Toteutuneita unelmia: Neljä kertomusta

by August Strindberg

UUTISTALO

Oli toukokuun ilta Lenan järven rannoilla. Viiniköynnökset alkoivat versoa, satakieli lauloi koko vuorokauden Beau-Rivagen libanonseeterissä, ruusut verhosivat muureja ja seiniä, bambu huojui lämpimässä järvituulessa ja viikunapuut lehdittyivät. Äskenmaalatut huvipurret keijuivat pienessä satamassa aallonmurtajan suojassa ja niiden tangoissa liehui kaikkien kansakuntain lippuja rauhaisasti leikiten, toisiaan läpsäyttäen kuni kylpevät pojat, kietoutuen toisiinsa, kalpea puolikuu loistavan tähtilipun vierellä, musta kotka kolmivärilippua hyväillen, Albionin veripunanen sinikulmineen kuin muistona veljeskunnan vereenupotetuista sinertävistä vuorista ja järvistä. Espanjan punakeltanen ja Kreikan sinivalkonen, kaikki nämät oli hetkeksi julistanut Jumalan rauhaan valaliiton valkea risti punapohjallaan, kaikkia valasi sama ilta-aurinko ja taustana olivat rauhaisan Savojin alpit, joilla vain vuorikauriin metsästäjän pyssy saa häiritä hiljaisuutta viimeisten kaikiksi ajoiksi karkotettujen tykkien ja chassepotkiväärien räikinän jälkeen.

Iloisia ystävällisiä ihmisiä riensi Beau-Rivagen puistoon kukkivaa magnoliaa katsomaan. Ihmepuu seisoi siellä tummine, taipuisine oksineen, joilla ei näkynyt ainoatakaan lehteä vaan sen sijaan latvasta tyveen saakka tuhatkunta valkoista sinipunervapohjaista kelloa. Puutarhuri oli raivannut sille alaa laakereitten ja japanilaisten tuhkapuitten keskeen, niin että tuo vieraitten aurinkoisten maitten kuningatar saisi näyttää kauneuttaan ihaileville ihmisille. Kunnioituksella sitä lähestyttiin, nauru lakkasi ja muukalaiset, jotka sen ensi kerran näkivät, pysähtyivät vakavina ja hämmästyksissään kuin olisi ilmestys heidän eteensä auennut. Teki mieli sitä lähestyä, käsin koskea, aistimin tunnustella, mutta tasattu ruohokenttä piti sivulliset loitolla. Kukkalavan räikeät tulpaanit sai vaikenemaan tämä yksinkertainen kukkapuku, valkea kuin morsiamen tai vainajan verho ja musta seeteri ojenti sormia muistuttavilla ylöspäisillä vuosivesoilla varustetut pitkät oksansa siunaten kauneinta kevään suurissa häissä.

Järvenrantapenkillä istui kaksi vanhaa naista, joiden komeiden pukujen värit olivat miltei liian eloisat ja kuosit kovin muodikkaat viisikymmenikäisille. Toisen kädessä oli Saturday-Review, jonka sivuja hän tarkasteli kultasankaisten lasien läpi; hänen kasvonsa olivat kuihtuneet, valkeankeltaset, ankarat, ja hänen nenänsä oli saanut sen ylhäisen muodon, joka kuuluu ilmaisevan rikkaita vanhempia ja jaloa mielenlaatua. Kun hän katsahti ylös kirjastaan ja tirkisteli mailman kauneinta maisemaa, teki hän senkin nenää nyrpistäen, kuin olisi jotain vikaa alppien ja auringon asennossa.

Toinen naisista, edellisen sisar, oli näöltään kuin hyväntahtoisuus, anteeksiantamus ja tyytymys itse, ja hänen pyöreät, lempeät kasvonsa nyökkäsivät hyväksyen kaikelle, mitä hän näki, ja hän vältti kaikkia varjoja, kaikkia tahroja, ja kun hän ei voinut niitä välttää, sulki hän silmänsä ja ajatteli jotain kaunista. Kun joku rupesi puhumaan onnettomuudesta, rikoksesta, niin pyysi hän päästä sitä kuulemasta; se vain pahotti hänen mieltään, eikä hän voinut mitään auttamattomille asioille. Hän löyhytteli kokoontaitetulla sanomalehdellä.

Näiden naisten välillä istui nuori tyttö, jonka ulkomuoto oli Sveitsissä kauniina pidettyä tyyppiä: soikeat kasvot, matala otsa, suora kapea nenä jommoista äidit koettavat muodostaa ahkerasti painamalla ja puristamalla lapsen typykkäistä nenää; korkea povi ja suorat hartiat, kapea vyötärö, kuten oli keskiajan naismuoti. Mutta hänen tukkansa oli vaalakka. Hän istui kirja polvellaan ja katseli levottomana ympärilleen, kaikkia ja kaikkea. Hän katseli joutsenta, joka äsken haudottuine poikasineen uiskenteli lähellä rantaa; hän katseli amerikalaisia poikia, jotka uimapukuineen menivät kylpyhuoneeseen; hän katseli järvellä luovailevia pursia; hän katseli edes takasin mielensä mukaan lenteleviä lokkeja. Vihdoin, kaikkea katseltuaan, läjäytti hän kirjan kiini ja sanoi väsyneellä äänellä:

— Olisinpa joutsen.

— Joutsen? — vastasi ankara naimaton täti. — Mikä päähänpisto!
Saada viisi poikasta joka huhtikuussa!

— Miten on Blancheni laita tänä iltana? — sanoi hyväntahtoinen täti, leski, jonka lapsi oli kuollut.

— Oh, ei mitenkään — vastasi Blanche punastuen. Jälleen oltiin vaiti.

Nyt kulki ohi alppinnousijajoukko, englantilaisia poikia ja tyttöjä alppisauvoineen ja laukkuineen. Nämät kulkivat käsikädessä ja olivat iloisen ja onnellisen näkösiä. Miten miehekkäiltä nuo tytöt näyttävät, ajatteli Blanche, nähdessään heidän sääryksensä, lyhyet hameensa ja skottilaiset villalakkinsa. He saivat nukkua yön vaipoissaan ja aamunkoitossa astua alpille; ja syödä juustoa ja leipää ja juoda valkeata viiniä. Ilman vanhempia, tätejä ja opettajattaria. Hän tunsi olevansa vanki, kahden alati valvovan vartijan vallassa. Jos hän pyysi päästä kylpyyn, toivat nämät kaksi lämpömittaria; jos hän pyrki soutelemaan, ottivat nämät kolme miestä ja kaksi virsikirjaa mukaan; jos hän halusi tovereittensa seuraan, tulivat he sinnekin. Jos hänen aivoissaan joskus sikisi vallaton ajatus, niin lukivat tädit sen heti ja yllättivät hänet; jos häneen syttyi kapinallisia tunteita, paljastivat he ne heti. Hän vihasi heitä. Hän tahtoi juosta pois heidän luotaan, heittäytyä järveen, mutta silloin tunsi hänen hyvin koulittu sydämensä piston. Hän oli kiittämätön; nämät kaksi ihmistä elivät yksinomaan hänen hyväkseen ja hän oli heidän ainoa ilonsa. Hän oli heidän ilonsa, mutta mitä iloa he antoivat hänelle? Kyllä he kustansivat hänelle elannon ja kasvatuksen, mutta lapsi ei voi olla kiitollinen elannosta, sillä se ei ole vielä keksinyt että täytyy olla kiitollinen pelkästään siitä, että saa elää.

Entä kasvatus! Todellakin; hänet oli valittu kostamaan koko sukupuolensa puolesta, hänen piti tulla ylioppilaaksi ja osottaa mailmalle, että nainen ei ole miestä ala-arvoisempi, jota seikkaa mailma ei ole koskaan epäillyt, mutta joka ankaralle tädille oli täysin selvillä. Hänen piti kostaa, kostaa ankaran tädin puolesta kaikki miessuvun tälle tekemät vääryydet, koska ei kukaan tämän kosijoista ollut ratsuväen luutnantti. Sitä paitsi piti hänen hyväntahtoiselle tädille korvata tämän miehen ja lapsen menetys. Hänen piti ottaa vastaan kaikki se hellyys, joka oli näille elämässä aiottu. Tämä oli hänen kaksinkertainen kutsumuksensa, mutta tyytyväinen ei hän ollut. Hän oli äskettäin lukenut ihmismuotoisista apinoista, joita piti kurissa yksi koiras, antaen koko nuoren joukon raataa puolestaan, kunnes nuoret olivat kasvaneet, jolloin nämät säännöllisesti kapinoivat ja vapauttivat itsensä. Luonnon järjestys oli luonnossa erilainen.

Nyt tuli ylioppilas joukko lauluin ja rummuin rantaan, jossa liputetut veneet odottivat valmiina veneretkelle. Heidän värikkäät lakkinsa, kirjavat yhdistysnauhat liiveillä, rumpujen repäsevät rämähdykset, kaikki tämä teki Blanchen yhä levottomammaksi. Täti jolla oli aikakauskirja, katsoi näitä lasiensa läpi harmain, ilkein silmin kuin olisi ajatellut: odottakaahan! — Mutta Blanche ajatteli: kolmen viikon kuluttua olen minäkin ylioppilas. Minusta ei silti tule koskaan miestä.

Mitä on tämä naissuvun huokaus, joka kuuluu läpi ajan myrskyjen: olisinpa mies! Onko se kapinaa miehisiä sortajia vastaan? Ei, Blancheahan sorti kaksi naista, ja kaikki miehet olivat sortoa vastaan! Onko tämä kultturin tuomio itseään vastaan? Typistetty, kukistettu luontoko ennen pyrkii olemattomuuteen, sukupuolten, luonnonlakien tuhoamiseen, kuin puoliksi olemattomaan, puoliksi johonkin! Eikö naisen vapauskaiho ole sama kuin miehenkin? Blanche tunsi olevansa sairas. Hän tahtoi mennä kotiin. Ilma kävi kylmäksi. Eukot nousivat ja ankara täti, Bertha, jolla oli vaikea käydä, tarttui vanhan tapansa mukaan Blanchen käsivarteen. Niin kulkivat he, askel askeleelta. Blanche kuuli ylioppilasten laulun järveltä. Ja nyt täytyi hänen kääntää selkänsä aurinkoiselle taululle ja mennä harmaaseen kaupunkiin. Ja hänen jalkansa tahtoivat juosta, mutta tädin käsivarsi pidätti kuni kainalosauva; hän tunsi tämän laihan käsivarren tarttuvan omaansa; hän oli kytketty vanhuuteen, sidottu itsekkäiseen hellyyteen, joka luuli antavansa, kun kumminkin otti.

Askel askeleelta, kuni hautaan vaellus, kävi kulku asemalle ja vähän väliä piti pysähtyä, jotta Bertha-täti saisi hengittää. Ja niin kiipesivät he vaunuun, istuivat tuijottaen asemaseinän ilmoituksiin, ja tunnelien läpi laahasi juna heidät Lausannen kaupunkiin.

* * * * *

Blanche olisi saanut illallisen jälkeen mennä kadun toiselle puolelle eräiden ystävättärien luo syntymäpäivää viettämään, mutta palvelustytön oli määrä hakea hänet pois kello kymmenen. Mutta pahoinvoivana ja vilustuneena jäi hän pois. Hän meni huoneeseensa, joka oli tätien huoneen takana, ja pyysi olla yksin saadakseen lukea. Hänellä oli suuri kaunis huone, täynnä pieniä ylellisyysesineitä. Huonekalut olivat pehmeäpatjaiset, lattia matoilla peitetty, seinillä tauluja. Mutta peilikaapin sijasta oli siellä hyllypöytä, kaapin sijasta suuri mahonkipöytä laatikkoineen ja osastoineen, ja mahtavat kirjahyllyt komeilivat akkunan kummallakin puolella. Kirjakokoelmassa loisti siisti Revue Suisse sinisine ja Revue des deux Mondes lihanpunasine kansilehtineen; siellä oli Tuomas Kempiläinen ja Bunyan, Currel Bell, rva Core ja nti Kavanagh. Kirjotuspöytä oli täynnä koulukirjoja ja vihkoja. Blanche istuutui pöydän ääreen ja selaili niitä. Tässä siis olivat vapauttajat, joiden oli määrä tehdä hänet miehen vertaiseksi. Kummallista, mietti hän, mutta mitään vapautusta ei hän ollut havainnut. Hänen päänsä oli painavampi, mutta ajatukset sidotummat. Hän ei ollut lukenut ainoatakaan vapautuksen sanaa näistä, valtion hyväksymistä ja takaamista kirjoista. Nehän käsittelivät vain epätodellisuuksia, sellaista, mitä oli ollut, mitä ei enää voinut tulla; mutta nyt elävästä elämästä, tulevaisuudesta ei niissä ollut sanaakaan. Tuohan oli vain inhimillisen hullutuksen ihannoimista. Oli siellä suuri uskonpuhdistaja Calvin, joka itse äsken liekeistä päässeenä, kun ei uskonut ehtoollisen salaoppiin, poltatti Michael Servet'in, joka piti kolminaisuusoppia itsessään ristiriitaisena. Siellä ylistettiin valapattoa ja anarkistia Wilhelm Telliä, joka "ankarasti arvosteltuna" ei ollut kunniallinen mies, kun rikkoi valansa ja kiihotti kansaa. Blanche ihmetteli kuinka pääsisi metsävarpusta niin lähelle että ennättäisi laskea sen peitesulat voidakseen erottaa sen kotivarpusesta. Hän oli varma siitä ettei pitäisi sontiaista hietakiitäjänä, vaikka ei lukisikaan nilkan niveliä, ja torilla erottaisi hän kyllä särjen ahvenesta tietämättä kuinka monta suomusta toisella tai toisella oli kylkijuovassa. Hänellä ei ollut mitään toivoa koskaan elämässä tavata suorakulmaista kolmiota tai saada huvikseen todistaa jollekin heikkouskoiselle, että hypotenuusan neliö on yhtä suuri kuin kateettien neliöt yhteensä. Hän ei tiennyt mihin käyttäisi logaritmeja, kun ei aikonut ruveta merikapteeniksi, ja Christoffer Columbus oli sitä paitsi löytänyt Amerikan ilman logaritmeja, jotka Leibnitz vasta pari sataa vuotta myöhemmin huvikseen keksi. Hän ei ymmärtänyt, mitä tekisi astronomian uudemmilla otaksumilla, kun jo egyptiläiset ilman Herschelin teleskooppia ovat panneet kokoon almanakan; ei käsittänyt mihin tarvitsisi Archimedeen lauseita ja Mariotten lakeja, kun Edison ilman niitä on keksinyt telefoonin. Missä oli sitten kirjojen vapaus? Tutkintotodistuksessa vaiko kostossa, josta täti aina puhui? Mutta kelle hän kostaisi? Ei kukaan mies ollut häntä koskaan sortanut, vaan kaikki naiset. Hänen äiti vainajansa oli häntä vartioinut; isä ei koskaan ollut kotona; hänen opettajattarensa olivat sulkeneet hänet lukon taa, opettajia ei hänellä koskaan ollut, paitsi kerran soitonopettaja, joka olisi vaikka mennyt kuolemaan hänen puolestaan ja siksi sai eron; hänen tätinsä olivat paimentaneet häntä kuin lammasta! Miksi? Varjellakseenko häntä putoovilta kattotiileiltä, tulipalolta ja maanjäristyksiltä? Eihän toki! Joltain muulta? Miltä muulta? Ilkeiltä pojilta? Pojat olivat aina ystävällisiä ja palvelevaisia, ja hän piti enemmän näistä kuin ystävättäristä, jotka olivat kateellisia ja ilkeitä. Miksi piti häntä nyt suojella niiltä, ja miksi kostaa? Saisipa hän kerran sellaisen vallan että voisi nostaa kätensä vihollisiaan vastaan, niin eipä se sattuisi miehiin. Löytyisipä vain mies, joka haluaisi hänet vapauttaa! Tämä saisi käydä savisin saapain, haista tupakalta ja esiintyä leuka ajelemattomana, kaikki ominaisuuksia, joita Bertta-täti inhosi.

Hän katseli ympäri huonettaan kuin ulospääsyä hakien; ei löytynyt; se oli säkki, rotanpyydys, ja ulkopuolella olivat kissat odottamassa. Hän nousi ja alkoi käyskennellä matolla edestakasin kuin vanki. Hänen päätään pakotti. Hän otti etikkapullon laatikosta, — ylioppilaalla ei saanut olla peilikaappia, sanoi Bertha täti. Hän kostutti käsiliinan etikalla ja kiersi sen otsalleen. Sitten katsahti hän peiliin; hän oli aivan punanen paitsi silmien ympäriltä. Terveyttäkö se oli, jota kirjat eivät olleet onnistuneet kokonaan tuhoamaan, vaiko sairautta? Miten olikaan, mutta punanen väri ei tuntunut miellyttävän häntä ja hän nosti pullon huulilleen, joi siemauksen irvistämättä, kuten juomaan tottunut, ja pani sitten pullon pois. Hän avasi akkunan ja yritti hengittää syvään, mutta ilma oli kuuma ja kuiva ja la bize oli pyöryttänyt ilmaan paljon tomua, jonka takia hän heti sulki akkunan ja laski uutimet. Hän sytytti sohvapöydän lampun. Viereisellä hyllyllä oli hajuvesilipas. Blanchen katse sattui siihen, hän silmäsi oveen päin, hiipi hiljaisin askelin sinne, kuunteli, ja sulki salvan. Meni kaapille ja otti esille sinisellä silkillä sisäpuolta verhotun vaipan; veti sen hartiolleen, kiipesi sohvankulmaan ja nosti lippaan polvilleen.

Oli jotain epämääräistä ja sekavaa tässä näyssä, jota valaisi lampun hillitty valo. Huone, sekasikiö tyttökammiosta, ylioppilashuoneesta ja tukkukauppiaskonttorista. Sohvalla istuvalla omistajattarella tytön kasvot, pojan niska, kirjurin musteiset sormet ja tanssijattaren korkearintaiset jalat. Pystykaulus sekä merimiessolmu naispovella. Etikan ilkeä haju sekottui nyt ympäriinsä pirskotetun hajuveden tuoksuun. Ensin tuli sade ylang-ylangin narkissituoksua, joka tukahuttavana täytti huoneen. Blanche levitti sieramensa ja puoli avoimin suin hengitti hän huumaavaa ilmaa veren kihotessa etikan kalventamien poskien ihosoluihin. Seurasi sitten tihkusade mugueta, siveätä kuin kielon puhdas kevättuoksu. Nyt sulki hän silmänsä kuin näkisi näkyjä, alkukesän maisemia niittämättömin niityin ja kukkivin hedelmäpuin, leikkivin lapsin ja purjehtivin pilvin; hän kuuli alppitorvia ja purojen kohinaa, höyrylaivan kelloja ja nuorukaiskuoroja. Koko hänen surullinen, tasasenharmaa nuoruutensa oli unohtunut; sen rukoukset ja koulukirjat, kataplasmit ja kamfertti, laatikon avaimet ja kokoukset, tutkintopuheet kiitollisuus vaatimuksineen, hellyys jankutuksia ja rakkautta jälkiläksyinä. Unelmat alkoivat haihtua, kuvat kalpenivat ja todellisuuden muistot nousivat esiin. Hän avasi lippaan taas ja matolle suhahti uusi sade ja nyt nousi jälkikesä niitetyin heinin, kukista oli tullut hyvin kuivattua rehua, joka oli valmiina muuttumaan vientivoiksi; aurinko menee aikaisin levolle kuin vanha ihminen; linnut lakkaavat laulamasta ja pähkinäpuut seisovat takkuisina mutta pähkinöitä täynnään. Kesä on ohi ja syksy on tullut. Ei, ei syksyä vielä! Ja Blanche otti uuden pullon orvokkia. Ja nyt nousi taas tomuisen maton ruuduilta ja kiemuroista sini- ja valko-orvokkeja, kyyhkyset kuhertelivat ja lumi suli; joutsenet hyväilivät toisiaan ja kalat kutivat, sirkat tirskuttivat ja kastanjan pihkaiset nuput aukenivat, jotta kukka pääsisi päivänvaloon täyttämään tarkotustaan.

Nyt sulki hän silmänsä ja povi kohoili veren liekkeinä, kohotessa hänen poskilleen. Hän oli Fribourgin tuomiokirkossa, kesäiltana; urut soivat puolihämärissä; ovi oli avoin pyhän haudan kappeliin; siellä makasi vapahtaja kuolleena; vierellä seisoo surevia naisia; urut pauhaavat ja kohisevat: dies irae, dies illa, koston päiv' on julma suuri; ihmisääniä, enkelinääniä, jättiläisääniä jotka haluavat kohottaa kattokaarroksen, mutta ulkona pimenee yhä enemmän, ja maalatut akkunat kuninkaineen ja pyhimyksineen kadottavat värinsä; pylvästen rungot lähenevät toisiaan kuin poppelikujaksi, istuimet ja rukousjakkarat vetäytyvät yhteen kuin ihmisjoukko; silloin kuuluu kumina kuin ajettaisi tykkikärryjä vaskikatolla, sinipunerva salama leimahtaa läpi holvin ja valaisee Pyhän Franciscuksen kappelin alttaritaulun; ja valo käy niin kirkkaaksi, että voidaan lukea sanat: ristiinnaulitse lihasi! Mutta urut, joita äänekkäämmin ukkonen pauhaa, alkavat kaksintaistelun; näkymätön urkuri yhdistää sävelkerrat; syntyy väliaika, jonka kestäessä huilunääni yksin soi säveltä, jota täydentävät toiset ylemmissä ja alemmissa ääniasteissa, sitä vahvistavat tersit, se taittuu septimoja vastaan, sitä leikkaavat kvintit; ja uusia ääniä yhtyy, oboe ja fagotti, ihmisääni ja pasuunat; polkimet avaavat esiin bassot, ja nyt syöksyy myrskyten ilmoille säveljoukkoja kuin jättiläiskuoroja, kuin taisteluvaatimuksia kateellisia valtoja vastaan, repiviä kuin kadotettujen ihmisten vaikerrus; mutta ukkonen kiihtyy ja Fribouralppien ja Sarinen syvän vuorilaakson kaiku kertaa sen jyrähdykset; urut matkivat sen ääntä ja läähättävät ja kohisevat, kirkuvat ja räikyvät, mutta silloin tulee salama räsähdyksen seuraamana, kuin kaikki mailman kankirauta olisi pudotettu taivaasta alas riippusillalle, akkunat sälisevät ja ovet paukkuvat. Silloin vaikenevat urut vähitellen; ne eivät voi uhmailla, mutta ne osaavat pilkata; ja huilu matkii ihmisäänen leikkivää värähtelyä, joka romanssista vähitellen muuttuu maalliseksi lauluksi, laulusta vallattomaksi karkeloksi; urkujen välkkyvät torvet luovat jättiläismäisen valovyön ja kullattujen enkelien pulleat posket käyvät kuopille, leuka uppoutuu pukinpartaan ja hiusten alta pistäyvät esille pienet sarvet; he puhaltavat irvistäen tinatorviin, he puhaltavat Panin, metsänjumalan, luonnon kaikkeushedelmöittäjän hymnejä, pylväiden päät lehdittyvät ja ilmassa laulavat onnelliset linnut; Pyhän Franciscuksen sinervän ihon alle kasvaa ruusunpunaista lihaa ja vaeltaa hän onnellisena nuorukaisena Maria Magdalalaisen kanssa pääkuorin synnintunnustuskoppiin, jossa he tunnustavat toisilleen suloisia syntejä; pyhän haudan kappelista nousee Apollo täyteläisin säärin ja paisuvin rintakehin; hän katsoo uhmaillen ja ilosena ympärillään itkeviin naisiin ja ojennetuin käsin, kuoleman voitettuaan, sanoo voitonilo huulilla: Kristus on ylösnoussut. Ja haudoista lattian alta kuuluu jyskytystä kuin pyrkisivät sinne suljetut ulos, ja he huutavat vastaten: Sana tuli lihaksi!

Blanche heräsi huumauksestaan. Lamppu paloi vielä pöydällä; huoneen ilma oli tukahuttava. Ovelle kolkutettiin. Hän hypähti ylös, veti salvan auki ja horjahti tuolille itkien niin että ruumis vavahteli. Tädit toimittivat hänet vuoteelle, tekivät kamiiniin tulen ja panivat kamomilliteetä kiehumaan.

* * * * *

Tutkintopäivä oli ohi ja Blanche vietti illan kotona tätien luona, jotka olivat kutsuneet muutamia ystävättäriä teelle. Bertha-täti säteili kuin neulatyyny. Blanche oli tyyni kuin vältetyn vaaran jälkeen. Akkunat olivat avoimet, sillä lämmin oli tullut ja kadulta kuului iloista sorinaa. Blanche tiesi että uudet ylioppilaat viettivät juhlaa, ja muuan toveri oli kehottanut häntä tulemaan mukaan, mutta hänellä ei ollut rohkeutta pyytää sitä tädeiltä eikä ollut hänellä sydäntä lähteä heidän luotaan tällaisena iltana. Hän oli ilonen että tämä vaikeus nyt loppui, sillä vapauden toivo oli herännyt, vaikka hän tiesikin, että kahleet vain pitenivät mutta ne eivät murtuneet.

— No — sanoi Bertha-täti — Gazettessa on sievä pätkä Blanchesta. "Naisen vapautuminen näyttää toteutuvan", luki hän; "vuosisatoja vanhat ennakkoluulot, jotka olivat katsoneet naisen kutsumuksena olevan synnyttämisen ja imettämisen, ovat loistavasti kumotut, kun meillä tänään on ilo ilmottaa, että neiti Blanche Chappuis on suorittanut tutkinnon Zürichin yliopistossa valmistuakseen lääkäriksi."

— Minua ihmetyttää — sanoi Blanche, joka ei välittänyt tuontapaisesta vapautuksesta — että sitä pidetään niin merkillisenä, kun tyttö voi suorittaa ylioppilastutkinnon, josta tyhminkin poika selviää.

— Blanche on oikeassa — lausui eräs opettajatar. — Ja La Revue tekeekin hyvin oikean huomautuksen. "On ihmeteltävää", sanoo Revue, "että jokaisen tytön ylioppilastutkintoa meidän vanhoilliset toverimme tervehtivät voittona, samalla kun vaikeroidaan sitä, että kirjallinen köyhälistö lisääntyy, ja kun ylioppilastutkinto on tullut yläluokkaetuoikeudeksi, johon vain varakkaammilla on pääsy. Meidän naisylioppilaidemme tulisi kiittää kunniasta saada osakseen juhlia kuin ihmeet, sillä on häväistys heidän sukupuoltaan vastaan, ja se seikka, että vanhoilliset ainekset ottavat heidät suojaansa, osottaa että nämät odottavat heistä hyvää vahvistusta riveilleen. Kun tulee se päivä, jona ylioppilastutkinto muuttuu ja on sama kaikille luokille ja sukupolville, silloin me yhdymme riemulauluun."

— Kas vaan, — lausui Bertha-täti — siinä kuullaan edistyksen miestä. Tutkinto kaikille: sehän ei enää olisi mikään taito.

— Ei meidän tarvitsekaan erikoisia taitoja näyttää — vastasi
Blanche — ja minusta on Revue oikeassa.

— Vai niin, vai sellaisia opetuksia te nykymailman aikaan saattekin — sanoi Bertha-täti.

— Niin, nähkääs täti, emme me niitä saa Euklideesta emmekä Julius Caesarista, mutta kylläkin niistä huolimatta — vastasi Blanche, joka tunsi olevansa tavallista rohkeampi. — Niistä huolimatta, täti, sillä tutkintokirjoissa on vain yhdentekeviä asioita, tai tyhmyyksiä. Ajatelkaas, kuinka kaikki köyhät ompelijattaret, pesijättäret, työläis- ja talonpoikaisvaimot tuntevat olevansa nöyryytetyt, kun eivät ole voineet suorittaa samaa ihmenäytettä kuin minä, kiitos teidän anteliaisuudestanne. Vai tarkottaako täti, että kaikkien naisten olisi otettava ylioppilastutkinto? Miksei kaikkien poikain, kaikkien käsityöläisten, työmiesten, talonpoikien, konttoristien? Sehän on vain taloudellinen kysymys, ja kun on onnistunut saamaan jotain tietoa varakasten ystävien tai sukulaisten avulla, niin ei sillä ole kehuskeltava sanomalehdissä, sillä se kuuluu aivan samalta kuin ilmottaisi lehdessä, että on ollut varaa kyllin uuden samettipuvun ostoon.

— Pikku Blanche on käynyt niin filosoofiseksi — vastasi Bertha-täti — että hänen vanha tätinsä, joka ei ole saanut niin syvää tutkinto-oppia, tuskin voi vastata hänelle. Mutta pikku Blanche osottaisi syvää tietoansa käyttämällä kieltä, joka ei olisi niin täynnä rohkeutta, sanoisinko ylimielisyyttä. Sillä ihminen voi olla hyvin tietoviisas silti olematta sivistynyt. Sivistys ei ole kirjoissa vaan sydämessä. Sydämessä, Blanche pieni!

Blanche oli pahoillaan, kun oli loukannut, mutta häntä kiusasi halu käydä käsiksi tädin sotkuiseen todistustapaan ja vähän sitä selvittää. Mutta hän luopui, sillä hän ei tuntenut ansainneensa moitteita, päinvastoin, mutta täti oli niin täynnä kaunaa ja kiihkoa, ettei huomannut sitä milloin antoi itselleen korvapuustin.

Aterian aikana kohotti Bertha-täti lasinsa ja joi päivän voiton — kapitalin — kunniaksi ja hän toivoi, aivan kuin Blanche, että päivä koittaisi, jolloin kaikki naiset — mutta ei kaikki miehet! — suorittaisivat ylioppilastutkinnon, hän oli aivan varma siitä että nainen kerran oli suoriutuva voittajana taistelusta — luonnonlakeja vastaan! —, ja silloin saivat miehet nähdä…

Avoimesta salinakkunasta tunkeutui torvisoiton säveliä. Blanche tunsi sen hyvin. Ylioppilaat kulkivat Beau-Rivageen juhlimaan. Hän kuuli heidän saappaittensa kopinan katukiviä vasten. Eikä hän saanut pysytellyksi paikallaan, vaan riensi akkunan ääreen. Tuolla ne kulkivat, koko joukko liehuvin lipuin ja loistavin nauhoin. Olisipa hänkin saanut olla siellä muitten mukana! Puhua vapaita ajatuksia, laulaa täydestä sydämestä, kulkea näiden käsivarressa, tanssiakin kenties. Nyt he näkivät hänet! Liput laskeutuivat, lakit nousivat ja soiton keskeyttivät hetkeksi valtavat eläköönhuudot. Häneen vaikutti niin tämä tervehdys, kunnianosotuksena ei hän halunnut sitä pitää, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, mutta samalla tunsi hän sydämessään odan, raudat käsissään ja jaloissa siteet. Askelten kaiku hiljeni, mutta vielä näki hän tutun ylioppilaan kadulta heilauttavan lakkiaan, kuin kutsuisi tämä häntä, ulos, pois, heidän mukaansa iloon, vapauteen ja taisteluun. Kun Blanche oli jättämässä akkunan, näki hän kadun toisella puolen olevassa porttikäytävässä oppipojan seisovan saapaspari kädessä portin takaa katselemassa katoavaa nuorukaisjoukkoa. Poika katsoi pitkin, pitkin silmäyksin heidän jälkeensä, kuten tyttökin. On muitakin jotka vapautta janoovat, ajatteli tämä, kuin me naiset. Ja köyhäpukuinen nuorukainen hiipi esille porttikäytävästä jatkaakseen matkaansa, ilman että häntä huomasivat ne onnen lapset, jotka saattoivat hänelle kärsimyksiä tahtomattaan, tietämättään.

Ateria loppui ja vieraat menivät. Blanche sanoi olevansa väsynyt päivän mielenliikutuksista ja sulkeutui huoneeseensa. Kaikkein ensiksi siirti hän koulukirjat nurkkaan. Sitten istuutui hän kirjotuspöydän ääreen ja ajatteli. Mikä ihme, ajatteli hän, että tuo nyt on kestetty. Mitähän jos opettaja olisikin tehnyt kysymyksiä Espanjan vallanperimyssodasta, Liviuksen kolmannesta kirjasta, suhdeopista, saraheinistä, luuopista, saksan kielen prepositioneista, otaksumaväitteistä… niin olisi tämä päivä päättynyt häpeään! Mikä onni, että oli päässyt läpi, kuinka vähän omaa ansiota! Ja nyt oli häntä kiitetty tästä ihmetyöstä. Kiitoksen tästä sietäisivät kohteliaat tutkijat! Onnesta — ei kukaan! — Entä vapautus! Senhän pitäisi nyt tulla! Minkä muotoisena? Kemiaa, anatomiaa, enemmän latinaa, fysiikkaa! Mistä oli hän tähän saakka päässyt vapaaksi? Vähemmän tietämisen kiusasta moniin verraten! Se oli tosiaankin helpotus, mutta vähäinen, ja aivan toisellainen kuin hänen uneksimansa. Raikkaimmat ajatuksensa oli hän lomahetkinä ajatellut kirjain ulkopuolella. Ja yhtä lailla istui hän nyt vangittuna vartijat ovella, ja yhtä vangittuna siksi, kunnes pitkä kuusvuotinen kurssi oli lopussa ja hänen lääkärinä tuli lähdettäväksi toimeen, silloin — oli hän kai vapaa? Mutta kuusi vuotta! Siihen oli pitkä matka, mutta toivo oli kuitenkin! Nyt tuli kesä. Tätien mukana täyshoitolaan Interlakeniin. Siellä hän ainakin saa tavata ihmisiä, joita hän ei ollut koskaan tavannut kirjoista, sillä ne olivat niin varovasti kirjotetut, että elämän tosiolot tunnontarkasti salattiin. Tämä toive sydämessä meni hän levolle; ja hän nukahti pian.

Hän ei ollut pitkää aikaan nukkunut, kenties muutamia tunteja, kun heräsi. Kuu paistoi huoneeseen ja loi keltasia viivoja ja ruutuja lattialle. Hän kuuli laulua; heleän ilonen miesääni lauloi italialaista romanssia kitarin säestyksellä, ja säejakson lopussa yhtyi kuoro. Hän kuunteli makuullaan hetken. Miksi laulettiin näin myöhään kadulla? Ja kutkahan lauloivat? — Hän otti tohvelit jalkaansa ja meni uudinten luo. Tuolla kadulla seisoi ylioppilasjoukko, jonka hän tunsi lakeista. Ja hänen akkunaansa kohti olivat kaikkien kasvot kääntyneet. Laulajaiset! Hänelle? Epäilemättä.

Samassa tuli täti Mathilda yöpuvussa.

— Laske uutimet, lapsi, ja sytytä kynttilät! Sinullehan lauletaan.

— Entä Bertha-täti? — kysyi Blanche levottomana.

— Hän on nukkuvinaan — kuiskasi täti. — Joudu, he ovat jo laulaneet hyvän aikaa! — Uutimet laskettiin ja kynttilät sytytettiin.

Kun laulu vaikeni, makasi Blanche vuoteellaan mietiskellen. Nuo iloset pojat olivat huvitelleet illan ja nyt tarjosivat he hänelle jälkiruokaa, mitä heillä oli jälellä. Mihin menivät he sitten kitareineen ja puolikäheine äänineen. Ja miksi olivat he häntä juhlineet? Eivät he laulajaisia pitäneet muille ylioppilaille? Eivät, mutta häntähän juhlittiin naisena! Naisena! Siinäpä se! Oli siis jotain erikoista, jotain enempää, olla nainen? Luultavasti! Mutta, se oli sangen ikävää! Kenties oli se etu tai voitto? Voi olla. Hän muisti äskettäin lukeneensa uutisen aviomiehestä, jota tämän vaimo oli piessyt; mutta se oli esitetty pilajutun muodossa otsikolla "Kaikellaista." Miksi niin, kun hän oikeusuutisten joukossa oli otsikolla "Luonnotonta väkivaltaa" nähnyt juttuja miehistä, jotka olivat lyöneet vaimojaan? Eikö laki suojannut miestä, jos hän oli heikompi; kun laki suojeli naista, katsomatta oliko hän voimakkaampi; jonka huvittava juttu oli osottanut mahdolliseksi. Lakihan oli epäoikeudellinen! Oli siis joissakin tapauksissa edullista naisena olo, toisissa ei ollut. Sattuiko edullisuus tärkeämpiin tapauksiin? Kenties! Miksi oli Bertha-täti niin raivoissaan miehille ja nimitti heitä sortajiksi, jotka olivat kukistettavat? Niin, miksi? Ja hän nukahti!

* * * * *

Oli syksy jälleen, kun Blanche astui Zürichin Polyteknikon kemialliseen laboratorioon. Hänet vei töiden ohjailija suureen saliin, jossa hän sai haltuunsa pöydän, laatikoita, osastoja, pulloja ja rasioita kaikenvärisine aineineen. Kaasuletku lamppuineen ja vesiletku sekä huuhdevati. Kokoelma koeputkia, keitinpulloja, alustoita, retortteja, suppiloita, kankia, siivilöitä, puhallinputkia, näpittimiä. Keskellä salia oli suuri savupiippu katoksineen, vetoluukkuineen ja kaasuliekkeineen, joiden määränä oli poistaa vahingollisia höyryjä. Kaikki oli uutta ja salaperäistä. Täällä oli muotoja, joita ei tapaa jokapäiväisessä elämässä. Keitinpullon vanha muoto johti mieleen keskiajan kullantekemisen, koeputki lääkärin pimeän huoneen ja pullojen sisältö rohtolain salaisuudet. Kromihappoinen kali loisti kuni auringonlasku; rikkihappoinen kuparioksidi oli sininen kuin Lac Leman, ja arsenikkihappo kimalteli kuin huurre koivun oksilla.

Pitkään siniseen esiliinaan puettuna kävi hän tutkimaan luonnon salaisuuksia ja katsomaan miltä luomakunta sisältäpäin näytti. Ohjailija, jonka oli tänä päivänä auteltava häntä tolalle, tuli hänen luokseen ja alkoi ilman muuta ohjauksensa. Hän puhui tyyneellä, kuivalla äänellä, olematta kohtelias tai epäkohtelias. Hän tarttui Blanchen käteen kuin pihteihin ja opetti tätä pitämään koeputkea oikein. Kehotti pitämään kaasuhanan hyvin suljettuna, kun liekkiä ei käytetty, ja muistutti hyvin puhdistamaan huuhdevadin, kun työtunti päättyi. Sitten meni hän muihin saleihin.

Hän oli ensi mies, joka ei ollut kohtelias Blanchea kohtaan, ja tästä tuntui kuin olisi häntä nöyryytetty. Mutta se kai johtui ohjaajan tiedollisesta ylemmyydestä, ei muusta.

Ylt'ympäriinsä muiden pöytien ääressä seisoi ylioppilaita työssä. Hänen tullessaan olivat he nauraneet, jutelleet ja laulaneet, mutta nyt he hiljaa kuiskailivat keskenään. Mutta Blanche kuuli, mitä he sanoivat, sillä hänen hermonsa olivat uuden aseman takia jännityksessä.

— Minkä näköinen se on? — kuului kuiskaus erään pöydän takana.

— Ruma! — tuli toisaalta vastaus.

Blanchesta tuntui epämieluisalta. Kuka kysyi, olivatko he, herrat, rumia vai kauniita, kemiaa opiskellessaan? Oliko hän nyt sitten todella ruma? Hän katsoi suureen lasipalloon joka kiehui väkiviinaliekin yllä. Hän näki soikeat kasvonsa ja voimakkaan nenänsä, mutta niin sekavana lasin kuperan muodon takia, että ei saanut mitään oikeata arvostelua. Mutta näitten herrojen mielestä oli hän ruma. No, eipähän hän siitä välittänyt!

Kun hän oli suorittanut ensi kokeensa, tahtoi hän näyttää sitä ohjailijalle saadakseen hänen hyväksymisensä. Tämä ei ollut huoneessa. Menisikö häntä hakemaan? Ei, hän ei halunnut mennä yli lattian näitten herrain keskitse. Oli paras odottaa. Sillä aikaa aukoili hän kaikkia pulloja ja laseja haistellen niitä. Sitten pesi hän pari koeputkea ja sai rikkihappoa sormilleen, jotka mustuivat.

Ohjailija tuli. Blanche otti koeputkensa ja näytti sitä kuin kiitosta hakien. Mies katsoi häneen kuin lapseen ja sanoi: Sepä kävi sievästi. Ottakaa nyt toinen! — ja niin meni hän. Blanche ei ollut tyytyväinen tuohon. Häntä kohdeltiin ylimielisesti. "Sepä kävi sievästi." Olisi sanonut: hyvin hyvä, neitiseni! Olihan hän ylioppilas eikä mikään koulutyttö.

Kotiin tullessaan täytyi Blanchen kertoa yksityiskohdissaan mitä aamupäivänä oli tapahtunut. Bertha-täti purasi huultaan, mutta sanoi vain: kateutta!

Illalla oli Aeskulapilla, lääketieteen ylioppilaitten yhdistyksellä, kokous ja Blanche oli pitkäin keskustelujen jälkeen saanut luvan mennä sinne, mutta kello kymmenen piti hänen olla kotona.

Kello seitsemän astui hän Brasserie Nuss ravintolaan. Hänen täytyi mennä läpi ison salin päästäkseen yksityishuoneeseen, missä kokous pidettiin. Sali oli täynnä tupakoivia ja juovia miehiä, lattia kostea eikä paikka näyttänyt houkuttelevalta. Toisellaiseksi oli hän kuvitellut sen ilosen tyyssijan, missä tiesi herrain kernaasti iltojaan viettävän. Hän tuli kokoushuoneeseen. Ei kukaan ottanut häntä vastaan, ei kukaan auttanut hänen vaatteitaan pois, kuten ennen tanssiaisissa. Huone näytti ikävältä, herroja istuskeli siellä täällä salaa poltellen sikarinpätkiä, jotka he vastenmielisesti heittivät nurkkaan hänen astuessaan sisään. Nauru vaikeni ja keskustelu pysähtyi. Oven takaa katseli häntä kaksi ylioppilasta kakkulain läpi. Sama kuiskaus kuin ennen laboratoriossa, — onko se kaunis? — Vastaus: ruma kuin hitto! —

Puheenjohtaja ei ollut vielä tullut. Kukaan ei siis noussut häntä vastaanottamaan eikä hän tuntenut ketään. Hän astui lopulta perälle. Laimeita kumarruksia, istualta. Yleiseen vaiettiin. Blanche katsoi ympärilleen ja huomasi olevansa ainoa nainen. Hän istuutui tyhjälle tuolille, mutta kukaan ei paikkaansa jättänyt.

Vihdoin tuli puheenjohtaja. Hän tervehti todellakin, mutta sanomatta mitään kohteliasta. Sitten tuli viisi tyttöä. Ne tarkastettiin heti ja yksi havaittiin kauniiksi. Blanche yritti lähetä niitä, mutta likelle ei päässyt.

Asiain käsittely alkoi. Vaaleja toimitettiin; pykäliä luettiin. Sietämätöntä Blanchen mielestä. Sitten pidettiin esitelmä: kehitysteoriasta. Se oli Blanchelle uutta, mutta karkeata. Puhuja vertasi ihmisiä elukoihin, ja kuitenkin oli Jumala luonut ihmisen erityisesti kuvakseen ja eläimet ihmisen hyödyksi. Esitelmänpitäjä väitti, ettei hevosta oltu luotu ratsaaksi eikä vetojuhdaksi, sillä Noak ei ratsastanut eikä ajellut. Kameli näytti syntyneen satula selässä, mutta niin ei ollut asian laita; kyttyrä ei ollut mikään satula, ja yksikyttyräinen kameli näytti päinvastoin olevan luotu niin, että kaikki ratsastus kävisi mahdottomaksi. Tämä kaikki tuntui Blanchesta "ilkeältä." Sitten loppui virallinen puoli.

Noustiin ja käyskenneltiin lattialla. Herrat imeskelivät sytyttämättömiä sikareita ja tilasivat olutta. Tarjoilija kuljetti edestakasin haarikoita. Naurunremahdus kuului sieltä täältä eri ryhmistä, mutta aina salavihkaisten silmäysten seuraamana. Nuo viisi tyttöä istuivat kuin tanssittamatta jääneet naiset kemuissa ja Blanchen mieli oli masentunut. Tämä oli ikävää. Hän huomasi, että herrat olivat kiusaantuneet; tunsi olevansa vihamielisten voimien ympäröimänä. Herrat vainusivat kilpailijoita ja naiset vaanivat kiistatovereitaan. Herrat eivät katsoneet puolestaan uskaltavansa mitään keveätä lähentelemistä, koska se voitaisi selittää sievistelyksi, ja he tiesivät, että naisasianaiset eivät tahdo tietää olevansa naisia. He olivat tulleet tänne nimenomaan sillä ehdolla, että heitä kohdeltiin vertaisina. Niin, mutta tässä yhdenvertaisuudessa oli jotain nöyryyttävää; Blanche tunsi että alemmuus tuli yhdenvertaisuuden mukana; ja varmaankin oli entinen suhde hauskempi. Sitten ihmetteli hän sitä, ettei kukaan herroista tarjonnut naisille mitään. Mutta kukinhan tilasi olutta itse, todellakin, ja olihan hyvin sopimatonta vieraiden herrain tarjota vieraille naisille mitään.

Blanche, joka tunsi olonsa yhä kiusallisemmaksi, rohkasi lopulta mielensä ja kysyi toisilta tytöiltä eivätkö nämät aikoneet juoda mitään. Häneen kohdistui hämmästyneitä katseita ja kuului terävä vastaus: Juoda? Olutta? Hyi! Yhä ahdistavampaa. Puheenjohtaja, joka oli puhunut hieman kemiasta naisten kanssa, lähetti nyt esille herran toisensa jälkeen puhumaan; fysikkaa, latinaa, kaikellaista mikä ei lähennyt sievistelyä. Tytöt huomasivat herrain "suorittavan palvelusta" ja kävivät yhä nyrpeämmiksi. Mutta kaunis tyttö oli tehnyt nopean keikahduksen keskustelussa ja puhetoverinsa kanssa siirtänyt sen inhimillisemmille aloille. Hän oli sen takia pian kolmen herran ympäröimä ja nauraen jatkoivat he ilosta keskustelua. Mutta silloin vetäytyivät toiset tytöt sivuun ja seurasivat katkerin ilmein mokomaa arvotonta esiintymistä. Tuo kaunis tyttö unohti lopulta asemansa siihen määrin, että tilasi suuren haarikan olutta. Silloin kävi häntä ympäröivä ryhmä yhä taajemmaksi, ja vastustus uunin luota, johon toiset tytöt olivat vetäytyneet, yhä pistävämmäksi. Näistä tuli äkkiä hyvät ystävät ja heidän keskensä syntyi hyvin vilkas keskustelu, joka keskeytyi joka kerran kun joku herra läheni.

Alkoi olla ukkosta ilmassa, ja uunin luona lataantuva sähköpatteri kävi uhkaavaksi, sillä jokainen yritys herrain taholta keskustelulla johtaa pois sähköä sai vastaansa töytäyksen, joka heitti hänet takasin. Tuo kaunis tyttö oli siirtänyt taistelun toiselle, juuri pelätylle ja kielletylle alueelle, ja siksi oli hän voittanut.

Saadakseen sähkön johdetuksi pois otti puheenjohtaja haarikkansa kolautti pöytään ja rykäsi alkaakseen humoristisen puheen.

— Toverit — alkoi hän. —

Syntyi hiljaisuus ja naiset höristivät korviaan kuullakseen tämän uuden puhuttelutavan, joka ei muistuttanut entistä "hyvät naiset ja herrat."

— "Lapsuudessamme opetettiin meille että nainen luotiin miehen kylkiluusta ja että mies oli siis olemassa ennen naista; siksipä saattoikin Mooseksen kirjain tuntematon tekijä — joka, jos nyt eläisi, luultavasti saisi oikeusjutun niskaansa, koska kehottaa moniavioisuuteen — syystä käskeä naista olemaan miehelle alamainen, sillä Aatamihan oli Eevan isä, ja Eeva siis Mooseksen lakikirjan 4:nen pykälän mukaan velvollinen kunnioittamaan isäänsä. Nyt on tiede kumminkin osottanut meille, että nainen oli olemassa ennen miestä. Ensi solu oli nainen, sillä se yksin piti sukua yllä. Jättäen sivuun kauniiden kukkain epäsäännölliset elintavat käyn käsiksi elukoihin, alkaen alimmista lopettaakseni korkeimpaan — ihmiseen. Nilviäisten kesken tapaamme vielä Hermeksen ja Afroditen, niin sanoakseni, yksilöitymättöminä; eikä miestä vielä ole olemassa. Aatami ei ensi kertaa esiinny paratiisin yrttitarhassa vaan meren syvyydessä meille vanhastaan tuttujen kierrejalkaisten joukossa, jossa hän elää loiselämää pienenä surkeana elukkana, sidottuna erottamattomilla aviositeillä monta vertaa suuremman ja voimakkaamman Eevan kylkeen, niin että hän pikemmin tuntuu olevan jonkinlainen kylkiluu, joka pistää esiin — anteeksi — naaraasta, heittääkseen kumoon koko brittiläisen pipliaseurateorian naisen luomisesta. Mutta me jätämme alemmat eläimet kohotaksemme korkealle, korkeammalle. Vielä hyönteisten kesken on äiti edelleen luonnollisessa korkeammassa asemassaan: hän on muurahaisten ja mehiläisten kuningatar. Hän on valtijatar: kanta-äiti, sillä vain hänen kauttaan on mehiläispesä pesä ja muurahaiskeko keko, yhteiskunta yhteiskunta. Mutta työtä tekevät jäsenet eivät ole koiraita; työnteon ja itsenäisen yksilöelämän kunnia tulee hänen osakseen paljoa myöhemmin. Työmuurahainen on surkastunut, hedelmätön naaras, joka hankkii ruokaa, rakentaa kekoa, käy sotia ja kasvattaa poikaset. Nainen siis ensin oli sotilas! Koiraat — anteeksi sanontatapa — eivät vielä ole vapautuneet. He ovat epäitsenäisiä raukkoja, joiden ainoana surullisena velvollisuutena on tulla sellaisten lasten isiksi, joita eivät saa nähdä, — ja kuolla! Askel ylemmäksi ja olemme kalojen asteella. Koiras on vapautunut ja alkanut yksilöllisen elämän. Hän on jo aateloitu lasten kasvattajaksi ja sen kautta on hän orja. Askel ylemmä — ihannetta kohti — ja me olemme ylhäällä ilmassa lintujen luona. Koiras on työläinen, sotilas ja puoliso. Naaras on vapautunut ja kytkenyt hänet rakkauden siteillä. Työ on jaettu, ja nisäkästen kesken jatkuu työnjako jonkun verran vaihdellen, sillä kehitys ei käy suoraan kuni jana ei nopeasti kuin salama, mutta sen taiteviivaa noudattaen. Ja niin olemme tulleet enkeleihin, tarkotan ihmisiin. Raakalaiskansain kesken on miehen alistettu asema, kuten sitä kutsutaan, vielä kukoistuksessaan. Nainen istuu kotilieden ääressä ja hoitelee lapsia, peseskelee astioita, mikäli niitä on, ja laittaa ruokaa, jos sitä laitetaan. Mies ajetaan metsiin tappamaan eläimiä, hankkimaan ruokaa. Ja siihen nämät tyytyvät. Mutta muutamissa heimoissa näkyy vielä jälkiä, taka-askeleita eli atavismeja, kuten me oppineet niitä nimitämme, vanhemmilta aikaissukujen ajoilta. Sadut ja historiankirjottajat kertovat entisajan amatsoni valtakunnista. Ne ovat muurahaiskekojen johdannaisia. Naiset tulevat omillaan toimeen, käyvät sotaa, elättävät itsensä ja lapsensa, ja miehet kutsutaan vain kerran vuodessa. Sellaiset ovat olot afganeilla, missä mies on naisen omaisuutta, ja dahomeilla, missä naiset hallitsevat ja sotivat. Sivistyneitten kansain keskuudessa, tullaksemme omiin oloihimme, on työnjako sukupuolten kesken ollut noin sangen erilainen, enimmäkseen riippuen yhteiskunnallisista oloista. Köyhien kesken tekevät molemmat työtä, mies kovempaa, sillä naiset eivät vielä ole vaatineet pääsyä hiilikaivoksiin ja metsätöihin. Perhe oli alkujaan yhteisomistuksellinen yhdyskunta. Omaisuus oli perheen, ja kun mies yksin oli velvollinen elättämään vaimoa ja lapsia, ei naisen tarvinnut saada perintöä, eikä saanutkaan, koska omaisuutta perheen omana ei saatu siirtää tyttären naimisen mukana toiselle perheelle. Tässä todistelussa on aukko, mutta sen kajautan kiini, muutoin saisimme katsahtaa syvälle omaisuuden, pyhän omistusoikeuden salaisuuksiin, ja sen kätken toiseksi kertaa.

"Perheeksi nimitetty yhdyskunta tarvitsi toimitsijan. Naisella oli kotiaskaroimiset lasten kanssa, lapset olivat ymmärtämättömiä, siksi otti mies tämän vaivaloisen toimen, ja niin tuli hän näennäisesti peräsimeen. Mutta ylempien s.o. työtä tekemättömien luokkien keskuudessa, missä rappeutuminen vähitellen on alkanut levitä, on ilmennyt joitakin oireita. Nainen on pitänyt kuningatarasemaansa alennuksena ja haluaa työmuurahaiseksi: palata muurahaiskekoon. Siitä seuraa luonnollisesti miehen alentuminen herraksi taas. Nyt kysyn: menemmekö tässä taapäin vaiko eteenpäin? Onko nainen oikeassa halutessaan ottaa alkuperäisen valtansa takasin, onko mies tällöin oikeutettu tekemään vastarintaa? Minä arvelen, että ei kukaan ole oikeassa nykyisin. Luulen naisvapautuksen olevan ennenaikaisuutta, tulleen liian aikaisin, sillä me olemme uuden yhteiskunnallisen kehityskauden kynnyksellä: se ei tule muistuttamaan mehiläiskekoa eikä dahomelaisia, ei teiriparvea eikä lammaslaumaa, mutta sisältää kaikista näistä otettuja opetuksia. Kuinka pitkälle työnjako menee uudessa yhteiskunnassa, sitä emme tiedä, mutta varmana voimme pitää, että se ei tule menemään yli sukupuolten luonnollisten rajain, sillä nyt on ihmiskunta, minusta näyttää siltä, saanut takasin terveen järkensä, ja järki se on luontoa.

"Hyvät naiset, minä käännyn teidän puoleenne teidän nais-ominaisuutenne takia, ja sillä kunnioituksella, jolla aina olen katsonut ylöspäin naiseen, mitä kunnioitusta ei ole vähentänyt teidän aikeenne kohottaa raskasta taakkaa miehen hartioilta ja jakaa hänen kanssaan työt; te, hyvät naiset, olette astuneet ensi askeleen miehen vapauttamiseksi, ja siitä minä sukupuoleni puolesta teitä sydämellisesti kiitän!"

Kaunis tyttö nauroi ja herrat myös, mutta uunin luona oli hiljaista, kiusallisen hiljaista. Ja pian noustiin sieltä päällystakkeja ottamaan. Kuni merkin saatuaan ryntäsivät herrat esille auttaakseen naisia, mutta nämät kiittivät selvin elkein osottaen etteivät tarvinneet apua. Pukeuduttuaan vetivät he käsineet käsiinsä ja loivat pitkiä silmäyksiä salin perälle, jossa tuo kaunis tyttö istui. Mutta tämä ei ymmärtänyt mitään, joi vaan olutta ja nauroi. Blanche, joka tunsi hänet, piti velvollisuutenaan kohteliaisuuden vuoksi huomauttaa hänelle, että toiset tytöt menivät. Vai niin, menkää te — vastasi hän — ja he menivät. He kulkivat läpi savuisen ravintolasalin, jossa heitä röyhkein silmin katseltiin, ja pääsivät kadulle. Siihen he pysähtyivät odottamaan raitiotietä. Sattumalta tuli Blanche katsahtaneeksi taakseen. Hän kuuli sisältäpäin laulua ja pianonsoittoa. Hän astui akkunan luo ja näki verhon vieritse suoraan huoneeseen: sikareja ja tulitikkuja kaikkien käsissä, ilosia ilmeitä, laulua ja soittoa ja keskellä muuatta ryhmää seisoi Louise (se oli kauniin tytön nimi) ja hän poltti. Tuo pisti sydämeen. Nyt niillä oli hauskaa! Nyt! Ja Louise oli yksin herrain keskellä. Miten siveetöntä! Miten huono tyttö! Mutta hänellä oli hauska, hänellä, kaikissa tapauksissa!

Kun Blanche tuli kotiin istui Bertha-täti raporttia odottaen. — Oliko hauskaa! — Hauskaa! Hirveän ikävää! Ja herrat olivat epäkohteliaita. — Tupakoivatko? — Eivät, mutta joivat olutta ja pitivät epäsiveellisiä puheita. Puheenjohtaja oli verrannut naisia soluihin, ja nilviäisiin, kaikkeen! — Vertasiko elukoihin? — Vertasi, ja puhui asioista joita voi lukea kirjoista, mutta joita ei puhuta muualla kuin luennoilla.

— Mitä oli hän puhunut? Sopimattomia? — Niin, melkeinpä. Ja sitten lähtivät tytöt, mutta Louise jäi.

— Yksinkö? — Yksin, ja sitten hän poltti! — Poltti yksin! Tästäpä otetaan kiini — sanoi Bertha-täti. Ja sitten otti hän selkoa yksityisseikoista.

Blanche meni levolle. Hänellä oli paljon mietittävää. Miksi oli ilta ollut ikävä? Miksi olivat herrat jäykkiä, epäkohteliaita ja vihamielisiä? Mitä se sillä puheellaan tarkotti? Se uneksittu vapaus oli siis siinä, että sai nähdä kohtelijaat seurusteluherrat läheltä, vartioitta! Eivät kenties olleetkaan niin kiltit kuin miltä koittivat näyttää. Mutta Louisea olivat he kohdelleet aivan kuin tanssiaisissa on tapana. Niin toisellainen oli tuo todellisuus kuin kuvittelut! Niin toisellainen. Mutta sittenkin, Louisella oli hauskaa!

Seuraavana aamuna pukeutui Bertha-täti ja lähti valituksille tiedekunnan esimiehen luo. Professori oli onnettomuudeksi karski suorasuu, jonka ruma tapa oli sanoa mitä ajatteli, ja täti taas onnettomuudekseen kuvitteli että professori oli sivistynyt henkilö, jonka tuli tietää mitä puhui.

Täti ei tietenkään tullut professorin vastaanottoaikana. Mitä hän semmoisesta välitti! Hänen täytyi, kun oli kyseessä akatemian kunnia ja nuorison menestys. Vihdoin pääsi hän sisälle. Esitti asiansa ja selosti tuon puheen. Professori katseli häntä kuin uutta lajia ja vastasi vihdoin:

— Mitä se minuun kuuluu?

— Mitäkö se kuuluu teihin?

— Mitä se sitten teihin kuuluu?

— Mitä? Mitä? Nuorison siveyshän oli vaarassa?

— Miten niin? Puhukaa! Mitä on tapahtunut? Puhuja on verrannut naisia soluihin (se oli valhe mukamas!). Pahempi olisi, jos hän olisi verrannut näitä enkeleihin! Uskoiko neiti Jumalan pyhään sanaan? Tietysti. No. Tuo puhuja oli sanonut, että nainen oli valtijatar ja mies orja. Sehän oli kohteliaasti sanottu! Tahtoiko neiti kuulla mitä raamattu sanoi: Sinun tahtosi pitää miehesi alle annettu oleman ja hän on oleva sinun herrasi! Eikö ollut oikein! — Ei ollut! — Mitä? Neitihän on vapaa-ajattelija, kun kielsi Jumalan pyhän sanan? Eikö muka kieltänyt!

Täti tunsi olevansa revonsaksissa. Hän puisteli niskaansa ja yritti pyörtyä. Mutta professori jatkoi: — Kivulla pitää sinun synnyttämän lapsia! Oliko neiti täyttänyt tämän Jumalan käskyn? — Ei, ei tahtonut! — Vai niin, hän kapinoi Jumalan pyhää lakia vastaan! Mutta asiaan! Herrat eivät olleet tupakoineet, eivät käyttäytyneet sopimattomasti, he olivat olleet neidin kanssa samaa mieltä raamatun opeista, että ne olivat järjettömät, ja muuten — mitä heitä huvitti tehdä yhdistyksissään, se ei liikuttanut sivullisia. Mitä se neitiin koski, jos Louise neiti piti oluesta tai tupakoi? Tupakkaa ei kieltänyt siviililaki eikä siveyslaki. Monet eukot nuuskasivat. Ja kaikki akat kadehtivat nuoria tyttöjä, jotka huvittelivat — varsinkin herrasseurassa. Joka ei siellä viihdy, älköön menkö, pakkoa ei ole, ja sen, joka kanteli mitä siellä tehtiin, saisi suoraan ajaa ulos! Niin oli asia! Ei ollut kellään oikeutta tunkeutua suljettuihin seuroihin! Mitä oli heillä siellä tekemistä? "Se kunnioitus, mitä ollaan velkapäät naiselle osottamaan?" Mitä kunnioitusta ollaan velkapäät miehille? Ei mitään? Sen kyllä näki! Muutoin ei tunkeuduttaisi luvattomaan aikaan ihmisten kotiin eikä juostaisi juoruilemassa! Muuten! Mikseivät tytöt perustaneet omaa yhdistystä? Mitä! Ei ollut niin hauskaa, kai! Pyysi anteeksi mutta oli lähdettävä luennoimaan! Oli yliopiston luennoitsija eikä poliisikonstaapeli.

Tämä kohtaus vaikutti sen, että täti perusti naisasiayhdistyksen, eikä Blanche enää päässyt kokouksiin. Naisyhdistyksessä hän sai käydä ja siellä vietti hän hirveitä iltoja. Zürichissä olo, jolta hän oli niin paljon odottanut, kävi yhä sietämättömämmäksi. Keskeymätön vartioiminen, loppumattomat läksyt: lisää Rooman keisareita, lisää kuninkaita ja kuningattaria, lisää filosofiaa. Milloin tämä loppuisi? Ja loppuisiko koskaan? Mitä uutta se tutkinnon suoritus tuo? Vapautta? Ei, silloin alkaa uusi orjuus. Ajurin lailla on oltava valmiina palvelemaan ensimäistä, joka kutsui; talosta taloon, joissa tervehditään ihmeidentekijänä samalla kun itse tiesi kuinka vähän tehdä voi. Entä vapaus? Uskalsiko hän seurustella miehen kanssa, jos piti tämän seuraa parempana kuin naisen (kuten arveli tulevan käymään)? Ei suinkaan, sillä silloin horjahtaisi hänen arvonsa; hoidokkaat vieroisivat häntä ja hänet sysättäisi yhteiskunnan ulkopuolelle. Eikö mitään pelastuskeinoa? Kyllä yksi! Mennä naimisiin! Rouvilla oli oikeus asua yhdessä miehen kanssa, syödä saman pöydän ääressä, maata samassa sängyssä, seurustella miesten kanssa mielin määrin, kulkea yksin kaduilla! Mutta, — mutta löytyi.

Rouvat söivät toisten leipää, valvoivat toisten taloutta, pitivät huolta toisten liinavaatteista ja väittivät yleensä olevansa orjattaria. Semmoiseksi ei Blanche halunnut tulla. Ei siis vapautta sielläkään?

Hän seisoi eräänä päivänä laboratoriossa muuatta yhdistyskoetta yrittämässä. Se oli vaikea ja vaati suurta tarkkuutta. Hän oli tätä varten saanut siirtyä syrjäiseen keittiöön paremmin selviytyäkseen. Hän oli ottanut naamarin silmilleen ja toimittanut voimakkaan vedon suojukseen, jossa laitos oli, sillä kloorikaasu oli vaarallinen. Hän taivutti lasiputken sulatuslampun liekissä, ripotti hietaa alustaksi, sekä laitteli johtoja ja varastoja loppumattomiin.

Ohjailija, jonka kanssa ei ollut puhunut sen kuuluisan illanvieton jälkeen, kulki huoneen läpi. Kasvot naamion peitossa tunsi Blanche uhmaista halua puhutella tätä. Häntä oli näet kohdeltu kantelijana tädin professorikäynnin jälkeen, eikä kukaan ollut häntä lähestynyt.

Hän tahtoi puhdistautua. Mutta ohjailija oli myös ajatellut alkaa keskustelun.

— Onko hauskaa seisoa keittiössä? — kysyi tämä pistävästi.

— Sietää tämän, mutta aviomiesten keittiössä ei liene yhtä hauskaa — vastasi Blanche.

— En minäkään luule keittäjättärien pitävän tointaan hauskana seisoessaan aviovaimojen keittiössä — vastasi mies. — Rouvat taitavat olla kiperiä.

Blanche punastui naamion alla. Tädin vakiintuneen puheenparren että rouvat ovat keittäjättäriä, oli vasta-aineen kirpeä happo liuentanut hajalle.

— Te ette enää tullut kokouksiin? — alkoi taasen mies.

Blanche ei vastannut.

— Teidän mielestänne oli siellä ikävää? — jatkoi toinen. — Tahdotteko tulla toiseen seuraan, jossa ei ole ikävä! Tuletteko mukaan venäläisten luo?

Blanche oli kuullut puhuttavan venäläisistä niin paljon, että hänen uteliaisuutensa heräsi.

— En luule tätini sallivan, — sanoi hän aivan lapsellisesti.

Mies hymyili.

— Miksei täti sallisi? Olisiko siinä mitään vaarallista? Olisiko uusien raikkaiden ajatusten kuuleminen niin vaarallista?

— Ei — vastasi Blanche. — Mutta venakot kuuluvat olevan niin — vapaita!

Mies hymyili taas ja katsoi häntä silmiin.

— Ettekö tekin tahtoisi olla vapaa?

Blanche tunsi tuon lausuneen julki kaiken hänen kaihonsa, kaiken hänen pyrkimyksensä. Ja sen lausuja näytti kykenevältä auttamaan häntä kahleiden murtamiseksi.

— Kyllä — sanoi hän — minä tahtoisin olla vapaa. Ah, vapaa!

— Kas niin! Tulkaa mukaan huomena!

— Niin, — mutta täti!

— Valehdelkaa!

Blanche vavahti. Tuo mies, joka näytti olevan itse kunnia ja totuus, tuo mies kehotti häntä valehtelemaan!

— Eikö valehteleminen ole kunniatonta?

— Ei aina! Jos murhamies, jonka aikomukset tunnen, kysyy minulta tietä uhrinsa luo, niin näytän väärän tien ja valehtelen ilosin mielin.

— Mutta eihän täti ole murhamies!

— Ei, vaan murhaajanainen! Ettekö tunne hänen myrkkyään, joka paraikaa syöpyy teidän vereenne! Hänen vihansa, hänen kostonsa, joka teidän on täytäntöön pantava, virtailee teidän suonissanne, sitä vetävät sisäänsä teidän keuhkonne, se herpasee teidän hermostonne! Oletteko vapaa? Te syötte tämän vampyysin leipää, jota ette työllänne ansaitse, te olette hänen palkkaamansa kostaja, te olette myyneet sielunne kuten toiset naiset myyvät ruumiinsa. Mikä pakottaa teitä tälle uralle? Velvollisuudenkotunne ihmisveljiänne ja sisarianne kohtaan, halu käsitellä siivottomuuksia, henkiä sairashuoneiden ilmaa, kuulla valitushuutoja, lähteä liikkeelle kesken uniaan, suoraan aterialta? Ei, vaan kosto! Ketä tarkottava? Jonkun tädin hyljättyä rakastajaa? Tarvitaanko teitä lääkärinä? Tarvitaanko viittäkymmentä prosenttia nykyisistä? Luuletteko reseptinsepustajista olevan puutetta? Oh, ne polkevat toisensa maahan eiväkä voi auttaa lainkaan. Miksi rupeavat venakot lääkäreiksi? kysytte te! Niin, eivät ne tee sitä reseptejä sepustellakseen, eivät siksi että pääsisivät menemästä naimisiin, he rupeavat lääkäreiksi samasta syystä, kuin kiillotustyön tekijät menevät tehdastöihin, rikkaat tytöt palkollisiksi; siksi että ihmissuvun suurempia vaurioita päästäisi parantelemaan, jotta lääkärit kerran tulisivat tarpeettomiksi, kun tiedon tasanen jako tekee kaikki terveydenhoitajiksi.

Blanche oli kuin sähkökoneessa virran kokooja; hän otti vastaan kaiken, mitä tuo kipinöivä mies heitteli ympärilleen, mutta samalla kertaa tunsi hän täytyvänsä töytästä tätä rintaan. Hän oli tyhjä ennestään, ja nyt tahtoi tuo täyttää hänet sielunsa yltäkylläisyydellä. Silmät leimusivat ja miehekkään voimakkaat kasvot olivat kuin totuus itse sanoessaan: valehtele! Blanche haki hänestä kohtaa, johon saisi haavan pystymään ja voisi riisua hänen aseensa, ja tuossa juuri oli se kohta. Korkeana ja kirkkaana seisoi tuo mies hänen edessään, korkeampana kuin hän tahtoi myöntää, ja hänen täytyi saada tämä kaadetuksi. Ja kuitenkin tahtoi Blanche nähdä hänet suurena, voimakkaana, sinä tukena, jota etsi, vapauttajana. Hän tunsi vaistomaisesti, että vapauttajasta voi tulla vallitsija; hän haki tätä ja työnsi pois luotaan. Vihdoin sanoi hän: te saarnaatte jesuiittain oppia.

Mutta mies, joka tunsi tuollaiset temput, oli heti valmis vastaamaan:

— En, sitä en saarnaa. Jesuiitan salaisuus on vääräin johtopäätösten vetämisessä; hän suorittaa korttitempun sanoilla ja te ällistytte. Hän sanoo silloin: tarkotus (hyvä tai paha) pyhittää keinot. Minä sanon: se pyhä, suuri, kaunis, johon te pyritte, se tarkotus pyhittää keinot. Alhainen tarkotusperä tekee kaikki keinot epäpyhiksi. Te olette kuin koralliolento, joka on tarttunut vanhaan runkoon, olkaa varuillanne, ettette kasva siihen kiini ja kivety! Uusi siveysopin sääntö, joka oli uusi silloin kuin Montesquien sen lausui, kuuluu: "Jos tietäisin jotain, mikä olisi hyödyksi minulle itselleni, mutta vahingoksi perheelleni, niin karkottaisin sen mielestäni; jos tietäisin jotain, mikä olisi hyödyksi perheelleni, mutta vahingoksi isänmaalleni, koettaisin unohtaa sen; jos tietäisin jotain, mikä olisi hyödyksi isänmaalleni, mutta vahingoksi Europalle tai ihmiskunnalle, pitäisin sitä rikoksena!" Itsekkyys, tämä ihana lahja, joka itsesäilytysvietin nimisenä antaa kaiken elollisen elää, on myös kehittyvä, ja se on juuri ottamassa pitkän askeleen lähimmäisrakkautta kohti. Tämä rakkaus on ensin ilmestynyt rakkautena lapseen, siitä perhe. Mutta perhe on aste, joka meidän on jätettävä taaksemme, ja kehityttävä yhteiskunnaksi. Te olette vielä sukusiteissä. Tuo oli vain taloudellinen laitos. Tempautukaa irti suvun ahtaista mehiläiskennoista, parveilkaa, ja rakentakaa itsellenne oma pesä; jättäkää suvut pikkuharrastuksineen ja erillisine itsekkyyseloineen, ja eläkää koko sukupolvea varten.

Blanche näki seinäin väistyvän, ovien avautuvan määrättömiin etäisyyksiin; tuon miehen puhe vaikutti kuni kosteus ja lämpö vanhoihin kylmässä kauan olleisiin siemeniin. Hän tunsi olemuksensa itävän ja pian oli kuori ponnahtava hajalle! Mutta silloin valtasi hänet ihmeellinen halu ponnistella tätä sielua vastaan, joka tahtoi hedelmöittää hänen sieluaan. Hän pyristeli kuin perhonen, pyrkien pakoon, pakoon puolisoa, joka ajoi häntä takaa, ja jonka suuteloissa hän tunsi kuoleman olevan, kuoleman hänen yksilöllisyydelleen samana hetkenä kuin oli antava elämän suvulle.

— Miksi puhutte minulle kaikkea tätä? Miksi tuhlaatte minulle kaikki nämät sanat? Mitättömälle vieraalle tytölle! — kysyi hän.

— Sen olette jo arvannut! — vastasi mies; — mutta jos tahdotte kuulla minun sanovan sen, niin tulkaa huomisiltana minun mukanani venäläisten luo!

Hän tarttui Blanchen käteen. — Te tulette? Eikö niin?

— Tulen varmasti — vastasi tämä eikä voinut muuta.

Kun Blanche istui kotona päivällispöydässä, tunsi hän salaisuutensa olevan muurina hänen ja tätien välillä. Side oli poikki kulutettu. Hän tunsi omaavansa jotain, mitä ei ollut saanut heiltä. Hänen omiansa olivat hänen uudet ajatuksensa, hänen salaisuutensa. Hän ajatteli sitä, kuinka heikko tämä side oli ollut. Se ei ollut rakkauden side, sillä hän ei heitä rakastanut, näitä vanginvartijoitaan, — se oli raa'an edun side. Hän tarvitsi heitä kuten köynnös tukeaan, kuten loiseläin elättäjäänsä. Hän odotti kuulevansa veren puhuvan, mutta se oli vaiti. Ei omantunnon otaa, ei varottavaa ääntäkään. Kaikki vanha luhistui alas kuni huonosti liimatut seinäpaperit, ja hän tunsi kasvavansa. Nyt vasta tunsi hän vapauden ensimäisten siiveniskujen löyhyttävän vilvotusta hänen hehkuville poskilleen; ei ollut yksin ruumis ollut siteissä, henki oli ollut!

* * * * *

Blanche tuli aikaisin kohtauspaikalle, Bauschänzlin puistoon. Lunta sateli kevyesti, hiljaa ja järvi oli mustana puiston edustalla. Hän oli hyvin kiihtynyt, ja kun jalkansa sattui kuiviin lehtiin, sävähti hän, mutta lunta tuli taajaan, taajaan, niin että hänen askeltensa kaiku lakkasi pian kuulumasta. Hieta karahti vielä jossain paikoin, mutta lumi vaienti pian senkin. Hän tunsi joka askeleella astuvansa uutta rataa, tuntemattomia kohtaloita kohti, mutta ulospäin kävi kulku. Mihin? Hän tunsi rikkovansa sopimusta! Hän oli myynyt vapautensa näille vanhoille naisille, ja nämät antoivat hänelle elämisen välineet tämän vapauden vastineeksi. Nyt lakkautti hän maksunsa, voiko hän edelleen ottaa heiltä vastaan mitään? Asia oli siis pohjaltaan taloudellinen pulma. Vain se jolla oli olemisen välineet oli vapaa, kaikki muut olivat orjia. Salainen viha alkoi kasvaa noita vastaan. Jos Blanchella olisi itsellään ollut korkoja, niin olisi hän ollut vapaa. Miksi siis huusivat kansat vapautta, kun heiltä puuttuivat korot! Vapaus ilman korkotuloja oli mahdoton. Hän juoksi kotoa, koulun vankilasta, yliopiston vankilaan, lääkärintoimen, yleisön suosion vankilaan. Kaikkialla vankiloita. Ja kun vapauttaja, voimakas mies tuli katkasten hänen kahleensa, niin avautui siten vain tie uuteen, hyvin muurattuun vankilaan, jonka kuolo yksin voi avata. Hän ei voinut ratkaista arvotusta. Voisiko tuo mies, jolla oli vastaus joka kysymykseen, voisiko hän ratkasta?

Lumi pölähteli voimakkaan jalkaparin polkiessa, ja kuului miehen voimakas henkäys; tämä seisoi Blanchen rinnalla ja otti hänen kätensä kainaloonsa.

— Paha omatunto? — sanoi hän. Se rauhottuu kyllä. Korsikalaisella, joka on jättänyt murhaamatta sukunsa vihamiehen, on myös paha omatunto. Sovinnainen omatunto syyttää murhan laimiin lyömisestä. Pois se!

Ja hän vei Blanchen mukanaan. Tämä astui yhtä jalkaa, ja kätensä lepäsi niin luontevasti hänen käsivarrellaan.

— Onko sinne pitkältä matkaa? — kysyi Blanche.

— Kaupungin ulkopuolella — sanoi Emile; — venäläiset eivät pidä kaupungeista!

Ja he kulkivat valkeitten peltojen välitse, mäkiä ylös, viinitarhojen vieritse ja tulivat Alppikahvilaan, joka oli pienessä puutalossa lehti- ja havukuusten keskellä. Se näytti somalta ja kodikkaalta; ei ollut se ravintola, jossa joutilaat ihmiset tappavat aikaa, vaan tien vierellä majatalo, jossa väsynyt matkamies saa lepoa ja virkistystä.

He nousivat ulkoseinän puuportaita yläkuistille, jota akkunan läpi loistavat tulet valasivat. Heidän pudistellessaan lunta jaloista ja vaatteista, tuli ulos muuan herra, joka lausui heidät tervetulleiksi kuni vanhat ystävät. Tämä oli suuri tumma mies, kasakkapää leveillä hartioilla. Hän puristi Blanchen kättä lämpimästi kuni sisaren, otti hänen päällysvaatteensa ja vei hänet saliin. Se oli vanhanaikainen huone, matalan puukaton orret näkyvissä. Korkeitten puuseinustojen yllä oli kuvattuna alppimaisemia karhunajoineen, ja siellä täällä seinälamppuja, joiden kiiltävät metallikilvet heijastivat valoa. Keskellä huonetta oli pitkä pöytä, jonka ympärillä istui parikymmentä herraa ja naista teetä juomassa ja polttelemassa paperosseja, suuren välkkyvän teekeittiön poristessa keskellä. Suuren kaappimaisen, penkeillä varustetun, vihreän kaakeliuunin takassa paloi komea pyökkivalkea.

Kun Blanche tovereineen astui sisään, nousivat kaikki puristamaan heidän käsiään. Tytöt suutelivat Blanchea poskelle ja tekivät tilaa hänelle. Lämmin kotoinen ilma tuulahti häntä vastaan eikä se tehnyt samaa kylmän synkkää, kapakkamaista, vaikutusta kuin Brasserie Nuss. Ei vihamielisyyttä, ei kilpailua eikä kateutta tuntunut vallitsevan ja Blanche oli heti kuin kotonaan. Herrat olivat naisille kohteliaita ilman sievistelyä, ja naiset ottivat kiitollisina ja ystävällisesti heidän kunnianosotuksensa vastaan. He polttivat paperosseja, mutta ei heidän tukkansa ollut lyhyt eikä nenillä sinisiä silmälaseja; he olivat miellyttäviä liikkeissään eivätkä koettaneet jyrkillä käänteillä ja sanoilla matkia miehiä. He puhuivat vakavasti ja ilman väärinkäsityksen pelkoa, sillä he olivat kaikki samalla sivistysasteella, ja vaihtoivat mielipiteitä toisiaan opettamatta. Blanchelle tarjottiin teetä ja tarjottavat olivat yhteiset. Tämä tuntui hänestä miellyttävämmältä kuin se, että kukin itse tilasi, jolloin huoneessa juoksentelivat tarjoilijat. Hänelle ojennettiin myös paperosseja, mutta hän kiitti. Naisten tupakoiminen ei häntä häirinnyt, sehän oli tapa heillä, eikä tavallinen ole loukkaavaa, vaikka se Länsi-Europassa tavatonta olikin. — Paul Bestuchew — alkoi oliivinvärinen tyttö, joka tänä iltana oli puheenjohtaja — Bestuchew on pyytänyt saada puhua tänään. Mutta ei enempää kuin puoli tuntia, isäseni!

Bestuchewiksi nimitetty lykkäsi tuolinsa irti pöydästä, otti taskustaan muistiinpanolipun ja ryypäten kupistaan alkoi istualtaan:

— Aion puhua Kaikkein Pyhimmästä.

— Et suinkaan uskontoa tarkota? — kysyi muuan punaparta.

— Eehei — sanoi Paul. Semmoisesta ei puhuta! Ei, minä puhun siitä mikä on pyhääkin pyhempi.

Kaikkein pyhin.

Yhteiskunnan lapsuusaikana, ennenkuin työnjako oli luonut ylä- ja alaluokan, oli maa kaikkien äiti. Heimo omisti alueensa jakamattomana tai paistatti sen arvalla pelto-osuuksiin, määräajaksi käyttöä varten omistusoikeudestaan luopumatta. Sellainen kommunismi vallitsee vielä venäläisessä mirissä eli kyläkunnassa, ja meidän isänmaallamme on noin neljäkymmentä miljoonaa laillista kommunilaista. Se seikka, ettei onni silti viihdy musikka-parkamme majassa, riippuu muusta ja sitä yritetään nyt auttaa. Kun nyt voittava yläluokka otti haltuunsa alkuperäisin yhteisen maan, s.o. varasti, julistettiin samalla varkaus pyhäksi. Varastettu omaisuus tuli yläluokalle pyhäksi; mutta alaluokka, joka ei osannut seurata esimerkkiä ottaen takasin varkauden kautta menettämäänsä, sai maksaa uusia veroja vankiloita varten. Pyhyyden synty ei siis ollut ihan eheä.

Kuitenkin tehtiin tuohon anastettuun omaisuuteen nähden yhä useammin takasinmaksuvaatimuksia. Pyhyys kasvoi. Nyt saa ampua keisaria otsaan, kieltää Jumalan hyökätä siveysopin kimppuun ja kuitenkin pysyä valtion suojassa kuten me Sveitsissä, mutta — jos käymme omaisuuteen käsiksi, luovutetaan meidät kotimaan tuomioistuinten haltuun. Omaisuus on siis tullut pyhemmäksi kuin tsaari, kuin siveys, kuin Jumala.

Mutta aika on rientänyt edelleen ja paula on vedetty yläluokan kaulaan. Meidän aikamme on nähnyt kolme suurta hyökkäystä julistettavan laillisiksi; perustuslaillisen, keisarillis-kuninkaallisen ja eduskunnallisen hyökkäyksen omaisuutta vastaan. Yksi oli kuten tunnettua maaorjuuden lakkautus Venäjällä (maaorjathan olivat omaisuutta), toinen, neekerien vapautus Amerikassa (neekerit olivat omaisuutta ja siis pyhiä), kolmas, jota joka päivä näemme silmiemme edessä, on nimeltään pakkoluovutus. Minun isälläni oli maatila ja hyvin kaunis puutarha, jota hän rakasti. Hän oli kasvattanut itse joka puun, joka pensas oli hänen ystävänsä. Hän ei tahtonut myydä sitä mistään hinnasta, sillä hän rakasti sitä kuni elävää olentoa. Muutamana päivänä tulee rautatieyhtiön insinööri ja kaataa puut, repii pensaat juurineen pois.

Isä itki ja kirosi. Insinööri sanoi että maa oli pakkoluovutettu ja isä saa maksun semstvolta. Isä ei halunnut myydä puutarhaansa, eikä siis maksua pyytänyt. Silloin otettiin.

Nämät suuret esimerkit ovat järkyttäneet omaisuuden pyhyyttä. Ei niin käsittäen kuin tulisivat tulevaisuuden ihmiset noudattamaan tämän valtion esimerkkiä; he päinvastoin antavat. Mutta siihen pääsemme vasta silloin kun kaikki ovat käsittäneet, mitä etua on siitä, ettei omista mitään, jonka huomena voi menettää, ja että kaikki omistavat, mitä eivät voi menettää.

Mutta minä tahdon nyt vain tarkastaa omaisuuden "siveellistä" puolta, joka kenties on kaikista enimmän vaikuttanut yhteiskunnan epäsiveelliseen tilaan.

Omistuksen käsite ja tunne on tunkenut sielunelämämme läpi on täyttänyt itsekkyytemme. Yksinpä ajatuksemmekin ovat tulleet ahneutemme esineiksi. Oppinut hautoo keksintöään saadakseen siitä kunniaa eikä ihmiskunnalle hyötyä, keksijä rientää ottamaan patentin ehkäistäkseen ihmiskuntaa saamasta hyötyä hänen työstään; pappi, Herran palvelija, taistelee leipäpaloista ja korkeista viroista, kulkevatpa monet lautanen kädessä kirkossa kuten kahvilain laulajattaret, joka ei estä heitä sanomasta, että Ingersoll suorittaa suurtyötään rahojen takia. Kansanedustaja, jonka valtiopäivillä on sanottava totuus, epäröi kaksikin kertaa ennen kuin sanansa sanoo, sillä taustalla irvistävät hänen velkojansa; sanomalehtimies, jonka on iskettävä kirves lahonneen puun juureen, kiemurtelee kuin mato ennen kuin iskee, sillä hän näkee vaimon ja lasten niskat alla. Vaimon ja lasten takia! Kuinka monta tahtoa on murtunut, kuinka monta sielua vuotanut verta näiden takia! Mies on perheyhdyskunnan omaisuutta, maaorja, elättäjä, ja siksi — miten kavalaa — on yläluokka antanut hänelle äänioikeuden ja näennäisen hallitusvallan, sillä he tietävät että hänellä ovat kahleet kintuissa. Kuinka paljoa vapaampana selviäisikään nainen julkisessa elämässä, hänellä kun on taloudellinen tuki takanaan! Mikä on hänen voimansa, se on miehen heikkous. Siksi on naisen asema vapaampi kuin miehen, ja siksi on hän rohkeampi. Mieshän antaa kauppiaan petkuttaa itseään eikä viitsi nostaa meteliä päästäkseen hankkimasta itselleen vihamiestä; mutta nainen astuu suoraa päätä sisään ja heittää huonon tavaran lurjusta päin silmiä.

Mutta omaisuuskäsite on hiipinyt pyhimmillekin alueillemme, pyhimmille siksi että luonto on ne luonut. Nuorukainen luo silmänsä tyttöön; hän miellyttää tätä, heidän sielunsa rakastavat toisiaan, mutta puuttuu pieni seikka, joka on pääasia: onko nuorukaisella rahoja? Ei! Silloin saa hän mennä! Lapsia, joiden tulisi olla yhteiskunnan omaisuutta, pidetään vanhempain yksityisomaisuutena, ja on heidän tarkotuksenaan pieninä huvittaa näitä lepertelyllään, hyväilyillään, ja tullessaan vanhemmiksi tuottaa "kunniaa", mikseipä myös rahoja. Puolisot, jotka ovat vannoneet "kuuluvansa" toisilleen, alkavat pitää toisiaan omaisuutenaan.

Vielä muutamia sanoja omaisuuden huonosta, mutta siksi juuri vaarallisesta esikuvasta, rahasta.

Raha on runoa, kaunista omistajalle, mutta näennäistä kuni kaikki kaunis! Se on huono arvonmittari, sillä se ei mittaa arvoa. Tänään saa tynnyrin vehnää louisdorilla, huomena vain puoli. Se ei mittaa hyötyä eikä arvoa, sillä pullo kapviiniä, joka maksaa louisdorin, ei arvoltaan vastaa vehnätynnyriä. Sillä nauttiessani tuota vehnää on sieluni vapaa, vapaa elatushuolista, kenties kuukauden päivät, jonka ajan sieluni voi työskennellä, mutta pullo kapviiniä huumaa minut muutamiksi tunneiksi ja sitten panee minut orjuuteen.

Raha on vaarallinen arvonmittari, koska se esiintyy niin pienessä koossa, että silmä ei huomaa siinä piilevää hyötyä. Tuhat francia kullassa pöydällä ei anna oikeata käsitystä arvosta, mutta tuhannen francin viljat säkeissä, ne minä näen. Siksi olikin ensi raha karjaa, latinaksi pecus, pecuniae. Kun lapsi saa lantin, saa hän sen makeisia ostaakseen! Se on surkea erehdys, sillä lapsi oppii siten pitämään rahaa nautinnonvälineenä.

Pahinta rahassa on sen valheellisuus. Se sanoo olevansa jo löytyvien hyötyaineiden edustaja. Se ei ole totta. Ei ole olemassa niin paljon hyötyaineita kuin kultaa. Ja kulta on hyödytöntä. On nähty pankkien menevän kumoon, kun ovat panneet liikkeeseen enemmän paperia kuin kultaa löytyi, mutta niin kauan ne pysyivät pystyssä kuin papereihin luotettiin. Ajatelkaas päivää, jona järkähtää usko kultaan, kun ei enää saada hyötyaineita hyödyttömällä kullalla. Se nähtiin Pariisin piirityksen aikana. Kaupunki oli täynnä kultaa, mutta kukaan ei sitä halunnut, vaan kaikki tahtoivat ruokaa, mitä ei ollut, siksi oli kulta hetkeksi arvoton. Arapialainen, joka löysi pussillisen helmiä erämaassa, oli yhtä köyhä kuin pariisilainen piirityksen aikana.

Mutta paljon on hyötyaineita liikkeessä, vaikkakin niin harvat niitä tuottavat. Markkinat ovat viljaa täynnään, samalla kun puoli miljoonaa ihmistä on nälässä. Vika on tuotteiden jaossa. Ja rahan sekä väärän rahan, paperien, on syy sekä pitkälle viedyn työnjaon. Kun itseapu tulee periaatteeksi, kun yksityisomaisuus muuttuu yhteisomaisuudeksi, kun käsivarsia käytetään ruoan tuottoon teollisuusylellisyyden asemesta, silloin on puute poissa! Työskennelkäämme siis opettaaksemme ihmisille, mitä etua on yksityisomaisuuden poistamisesta! Nyt on kai puolituntinen kulunut, sisko pieni!

Sitten oli keskustelua. Kun oli useita ensikertalaisia, kehotettiin heitä tekemään vastaväitteitä.

— Minä väittäisin — alkoi Anna — että jos kaikki mailman aarteet jaettaisi, niin kukin ihminen saisi viisikymmentä centimiä, eikä sillä kukaan autettua tulisi.

— Tuo väite — on numero yksi rekisteröittyjen "vanhain väitteiden" joukossa. Sisar panee nyt muistiin vastauksen: Jos Vanderbiltin, Stewartin ja Astorin kolme miljardia dollaria jaettaisi maan puolelletoista miljardille asukkaalle, saisi jokainen kaksi dollaria eli kymmenen francia. Jos nyt otaksumme, että vain Europa ja Amerika olisivat jakamassa, niin saisivat näiden puoli miljardia asukasta kaksitoista dollaria päätä kohti eli kuusikymmentä francia. Kuudellakymmenellä francilla voi puuseppä hankkia työkaluja, kalastaja verkon, soutaja veneen, kaupustelija rihkamaa, tointa hakeva uudet vaatteet, ja niin edespäin. Se jako ei siis olisi niinkään hullu, vaikka se kohtaisi vain kolmea omistajaa, ajatelkaa sitten kaikkien rikkauksien jakoa. Mutta nyt minä itse, kun tunnen vastaväitteet, jatkan, niin tulevat ne järjestyksessä. Siis: väite numero kaksi. Jos maa jaettaisi klo 8 aamulla, olisi se viekkaimpain ja voimakkaimpain hallussa klo 12. Vastaus: sangen todenmukaista. Siksi ei olekaan kukaan sosialisti keksinyt sitä typeryyttä, vaan jotkin heikot vanhoillisaivot. Ei näet ole kysymystä mistään jaosta, sillä juuri nykyinen "jakohan" (sellainen, että parikymmentä henkilöä jakaa keskenään Englannin maaperän) on poistettava. Valtio on vähitellen pakkoluovuttava kaiken maan, joka onkin valtion oma, valtio kun voi tehdä velkaa. Ja sitten ei valtio saa koskaan enää jakaa! Onko selvä? Väite numero kolme. Darwinin kannattajiksi tunnustautuvain sosialistien ei pitäisi hyökätä perintöoikeuden kimppuun, sillä elintarpeitten periminenhän olisi hyvänä keinona rodun jalostamiseksi. Seis nyt! Sellaisen omistaminen, mitä ei ole tuottanut, saattaa rodun rappeutumaan. Katsokaa vanhoja kuningas- ja aatelissukuja. Kaikki, jotka eivät työtä tee, kuolevat luonnollisen kuoleman, kun yli mailman pula syntyy. Huonoin perintö, minkä voit lapsellesi antaa, on omaisuus, silloin kun omaisuus on lakannut olemasta työn väline ja on muuttunut nautinnon välineeksi. Väite numero neljä (me tunnemme ne kaikki, kuten sisar kuulee!) Ihminen ei, jos perintöoikeus lakkaa, tuota enempää kuin mitä tarvitsee. Vastaus: se onkin tarkotus. Sen kautta lakkaakin kapitalin kokoominen yksiin käsiin, ja liikatuotanto, joka aiheuttaa pulia. Ja, jättääksemme loput ensi kertaan, kun jokainen joka ei saa jättää perintöä lapsilleen, perintöä, jonka holhojat ja perijät useimmin tuhlaavat, perintöä, joka voi menettää arvonsa, palaa, hukkua maanjäristyksessä, silloin antaa kukin lapselleen parasta: kasvatuksen! Niin, voimakkaat käsivarret ja terveen sielun. Silloin eivät pojan pyhiä tunteita isän kuolinvuoteen ääressä likaa häpeälliset peruajatukset, sellaiset kuin: miten hyödyllistä on että tuo rakastettu on hyvä ja menee tiehensä; ja kuoleva on tunteva kuinka suloista on jättää jälkimailmalle voimakas, hyödyllinen ja hyvä kansalainen, samalla kuin hänen omaisuutensa menee kaikkien, siis pojankin hyödyksi, joka sen kautta on tunteva kuuluvansa koko luomakuntaan mikä sovinnossa nauttii jokaisen yksityisen työllään sille hankkimia hyvyyksiä. —

Asian käsittely päättyi. Teekeittiö porisi ja uusia kupillisia tuota tuoksuvaa juomaa tyhjennettiin. Vakava ohjelmanosa oli ohi, ja nyt piti virkistäydyttämän leikillä. Emile otti esille kitarin ja lauloi. Sitten sysättiin pöydät nurkkiin ja tanssittiin. Jonka jälkeen nautittiin kevyt ateria. Tunnit kuluivat sydämellisen ilon ja hilpeyden vallitessa. Huviteltiin kuni vallattomat lapset, tietäen että vakavia asioita oli kyllin ja ettei turhaan tarvinnut luopua ilosta.

Kävi myöhäiseksi ja Blanchen täytyi lähteä. Emile seurasi.

Ulkona oli ilma seestynyt ja kuu loisti järven ja alppien yllä.
Blanche tarttui Emilen käsivarteen ja he kulkivat vaieten rinnakkain.

— No oliko hauskaa tänä iltana? — kysyi Emile.

— Oli hauskempaa kuin koskaan ennen — vastasi Blanche. — Mutta sanokaa minulle yksi seikka. Ovatko nämät nuoret ihmiset naimisissa, salaa?

— Miten niin?

— Hm! Minusta ne olivat niin, kuinka nyt sanoisin, läheisiä.

— Kyllä ne ovat naimisissa, salaa.

— Vihityt? Väliaika.

— Ei, eivät vihityitä — sanoi Emile.

Blanche sävähti. —

— Mihin seuraan olette vienyt minut?

— Naineiden ihmisten seuraan.

— Mutta ei vihittyjen?

— Teidän tätinne oli naimisissa, mutta ei vihitty.

— Tätini?

— Niin, sillä hän oli siviiliavioliitossa. Vihkiminen on myöhäinen keksintö, joka tuli tavaksi vasta neljännellä vuosisadalla, pakolliseksi neljännentoista jälkeen, ja vapaaehtoiseksi vallankumouksen aikana.

Blanche mietti.

— He asuvat siis yhdessä?

— Eivät — sanoi Emile. — Ei tarvitse rakastavain asua samoissa huoneissa, kuluttaa samoja huonekaluja eikä syödä samoilta lautasilta. Siviililakikaan ei sitä vaadi.

— Te puolustatte pahetta?

— Sitä pahetta, ystäväni, joka on tuottanut teidät, minut ja meidät kaikki mailmaan, sitä pahetta, jolle pappi vihkimisessä pyytää jumalan siunausta, sitä pahetta, jonka seurauksia nuorten vanhemmat ikävöiden odottavat, ja jonka seuraukset ovat ihmisen korkein ilo, niin sitä!

— Te puhutte niin omituisesti! — sanoi Blanche.

— Mutta oikeassa olette!

He astelivat vaieten edelleen, ja olivat pian kaupungissa.

— Mitä täti nyt sanoo? — sanoi Blanche. — En pääse siitä ajatuksesta, että on kunniatonta ottaa hänen leipäänsä täyttämättä sopimusta.

— Hänen leipäänsä? Mistä hän on sen saanut? Onko hän sen työllään koonnut? Ei, hän ei ole koskaan tehnyt työtä. Hän on perinyt sen isältään, kauppiaalta, joka sai tuloja tarjonnasta ja kysynnästä s.o. toisten puutteesta.

— Toisten puutteesta?

— Tietysti. Kun viljaa on kyllin s.o. puutetta ei ole, laskee hinta; kun puute tulee s.o. kun kysyntä on suuri, nousee hinta. Itsestäänkö? Ei, vaan kauppias kohottaa hintaa ja käyttää hyväkseen ihmisten hätää. Tämä on kaunis laki, taloudellinen laki! Tukkukauppias määrää 1,200 fr. apulaisen palkkaamiseen. Hän ilmottaa paikan haettavaksi. Jos siihen on vain yksi hakija, maksaa hän 1,200 fr., sillä hän pelkää muuten jäävänsä ilman. Jos on kaksikymmentä hakijaa, niin tarjoo hän 1,000 fr., jos taas hakijoita on viisikymmentä, antaa hän 500 fr. Hän yksinkertaisesti käyttää hyväkseen toisten puutteenalaista asemaa. Kuka on säätänyt sen lain? Juuri sen lain perustalla on teidän tätinne sattunut saamaan korkoja! Kuinka monen puute onkaan ollut kokoamassa näitä korkoja, kuinka monen nälkä ja kärsimykset! Nyt on teidän hyvitettävä nämät isäin pahat teot palvelemalla kärsivää ihmiskuntaa — korvausta vastaan tietysti. Te määräätte gentianaa vatsatautiin, jonka ovat aiheuttaneet epäsäännölliset ateriat, ja otatte 4 fr. sairaalta, ja apteekkari, teidän liittolaisenne, ottaa francin kasvista, jota ilmaseksi kasvaa mäillä, ja puoli fr. pullosta, sillä lasitehtaan on myös pysyttävä pystyssä. Kaunis elintehtävä on siis edessänne! Sen sijaan että antaisitte 6 fr. köyhälle lihan ostoon, otatte 6 fr. siitä, että hänen on ostettava apteekkarin etuoikeutettua gentianaa, joka ei ravitse, ja jota sairas voisi itse poimia, jos hiukankin tuntisi sairaanhoitoa! Mikä jalo elintehtävä — harjottaa laillista humpuukia!

— Mutta tehän revitte tulevaisuuteni hajalle! Sanokaa toki, miksi venakot sitten rupeavat lääkäreiksi?

— Paljastaakseen sen surkeuden; saadakseen nähdä nuo väärät kortit, ottaakseen selville eivätkö sairauksien syyt ole köyhyydessä tai ylellisyydessä, hyveessä tai paheessa, tutkiakseen mitä mahdollisuuksia on tautien ehkäisemiseksi niiden parantamisen sijaan! Määrätkää lihaa ja voimakasta olutta verettömille gentianan asemesta, niin saatte kuulla, mitä he sanovat. — Mutta nyt olemme kotona! Tapaamme huomena Schäzlissä? Jatkaaksemme tätä pakinaa?

— Kyllä — sanoi Blanche. — Miksette te voi tulla mukaan seisoa vierelläni ja puhua puolestani, kun minä nyt valehtelen tädille?

— Niin, miksen? — sanoi Emile ja meni.

* * * * *

Seuraavana iltana kävelivät Blanche ja Emile Bauschäzlissä taas ja kuu loisti yli järven.

— Mitä on rakkaus? — kysyi Blanche ja nojautui Emilen käsivarteen.

— Se on salaisuus, jonka proosallista ratkaisua te ette vielä siedä kuulla! Me olemme niin valhetta täynnä, että totuus on meille vastenmielinen.

— Mutta sanokaa nyt, sanokaa kumminkin, puhumatta soluista!

— En osaa! — Sanokaa kuitenkin! Sanokaa mitä se ei ole.

— Se ei ole kauneutta, sillä te ette ole kaunis; se ei ole neroa, sillä te olette tuskin terävä; se ei ole hyvettä, sillä käsitykset siitä asiasta ovat niin epävakaiset; se ei ole tahdon lujuutta, sillä te olette heikko; se ei ole joukko hyviä ominaisuuksia; se on ilmiö, ei muuta. Minä rakastan teitä, vaikka ette ole kaunis, ette sukkela, ette voimakas. Minä rakastan teitä, vaikka järkeni varottaa minua teistä, minä rakastan teitä, vaikka en ihaile teitä. Minä voin joskus kuvituksissani antaa teille joukon ominaisuuksia joita teillä ei ole, mutta — mutta sitten tulee terävä järkeni ja vetää viivan kaiken yli, mutta tosiasia pysyy kuitenkin yhtä hyvin — minä rakastan sinua, siksi että — rakastan sinua! Kuvasi on valokuvattuna silmäni pohjaan, niin etten voi nähdä mitään esinettä näkemättä sitä sinun kuvasi kautta; kun minä katselen koesiiviläni saosta, näen sinut; kun katson kelloa, näen sinut osottajain lomassa; kun näen naisen kadulla muuttuu hän sinuksi! Kun näen sinut itsesi, näen täydellisimmän, sinun piirteesi muuttuvat säveliksi ja saattavat hermoni (sieluni kielet, anteeksi!) sopusointuun; sinun käyntisi katseleminen tekee minut onnelliseksi, ja katseesi juovuttaa minut! Olen miltei varma siitä, että jos minut nyt lyötäisi kuoliaaksi ja heti suoritettaisi ruumiinavaus, näkyisi mikroskoopin kautta kuvasi verkkokalvolla, joka keuhkosolussa, sydämen joka kudoksessa, selkäytimessä; joka verihiukkanen kuvastelisi sinua ja joka aivo- (anteeksi) solu toistaisi mikrofoonina sinun ääntäsi, sinä lemmitty!

Hän syleili Blanchea ja puristi häntä lujasti rintaansa vastaan.
Tämän turkiskaulus hipasi pehmeästi hänen suutansa ja hän suuteli
Blanchea otsalle.

— Meidän on mentävä kihloihin — sanoi Blanche äkkiä ja työnsi häntä luotaan.

— Me olemme kihloissa — sanoi Emile.

— Niin, mutta täti…

— Mitä se häneen kuuluu? Hän ei ole sinun naittajasi.

— Mutta hän antaa minulle leivän.

— Se on totta! Ja siksi! Rakkaudelle on muuten kätkeytyminen ominaista. Tätä nimitetään kainoudeksi. Minusta tuntuu julkealta näyttää sellaista mitä ei ole nähtävä ja mikä ei koske muita kuin meitä kahta! Rakastatko minua, Blanche?

— Minä rakastan sinua! Mutta siksi, että olet minua voimakkaampi, että annat minulle uusia ajatuksia, siksi että voit minua kantaa kun väsyn, siksi että sinulla ovat ne ominaisuudet, jotka minulta puuttuvat.

— Sinähän olet itsekäs, Blanche! Panettelet itseäsi! Sinä rakastat minua omanvoiton pyynnöstä. Siksi että saat jotain minulta, että sinulla on hyötyä, tukea minusta. Onneksi olen köyhä, muutoin luulisin sinun rakastavan minua rahojen takia.

Blanche oli pahoillaan.

— Hyi millaista leikkiä sinä lasket — sanoi hän.

Ja niin he erosivat.

* * * * *

Seuraavana iltana kävelivät he Schäzlissä jälleen. Ja kuu oli vähenemään päin.

— Oletko kuullut että edustajakamari on juuri säätämässä lakia aviottomain lasten perintöoikeudesta? — alkoi Emile.

— En, mutta eipä se tule liian aikasin.

— Liian aikasin ja liian myöhään, kuten kaikkinaiset puolparannukset. Ajatteles kuinka monta valtaistuimen perijää on kämpivä esiin, niin monta kruununprinssiä ja prinsessaa! Muuten on tuo kauniimmin tarkotettua kuin nerokasta. Isyyttä ei voida koskaan todistaa; äiteydestä vain voi olla varma. Mutta nainen ei ole saanut ansaitsemisvälineitä käsiinsä, siksi täytyy hänen saada joku mies orjakseen. Niin on hän tehnyt ikimuistoisista ajoista saakka; mutta orjuus on aina turmellut orjanomistajaa, siksi on nainen turmeltunut, itsekäs, ja lähipitäin mahdoton yhteiskuntaan. Hän on pysähtynyt perheasteelle. Koettamalla nyt vapauttaa miestä itse työtä tekemällä esiintyy nainen kilpailijana, ja liikatäydet työmarkkinat tulevat veriseksi leipätaistelun kentäksi, jossa sukupuolet esiintyvät vihollisina. Tämä hajottaa yhteiskunnan ja kenties edistää kenties viivyttää uuden yhteiskuntajärjestyksen syntymistä. Uusien perintölakien säätäminen, kun perintö tulee poistettavaksi, ei ole mikään edistysaskel. Aviottomain ja aviolasten erotuksen voi vain uusi yhteiskunta poistaa, kun valtio ottaa kaikki haltuunsa.

Blanche kävi hajamieliseksi ja tahtoi puhuttavaksi muusta. Lumi oli sulanut, ilma oli märkä ja kävely tuntui ilkeältä; järveltä puhalsi raaka, kostea tuuli.

— Ei tämä ole hauskaa, — sanoi Blanche.

— Ei, hauskempaa olisi istua lämpimässä huoneessa, jossa olisi matot lattialla — sanoi Emile. — Miten pääsemme siihen saakka?

— Meidän täytyy mennä kihloihin — sanoi Blanche.

— Ja istua sisällä tädin luona puhumassa pahaa miehistä. Emme koskaan enää saisi puhua mitä ajattelemme, keskenämme, vaan kohteliaisuudesta olisi keskusteltava hänen kanssaan.

— Sitten on kai mentävä naimisiin! Emile oli vaiti.

— Niin, kylläkin — sanoi hän. — Meidän on mentävä naimisiin. Emme me elämänikäämme voi kulkea pimeässä kadulla. Mutta sinun urasi?

— Se kai ei silti häiriinny?

— Ehkei. Tai häiritsee se meitä. Herra lähtee ulos aamulla. Palaa päivällä. Onko rouva kotona? Ei, hän on kaupungilla. Rouva tulee kotiin iltapäivällä. Onko herra kotona? Herra on toimessa. Sitten tapaavat he ehkä jonain iltana. Takkavalkea leiskaa, lamppu luo valoa. Nyt tarinoidaan. Kello soi, rouvan on lähdettävä sairaskäynnille. Ja sitten ei taas tavata sillä herra nukkuu, kun rouva tulee kotiin. Siitä tulee piilosilla oloa eikä koskaan oikein saa tavata toisiaan.

— Mutta jos minä jätän tämän uran? Ei minulla, suoraan sanoen, ole mitään halua sille!

— Niin, sitten saat istua kotona, ja minut tapaat ateriain aikana!
Miten sitten järjestämme asiat?

— Miksi sinä kysyt? Sinunhan piti vastata, kun minä kysyin.

— Tulevaisuus vain voi vastata! Tulevaisuus yksin voi antaa vapautta; nyt olemme kaikki orjia, ja aina yrittäessämme kihnuttaa kahleitamme poikki saamme rangaistukseksi kovennusta vankeuteemme. Hyvästi. Kello lyö! Vanginvartijat odottavat.

* * * * *

Zürichissä oli suuri meteli. Polyteknikon edustalla ylioppilasryhmiä puhelemassa. Kaduilla ja ravintoloissa joukottain ylioppilaita, kaikki keskustelivat. Venäjän hallitukselta oli yliopiston rehtorille tullut kirjelmä, jossa käskettiin ilmottamaan ylioppilaille kumpaakin sukupuolta jotka säännöttömällä elämällään olivat tuottaneet häpeää kansalleen, mutta tahtoivat pysyä Venäjän kansalaisina, että heidän oli heti palattava kotimaahan. Sen johdosta oli toimeenpantu tutkimus ja monta ei-venäläistä ylioppilasta sekotettu juttuun sekä erotettu.

Erotettujen joukossa oli Emile Suchard, töiden opastelija kemiallisessa laboratoriossa. Tämä teki sitä kiusallisemman vaikutuksen, kun miehestä yleensä pidettiin ja tiedettiin sekin, että hän harjotti opintojaan eläen toimensa tuottamalla pikku palkkiolla. Emile istui aamulla huoneessaan kirjeitä kirjottelemassa. Ei omaisilleen, sillä semmoisia ei hänellä ollut.

Hänen purtensa oli tuhoutunut. Uusi oli rakennettava. Kun tutkinnot vielä olivat kesken, oli ainoana keinona hakea paikka jostain teknillisestä tehtaasta. Mutta mistä?

Ovelta kuului koputus. Sisään astui Blanche. Punasena, itkussa.

— Tästä saat minut! Täti tietää kaikki! — sanoi hän ja heittäytyi itkien sohvalle.

— Mitä tietää täti? — vastasi Emile.

— Kaikki.

— Että olet ollut venäläisten luona?

— Niin!

— Että olemme tavanneet toisiamme puistossa?

— Niin!

— Enempää ei hän voi tietää, sillä enempää ei ole tapahtunut. Mitä teemme?

— Matkustamme!

— Mihin?

— Mihin tahansa.

— Entä sitten?

— Menemme naimisiin! Emile oli hetken vaiti.

— Kuten muutkin — sanoi hän vihdoin.

— Ei kuten muut — vastasi Blanche — vaan kuten me.

— Kuten me! Kuinka, kuten me? Kolme mahdollisuutta on: saamme lapsia ja sinusta tulee lasten piika; emme saa lapsia, ja sinusta tulee minun piikani.

— Me emme saa lapsia emmekä pidä kotitaloutta; minä luen lääkäriksi.

— Millä rahoilla?

Blanche loi katseensa maahan.

— Totta kyllä — jatkoi hän — minun varani ovat lopussa.

— Minun myös — sanoi Emile.

Blanchelle, joka ei ollut tuntenut Emilen taloudellista asemaa, oli tämä ikävä yllätys. Hän oli aina edellyttänyt tällä olevan varoja. Oli kiusallista kajota talousasioihin nyt. Mutta koko olemassa olohan riippui tänä hetkenä taloudesta. Hän katsoi Emileen silmin rukoillen tätä ratkaisemaan kysymyksen. Mutta mies tuijotti lattiaa kohti. Juuri nyt kun esteet olivat poistuneet, kahleet katkenneet ja heidän piti heittäytyä toistensa syliin, astui kutsumaton vieras väliin.

Blanche oli tullut tänne jalona, ylevänä mielessään, näyttämään, mitä oli uhrannut, ja nyt kun heidän sielujensa piti yhtyä taivasta uhmaavin yhteisin ajatuksin, nyt istuivat he vastatusten, noloina, häpeissään. Blanche oli masentunut kuin kieltävän vastauksen saanut lainanpyytäjä.

Ja Emile, hänen ajatuksensa oivaltaen, kärsi hänen puolestaan, oli hänen puolestaan nöyryytetty, mutta ei nähnyt mitään pelastusta. Mutta hänen täytyi pelastaa tuo tyttönen siitä hirmuisesta vaitiolosta, joka puhui enemmän kuin sanat.

— Joka tapauksessa — sanoi hän — vaikka olisimmekin päässeet tiemme päähän, en luule avioliiton kahden lääkärin välillä voivan onnistua yhtä vähän kuin kahden puusepän tai suutarin kesken. Mitä on tapahtunut, on tapahtunut ilman meidän syytämme. Blanche, meidän tiemme eroavat; mene takasin omaistesi luo. Kulje urasi päähän saakka.

— Takasin! Mahdotonta! Vankeutta se on!

— Mutta vapaus taustalla! Mutta minun kanssani astut elinkaudeksi ikeeseen!

— Mitä olet minusta tahtonut? Olet houkutellut minut jyrkänteen laidalle, ja nyt sanot palaa.

— Näen ettet uskalla hypätä.

— Mihin?

— Ohi vanhain ajatusten! Mene työhön; sinä voit ruveta opettajattareksi, osaat ommella, voisit kaupata…

— Pitääkö minun ommella?

— Mistä minä tiedän? Minä saan keittää suopaa tai jauhaa luita! Meidän täytyy elää! Mitä teetkin, tee itsesi vapaaksi, vapaaksi minusta, sillä vain vapaaseen naiseen voi kunnioituksella katsoa; vaimona polkisin sinua.

— Minusta siis tulisi sinun rakastajattaresi.

— Ja minusta sinun rakastajasi! Se on toista kuin miehenä ja vaimona oleminen!

— Etkö häpeä moisia ehdotuksiasi! Minusta ompelijatar ja sinun rakastajattaresi! Onko se vakava tarkotuksesi? Emile, Emile!

— Yhtä vakava kuin sekin, että minusta tulee suovankeittäjä ja sinun rakastajasi! Eikö ole tasapeli?

— En ymmärrä sinua.

— Alan huomata sen! Siksi pyysinkin sinua menemään kotiin tätisi luo!

— Vielä pilkkaatkin minua!

— En, itseäni. Voi noita vanhoja valhe-ihanteita, noita vanhoja aivokuumeita, jotka kääntävät katseemme ja tylsyttävät hyvän järkemme! Sinä olet hyljännyt minun ehdotukseni; sinulla on siis muita. Mitä ajattelit tänne tullessasi?

Blanche oli noussut ja napitti käsineitään.

— Sanon teille, herraseni — sanoi hän väräjävällä äänellä — että mies, joka houkuttelee naisen luokseen, on vastuuseen velkapää…

— Niin on! Tiedän sen. Vahingonkorvausta… Ei, ei Blanche, ei tällaista tilinpäätöstä meidän kesken. Esitätkö sinäkin laskun rakkaudestasi! kaksi rypistynyttä kaulusta ja kalvosinparia, hyi. Ei, lopetetaan pois! Mitä tahdot? Ettäkö, menisimme naimisiin! Kaksi vuodetta, ruokapöytä, kuusi rottinkituolia. Riisuutua samassa huoneessa, riidellä saman pöydän ääressä, sukia tukkaansa samalla kammalla! Oh! Tahtosin olla kuollut!

Blanche seisoi ovella, käsi rivassa:

— Et siis katso minun tekemäini uhrausten sinua mihinkään velvottavan.

— Uhrausten? Sinä olet uhrannut rakkautesi ja minä myös! Jos meillä olisi lapsi, olisi minun velvollisuuteni huolehtia siitä ja sinusta, sillä naisella ei ole mitään velvollisuutta lapsiaan kohtaan, eikä hänellä voikaan olla, kun ei hänellä ole täyttä vapautta ansaitsemisen markkinoilla, tai kun ei hän ole sitä halunnut! Mutta nyt! Eihän sinun urasi ole katkennut; käänny! Tarjoan sinulle vapautta ja sinä pyydät vankeutta.

— Minä palaan! — sanoi Blanche varmalla äänellä. — Eikä ole mies minua houkutteleva. Hyvästi!

Hän meni.

Emile kuuli hänen pienten kenkäinsä kapseen portaita vasten; alas, alas, pitkin pitkiä portaita, kunnes ääntä ei enää kuulunut. Sitten kajahti portti kiini, kumeasti, painavasti kuin huokaus.

Hän juoksi akkunaan, aukasi sen ja nojautui ulos. Tuolla kulki Blanche, mutta korkealta katsoen näytti hän lyhyeltä. Näkökulma turmeli vartalon ja hän näytti niin naurettavalta kuin kuva puutarhan peilipallolla. Kaikki piirteet olivat turmellut ja koko kuva väännelty.

Tuolla siis meni menojaan hänen ihana unelmansa muuttuen kummitukseksi ja jättäen jälkeensä vain jonkin ruman muiston.

* * * * *

— Onko tohtori kotona? — kysyi lääkärinhakija, joka oli koputtanut ovelle, minkä nimikilvellä seisoi: Docteur Medecin Blanche Chappuis.

— Tohtori on sairas — vastasi Bertha-täti — mutta minä kysyn ottaako hän vastaan.

Bertha-neiti, joka oli tuntuvasti vanhennut niinä huolekkaina vuosina, jotka seurasivat hänen omaisuutensa menetystä, meni Blachen huoneeseen kysymään, voiko tämä ottaa vastaan. Siellä oli ihan pimeä, ja sohvalla makasi Blanche kääreitä päässä. Tavallisuuden mukaan oli hän maannut kaksi päivää voimatta syödä mitään, polttavassa päänkivussa, kykenemättä liikkumaan, puhumaan. "Hän oli ruumiina", kuten itse sitä nimitti, kerran kuussa; eikä parannuskeinoa löytynyt.

— Siellä on hakija — sanoi täti niin lempeästi kuin voi.

— Antakaa minun olla rauhassa — kähisi naisparka ja väänteleikse sohvalla.

— Mutta rakas Blanche, sinähän tiedät, kuinka vaikeata on.

— Tiedän, tiedän! Kauppiasko vai teurastaja? Tämä vie hengen minulta.

— Mutta rakas lapsi, täytyyhän meidän elää, etkä sinä saa antaa kävijäin palata pois. Laskehan vain!

— Ihmissuvun hyväntekijän on elettävä ihmissuvun kurjuudesta, — huohotti Blanche. — Mitä vastakohtia, kuinka valheellinen asema!

— No mutta lapsi kulta, kaikkien syntyneittenhän täytyy elää, ja jos et sinä olisi niin äkkipäinen ja pelottaisi sairaitasi pois, niin voisi sinulla olla koko hyvät tulot.

— Niin, jollen olisi sanonut sille rikkaalle rouvalle, että hänen hermostuksensa oli teennäistä, olisi minulla koko joukko naishoidokkaita. Mutta minähän paransin hänet pullollisella kylmää vettä, ja hänen miehensä on kyllä ikuisesti kiitollinen minulle, vaikkei rouva olisikaan! Äh! — Tuotko muistikirjani. Katso millä kannalla ovat asiani, en voi lukea tänään. Hermokuume Mont-Blanc-kadun varrella, kymmenen käyntiä a kolme francia: maksaa kai. Tulirokko porttivahdin perheessä Carouge torin varrella: ei maksa. Ooh! Ei, tämän saat sinä, täti, hoitaa, se on liian nöyryyttävää. Mitä se ihminen siellä tahtoo? Sano hänelle, etten voi ottaa vastaan tänään! Mahdotonta, kuuletko! Ja mene nyt! Minun täytyy olla yksin!

Bertha-täti meni ja lähetti hakijan pois.

Blanchen päivät olivat olleet katkerat ja monta unelmaa oli rauennut tuon Zürichin kolauksen jälkeen. Kaksi viimeistä opiskeluvuottaan oli hän viettänyt täydellisen vartioimisen alaisena ja kovia taisteluita kestäen. Hän ahersi ja ahkeroi kihnuttaakseen poikki sitä rautakahletta, jolla talousasia sitoi hänet noihin vanhuksiin; ja kun hän vihdoin sai tutkintonsa valmiiksi ja vapauden oli määrä tulla, niin istuikin, hän siinä kuten ennenkin vanhuksineen, jotka nyt vuorostaan olivat hänen kuormanaan, he kun olivat kantaneet häntä niin kauan, ja he korkonsa menetettyään eivät enää voineet itseään elättää.

Genevessä, johon hän asettui tointaan harjoittamaan, oli ennestään useita naislääkäreitä, niin ettei alkamiskunnia enää ollut hänen. Eikä hän sitäpaitsi voinut odottaa apua, neuvoa eikä ystävyyttä enemmän nais- kuin miespuolisten tovereitten puolelta. Olemistaistelu oli kova ja kaikkialla kohtasi häntä käsky: auta itseäsi! Miespuoliset lääkärit eivät enää olleet hänelle naisena kohteliaita, vaan kylmäkiskoisia kuin kilpailijalle ainakin.

Varmasti oli hän odottanut naissairaita. Mutta se oli erehdys, sillä naiset luottivat enemmän mieslääkäreihin tai olivat mieltyneet noihin läheisiin, tosin häveliäisyyttä ahdistaviin, mutta kuitenkin niin sydäntä vahvistaviin kohtauksiin. Ei jäänyt aikaa ajatella tiedettä, sillä olemassa olo otti kaiken ajan, ja lääkärintoimen kaksivuotisen harjottamisen jälkeen keskeymättä taisteltuaan hienotunteisuuttaan vastaan, hyväntekijän ja liikemiehen tehtävän välillä heittelehtien, oli Blanche vihdoin painunut tavalliseksi ammattilaiseksi, joka sai käydä käsiksi mihin tahansa. Hänellä oli monta köyhää sairasta ja haettiin hänet usein auttamaan kätilöitä vaikeammissa tapauksissa. Hän tuskin tunsi sitä mielihyvää, minkä oman leivän syönti tuottaa ja ohi oli vapauden unelma, unelma joskuskaan saada jokunen hetki itseään varten, nukkua yönsä rauhassa. Olisipa hänellä edes ollut vapaus aina seurata omaatuntoaan, sanoa sairaalle koko totuus, mutta puutteen kova käsi pakotti hänet pian luopumaan taistelusta. Hän oli huonosti alkanut naisten kanssa määrätessään kureliivit ja korkeat kengänkorot poistettaviksi, mutta sellaisia määräyksiä arveltiin itsekin voitavan itselleen antaa, ja lääkärinhän piti "kirjottaa" jotain, jos mieli nauttia luottamusta ja saada maksua. Sitten tuli taistelu omaa lihaa vastaan. Hän oli ikänsä kukoistuksessa, jolloin olisi ollut elettävä sukuelämääkin, mutta välien rikkouduttua ensiksi lempimänsä miehen kanssa ei hän enää katsonut toiseen sukupuoleen ja tämä taas väistyi häntä. Tämä oli surullista elämää ja kalvoi sitä elannon huoli. Nämät ajatukset, joita hän ei saanut karkotetuiksi, saastuttivat kaikki hänen ihmisystävälliset tunteensa.

Olisiko naimisissa ollut parempaa kysyi hän väliin itseltään, mutta oli nyt saatuaan heittää silmäyksiä perhe-elämään varma siitä, että yhtä surkeata se olisi ollut. Hän oli näin nähnyt naisen vapauttamiseksi aljettujen puolparannusten johtaneen umpiperään. Aivan toisia uudistuksia tarvittiin, jos mieli saada kaikki kohdalleen. Mutta mitä?

Muutamana päivänä tuli hän erään kätilön luo, joka oli naimisissa ja joka autteli häntä tarvittaessa. Ei isä eikä äiti ollut kotona; isä oli jalkineseppä. Keittiön takaisessa huoneessa kirkui neljä lasta yksin. Vanhin oli seitsenvuotinen tyttö, jonka piti paimentaa sisaruksiaan. Hänen piti lämmittää maitoa ja pitää imupullot täynnä; kanneksia ja soutaa kehdossa pikkusisaruksia, ja hän oli jo köyryselkä ja riippuvatsainen painavain takkain kantamisen takia. Hän sai kantaa koko elämän ja äiteyden kuormaa ennenkuin oli tuntenut äidiksi tulemisen aatostakaan.

— Mutta, rouva hyvä kuinka saatatte mennä naimisiin — sanoi Blanche moittien, kun äiti vihdoin tuli kotiin.

— Pitäähän sitä olla mies, tiedän mä — vastasi kätilö, joka oli hyvä ja kunnon äiti kotona ollessaan.

Blanche ei pitänyt miestä välttämättömänä. Mutta kätilö ilmotti, ettei hänen lastensa olo ollut huonompi kuin muunkaan köyhän väen, missä vanhempain täytyi olla työssä.

Ja tämä, ajatteli Blanche on sitten se ihanteelliseksi uudistettu avioliitto, jossa molemmat puolisot tekevät työtä, ja nainen on vapautettu miehen orjuudesta! Tässähän oli äidin oletettu vapaus ostettu seitsenvuotisen orjuudella! Orjuutta kauttaaltaan! Ja jos vanhempain suurempien tulojen kautta tuo seitsenvuotinen voitaisi vuorostaan vapauttaa, niin tapahtuisi se uuden orjan — palvelustytön — työn kustannuksella!

Naislääkäreistä oli vain yksi mennyt naimisiin. Avioliitto oli lapseton ja loppui tappeluun ja eroon. Muuan venakko, joka ei mennyt naimisiin, vaan oli suhteissa erääseen mieheen, menetti "maineensa", ja täytyi hänen lähteä kaupungista.

Jos Blanche olisi ollut yksin elämässä, olisi hän ehkä uskaltanut kulkea omia teitään, mutta nyt oli hänellä kaksi vanhusta raahustettavana. Hän tunsi väliin olevansa hyvin epäkiitollinen heille. Hehän olivat, niin hänestä tuntui, jo ottaneet saatavansa perinpohjaisesti kiitollisuutena, kuuliaisuutena ja hänen heille tuottamanaan huvina; ja nyt vaativat he rahamaksua lisäksi. Ja nyt täytyi hänen uhrata elämänsä, toiveensa saada olla rehellinen ammatissaan, näiden kahden tuottamattoman olennon takia, joita ilman mailma olisi tullut yhtä hyvin toimeen.

Sitten tuli vielä kolakampia päiviä. Blanche oli sattunut epäonnistumaan suorittaessaan erästä leikkausta. Yhtä valmiita kuin oltiin yksissä puolustamaan lääkärien ammattikunnan, tämän uuden pappissäädyn, opinkappaleita ja etuja, yhtä kärkkäitä he olivat tappamaan kilpailijan. Blanchen ammattimenestys oli pilalla ja puute astui sisään. Luotto oli vioittunut ja hän huomasi ensi kerran, että ilman varmoja korkotuloja oli eläminen itse asiassa hengenvaarallista. Nälkäsen silmissä näyttäytyi ihminen alastonna, vailla hänen ylleen ripustetuita henkiolentokoruja, ja seisoi hän katsellen silmästä silmään itseään kaikkiruokaisena eläimenä, joka ruokaa ja juomaa vailla pian lakkaisi tekemästä vastarintaa kemiallisia voimia vastaan, ja kulkisi kohti maan tomuksi muuttumistaan. Levottomana elannostaan ei Blanche saanut nukuttua öillä. Köyhyys käsissä aivan yksinkertaisesti! Ilman ruokaa vain kärsimystä ja kuolemaa, ilman ruokaa ei sielua, ei "korkeita" ajatuksia, ei "ihanteita." Ja kuitenkin saarnasivat ihanteen ihmiset aina "raakaa hyötyä", aineellisia pyrintöjä vastaan, arvatenkin siksi, ettei heidän tarvinnut pyrkiä hankkimaan sitä, minkä olivat ottaneet haltuunsa.

Bertha-täti, joka oli elänyt hyviä ja ylväitä päiviä, oli ihan poissa suunniltaan. Hän kirosi kapitalisteja ja alkoi saarnata sosialismia, tietysti tuntematta sitä. Olihan olemiseen syntymä, kun olemisvälineet eivät olleet kaikkien saatavilla (nyttemmin luki hän itsensäkin onnettomiin "kaikkiin"), kauhea asiain tila, joka mitä pikemmin oli muutettava. Tulipa hän kerran sillekin päälle, että yritti tehdä työtä, mutta haettuaan ompelua havaitsi hän työmarkkinain olevan ompelijattaria niin täynnään, ettei hänelle paikkaa löytynyt. Tässä asiassa ei hän parhaallakaan tahdolla voinut syyttää miesten ottaneen markkinat haltuunsa.

Hätä huuti yhä kovemmin ja sielut olivat ruoan puutteessa menemässä ikuiseen lepoon, ja nyt täytyi heidän kaikkien myöntää, ettei sielua ilman ruokaa, kun Blanche vihdoinkin, kuukauden talosta taloon juoksemisen jälkeen onnistui saamaan tehtaan lääkärin paikan pohjoisessa Ranskassa.

* * * * *

Kauniina kevät aamuna saapui tri Blanche Chappuis Aisnen läänissä olevaan pieneen Guisen kaupunkiin, josta heti matkusti uuteen paikkaansa, edusmies Godinin suureen rautavalimoon. Saatuaan asunnon haltuunsa ja matkan jälkeen pukunsa reilaan meni hän konttoriin esimiestään tervehtimään. Valimojen läheistöllä olevassa pienessä rakennuksessa oli Ranskan jaloimman joskaan ei kuuluisimman miehen työhuone, ja siinä seisoi nyt Blanche hieman levottomana, kun oli kohdattava isäntää, jonka hyväntahtoisuudesta hänen olemassa olonsa riippui. Mutta vanhuksen hyväntahtoinen ulkomuoto ja yksinkertainen ystävällisyys rauhottivat hänet heti.

— Tohtori Chappuis — alkoi hän — minä tunnen teidät, mutta te ette kai tunne minua ettekä sitä paikkaa, jossa nyt aiotte alkaa toimintanne. Jos siis aluksi perehdyttäisi tähän pieneen yhteiskuntaan, ennenkuin sitoudutte mihinkään.

— Kernaasti, esimieheni — vastasi Blanche.

— En ole teidän esimiehenne enkä isäntänne — vastasi vanhus — sillä täällä olemme me kaikki isäntiä ja tekin tulette sellaiseksi, mutta me olemme työtä tekeviä isäntiä.

Hän otti hattunsa ja keppinsä ja tuli vieraansa mukana pihalle.

— Silmäilkäähän nyt pikaisesti kaikkea — sanoi hän — ulkopuolelta. Tässä oikealla on kaiken keskus, valimot; tuolla taustalla yhteiskunnan palatsi eli familisteri: kolme suorakaiteen mukaista rakennusta lasikattoisin pihoin, niissä kahden tuhannen henkilön asuinhuoneet.

— Fourierin ja Owenin unelma — sanoi Blanche.

— Toteutuneena! Onhan yksi niitä monia toteutuneita utopioja, joiden olemassa olon vanhat ihmiset kieltävät. Samoin kuin he kieltävät kansainvälisten tuomioistuinten voivan astua sotien tilalle, vaikka ovat nähneet Alabama-kysymyksen ratkaisun. Parantumattomain esteitä, pahain tahtojen väärää logiikkaa. Edelleen: lastenkoti, jossa kaikki yhteiskunnan lapset saavat hoitoa ja kasvatusta; koulusalit, näyttämö, ravintola, kahvila, biljardi, kirjasto, kylpylä, tallit, navetat ja puutarhat. Tämä on kuten näette kokonainen yhteiskunta. Tämä yhteiskunta perustuu: työlle. Eikö ole oikein?

— Kyllä — vastasi Blanche — mutta perustuuko se työlle kapitalia vailla?

— Perustuu! Työ ilman kapitalia voi luoda kapitalia, sillä niin on kaikki kapitali syntynyt, mutta kapitali työtä vailla ei ole mitään. Tämän sain minä oppia, mutta sangen myöhään. Isäni perusti tämän valimon ja pääsi varoihin, jotka minä perin. Jatkoin liikettä ja rikastuin. Olin antautunut suuriin hankintayrityksiin ja oli minun kuusikymmenluvun alussa hankittava rautatieaineksia valtion rautatielle. Työmiehet tekivät lakon ja koko omaisuus oli menemässä hukkaan, sillä muuan kilpailija houkutteli työväkeäni pois. Silloin havaitsin kapitalin voimattomuuden ja tunnustin työn käytevoimaksi, joka antoi kapitalille sen vallan. Niinä huolekkaina päivinä, jotka silloin elin, avautuivat silmäni näkemään totuuden; nyt kun itse olin tulemassa köyhemmäksi kuin kukaan työmiehistäni, huomasin minä olevani varas. Olivathan näiden työläisten isät rakentaneet minun isälleni nämät koneet ja rakennukset; mikä oli luonnollisempi kuin heidän perintö- ja osuusoikeutensa luomaansa kapitaliin. Minä tunnustin sen; kutsuin työväen kokoon ja selitin heidän olevan osakkaita luomassaan valimossa ja kaikessa sen kiinteistössä ja irtaimistossa. Me olimme toteuttaneet yhteisomistusaatteen ja olemme nyt menestyneet kaksikymmentä vuotta.

— Kun te nyt sen minulle sanotte — vastasi Elanche — on se minusta aivan paikallaan, aivan kuin sen vastakohta ennen oli minusta oikea.

— Asian laita — sanoi tehtailija — on niin ja te huomaatte, kuinka hyvin totuus on erehdyksiin kapaloitu, sen kun on niin vaikea päästä esiin. Mutta tehkäähän vastaväitteitä, niin että voin vastata niihin.

— Niin, minua oudostuttaa jonkun verran se seikka, että nämät ihmiset tahtovat asua kasarmissa, kun muutoin kukin etsii omaansa.

— Me vanhat ihmiset etsimme omaamme, kunnes havaitsimme, kuinka epävarma se omamme on, kuinka vihamielisenä "minun" omani on "toisten" omaa vastaan ja kuinka lopulta meidän "yhteinen" omamme on varmin.

— Pakollako — väitti Blanche.

— Pakkoa ei ole! Täällä on kuusi sataa huonekuntaa. Ajatelkaas kuusi sataa keittiötä, kuusi sataa vaimoparkaa lieden ääressä; niin paljon tuhlattua voimaa. Nyt on niillä yksi yhteinen keittiö, ja niillä, jotka seurasta pitävät ruokasali; ne jotka haluavat olla yksin, syövät huoneissaan. Siinä on teille keittiöstä vapautunut nainen. Nyt syövät kuitenkin kaikki mieluummin seurassa, sillä kahdenkesken olo käy aikaa myöten ikäväksi puolisoittenkin kesken. On havaittu naineiden pyrkivän ruokasaliin naimattomien edellä!

— Entä lapset!

— Niin, lapset! Tämän pähkinöistä kovimman olemme me onnistuneet murtamaan. Meillä on lastenkoti.

— Oho, mitkä äidit nyt antaisivat lapsensa sellaiseen?

— Kaikki! Niin juuri! Kaikki. Kuulkaahan! Kun puhumme lastenkodista, ei teidän pidä ajatella kuntain kustantamia lastenkoteja, joissa vanhemmat eivät enää saa omaisiansa nähdä. Täällä on asia sellainen, että kuuden sadan lapsikamarin sijasta on vain yksi, aina avoin, aina valvonnan alainen. Miten oli asian laita ennen? Ennen, sanon minä, niin kuin vanha yhteiskunta olisi mennyt! Miten on tämän asian laita köyhien kesken kapitaliyhteiskunnassa? Lapset suljetaan yksin pieneen huoneeseen vanhempain ollessa työssä.

— Niin, mutta saahan äiti pitää heidät edes yöllä.

— Niinkuin täälläkin, sillä joka lapsella on kaksi kehtoa tai vuodetta; toinen lastenkodossa, toinen äidin huoneessa. Mutta minä ilmotan teille havainnon: äidinrakkaus näyttää hyvin paljon riippuvan lapsen hyvinvoinnin huolehtimisesta. Täällä, missä ei tätä pelkoa ole, näyttää tuo rakkaus olevan vähenemässä, jos se nyt koskaan on ollut kovin liikanainen. Vain pieni joukko naisia pitää lapsensa huoneessaan öisin. Te näette näin kysymyksistä vaikeimman ratkaistuna.

— Entä perhe-elämä?

— Ennen, — tuota, siellä vanhassa mailmassa, miten on siellä perhe-elämän laita? Kodin ilma on ummehtunut monien ihmisten yhdessä asumisen ja lasten siivottomuuden takia. Mies pakenee ensin, kapakkaan. Mikä on kapakka? Onko se paheen koti? Ei suinkaan! Se on seurusteluhuone, jossa yhteiskuntavaistolle maksetaan sille oikeudella kuuluva vero. Mutta mies ei istu siellä koskaan oikein iloisena. Hän tietää jonkun ikävissään odottavan kotona. No, jos hän sitten tekee kuten monet jo tekevät, ottaa vaimon mukaansa, niin ovat he molemmat levottomat lasten takia, ja molemmilla on ikävä. Miten on täällä? Illalla menevät mies ja vaimo luennolle, teatteriin, kahvilaan. Jos ovat levottomat, kysyvät vaan puhelimella miten pienokainen voi, ja saavat sitten olla rauhassa. Usein juoksee äiti hetkeksi pois katsomaan, kun lasta vaalitaan tai pannaan nukkumaan.

— Mutta aukko tässä on — väitti Blanche.

— Avatkaa se, että minäkin sen näkisin — sanoi tehtailija.

— Äidit heittävät taakkansa toisten hartioille.

— Myönnän, se on aukko! Eikä täällä täydellisyyteen ole päästykään, vaan entistä parempaan. Mutta kuitenkin, tuota taakkaa ei ota kukaan niskoilleen, jollei hänellä ole siihen halua, ja kun löytyy ihmisiä, joilla on silminnähtävä taipumus lasten kasvatukseen, niin ei näille taakka käy liian painavaksi.

— Kenellä on halua hoidella toisten lapsia? — kysyi Blanche.

— Joilla ei ole omia. Ne jotka eivät saa omia lapsia kohdistavat rakkautensa muiden lapsiin! Joka taas saa tyydyttää haluaan, ei tunne työn taakkaa niin painavaksi. Mutta tullaksemme nyt teihin; luuletteko voivanne viihtyä tässä yhteiskunnassa? Meidän päivinämme löytyy voimakkaita yksilöitä, jotka eivät siedä hankausta muiden yksilöllisyyden kanssa, ylen hermostuneita, jotka kärsivät tuntiessaan toisten sähköä lähellään; jos olette näitä, tuntuu teistä aluksi olo vaikealta, mutta ei teidän siitä tarvitse päättää ainaisesti niin olevan. Meidän mukautumiskykymme on ääretön.

— Tuota nyt en vielä voi ratkasta — vastasi Blanche — mutta oltuani koko ikäni kahlittuna kahteen henkilöön, joitten kanssa en mielipiteistä ole voinut sopia, toivon ettei vapaa seurustelu samoin ajattelevain kanssa ole käyvä minulle kiusalliseksi. Eihän tämä ole kasarmi, ei muureja, ei rummutuksia eikä käytösohjesääntöjä.

— Yritetään sitten — sanoi tehtailija. Mitä ehtoihinne tulee, ovat ne vain tilapäiset, kunnes olette päättänyt ruveta yhteiskuntamme jäseneksi. Te ette saa mitään palkkaa, mutta yhteiskunnalta saatte mitä tarvitsette; syödä mitä tahdotte, missä tahdotte, juoda mitä tahdotte, pukeutua makunne ja tuntonne mukaan, huvitella mielin määrin ja hankkia kirjoja ja koneita meidän laskuumme. Sitäpaitsi olette vakuutuksessa onnettomuuden, sairauden ja vanhuuden varalta. Olemassa olonne on siis taattu, mikäli tässä mailmassa voi taattua olla, mutta rahaa ette saa käsiinne: sillä me olemme poistaneet rahan, koska se on väärä arvonmittari ja sitä on vaikea hoitaa.

— Tähän asemaan olen uneksinut pääseväni — vastasi Blanche — ja raha, niin tärkeä kuin se nykyoloissa vielä onkin, on aina minusta tuntunut epävarmalta ja likaselta. Minä otan siis kiitollisuudella teidän tarjouksenne vastaan.

— Ei mitään kiitollisuutta, sillä jos olette te puutteessa, niin on meidänkin lääkäripuutteemme yhtä suuri. Teidän velvollisuuksistanne en tahdo puhua: teidän on, kuten ymmärrätte, hoidettava sairaita ja mahdollisimmassa määrin ehkäistävä terveitten sairastumista. Ei tarkastuksia eikä määräaikaisia kiertoja. Sanalla sanoen: teillä on täysi vapaus toimia omantuntonne mukaan. Ja nyt jätän teidät rauhaan. Minua tapaatte vain silloin kuin itse haluatte. Jääkää hyvästi.

Ja herra Godin jätti Blanchen palatsin käytävän edustalle.

* * * * *

Nyt alkoi Blanchelle uusi elämä. Vapaana tulo- ja meno-ajatuksista, turvassa huomispäivän pelosta, sai hän uhrata voimansa kokonaan ammatilleen tarvitsematta ottaa huomioon hoidokkaittensa oikkuja ja turhamaisuutta. Hän eli muitten hyväksi, mutta säilytti ajatuksensa ja tahtonsa ja omantuntonsa vapauden. Ei koskaan tarvinnut hänen arkaillen jättää mielipidettään lausumatta, ja hoidokkaitaan sai hän yksinomaan pitää kärsivinä, tarvitsematta ajatella saiko maksua. Ei kilpailijoita eikä oppineita selostuksia tiedekunnalle.

Tyyntä oli täällä elämä kauttaaltaan, rauhallisia ihmiset. Heidän kasvoillaan oli rauhan leima, jota Blanche ei ollut nähnyt tuolla ulkona mailmassa, ja he liikkuivat ilman tuota ulkopuolla niin tavallista kuumeista levottomuutta. He nukkuivat yönsä näkemättä pahoja unia ruoan puutteesta, työttömyydestä, hädästä ja nöyryytyksissä vietettävästä vanhuudesta. Palatsissa vallitsi järjestys ilman kurinpitosääntöjä; nukuttiin avoimin ovin, sillä varkaita ei pelätty; joka varasti, itseltäänhän varasti. Ei kinastelua eikä kateutta, sillä kaikilla oli mitä korkeinta voi saada: kaikki mitä tarvitsivat. Suuressa neuvostossa, joka ratkasi yhteiskunnan raha-asiat, istuivat kaikki, miehet ja naiset, palvelijat ja herrat. Ja palvelijat olivat myös yhteiskunnan jäseniä, jotka taipumuksesta olivat valinneet kotoisen elämän, ja keittiössä löytyi myös miehiä, samoin pesutuvassa ja lastenkodissa.

Juopunutta ei koskaan nähty, vaikka väkijuomia oli ravintolasta saatavana. Tosin ne olivat ensin kymmenen vuotta olleet kiellettyinä, mutta sitä pidettiin ylimenokauden vaatimana toimenpiteenä, joka pian jäi pois; ja kun tavaraa oli saatavilla menetti se viehätyksensä, etenkään kun sitä ei nyt tarvittu lohtuna epätoivoa vastaan, kun ei enää oltu epätoivoisia.

Kaunotaiteilla oli myös sijansa, mutta joutohetkien vapaana leikkinä. Esitettiin yhteiskunnan jäsenten sepittämiä näytelmiä, jotka käsittelivät aiheita uuden yhteiskunnan aloilta. Ruokasalin ja huoneitten seinät koristeltiin maalauksilla, jotta niissä olo kävisi miellyttäväksi kaikille.

Kirkkoa ei ollut. Uskonto, joka ennen oli sekasotkuinen kokoelma kaikkea, mitä elämä ei ollut antanut, ja väliin niitä vastaan kohdistettu pelotuskeino, joilla oli syytä tyytymättömyyteensä, oli tunkeutunut elämään, kullakin oli uskontonsa ja kukin rukoili huoneessaan.

Avioliitot olivat ylipäänsä pysyviä. Useimmat riitaisuuksien syyt olivat poistuneet. Joka miehellä ja naisella oli oma huoneensa. Vaimo ei enää ollut riippuva miehestä eikä mies enää vaimon juhta. Niihin harvoihin epäsovun ilmauksiin, joita sattui puolisojen kesken, oli aiheuttajana välien kylmeneminen tai toisen puolison pysähtyminen vanhemmalle kehityskaudelle. Ero oli näissä oloissa helppo toimeenpanna ja kävi päinsä katkeruudetta; hyvin yksinkertaisesti lakattiin elämästä aviopuolisoina, ja lasten olot jäivät muuttumattomiksi, yhteiskunta kun piti niistä huolen. Eipä perintöoikeuskaan rettelöitä aiheuttanut, sillä yhteiskunta oli ainoa perijä.

Blanchen ainoa huoli koski tätejä. Hän oli saanut luvan tarjota heille paikan vaatteiden silityslaitoksen johtajattariksi, mutta velvollisuudella ottaa osaa työhön, sillä mitään kuhnureita ei suvaittu. Bertha-täti raivostui, kun hänet täten aiottiin pistää "pakkotyölaitokseen", mutta puute pakotti taipumaan. He tottuivat vähitellen toimiinsa, mutta eivät voineet viihtyä. He olivat liian vanhoja myöntääkseen ruumiillisen työn tekijän vertaisekseen, mutta muuta neuvoa ei heillä ollut. Bertha-täti piti vanhaa parempana, kun vaan olisi saanut pitää korkonsa, jotka hänen isänsä oli "kunniallisesti" ansainnut — toisten hädällä.

Palatsissa huviteltiin paljon, sillä taas oli siihen aihetta ja uskallettiin olla iloisia. Luentoja pidettiin tosin, mutta ei liian usein, sillä koulussa saatiin nykyelämää varten välttämättömät tiedot eikä välitetty menneistä, jotka olisikin paras unohtaa. Ei myöskään kulutettu aikaa tyhjiin tulevaisuusarveluihin, sillä siitä oltiin yhtä mieltä — maallisella elämällä oli kyllä huolta itsestään, ja tulevan elämän epävarmuus kehotti käyttämään nykyistä niin hyödyllisesti ja miellyttävästi kuin suinkin. Järjestys pysyi, kun sen edullisuus käsitettiin. Ei kukaan yön aikaan metelöinyt huoneessaan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei siten antaisi naapurilleen aihetta meluamiseen.

Kun koko laitos oli puutarhojen ja puistojen ympäröimä, ja niissä oli tilaisuuksia pallopeliin, voimisteluun, keinumiseen ja sen semmoseen, niin huviteltiin enimmäkseen ulkona, mutta palatsin katetulla pihalla vietettiin usein juhlia. Näitä vietettiin huvin vuoksi eikä minkään suuren miehen tai naisen kunniaksi, sillä ihmisiä ei jumaloitu eikä teoriojakaan; ei edes uusia luonnontieteellisiä, jotka ovat muuttumassa yhtä vaarallisiksi uskonkappaleiksi kuin ne vanhat uskonnolliset olivat. Ei myöskään mitään tunnustusta määritelty, sillä jokainen tämänpäiväinen tunnustus oli kehityksen lain mukaan huomena hyljättävä, ja silloin olisi vaivaa vanhan hävittämisestä.

* * * * *

Taas oli kevät. Blanche lähti illalla puistoon kävelylle. Paikan asujamet olivat havainneet, että ainainen yhdessä olo voisi helposti aiheuttaa seurustelupakon, ja siksi oli ihan itsestään syntynyt sellainen tapa, ettei puhuteltu ketään ennen kuin havaittiin toisen myös olevan seurusteluun halukkaan. Blanche sai siis käyskennellä puistokäytävällä kulkevain keskellä, tarvitsematta tervehtiä ketään tai kohteliaisuudesta ryhtyä keskusteluun, kun halusi olla yksin ajatuksineen.

Suuret kastanjat olivat juuri alkaneet pukea tummia puunrunkojaan mitä kauneimpaan vihreään; maa oli kuiva ja ilma hyväili ihoa kuin haalea vesi; mutta keuhkoihin ja vereen vaikutti se voimakkaasti kuin jalo viini. Hänen mieleensä tulivat Lac Lemanin rannoilla vietetyt keväät, unelmat, jotka hän oli perinyt edelliseltä kuumesairaalta todellisuutta toiseksi runoilevalta suvulta, jonka aivojen korkea lämpömäärä muutti kaikki kiinteät aineet kaasumuotoon, jommoisina ne olivat aistien saavuttamattomissa. Todellisuutta lähellä olevana ja elintoimintaoppia eli biologiaa tutkimalla oli Blanche ajatuksineen astunut maan kamaralle ja tuntui täällä hänestä tyynemmältä kuin ylhäällä ilmassa. Mutta nuo unelmat? Millä aloilla ne olivat liikkuneet? Todellisuuksissa, joita hän ei ollut saavuttanut. Miestä koskeva unelma oli ollut toteutumassa, mutta pelosta oli hän sen heittänyt.

Hän meni puistokäytävältä puutarhaan. Siellä kukkivat kirsikkapuut, valkeina ja vihreinä kuni morsiot, mutta tapansa mukaan katseli hän maata vasten eikä niitä huomannut.

Hän istuutui penkille ja katseli, kuinka puutarhuri käänteli multaa lapiollaan, jotta se paremmin joutuisi ilman hajottavan vaikutuksen alaiseksi ja menettäen kivennäisluonteensa antaisi eloa ylemmille kasviolioille.

Puutarhurilla oli mukanaan lantakärryt, joista hän otti lapiollisen silloin tällöin sekottaakseen sen maahan. Hänen pikku poikansa leikki läheistöllä ja pysähtyi tuon tuostakin työtä katselemaan.

— Kuules, isä — sanoi poika — mitä tuossa sinun kärrykopassasi on?

— Katsos, Jonne — vastasi isä tästä tulee hyötymansikoita.

— Likaahan tuo on tiemmä — sanoi Jonne. — Siitäkö niitä hyötymansikoita tehdään?

— Niin, ystäväni, niin tehdään. Liasta tehdään vehnää ja vehnästä leipää ja leivästä ihmisiä. Älä puhu väheksyen liasta, sillä kuoltuasi tulet sinäkin maahan ja muutut liaksi. Ymmärtämättömät ihmiset ovat alentaneet Jumalan luomia ja ruvenneet halveksimaan multatöitä, jotta he työtä tekemättä saisivat suurempaa kunniaa.

— Mutta entäs sielu, vehnästäkö sekin tehdään?

— Kyllä ystäväni. Sillä vehnällä on myös sielu. Vehnänjyvän täytyy ajatella paljon ennenkuin se osaa valita juurilleen parhaan paikan, välttää maan happoja ja hakea käsiinsä lihavimmat palat; paljon sen etelämaalaisen vehnän piti myös ajatella ennen kuin se vähitellen verhojaan parantelemalla oppi suojelemaan itseään meidän pakkastamme vastaan; paljon piti tähkän ajatella ennenkuin se sai selville että kevät oli paras kukkimisaika.

— Hm — sanoi poika, joka ei ollut saanut mitään uskonnonopetusta.
— Mutta kuoleeko sielu, kun vehnäkin kuolee?

— Ei, ei kuole, ei mikään kuole. Siltä vain näyttää!

— Vai niin! Entäs kun me kuolemme?

— Niin, silloin meidän oma minämme lakkaa olemasta, mutta me annamme elon uusille eloille, katsos! Meidän ylpeytemme on keksinyt sen, että me elämme edelleen itsekästä elämää; mutta uusi yhteiskunta on opettanut meidät elämään muissa ja muiden hyväksi samalla kun elämme omaksi hyväksemme, ja se onkin ainoa ehto voidaksemme elää siedettävää elämää! Niin! nyt minä teen melooneja tästä, ja tästä kukkia, liasta, kuten sitä nimität!

Blanche lähti penkiltä. Hän oli kuullut, mitä hedelmiä oli ollut hänen luennoistaan elimellisen kemian alalta, joita puutarhuri kävi kuuntelemassa! Tämä oli uskaltanut vetää johtopäätökset, jota hän ei itse ollut rohjennut! — Mies on oikeassa — ajatteli hän — mutta, mutta… ne unelmat, ne unelmat olivat hänessä jäljellä. Toteutumattomia unelmia! Siitä se pistos johtui! Hän tunsi ainoan elämänsä olevan vuotamassa tyhjiin hänen saamattaan täyttää kutsumuksensa tärkeintä, ihaninta kohtaa, ja tämä kiusa pakotti hänen heittämään ulos hätäankkurin: toisen elämän uskon.

Hän meni karppilammen luo ja istuutui — unelmoimaan. Elämä oli nyt tyyni ja selkeä. Hän sai pitää ajatuksensa ja omantuntonsa. Hän oli havainnut ammattinsa verrattaisen arvon; hätätoimi se oli, joka tulee tarpeettomaksi, kun sairauden syyt poistuvat. Tämä seikka oli pyyhkinyt pois kunnianhimon hänen sielustaan; ja elämä, eläminenhän oli itsessään jotain, kenties ainoa, — mutta hänhän eli vain puolta elämää. Hän eli sitä elämänpuolikasta, joka muilla oli oikeus saada häneltä, mutta se puoli, joka oli hänen omansa ja jonka eläminen oli hänen velvollisuutensa, se puuttui.

Aurinko laski ja sytytti summattoman suuren, punasen nuotiotulen puiden latvojen ylle; mustarastaat lauloivat ja pajukertut tirskuttivat viime kerran ennen yötä. Iloisten laulujen ääntä kuului puistosta, ja juhlasalin akkunoista virtaili irtaimia säveliä soitannollisen seuran harjotuksista. Wilhelm Tellin alkusoitto. Sellojen säveleet, tenoripasuna, kaikuivat sekavina ja keijuilivat hiljalleen esiin kautta lämpimän, höyryävän ilman. Blanche ei kuunnellut soittoa, mutta hän tunsi pientä kuohua veressään, joka alkoi pakata rintaan ja pani mielen oudon levottomaksi, taistellen ajatusten kulkua vastaan niiden alkamalla tiellä. Mutta sitten tunkeutui huilun heleä ääni esiin alppitorven sävelin, ja äkkiä irtautuivat jarrut aatoksen rattaista ja Blanche kuunteli. Rakkaita tuttuja säveleitä Ylämailta, todellakin, Alpeilta, valkeilta tuntureilta, jotka näkyivät Lausannesta ja Zürichistä käsin. Tuntureilta, joille nuoriso kulki tuona kevätiltana Lac Lemanin rannoilla, tuona iltana Zürich-järven rannoilla, mutta joille hän ei koskaan päässyt. Blanche olisi päässyt, jos hän, tuo mies, vaan olisi tahtonut, mutta tämähän hylkäsi hänet. Hylkäsikö? Ei, hehän erosivat, heidät erotti väkevä käsi, jota he eivät voineet iskeä tieltä pois, mutta joka nyt enää ei heitä erottanut. Missä oli hän? Kun ei ollut Blanchen luona? Kuinka hennoikaan hän mennä? Olihan se samaa kuin veisi puolet hänen olemuksestaan pois! Siihen ei hänellä ollut oikeutta! Oi, Blanche oli niin onneton, onneton.

Ja hän hyrähti itkuun kuin istuisi rakkaimpansa ruumiin ääressä; kyyneleet virtasivat niin että hänen pukunsa rinnus kostui. Äkkiä nousi hän kuin olisi varmasti päättänyt hakea käsiinsä tuon kaihotun, astua häntä vastaan, etsiä hänet ja heittäytyä hänen syliinsä, kuten tietäisi hänen olevan aivan lähellä.

Samassa soi ruokakello. Blanche kostutti nenäliinansa lammikossa, valeli sillä kasvojaan ja lähti palatsia kohti.

Blanche istuutui suuren ravintolan ruokapöytään, sillä hän oli nyt niin tottunut näkemään ihmisiä ympärillään, ettei voinut olla yksin, eikä hän halunnut pitää seuraa tädeillekään päästäkseen kuulemasta heidän huokauksiaan kun he "kostuttivat leipäänsä (lihaa, vihanneksia ja jälkiruokaa) nöyryytyksen kyyneleillä." Hän oli asettunut vanhalle paikalleen suuren lieden lähelle, josta käsin näki yli valosan salin, viiniköynnösmajaa kuvaavan katon ja isoja aurinkoisia maisemia esittävät seinäkuvat. Hänen ympärillään kuului miesten ja naisten rauhallisen keskustelun sorina. Missä mies ja vaimo istuivat yhdessä, ei toinen riidellyt ruoasta eikä toinen vääryytensä tunnossa pistellyt takasin. Ei ollut siellä riidan aiheita eivätkä lapset turmelleet kenenkään ruokarauhaa kirkunallaan, jota niillä oli täysi vapaus harjottaa saleissaan.

Blanche istui itsekseen eikä ollut hänellä suurtakaan ruokahalua. Hänen ajatuksensa kulkivat edelleen tietään tyyneinä, tasasina, ikäänkuin tietoisina tapaavansa sen, mitä tahtoivat. Äkkiä kohotti hän silmänsä lautasesta, katsoi saliin, näki kasvoja kasvojen vieressä vastassaan liikkuvana tummana joukkona; mutta hänen katseensa tunkeutui tarkkana tuonne, viivähti täällä, kunnes se pysähtyi aivan lähelle kuin olisi löytänyt mitä haki. Tyyneydellä, jommoista ei pitkään aikaan ollut tuntenut, tarkasteli hän kasvoja, jotka olivat kohdistuneet hänen kasvojaan kohti ja joiden silmät katsoivat kiinteästi hänen silmiinsä. Hänen kurkkunsa kouristui ja pysähtyi hengitys. Hänkö vaiko joku aivan samanmuotoinen? Sama tukan asento, sama syväin silmäin ilme; parta oli hänen ja kätki se pehmosiin aaltoihin kasvojen hieman karheat piirteet. Kun Blanchen kasvot äkillisen mielenliikutuksen vaikutuksesta muuttuivat, muuttuivat nuo toisetkin kasvot kuvastaen hänen ilmettään: tuo ei voinut olla kukaan muu.

Silloin nousi mies, läheni kunnioittavasti Blanchen pöytää, ja pysähtyi muutaman askeleen päähän katsein kysyen saiko häiritä. Arvattavasti vastasi katse myöntävästi, sillä seuraavana hetkenä oli hän siinä ja tarttui Blanchen käteen.

— Te tunnette minut ja ihmettelette miksi olen täällä? — sanoi hän. — Minä olen ollut poissa, liikematkalla ja olen muuten täällä kemiallisena insinöörinä. Miten voitte?

— Kiitos, voin hyvin — vastasi Blanche, — mutta jos olisin tiennyt teidän olevan täällä, en olisi ollut niin epähieno, että olisin tänne asettunut. — Ja samassa lisäsi hän, sovittaakseen Emileä, joka näytti loukkaantuneen: — Ette kai te pakene minua, en kai teitä karkota?

— Ei, ette suinkaan. Mutta häiritsenkö minä teitä, jos satun kävelemään puistossa, missä te aterian jälkeen käyskentelette?

— Te ette koskaan ole minua häirinnyt — vastasi Blanche — ja täällähän nainen saa kävellä miehen kanssa kuutamossa. Odotan teitä ovella.

Emile meni jälleen pöytänsä ääreen.

* * * * *

— Mitä nyt on esteenä välillämme? — sanoi Emile, kun he seuraavana iltana kahdeksannen kerran käännähtivät kävellessään isolla puistokäytävällä. — Viime kerrallahan olivat tulot, kuusi rottinkituolia…

— Ruokapöytä ja keittiökalut — jatkoi Blanche. — Nyt ei meidän edes tarvitse ajatella asuntoa.

— Ja lapset pistämme lastenkotiin kuten Rousseau — sanoi Emile.

— Niin, mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä siellähän he aina ovat silmissäni paremmin kuin huoneessani, — vastasi Blanche.

— Mikä hirveä äiti, joka panee lapsensa lastenkotiin!

— Niin, vanhoissa oloissa! Tai oikeammin, mikä onneton äiti, jonka täytyy luopua lapsistaan! Eikö ollut kauheata matkustaa vanhassa mailmassa? Minä en ole ollut koko vuoteen palatsin ulkopuolella!

— Niin oli kuin olisi kävellyt Pompejissa ja Herculanumissa. Oi, en tahdo sitä ajatella. Kärsiviä sairaita, nälkiintyneitä lapsia katuvierillä; verettömiä, maalatuita rikkaan miehen ruumiita vaunuissa kaduilla. Kaikkien kasvot olivat vääntyneet, köyhäin vihasta ja huolista, rikasten menettämisen pelosta! Sitä emme itse havainneet silloin kuin kuljimme niiden keskuudessa, mutta nyt sen näin.

— Ja kuitenkin olemme me vielä kaukana täydellisyydestä — sanoi
Blanche.

— Niin, kaukana! Sillä meidän uljas rakennuksemme nojautuu epävarmasti vanhalle. Muista että me tuotamme ylellisyysesineitä: meidän sateenvarjotelineemme, sylkilaatikkomme, suihkukaivokuvamme, kookkaat kynttiläjalkamme ja muut koruesineemme ovat sellaisia, että suuren pulan tultua ne jäävät kysymättä kaupassa —, ja silloin olemme puilla paljailla!

— Mitä silloin teemme?

— Silloin alamme elää uutta kovaa elämää, mutta elää saamme kuitenkin, sillä meillä on suuria maaalueita, ja maasta olemme me tulleet ja maasta on meidän elettävä. Mutta pula tulee vaikeaksi sittenkin. Tämän huomioon ottaen saavat kaikki lapset opetella maanviljelystä, sillä me emme ehkä saa olla suuressa ratkaisussa mukana! Eläkäämme Blanche, niin kauan kuin elämme! Me elämme varmuudella tämän elämän vain yhden kerran! Tahdotko elää minun kanssani vaiko ilman minua?

— Sinun kanssasi, Emile, sillä muutoin en elä ollenkaan!

— Vaimonani, vapaana, ihmisenä vapaana, omaa leipääsi syöden, tässähän on unelmamme, utopiamme toteutuneena, ja ilkeät ihmiset kun sanoivat, ettei sitä koskaan voida toteuttaa.

— Sanoivat siksi etteivät sitä tahtoneet!

— Tai kenties eivät tienneet!