkea hellyyttä osakseen. Se tuntui painavalta; ensi pettymys elämässä. Kaikki täytyi hänen jakaa Sofian kanssa, kakut, vanhempain rakkauskin. Mutta isällä oli kaksi kättä heitä taluttaa ja kaksi polvea joille sopi istua. Mutta se ei ollut samaa kuin yksin olo.

Entäpä Sofia, joka jo alusta tunsi, ettei ollut niin tervetullut kuin sisar, hänen täytyi pyytää kaikkea, mitä Veera sai rukoilematta, hänen täytyi taistella itselleen jokainen oikeutensa. Tässä oli tilaisuus oppia, tässä voi nähdä, kuinka silloin olisi ollut meneteltävä, kun hän itse kasvoi.

Ja sitten, kuka nyt hoiti taloa ja hankki ruokaa? Kuinka tyhmä, romanttisen tyhmä hän oli ollutkaan eilen. Aivan kuin romaaneissa, kun otetaan laukku vaan ja lähdetään.

Paul soitti ja pyysi palvelijaa tuomaan laskun. Hän ei tätä romaania enää jatka eikä kirjota tyhmiä kirjeitä. Hän ei täällä enää istu päivääkään lisää kiusaamassa itseään toisten siellä istuessa suremassa. Ei, hän matkustaa kotiin ensi veneellä, menee Annan luo ja sanoo: minä olen käyttäytynyt tyhmästi.

Anna ja Paul istuivat seuraavana päivänä puutarhassa jutellen menneistä ajoista. Paul istuutui niin lähelle vaimoaan kuin voi, ikäänkuin tahtoisi hän piiloutua tämän suojaan, lämmitellä hänen lähellään, ja oli hän pistänyt kätensä tämän kainaloon ikäänkuin johtoa anoen.

— Ensi vihollisemme, Anna, on luonnollinen ihmisemme, tuo jonkun yllä olevan kuva, joka tuntee itsensä ystäväksi jokaisen samaa lajia olevan kanssa; se se katkaisee oikeutetulta vihaltamme kärjen, se houkuttelee meidät säälimään vihollisiamme, se tekee meidät veltoiksi, kun pitäisi iskeä ja panee meidät katumaan iskettyämme; katua, ajatteles, kaunista tekoa, joka tekee vapautustyötä vuosisatain hyödyksi! Ei mikään kaada meitä niin kuin läheistemme suosion menettäminen. Oletko tuntenut, kuinka sydän hyytyy kuin jäätelö koneessa, kohdatessasi entisen ystävän jäätävän katseen, kun hän ei enää halua sinua tuntea; sinä tiedät että hän on väärässä ja sinä oikeassa, ja kuitenkin sinä myönnät sinä hetkenä, että hänellä on oikein.

Anna, en koskaan unhota sitä, kun puoliksi itsetiedottomana julkaisin "Tuttuja seikkoja" Moskovassa. Ei kukaan voinut kieltää totuutta, mutta ei kukaan uskaltanut ottaa asiaa vakavalta kannalta. Silloin keksittiin se, että pidettiin kaikkea vain kertomuksena ja siksi piti koko juttu muuttaa kirjalliseksi menestykseksi. Menettely oli viisas. Ja niin kilvan kiiteltiin kuvausten taiteellisuutta — muutettiin hyvin tähdätty laukaus raketiksi, joka ohjattiin ylös ilmaan, jossa se sai pamahtaa ja levittää kauniin tulisateen, jota suosionosotuksilla tervehdittiin. Mutta mentiinpä pitemmällekin. Minut kutsuttiin tunnettuun kirjalliseen klubiin. Se oli kaikkein viisainta. En koskaan unohda sitä iltaa. Siellä tapasin silmä silmää vasten kaikki vihollisemme; kaikki ne, jotka ovat onnistuneet, joilla oli suurten kykyjen ja tietojen maine. Mutta tapasin myös sellaisia, joilla ei näitä ollut, mutta olivat kuitenkin siellä, koska heillä oli valtaa. Siellä oli valoisaa ja lämmintä, seinillä tauluja; lattioita peittivät pehmeät matot; katot olivat kullatut, pöydät notkuivat ruokien ja juomien painosta. Ei vihasia katseita, minulle nyökättiin ystävällisesti kuin tahdottaisi sanoa: "me ymmärrämme toisiamme, sinä tulet joukkoomme emmekä enää koskaan puhu siitä asiasta." Minusta, joka äkkiä vedettiin pimeästä kamaristani, puutteesta ja halveksumisesta, minusta oli tullut yksi heidän joukkoonsa. Ja nyt läheltä katsoen, kuinka inhimillisiä, kuinka pieniä he olivatkaan. Ja nuo mahtavat, jotka tiesivät olevansa täällä armoilla, kuinka nöyriä olivatkaan he. He kumarsivat sitä luonnonvoimaa, jota neroksi sanotaan.

Minun kokematon mieleni huikeni, ja minä keksin heti viisauksia heidän puolustuksekseen. He eivät olleet koossa, niin viisastelin itsekseni, ihailemassa toisiaan, vaan nerossa palvellakseen anteliasta luontoa siinä mihin se oli tuhlaillut neronlahjojaan, sillä olinhan niin kasvatettu, että uskoin neroon. Mutta jos olisin nähnyt tarkemmin, olisin huomannut, kuinka kaikki kulkivat siellä kuin hämillään itseltään kysyen: mitä olen minä tehnyt? Olenko nero? Ja moni voi täydellä syyllä kysyä itseltään: mitä minä täällä teen?

Sitten aterian jälkeen kun istuimme tuttavallisesti jutellen — puhelin juuri kahden pahimman vihollisen kanssa vapautuksesta enkä minä voinut muuta kuin ihailla heidän humaania tapaansa asian käsittelyssä — kohotti Starovna-Volja-lehden, verivihollisemme, toimittaja lasinsa ja kehotti läsnäolevia lausumaan minut tervetulleeksi heidän jaloon seuraansa. Hän puhui lämmöllä minun nerostani — aina nero — eikä ollenkaan koskenut "Tunnettuihin seikkoihin." Istuttiin kuin neuloilla, sillä odotettiin jotain ikävää purkausta, jotain paljastusta. Mutta sitä ei tullut. Puhujan sanat lämmittivät minua; minä iloitsin kuullessani jaloja inhimillisiä ajatuksia vihollisen suusta, häpesin epäoikeutettua vihaani, ja — kaduin iskujani. Kaduin, Anna.

Kun puhe oli loppunut ja kaikki olivat juoneet minun onnekseni — ei kukaan kieltäytynyt! — kohotin minäkin lasini liikutettuna, vilpittömästi iloisena nähdessäni ihmisten olevan parempia kuin olin luullutkaan, kun pöydän takana, synkkien kasvojen joukossa näin palavan silmäparin kohdistuvan minua kohti; Ne olivat Ivanin, maalarin, silmät. Hän hymyili halveksuen, säälivästi!

Minä hämmennyin, kiitin lyhyesti maljasta, ja olin alakuloinen!

Seuraavalla kerralla käydessäni klubissa ihastuin vielä enemmän. Näin vihamiesten syleilevän toisiaan, vastakkaisten sanomalehtien toimittajien istuvan rauhallisina puhumassta polttavista asioista, taiteilijain, jotka toisiaan vihellyttivät ulos, laulavan yhdessä ja suutelevan toisiaan. Mitä tämä oli? Oliko se luonteen velttoutta? Ei, luonnonihminen vaan purkaantui esille, kun taistelun aineet ja syyt pariksi tunniksi olivat pannut sivuun. Valehtelivatko he? Eivät, näinä hetkinä olivat he tosiperäiset, sillä he uskoivat siihen, mitä ajattelivat ja tarkoittivat sitä mitä sanoivat. He iloitsivat niin kuin minäkin siitä, että hetken saivat olla ihmisiä, saivat olla pieniä, yksinkertaisia, sillä tässä ei ollut tietämätöntä yleisöä, jota olisi hölmistyttänyt.

He hymyilivät kuin tietäjät riisuttuaan munkkikaapunsa, mutta he hymyilivät hyvin. Ja huomena olivat he taasen tietäjiä, petoja. Minä olin myös tarttunut lasiini sanoakseni jotain, en tiedä mitä, sillä sydämeni oli täysi, kun vankka käsi otti lasin kädestäni ja korvaani kuului kuiskaus: "varo Paul Petrovitsch! Nauti, mutta ole varuillasi! Kuuntele, mutta älä puhu! Sinä olet murrosajan ihminen, mutta sinun on käytävä murroksen yli, ei takasin! Sinun täytyy kärkästä sydäntäsi, mennä yksinäisyyteen ja vihata, sillä se joka voi rakastaa niinkuin sinä, se voi myös vihata enemmän kuin toiset!"

Se oli Ivan, jota me kutsuimme "hirmuiseksi."

— Miksi pitää minun vihata? — kysyin vielä tunteitteni vallassa.

— Sinun pitää vihata valhetta, jotta voisit totuutta rakastaa! — vastasi hän.

— Ovatko nämät ihmiset nyt valehtelijoita? — kysyin.

— Eivät nyt, Paul, nyt ovat he tosia, pieniä, rakastettavia, mutta kun huomenna näet heidät niin ovat he valehtelijoita!

— Huomenna, — ajattelin, — Mikä tekee heidät huomenna valehtelijoiksi, Ivan?

— Kahlitsevat siteet, jotka meidän täytyy avata. Paul, jotka sinun täytyy avata!

Minä lähdin klubista Ivanin seurassa. Me kuljimme koko yön, enkä sen jälkeen enää sinne mennyt, sillä minä tunsin heikkouteni. Eikö olekin sääli ihmisiä? Eivätkö he ole rakkauden arvoisia? Mutta he eivät tahdo irroittaa siteitään! Anna, jos olisin kauemmin kulkenut heidän seurassaan, niin olisin pian ollut yksi heistä! Ivan pelasti minut! Sillä kertaa! Mutta minä en ole koskaan varma. Toissapäivänä, hm, näin pappiparan, jota 12-vuotinen poika komensi. Minä säälin vanhusta. Häntä pilkkasivat jotkut porvarit, mutta minä ilmasin osanottoni. Eilisaamuna, hm, tapasin heidät taas höyrylaivalla. — "Kas, — sanoi muuan matkustaja, — jesuiitta vartioi perintöä!" — Väliin, Anna, tuntuu siltä, kuin menisi kaikki työmme hukkaan tuon luonnonihmisemme takia, joka ei voi vihata! Oi, meidän täytyy opetella vihaamaan!

— Mutta me emme voi katkoa siteitä kiskomatta mukana niitä piteleviä sormia, Anna. Paha kyllä niille!

— Isä, isä, — huusi Veera portilla, sinua kysytään!

Paul nousi ja meni porttia kohti levottomana kuten aina, kun joku häntä kysyi. Mutta kun hän näki vieraan kalpeat kasvot, juoksi hän tätä vastaan ja suuteli häntä.

— Ivan, ystävä, puhelimme juuri sinusta, — sanoi hän, — tule peremmälle, Anna on täällä.

Ivaniksi nimitetty oli kalpea, laiha mies, jonka kasvot olivat pitkät, mustapartaiset, niin pitkät, että leuka oli alhaalla liivin aukeamassa. Kun Paul suuteli häntä, säpsähti hän ensin, mutta vastasi sitten luonnottomalla lämmöllä tervehdykseen. Hän seurasi Paulia epävarmoin askelin puutarhaan eikä häntä sivullinen olisi ystäväksi ymmärtänyt.

— Tulet Genevestä, — jatkoi Paul.

— Kyllä, — vastasi Ivan synkästi. — Päivää, Anna Ivanovna. — Et tunne minua enää; minulla on ollut suuri suru. Poikani, suuri vankka poikani on mennyt pois.

— Ivan parka, — sanoi Anna, ja katsahti huoneeseen päin.

Ivan näytti huolestuneelta.

— Ystävä parka, — sanoi Paul. — Näytät muuttuneen.

Ivan istahti penkille ja katseli maahan päin. — Olet asettanut olosi yksinkertaisiksi, Paul, — alkoi Ivan.

— Niin olen, — sanoi Paul, sekä taipumuksesta että pakosta. Taistelu palvelusväen kanssa tuli minulle liian raskaaksi, koska minusta heillä oli oikein; mutta minulla oli oikeus välttää taistelua, ja nyt minulla on rauha. Palkollisten valvominen oli työläämpi kuin heidän työnsä tekeminen. Nyt siivoon itse huoneeni ja korvaukseksi olen huoneessani oma haltijani.

— Uskot siis esimerkin voimaan alhaaltapäin, — kysyi Ivan.

— En, esimerkin täytyy tulla ylhäältä, mutta reformien alhaalta.

Väliaika. Paulista tuntui kun hän ei saisi vastakaikua vanhalta ystävältä. Olisiko suru vaikuttanut sen?

— Minulla on uutinen, Ivan, — alkoi hän taas.

Ivan säpsähti. Anna, joka oli pitänyt häntä silmällä, teki merkin Paulille, mutta tämä ei ymmärtänyt sitä, vaan arveli sen kehotukseksi siirtyä sisään. Hän vei siis Ivanin huoneeseen, johon oli kirje piilotettu. Hän antoi sen Ivanille. Ivan näytti ahmivan sen silmillään, muutamat rivit luki hän moneen kertaan. Samalla astui Bernhard sisään ja antoi Paulille kirjeen, jonka luettuaan hän tuli tuhkanharmaaksi. Sitten alkoi hän tutkia Ivania, joka yhä ahnaasti luki kirjettä. Ja hän löysi uusia piirteitä tämän kasvoissa. Ei ollut tämä entinen Ivan, joka oli estänyt puhumasta "vihollisille." Hiljaa avasi hän pöytälaatikon, otti esille sähkösanomakaavion, jonka täytti. Sitten heitti hän kirjeen Ivanin eteen ja sanoi lyhyesti mutta varmasti: lue tuo! jonka jälkeen hän nousi ja laski sähkösanoman ulos akkunasta.

Ivan käsitti yhdellä silmäyksellä kirjeen sisällön, joka oli: "Varo
Ivania, joka on santarmikapteeni."

— Se on totta, — sanoi hän, — olen katunut, Paul Petrovitsch. Miten katumus tuli, en tiedä, mutta poikani kuollessa tuntui kuin olisi ruumiini hienonnettu jauhoksi. Kun sitten palat kokoontuivat, oli uusi sieluni poissa ja vanha nousi. Mutta en ole koskaan sitä uutta kaivannut. Vanha oli rakas ystävä, joka palasi. Siinä koko asia.

— Ei koko, Ivan. — Lapsesi kuollessa olit suuressa puutteessa. Olit kirjeenvaihtajana manööverillä. Sinä tapasit Sen Korkean, joka kätteli teitä sanomalehtimiehiä ja sanoi jotain kohtelijasta. Se häikäisi sinut. Siinä koko asia.

— Älä tuomitse minua, Paul, — sanoi Ivan itkuisella äänellä.

— Olet jo tuomittu.

He katselivat toisiaan kuin kaksi hyppyyn valmista tiikeriä.

— Jos tahdot vapaasti mennä, Ivan, niin jätä kirjeenlähettäjä rauhaan, kunnes hän pelastuu. Ajattele hänen lapsiaan.

— Tahdon tehdä niin.

— Epäilet siis uutta kutsumustasi?

— Kuka ei epäilisi?

— Pääasiasta emme saa epäillä, vain sivuseikoista. Mikset saarnaa pahoista teoistamme, mikset näyttele uutta osaasi?

— Olen väsynyt, niin väsynyt, ja niin onneton!

— Uskon sinua, Ivan, sinä olet onneton, sillä sinä olet menettänyt tulevaisuususkosi.

— Niin, kaikki on toivotonta.

— Ei kaikki ole toivotonta silti jos sinä olet toivosi menettänyt. Kaksi tuhatta vuotta on tätä mutkaista rakennusta rakennettu; emme me voi sitä viitenäkolmatta vuotena hajottaa, ja samalla rakentaa uutta. Mooses kuljetti Israelin kansaa korvessa, jotta vanhat kuolisivat, mutta sillävälin kasvatti hän uutta polvea, joka oli saava Kaanaanmaan. Valjetkoot meidän luumme erämaan sannassa, se on meidän osamme, mutta tehkäämme työtä tulevain puolesta, se on ainoa, mitä voimme tehdä. Mutta sano minulle, mikä viisastelu sinut on saartanut, sillä ethän liene ilman perusteita?

— Nimitä sitä viisasteluksi, — sanoi Ivan, — minulle se on sitova syy. Niin, te kohtelette näitä miehiä kuin rikollisia pitäen heitä pettureina. Minä tiedän että heillä on hyvät tarkotukset ja että he pahimmassa tapauksessa ovat petetyt.

Paul ajatteli hetken; sitten sanoi hän: Ivan, nyt et erota personaa ja asiaa. Me emme kohtele heitä rikollisina, vaan asian uhreina; me emme voi tuomita heidän perussyitään; mutta heidän tekonsa tuomitsevat heidät, ja kun heidän personansa on asian tiellä, niin pois ne! En ole koskaan kuullut käytettävän kuolemanrangaistusta murhaa vaan murhaajaa vastaan. Jos panen silmukan jonkun kaulaan ja sanon: seiso hiljaa, tai kuristut! ja jos hän ei pysy hiljaa, niin olenko kuristanut hänet? Tai onko hän itse syypää? Jätä viisastelut, Ivan. Älä palaa Geneveen, sillä sinne olen lähettänyt tuntomerkkisi. Ja vanno, ei, lupaa poikasi muiston, niin muinoisen ystävyytemme nimessä, ettet ryhdy toimiin Dmitriä vastaan.

— Kuinka voisin sen luvata? — sanoi Ivan. — Virkani…

— Minä vapautan sinut siitä huomiseen saakka, kunnes Dmitri on saanut sähkösanomani ja päässyt yöjunaan. Olet vieraani tämän yön.

Paul nousi. Ivan aikoi myös nousta, mutta Paul sanoi: — Sinä jäät tänne! Ovi on auki, akkuna on auki, mutta minä sanon sinulle niinkuin sille, jolla on paula kaulassa: seiso hiljaa, tai kuristut! Ymmärrät. Klo 5 huomisaamuna ei kukaan estä matkaasi! Hyvästi Ivan! Älkööt tiemme enää sattuko yhteen, ja unohtakaamme toisemme.

— Älä halveksi minua, Paul, minulla oli vaimo ja lapsi silloin! Ja täytyyhän elää!

— En usko, että täytyy elää; mutta kuoltava on varmaan! Ja jos tahdomme elää, niin luulen että voimme, myymättä sieluamme, mutta silloin täytyy meidän muuttua yksinkertaisiksi, tai kuten uskolliset sanovat: uhrata onnemme. En sinua halveksi, sillä tunnen yhteiskuntalait, jotka ovat väärentäneet luonnon lain, ja tunnen luonnonlait kehityksen ja taantumuksen kannalta. Hyvästi!

Paul meni. Puutarhassa tapasi hän Annan, jonka käsivarteen hän tarttui.

— Se on lähetetty?

— On. — Yhä painavammaksi käy. Vieläkö toivot?

— Minun täytyy!

He kävelivät edes takasin. Aurinko laski ja punasi alppien huiput. Lunta oli satanut äsken niin vihreille laitumille ja metsille, mutta alhaalla kastanjalehdoissa satoi vettä.

— Katso, Anna; äsken oli vuorilla kevät; nyt on talvi tullut ja kevät taantunut. Ah, paljon sataa lunta.

— Mutta huomenna, Paul, on lumi poissa ja kevät kauempana kuin tänään, silloin vihertävät latvat taas ja aurinko paistaa uusille kukille. Eteenpäin!

Tuli pimeä. Savoijin alppi oli musta kuin seinä, kuin kahdeksan sadan kerroksinen talo. Tulia syttyi siellä ja vilkkuili sumun ja pimeän läpi.

— Näetkö valot, — sanoi Paul; mitä paksumpi on pimeä, sitä kirkkaammin ne loistavat; eikö olekin ihmeellinen ja kaunis voima valossa?

— Vuoren nousijat siellä odottavat yökauden saadakseen tervehtiä auringon nousua huomena, — sanoi Anna.

— Jollei lumivyöry ole heitä vienyt!

— Mutta kun vyöry on käynyt, silloin voimme kaikki nousta huipuille ja poimia kalliita Jalovalkoja, auringossa, kuunvalossa, ukkosilmalla, myrskyssä! Tulkoon lumivyöry!

— Sen täytyy tulla, sillä muutoin ei tule kevättä koskaan, Anna.