Toteutuneita unelmia: Neljä kertomusta

by August Strindberg

PILVIEN YLLÄ

Hotel Rothista Clarensissa lähtivät eräänä kauniina huhtikuun aamupäivänä ajurinvaunut Chaillya kohti.

Vaunuissa istui neljänkymmenen ikäinen mies, jonka mustapartaset kasvot olivat kalman kalpeat, kuopikkaat. Hänen rinnallaan nuori nainen, pariisilainen näöltään: kaarevat silmäkulmat, haukannenä ja pieni suu kapein leuvoin sekä hyvä ilme kasvoilla. He istuivat vaieten, ja mies, joka näytti puolkuoliaalta, tuijotti yli puutarhojen, joissa mantelipuut kukkivat; viikunat alkoivat pistellä esiin suuria käsiään ja näytti niiden tarkotuksena olevan siitoksen salaisuuden suojaus enemmän kuin kätkeminen; kastanjat ja pähkinät kukkivat ja mustat viiniköynnökset alkoivat viheriöidä kuni Mooseksen sauvat. Oli lämmin, miltei kuuma ilma, mutta väliin tuli jäätiköillä vilvotellut tuulen puuska, ja silloin kietoi rouva vaipan sairaan miehen ympärille. Laitumet ja lehtikuuset vihertivät vuorten rinteillä, mutta ylhäällä Dent de Jamanin terävällä harjalla ja Rochers de Nayesillä, joka muistutti vuorelle jäänyttä arkkia, oli vielä äskensataneita luminietoksia ihan mustansinisen kuusimetsän vieressä, ja siellä päin purjehti hopeanvalkeita kevätpilviä, väliin kätkien kuusenlatvukset harsoihinsa, taasen repaleisina ajelehtiakseen edelleen jättäen jälkeensä riekaleita kuusten teräviin oksiin, samalla kuin ne heittelivät tummia varjoja laitumille.

Sairas kohotti hitaasti päätään ja pilviä osottaen sanoi hän: —
Tuonne ylöshän me ajamme?

— Niin, ystäväni — vastasi vaimo huoaten — sinne ylös.

— Kuten Elias — sanoi mies — tulisissa vaunuissa; on niin kuuma!

Hänen päänsä painui taas rintaa vasten eikä mitään kuulunut muutoin kuin lyhyen onton yskän pudistaessa hänen ohutta ruumistaan. Tie kohosi viiniköynnösten lomitse ja kulki Chaillyn läpi. Pian loppuivat viinitarhat ja kastanjat; pähkinäpuita oli vielä tienvierillä; hetkisen kuluttua, tien käänteestä, alkoivat vehnäpellot ja hedelmäpuut; vihreitten kukkaisten ruohostojen yli oikoivat omena- ja kirsikkapuut valkoisia oksiaan; keltasia kevät esikkoja ja valkeita lumikukkia paistatteli päivässä. Vaunut pysähtyivät ja hevoset saivat hengähtää. Sairas kohotti jälleen päätään ja katseli yli sinisen järven, joka levisi syvällä alapuolla; yli vuorten, jotka kosteuttaan höyrysivät lämpimässä, yli viljavain kenttien. Hän hengitti sieramiensa kautta kuni olisi hänen vaikea avata suutaan.

— Kaunista — sanoi hän. — Luuletko että on yhtä kaunista tuolla ylhäällä?

— Kyllä varmasti — vastasi vaimo, eikä ollut ymmärtävinään "ylhäällä"-sanan kaksinaista merkitystä.

Käki kukkui jossain pähkinäpuussa alhaalla päin.

— Etelän käki — sanoi mies — kuolon käki. Terve sinulle, kaunis luonto, kuoloon käyvä tervehtii sinua! Ja kääntyen ajajaan jatkoi hän: Excelsior, se on: ylemmä, ajetaan edelleen!

Vaunut nousivat yhä järven ja maisemain painuessa alaspäin. Nyt alkoivat lehtikuuset, ja he näkivät kuusimetsän päittensä yllä, mutta yli sen kohosi pystypäisenä häikäisevän valkea Jaman. Tie kaivautui liuska- ja kalkkikiviseinäin väliin ja pian alkoi pyökinsekainen kuusimetsä heitellä vilpoisia varjoja yli tien. Ilma kävi kirpeäksi; jokunen hankipöykky oli vielä sulamatta ja peippo yksin liverteli metsän siimeksessä. Tie koukahti taas ja nyt oli edessä Rhonelaakso taustallaan Mont-Blanc'in vuorijono. Komein kaikista: Dent du Midi, muistutti suunnattoman suurta hyökyaaltoa, joka oli jähmettynyt juuri sinä hetkenä kuin sen piti syöksähtää muiden aaltojen niskaan. Kahtena tuntina olivat he matkustaneet etelän kesästä pohjolan talveen. Nyt kierteli tie äkkijyrkänteiden rinteitä ja heidän allaan oli Mont de Cauxin ja Cublyn ihana laakso. Jättiläislokkeina leijailivat pilvet heidän ympärillään, yllään, allaan. Milloin olivat hevoset ja vaunut valkean harson sisällä, niin ettei mitään näkynyt, milloin repesi reikä huntuun ja kuni kurkistusaukon läpi näkyi palanen vihreätä maisemaa, järven kaistale, lumihuippu, kaikki lämpimän kevätauringon valasemina.

— Jos taivaassa on yhtä kaunista, Amelie, niin ei ole vaikeata täältä lähteä — sanoi sairas, jonka kostea pilvi sai yskimään.

— Älä puhu noin — rukoili vaimo valittavalla äänellä. — Nyt on pahin kuu ohi, ja nyt sinä piristyt; mutta tälle matkalle ei sinun olisi pitänyt lähteä.

— Oi kuinka hyvä on nousta maan yläpuolelle näkemään koko sitä surkeutta niin pienenä kuin se täältä käsin näkyy. Ajatteles, tuo harmaa kohta, joka näyttää maantiesoralta, käsittää kolme kaupunkia, joissa asuu useita tuhansia ihmisiä, houkkoja orjia, jotka luulevat olevansa niin suuria ja tärkeitä, ettei mailma kulkisi kulkuaan ilman heitä; ja he kiusaavat toisiaan ja itseään tullakseen toistensa kadehtimiksi.

Vaunut käännähtivät viime kerran, ja laakson perällä näkyi nyt Les
Avantsin iso ravintola.

Tuntia myöhemmin istui herra Aristide M. kirjailija Pariisista, kuten oli ravintolan kirjaan nimensä merkinnyt, penkereellä hyvästi huopiin käärittynä ja pukinnahka jalkain alla. Suihkulähde lorisi niin nukuttavasti, lumen sulaminen kylmensi ilmaa ja kuusikko henkäili pihkasia höyryjä, jotka henkeä vedettäissä palssamina vaikuttivat keuhkojen haavoihin. Hän vaipui tylsiin puolunelmiin katsellessaan luonnon tarjoamaa erinomaista näytelmää. Hetken istuttuaan kuuli hän pyörätuolin kitisevän sitä lykättäessä sannalla. Se pysähtyi hänen lähelleen laakeripensaan luo. Ääni kuului sitten kysyvän, saisiko mennä, ja heikko ääni vastasi myöntäen.

Aristide, jonka kaulaa ympäröi huivi suojaksi pohjatuulta vastaan, ei voinut nähdä, kuka hänen takanaan istui. Mutta hänessä tuntui sellaisia magneettisia virtoja, joita hermostuneet henkilöt tuntevat, kun lähellä on henkilö, jonka suhteen ei ole välinpitämätön. Sitten kuuli hän lyhyen, onton yskän, jota seurasi ähkinä. Osaaottavasti käännähti hän huivinsa pudottaen. Kuten marjannoukkija vavahtaa, kun hän oksaa kohottaessaan näkee mustan kyykärmeen, niin vetäytyi Aristide taapäin nähdessään sen ihmisraunion, joka istui tuossa poskillaan persikan raatoväri, missä ruusujen elävä on muuttunut kuivuneen veren ruskoksi. Mutta pääkallon yläosasta loisti musta silmäpari, jonka hehku oli enemmän lahoomisen fosforiloistetta kuin elon tulta. Aristide tunsi hyvin tämän vanhan vihollisensa katseen. He istuivat hetken toisiaan katsoen, voimatta ratkasta tuliko tervehtiä; he koettivat sitten yhtaikaa nousta ja paeta; mutta eivät voineet; he olivat voimattomuuden ja taudin vallassa. Kun he havaitsivat pakenemisen mahdottomaksi rauhottuivat he.

Henri, tämä oli Aristiden vihollisen nimi, voitti ensin itsensä, ja itse-ivaa tavottelevalla hymyllä alkoi hän: — Oletko nyt asemaasi tyytyväinen, Aristide? Pilvien kautta tähtiin. Me olemme jo pilvien yllä; eikä enää ole pitkä matka tähtiin.

— Tähdet olivat aina päämääränäsi, mikäli muistan, ja sinä saavutitkin ne! Kuinka monta sinulla onkaan? — vastasi Aristide takinrinnusta osottaen.

— Aina katkera! No vieläkö minua vihaat, vaikka olenkin näin vaaraton nyt?

— En luule enää kykeneväni niin voimakkaasti tuntemaan, ja minä arvelen, mikäli olen viimeksi oppinut, että oletkin verraten viaton. Enkä kuitenkaan sinut nähdessäni voi olla ajattelematta, että olet tappanut minut.

— Sinä purit minua ja minä tapoin sinut.

— Sinä polkasit minun rintaani ja minä purasin sinua kantapäähän.

— Sinä asetuit tielle, jota minun täytyi kulkea.

— Täytyi kulkea! Kas siinä se on elomme salaisuus. Meidän minämme, ei mikään muu. Me ajoimme takaa onnea, kunniaa; pensaat repelivät meitä, kiviin jalkamme veristyivät, ja puolkuolleina pääsimme mihin pyrimme uupuneina kaatuaksemme ja kuollaksemme, veren loputtua suonista, ilman keuhkoista. Muistatko kuinka toistemme takaa-ajo alkoi? Sinä olit edellä. Olit syntyisin suvusta, joka jo oli osansa koonnut. Sinun ensimäisen yksinkertaisen kokeesi teatteria varten kantoi voimakas isäsi kasteelle. Sen esitti Le Cerclessä etevä näyttelijä, ja siten tulit tunnetuksi. Itse istuit jossain sanomalehdessä ja suojelit selkääsi. Silloin toin minä esille tekeleeni. Sinä arvostelit sitä, ja panit lehdet arvostelemaan. Tämä, jota muissa oloissa olisi pidetty häpeämättömänä ja epäkunniallisena, kävi sinun puoleltasi päinsä, kuten kaikki muukin. Sinulle oli tuttu suosiossa olemisen salaisuus; sait tehdä mitä mielit. Toit taasen ilmoille jotain. Minun kustannuksellani ylistettiin sinua pilviin. Joka kerran kun esiinnyit, iskettiin minut maahan. "Noin piti kirjottaa, eikä niin kuin Aristide M." Sinusta tuli hukkuvan keisariuden suosikki, sillä sinä tunsit imartelun taidon; sinä osasit loppusointuja sepittää, sillä sinä osasit kaikkea. Silloin minä vetäysin sivuun. Kappaleeni kierteli kaikkia Pariisin teattereita viisi vuotta, mutta turhaan, sillä se oli sinun julistamaasi taidelakia vastaan. Minä vetäysin epäonnistuneena pois, ja astuin sanomalehdistön palvelukseen. Kirjotinko sanaakaan sinua vastaan? Kostinko? Sinun täytyy vastata: et. Kun minä silloin kävin vaarattomaksi, niin rupesit sinä merkillisesti minua suosimaan. Pyrit minun seuraani, paimensit minua; me söimme päivällisiä yhdessä, ajelimme "Metsässä" ja puhelimme aina sinusta ja sinun teoksistasi, emme koskaan minusta. Minä kiitin aina sinua lehdissä. Mutta sillä aikaa tein työtä. Tein työtä uskomattoman paljon, sillä minä tunsin, että minun aikani oli tuleva. Mutta miltä tuntui olla "myönnetty epäonnistuneeksi?" Se oli pahempaa kuin tuntemattomana oleminen. Miltä tuntuikaan, kun tuli kotiin vanhempain ja sisarusten luo ja kuuli heidän lukevan sinulle, Henri, viritettyjä ylistyksiä: "noin piti kirjottaa!" Ja näitten omaisten kanssa olin välini rikkonut kun jätin tutkintoni suorittamatta ja yritin "kirjailijaksi." Kuinka painavina putoilivatkaan pilkkasanat, kun köyhänä maineettomana sanomalehtimiehenä, vieläpä katuen kotiin palasin. Kuinka olinkaan veressä, haavoja täynnä. Ja aina olit esikuvaksi asetettuna sinä, sinä: "noin piti kirjottaa."

Yskäkohtaus pudisteli Henriä ja hän yritti taas lähteä, mutta retkahti takasin. Aristide jatkoi:

— Paljon antaisin, jos voisin unohtaa sen päivän, viimeisen riemujuhlasi jälkeisen päivän, jona tulin luoksesi. Aamulehdet kaikuivat kilvan ylistystä. Minä tulin kysymään selitystä joihinkin hämäriin kohtiin. Soitin. Äitisi avasi kuten tavallisestikin, mutta hänestä ei näkynyt muuta kuin harmaa terävä silmä, joka vaani vihollisia. Hän tunsi minut ja pyysi astumaan sisään. Odotin kunnes sait yllesi yönutun. Riemuvoittajana otit minut vastaan. Kasvosi olivat punaset ja pöhöttyneet näyttelijöille pitämäisi illallisten johdosta. Kirjotuspöytäsi oli laakeriseppeleitä ja kukkavihkoja täynnään. Minua ilahuttaaksesi kerroit illan tapaukset yksityiskohtia myöten. Esillehuudot, suosionosotukset. Miten lopuksi sinä itse, kahden sankarittaresi esille vetämänä ja runoilijaksi julistamana, avoimen esiripun alla otit vastaan yleisön kunnioituksen, ystäväisi kukat ja äitisi laakeriseppeleen. Minä olin kateellinen! Oliko ihme? Minä, joka tunsin sinun irvistelevän mailmankatsomuksesi, joka tunsin sinun kyynillisyytesi, sillä siinä olit mestari ja sillä alalla aina koetit minut voittaa; minä, joka tiesin, kuinka sinä kylmin verin sommittelit kaihoisia kohtauksia täysin tietoisesti hetken vaikutusta, suosiota, akatemiaa ajatellen, minä olin pakotettu ihailemaan sinua painetun sanan kautta. Sinä lopetit laskemalla laakeriseppeleen minun pääni päälle, ja kehotit minun jatkamaan teatterialalla. Minä olin kyllin yksinkertainen uskoakseni sinua, ja tunnustin muodostaneeni kappaleeni uudelleen ja toivolla odottavani sen esitystä Odeon-teatterissa, johon olin sen jättänyt. Sinä naurahdit suojelevasti ja minä menin. Illalla ilmestyi soraääni muutamaan lehteen, puhuttiin jäljittelystä, fraaseista ja sen semmosesta. Seuraavana päivänä sain kirjeen äidiltäsi ja sen mukana epäkohteliasta arvostelijaa vastaan hyökkäyksen, joka minun piti julaista. Anteeksi pyytäen kieltäysin, koska se oli minun mielipidettäni vastaan. Lauantaina näin tuon artikkelin erään lehden kirjallisessa osastossa, mutta koskaan en ilmaissut kirjottajaa, sillä minä kunnioitin silloin äitiäsi. Mutta maanantaina menin Odeonin kansliaan kuulemaan vastausta. Johtaja otti minut isällisesti vastaan, puheli minulle kohteliaisuuksia, olipa ystävällinenkin, mutta hän ei uskaltanut esittää kappaletta. Miksei? Sitä en saanut selville, mutta ymmärsin, ettei hän ollut teostani lukenut. Minä menin painavin askelin ulos enkä edes yrittänyt kätkeä käsikirjotusta takkini alle. Portailla tapaan Mauricen, alajohtajan: — "Käsikirjotus", sanoi hän, ja otti teoksen käsiinsä. — "Niin", vastasin minä, "hylätty." — "Onko johtaja lukenut sen?" — "En tiedä", vastasin, "mutta en luule." — "Niin, mutta minä tiedän kuka hänelle lukemiset suorittaa." — "Kuka?" — "Teidän ystävänne Henri!"

En olisi häntä uskonut, mutta hän vakuutti ja lisäsi: "varokaa sellaisia ystäviä!"

Tapasin sinut päivällä, kerroin kaikki ja sinä pääsit asiasta sanomalla, että "Maurice oli lurjus." Yöllä tapasitte te toisenne Le Cerclessä ja olitte yhtä mieltä siitä, että minä olin lörpöttelijä ja hölmö, sillä te tarvitsitte toisianne. Mutta minä olin murtunut. Minä taivuin mutta lähdin uudelle tielle. Julkasin runokokoelman. Nyt oli yleisö niin tottunut pitämään minua epäonnistuneena, ettei se tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta murtautumisesta rauhotetulle alueelle; sanomalehdetkin olivat vuosikausia kunniansa kautta vakuuttaneet, että minä olin epäkelpo; ne vaikenivat siis ja yleensä vaiettiin, missä ei annettu salakavalaa tunnustusta tai käsketty olemaan hiljaa. Minusta tuntui kuin puskisin päin seinää. Mutta sinä et minua hellittänyt. Tuntui kuin olisit pelännyt minun pääsevän käsistäsi. Ystävämme Fernande oli saanut suuren palkinnon salongissa. Sinä kutsuit minua hänen mukaansa Bas-Meudonin matkalle. Aina piti minun olla mukana vetää valjaissa toisten riemuvaunuja. Illalla sinä päihtyneenä nöyryytit minua. Te poljitte minua, ja kun minä uskalsin arvostella teidän suuruuttanne, häpäsit minua; nimitit minua epäonnistuneeksi ja sanoit minun purjehtivan toisten vanavedessä; selitit vihaavasi minua, et sanonut luottaneesi minuun muuta kuin siteiksi, ja arvelit tuntevasi, että olin vihollisesi. Kuinka oikein tunsitkaan. Muistatko, kuinka minä silloin päihtymyksen voimalla ennustin omankin aikani tulevan; olin tosin jäljessä, mutta kyllä minä, vuoroni tullen lupasin lyödä korttini pöytään. Ja niin erosivat tiemme. Kun sitten yöllä kuljin jalkasin kotiin metsän läpi, olin murskaantunut, tomuksi jauhettu, mutta sieluni oli vapaa, ja minä tiesin että työlläni kyllä olin voittava. Se oli ainoa ja pahin tapa, mitä voin ja halusin käyttää kostaakseni sinulle. —

Tähän pysähtyi Aristide puheessaan. Heikko puna oli kohonnut hänen kalpeille poskilleen ja asettunut mustan parran juurille; hän yski heikosti ja vaaleanpunasta vaahtoa näkyi suupielissä. Ohuella, miltei kuiskaavalla äänellä jatkoi hän katsomatta viholliseensa. — Sitten tuli myrsky; sinun äänesi hukkui sodan meteliin; sinun tuulimyllysi menetti siipensä ensi tuulenpuuskan tullen ja sinä vaikenit. Niin tuli minun aikani. Minun kappaleeni esitettiin, kymmenen pitkän vuoden kuluttua. Ja se menestyi. Heti! Sinun ja ystäviesi ulvonta vaiennettiin. Minun aikani oli tullut. Mutta nyt, kun olin keskellä tuota uneksittua onnea ja huomasin sen olevan tyhjän nautinnosta, mutta täynnä raskasta velvollisuutta, niin häpesin itsekseni. Jokin tarkotus kai minulla oli ollut sen onnistumispyrkimyksen rinnalla, mutta tämä kai se pääasia oli ollut, sillä olimmehan kasvatetut menestystä palvelemaan, kunnes tappiomme herätti meidät. Ilmassa alkoi kuulua ääniä, jotka huutivat uudistusta, valheesta, kehuskelusta vapautusta. Minä kuulin niitä ja tahdoin puhua. Mutta minä olin liian kiihtynyt voidakseni puhua tyynesti, ja minä huusin. Huusin entisyyttäni vastaan, itseäni, meidän turmelijoitamme vastaan; huusin sitä myrkytysjärjestelmää vastaan, jota meidän kasvatuksessamme oli käytetty, ja minä huusin rangaistusta rikollisille. Silloin sait sinä tilaisuuden: ja kostit! Kostit siten että toitotutit kaiken minun puuhani tarkottavan kostoa. Mutta et myöskään voinut panna itseäsi ja asemaasi alttiiksi itse kirjottamalla, sinä ostit salamurhaajia. Kaikki sanomalehdistön suosikit, jotka olivat sinulle velassa, kaikki koirasi usutit sinä minua vastaan. Kun minä kirjotin romaanin, toimitit seuraavana päivänä julkisuuteen tiedon, kutka kaikki henkilöt olivat voineet olla minun malleinani ja kun totuus ei riittänyt — niin tartuit valheeseen. Sinä muutit epäpuhtaalla hengelläsi kaikki, mitä minä tein, skandaaliksi. Niin sinä teit. Toitotutit, että minä olin sinun kätyrisi, joka rahasta olin sinua kiittänyt, että olit ollut minun suojelijani, sinä, minun suojelijani; puhuit hyvistä töistä, kiittämättömyydestä. Eikä sinua itseäsi koskaan näkynyt taustalla. Mutta sinä kirjotit valitusveisujasi, helposti läpikuultavia likarunoja, kuvakielelläsi. Mutta sinä tunsit, että aikasi oli ohi, ja tunsit minun hampaani kantapäissäsi, kuten tapasi on sanoa. Minun ei koskaan tarvinnut kohottaa kättäni sinua vastaan, sillä sinä upposit itsestäsi. Ja minä, joka nyt velvollisuudella ja vakavuudella halusin vetää miekkani, minä olin tuomittu toimiskelemaaan kaunokirjallisuuden alalla saadakseni sanani kuulluksi. Minun täytyi alentua kirjottelemaan näytelmiä menestyksen vastustamattomalla voimalla iskeäkseni vihollisteni suut tukkoon. Ja aina kun kävi hiljaiseksi, kiirehdin heittämään uuden sanan, uuden tunnussanan, uuden määräyksen. Minä näännytin sieluni siinä taistelussa, sillä semmoinen työskentely, mitä ei kunnioita, se kuluttaa. Ja mitä sotaa siinä käydään! Kun minä lausuin puhtaan, vakavan sanan, silloin huudettiin: "ei, sinun pitää kirjottaa näytelmiä!" Ja minä kirjotin näytelmiä! Silloin osotettiin suosiota kappaleille, koristeille, näyttelijättärille, mutta totuus, joka minun juuri piti kuulijoille syöttää, se sivuutettiin vaieten! Keisarikauden toinen synti oli se, että kauneudenpalvelus tuli käytäntöön. Sitä keinoa on sortovaltius aina käyttänyt johtaakseen huomion todellisuudesta harhaan. Taidenäyttelyn "vernissaus" oli elämässämme tärkeämpi kuin kamarien vaalit, uusi näytelmäkappale oli todellisempi kuin vuosisataisrikos, joka järkytti yhteiskunnan perusteita. Sedanin päivää olemme itkeneet, mutta vernissauspäivä sen korvaa; me kävimme vakaviksi sodan jälkeen, mutta meidän Théàtre Françaisesta oleville kyyneleillemme naurettiin ja pyydettiin meidän tekemään hyvin ja nauramaan. Silloin päätin minä nauraa irvistelijöille. Ja minä nauroin, mutta nauruni ei ollut hauska, se oli katkera, ja se toi minulle kuoleman! Henri, nyt olemme molemmat kuolleet! Minä olen pitänyt meidän ruumissaarnamme! tietysti omaksi puolustuksekseni, sillä minua ei kukaan ole puolustanut. Viiden vuoden kuluttua ei meidän nimiämme enää muisteta! Hyötyä emme tuottaneet. Me palvelimme ulkokuorta, kauneutta ja itseämme! Minä aloin liian myöhään yritykseni tulla uudeksi ihmiseksi: kenties saa tulevassa elämässä, jos semmoista on, käyttää kallista kokemustaan. Tahdotko puhutella minua kuni kuollutta? Ojenna minulle kätesi! Vai niin! Et tahdo! Etkö nyt huomaa, kuinka houkkoja olemme olleet! Etkö usko tulevaisuuden viisastuvan?

Henri yritti puhua, mutta ei saanut ilmaa keuhkoihinsa. Hänen päänsä oli painunut rinnalle. Aristide huuti ravintolaan päin niin kovaa kuin voi. Palvelija näkyi kuistilla ja hänen takanaan Henrin äiti, joka huudon kuullessaan oli aavistanut pahaa. Hän oli silmänräpäyksessä poikansa rinnalla ja mittaili harmailla silmillään tuota odottamatonta vihollista, jonka läsnä oloa hän kaikkein vähimmin oli toivonut. Hän oli pitkä, jäykkävartaloinen, tukka harmaa, taapäin suittu suoran, korkean otsan yllä. Aristideen, joka ei koskaan ollut nähnyt häntä muuta kuin oven raosta, teki hän valtavan vaikutuksen, ja nyt käsitti tämä, mikä mahtava apu oli ollut tuolla pienellä heikolla ihmisellä polkiessaan häntä jalkoihinsa ja pitäessään edukseen mielialaa yllä, mutta hän näki tuossa naisessa myös äidin ja naisen, joka ei ollut saanut tahtoaan toteuttaa omana henkilönään vaan poikansa kautta. Hän tunsi tämän voiman tukahuttavan; hän oli yksin näitä kahta vastaan. Levottomana katseli hän ympäriinsä odottaen apua tietämättään missä muodossa. Henrin äiti touhusi herättääkseen lapsensa eloon, sillä tämän henki tuntui ihan sammuneen, ja Aristide tunsi olevansa miltei syyllinen tähän käänteeseen, kun kuului keveitä ja nopeita askeleita sannalla ja Aristiden kaulalle laskeutui suojaavana pehmeä käsivarsi. Se oli hänen vaimonsa. Molemmat naiset mittailivat toisiaan pitkin katsein. Pienempi näistä tummine, lämpöisine, mutta nyt leimuavine silmineen katsoi päin tuota toista, suurikasvuista, tiikerikasvoista äitiä. Miehet olivat nyt poissa laskuista, ja kaksintaistelu tuntui nyt vasta alkaneen, kun todelliset viholliset olivat astuneet esiin linnavarusteistaan ja kohdanneet toisensa avoimella kentällä. Kumpikaan ei osottanut tervehtimisen merkkiään eivätkä he olleet koskaan toistaan tavanneet.

Henri oli sillä välin tullut tajuihinsa. Äänellä, jossa ei ollut mitään katkeruutta, esitti hän: äitini, herra ja rouva M. — Ei kukaan tervehtinyt.

— Työnnä tuolini Aristideen luo, äiti — sanoi Henri.

Äiti ei liikahtanut.

— Työnnä tuolini Aristideen luo, äiti — kertasi Henri käskemään tottuneella äänellä.

Äiti tarttui tuolin selkämykseen ja työnsi sitä hiljaa Aristiden tuolia kohti, jota tämän vaimo puolestaan lähensi.

— Anna kätesi, Aristide — sanoi Henri — ja ollaan yksin!

Hän viittasi naisille, jotka vaanivat toisiaan odotellen, kuka ensin lähtisi.

— Ollaan yksin — kertasi Henri.

Äiti liikahti lähteäkseen; rouva M. lähti myös ja naiset kulkivat kumpikin puolellaan pensastoa.

— Aristide — alkoi Henri nähdessään että olivat yksin; — maa on kaunis, paikoin, luuletko taivaan olevan yhtä kauniin?

— En tiedä mitä taivaalla tarkotat; jotain määräpaikkaako?

— Sitä mihin tulemme!

— Minun tietääkseni ei ole varmaa, tulemmeko mihinkään. Muuten, jos johonkin tulemme, niin tulemme kai jollekin toiselle taivaankappaleelle. Jos nyt taivas on kaikkien taivaankappalten kokonaisuus, niin on maakin osa taivasta. Jos nyt maa ei vastaa käsityksiämme taivaasta, niin on siihen kai syynä osaksi se, että me olemme turmelleet maan, osaksi se että olemme liian epäsointuisia voidaksemme nähdä sopusointua.

— Mikä sinua sitten lohduttaa nyt kun teet lähtöä täältä, sillä et kai voi tautia kestää?

— Mikäkö minua lohduttaa? Se — että täältä pääsen. Totta on, että rakkaitani jää jälkeen; mutta elämähän kestää korkeintaan seitsemänkymmentä vuotta. Ja pelotta jätän minä heidät, koska uskon heille koittavan parempain olojen kuin mitä minulla oli. Sillä, Henri, ukkosilma on käynyt, ilma on puhdas ja ihmiset saavat taas hengittää; me emme saaneet.

— Mutta sinähän et saa olla mukana, kun kuolet!

— Kyllä, saan minä, sillä minä en kuole kuollessani, joskin minun itsekäs, vanhanakuinen minuuteni kuolisi, sillä minä elän tulevassa sukupolvessa, lapsissani.

— Sinulla on lapsia! Se on totta — sanoi Henri — sen unohdin.
Mutta eikö ole itsekästä sekin elämä lapsissaan ja lastensa hyväksi?

— On, tosin, mutta se on ensi liikahduksemme altruismia, lähimäisrakkautta kohti. Silmäilehän nuorta miestä, joka on tullut isäksi. Hän ei huolehdi puvustaan yhtä tarkasti kuin ennen, hänen housunpolvensa pussittuvat, hänen hattunsa ei ole niin kiiltävä. Niin putoavat kukan lehdet, kun se on hedelmöittynyt, sillä ei enää tarvita koruja, jotka kukalle olivat suojuksenakin, mutta miehelle ne olivat vain liimatanko, jolla naaraita pyydetään.

— Nuo ovat seikkoja, joita minä en ole tuntenut — sanoi Henri. — Mahtaa niissä lapsissa sentään olla jotain, jotain jalostavaa, kohottavaa, koskapa kaikki vanhemmat aina vetävät esille lapsensa, kuinka onneton avioliitto onkin.

— Mutta äitisi on sen tuntenut. Salli minun tehdä ehkä epähieno kysymys. Äitisihän kirjotteli nuoruudessaan?

— Kuten kaikki tytöt.

— Näeppäs! Hänellä olivat siemenet, mutta maaperä puuttui; hänen siemenensä ovat kasvaneet sinussa! Kuinka nöyryyttävää yksilölle! Kuinka itserakkauttamme loukkaavaa! Poimi hajalle meidän teoksemme. Ota erilleen ajatukset ja laske kuinka monta niistä olemme itse ajatelleet. Tiedemies merkitsee lähteensä, sanomalehtimies selostelee toisten käsityksiä, mutta kirjailija ottaa, ottaa itsekkäästi mitä käsiinsä saa; sieppaa jutun, jonka joku kertoi lasin ääressä, ottaa piirteen toisten elämästä, ottaa ajatukset filosoofeilta, selostukset sanomalehdistä, tunteet kuvittelee hän, ja sitten pistää hän pienen nimensä kaiken tämän ylle ja tulee suureksi, ja — se käy päinsä! Runoilija tekee kuin boakärme: hän valaa limansa saaliin yli ja tämä on siten hänen. — Hän punoo kauniita verkkoja, itsestään sanotaan, mutta ei kukaan nähnyt kuinka monta kärpästä hän sitä ennen imi kuiviin.

— Voiko tähän tulla muutosta?

— Voi, kun tulee! Muutos on jo alkanut. Katsohan vain itseäsi ja minua; kuka meitä enää tuntee, kuka teoksiamme vielä lukee, ja me olimme kuitenkin leijonia. Kas kuinka taisto käy. Kun Daudet kirjottaa romaanin kreivi Morasta, niin ilmottaa Le Bartolo huomena, että se esittää Mornyn herttuaa. Hauskaa herra Daudet'ille, mutta oikein. Näetkö siinä ajan vaatimuksen saada kuulla selvää kieltä, ja epäuskon taistelun oikeaoppisten sekasotkuja vastaan. Kun Daudet on väsynyt korkeampaan taikaoppiin, silloin on aika tullut.

— Mutta silloin kuolee runous.

— Se saa kuolla, sillä se oli joko leikkiä tai valhetta. Tuomittu olemaan yleisön imartelija tai — kuolemaan! Nyt ei se enää halua imarrella — nyt se kuolee. Ja me sen mukana! Mutta se nousee kuolleista. Vapaitten ihmisten vapaana leikkinä, kun taistojen aika on ohi! Oi, Henri, ajat tulevat! Taistot tulevat! Mutta suuret taistot, joissa sukupolvet antavat henkensä, eikä sellaiset pienet, joissa hankitaan keuhkotauti, jotta päästäisi akatemiaan. Me emme saa tätä uutta nähdä, eivät meidän lapsemmekaan, sillä he saavat vaeltaa kautta korven ja oppia tulemaan uusiksi isiksi ja uusiksi äideiksi, he saavat oppia ajattelemaan uusia raikkaita ajatuksia, ja sitten saavat he kuolla korpeen valjenneitten luiden, kaatuneitten patsasten ja sorakasain keskeen, mutta heidän lapsensa saavat kenties nähdä Kaanaan maan, jossa rieska ja hunaja kaikille vuotavat.

— Mutta silloin, tänä raa'an hyödyn aikana, tulee kauneudellekin loppu.

— Päinvastoin! Luonnon kauneus pysyy aina ja silloin, enemmän kuin nyt, saavat siitä kaikki nauttia. Rumat ja typerät jäljentelyt kenties tarpeettomina katoavat, luulen ma. Ja sanoilla leikittely tulee varmastikin häviämään ei vain tarpeettomana vaan arvottomanakin. Katsohan nyt tuota lumista alppiharjannetta, jonka tyvi on hopeisten pilvien peitossa. Voiko sitä nyt kuvailla sellaiselle, joka ei sitä ole nähnyt, niin että hän saa siitä elävän kuvan? Ei! Korkeintaan voimme herättää sen nähneeseen muiston. Tehkäämme siitä runo! Minä vertaan sitä, sillä runo on aina vertauksellinen, vertaan sitä esimerkiksi himmeästä hopeasta tehtyyn pyhimyslippaaseen, jota kantaa maan yli leijaileva enkelilegiona.

— Vertauksesi on oikea ja kaunis, sillä Dent du Midin harjanne on todellakin pyhimyslippaan taitteisen kannen kaltainen, ja pilviseppel vuoren vyötäröllä on hyvin enkelikulkueeseen verrattavissa. Mitä sillä tahtoisit sanoa?

— En mitään! Sanoisin vaan jotain kaunista! Mutta kuinka alentava onkaan yritys vetää kymmentuhatjalkasta, lumipäistä tunturia ihmiskäden tuotteen rinnalle. Ja tehdä pilviharsosta enkeleitä, epätodellisuutta, johon ei kukaan usko! Se kutkuttaa mielikuvitusta, mutta ei anna mitään selkeätä käsitystä, se tuudittaa käsitteet huumaustilaan, jossa todellisuus ja unelmat sekottuvat; runoutemme laita on siis sama kuin päihtymykseksi nimitetyn paheen.

— Hyvä! Mutta miten arvelet tulevaisuuden ihmisen sepittävän runoa alpista? Kenties näin: "Dent du Midi sinun sekundääriaikainen, dolomiitin sekainen kalkkikerroksesi on tänään lumen peitossa; sillä yöllä satoi kolme millimetriä ja la Bise puhalsi kahdeksan naulan voimalla; kun lumi sulaa, saamme nähdä maissin, ja toistamiseen perkaamme viinitarhamme." Niinkö tarkotat?

— En, minä tarkotan sitä että tulevaisuuden ihmiset eivät leikittele ajatuksilla ja sanoilla, sillä heillä on muuta ajateltavaa. Minä luulen heidän luonnon kauneuden edessä vaipuvan hiljaiseen katselemiseen ja aina yhtä uuvuttamattomaan ihailuun, sillä he saavat takasin tuon kyvyn, jonka taide on meiltä miltei riistänyt!

Keskustelun keskeytti täyden orkesterin heläyttämä sävel, joka tulvahti ravintolan avoimista akkunoista. Molemmat sairaat istuivat hetken mykkinä hämmästyksestä, sillä he eivät tienneet, mistä äänet tulivat, eivätkä äkkiä ennättäneet erottamaan, mitä ääntä tuo oli; mutta sitten selvenivät säveleet, ja nyt kohahti Boccaciomarssi esiin. Henri kohotti päätään kuni metsästäjän pillin kuullut metsäkoira; hänen silmänsä loistivat ja kasvot hymyä säteillen sanoi hän: Boccacio! Mikä juhla nyt on?

— Kuulin tarjoilijalta — sanoi Aristide — että berniläinen mailman posti- ja sähkösanomatoimisto pitää täällä päivällisiä.

— Mikä toimisto se on?

— Hm! Katsos kuinka me olemme leikkineet unielämäämme, viisasten ihmisten hyödyllisin toimin työskennellessä tulevaisuuden hyväksi! Me emme lehdistämme lukeneet muuta kuin teatteri-, musiikki- ja taideuutisia. Meille esiintyi elonleikki lamppujen valaisemissa liimavärimaisemissa, ja kun meitä ulkopuolelta kuuluva meteli häiritsi, niin suutuimme ja haukuimme porukurkkuja tai heittelimme ivasanoja heitä vastaan. Ja me kuljimme siellä, suurina, paperikruunut päässämme ja luulimme olevamme kuninkaita hengen valtakunnassa. Pariisi oli mailmankaikkeus ja teatteri mailmamme.

Soitto oli vaiennut ja kuului irtonaisia sanoja jostain puheesta. — "Rauhallinen yhteistyö kansain kesken… sotien poistaminen… aatteiden nopea vaihto…"

Henri kävi levottomaksi: — Minä luulin ainakin täällä ylhäällä säästyvän tuollaiselta.

— Ei, ystäväni, me emme ole sääliä ansainneet. Hyödyllinen työ, jota me olemme likasena välttäneet, menee nykyisin pitkälle; se työskentelee maassa, mutta se kohottaa meidät pilvien ylle; me työskentelimme pilvien yläpuolella ja jouduimme kuitenkin maahan.

Kättentaputusta kuului salista puheen lopuksi.

— Kuule, millaiset ovat ajat! Postiherrat vievät meiltä suosion! Etkö tunne ääntä? Haha! Kun seisoin kulissien lomassa ensi kerran ja minun runoani sammallettiin yleisölle, ja kun vastaukseksi tuli käsien räiskinä; silloin luulin ensin sadekuuron herahtaneen teatterin katolle, sillä en ollut koskaan kuullut sitä ääntä sieltä käsin. Mutta kun minä näin näyttelijän kumartavan ja räiskinä kasvoi, niin ymmärsin. Huumasiko se? Hetken! Sitten ajattelin: oh, sisaret ja tädithän siellä. Ja niin olikin, sillä seuraavana päivänä sain osakseni arvostelua, arvostelua niin… Sen jälkeen en kulissien lomassa ole seisonut. Enkä kylläkään enää sinne tule.

Henri oli kumartainut Aristidea kohti kuin puhuakseen. Askeleita kuului heidän takanaan ja rouva M. läheni hiljaa yskästen ilmaistuaan olevansa lähellä.

— Anteeksi, Aristide — sanoi hän — mutta lapset ovat tulleet ja me odotamme sinua.

— Mihin, mihin menet? Etkö jää tänne? — kysyi Henri äänellä, joka soi siltä kuin pyytäisi hän teatterinjohtajalta vastausta tälle jättämänsä kappaleen johdosta.

— Ylemmäksi — vastasi Aristide — les Bains d l'Alliaziin.

— Mikset voi jäädä tänne? Etkö aikonut niin? Missä kesän vietät?

— Kesän? Entä sinä?

— Hm! En tiedä! — vastasi Henri ja tarttui Aristiden käteen.

— Tiedän ettei meidän sovi olla täällä, Henri, sillä kun lumi sulaa, käy ilma liian voimakkaaksi.

— No, tapaamme toisemme syksyllä? Missä olet silloin?

— Luullakseni siellä missä kesälläkin.

— Oi, älä puhu niin. Me elämme kauan, rakkaani. Minun hengitykseni on niin kevyt, niin kevyt…

— Vai niin, alkaako hengitys helpottaa. Hyvästi sitten, Henri parka.

Samassa kuului reipasta naurua ja kilpaa juoksevain pikku kenkäin kopinaa. Seuraavana hetkenä oli Aristiden kummallakin polvella mustakutrinen poikanen. Henri oli nolo ja kiusaantunut. Aristide tahtoi auttaa häntä, muttei tiennyt mitä sanoisi. Vihdoin sanoi hän pojille: "Tervehtikää setää." Pojat katsahtivat Henriin ja tervehtivät lyhyesti.

— Matkustammeko, Amelie? — kysyi Aristide.

— Jos tahdot.

— Älkää vielä matkustako! — pyysi Henri rukoilevasti katsahtaen nuoreen naiseen.

— Me emme voi teidän huvinne takia jäädä, hyvä herra — vastasi tämä.

— Minun huvini? — kertoi Henri.

— Niin. Te olette kustantaneet itsellenne kalliita huvituksia, te, toisten kustannuksella, näiden lasten ja minun.

— Hiljaa, ystäväni, ei nyt tuomita; hyvästi Henri, ilman katkeruutta, tuomiota; me olimme yhtä tyhmät molemmat, ja sille emme mitään voineet. Näkemiin.

— Missä nähdään? — kysyi Henri, kuten tuomiotaan odottaen.

— Missä? Veneyssä, Clarensissa, taivaassa, jos semmoista on.

— Et pelkää kuolemaa, sinä — sanoi Henri, joka ei millään ehdolla tahtonut hellittää keskustelua.

— En, mutta kiusallista on että se nyt juuri sattuu. En tiedä miksi kuolemaa pitäisi pelätä enemmän kuin syntymää. Ne ovat seikkoja, joille ei mitään voi. Terve, nyt täytyy minun lähteä. —

Henrillä näytti olleen huulilla sana, jota ei saanut sanotuksi. Samassa kuin Aristiden pyörätuoli kääntyi, astui äiti Henrin luo. Tämä oli taskustaan ottanut kirjan, Livre d'Heures, jonka kannet olivat mustat kullatuin pronssihakasin; hän aukasi sen, ja nyt alkoivat hänen huulensa liikkua kiivaasti, mutta ääntä ei kuulunut.

Rattaiden ääni haihtui tien käänteessä. Kun Henri katsahti ylös kirjastaan, kulki hänen katseensa yli maiseman ja pysähtyi kauas taustalle Dent du Midihin. Aurinko oli sieltä täältä sulattanut lumen ja vuoren tummat sivut olivat miltei mustat lumen rinnalla; nyt oli se suunnattoman mustan ruumisarkun kannen kaltainen, täynnään valkeita kukkia, yhä leijuen ilmassa loistavain pilvien päällä. Vaikea on tietää tekikö Henri vertailuja, mutta vuori tuntui painavan häntä ja hän tarttui äidin käteen pitäytyäkseen kiinni.

— En pelkää taivasta — sanoi hän — mutta tuo musta kuoppa on minulle niin vastenmielinen, niin nöyryyttävä: joutua maahan kuni itsestään kuollut elukka…

— Tahi — sanoi äiti — kuni aarre, joka jälleen esille kaivetaan…

— Tai unohtua koskaan löytymättä…

— Ennen kuin satojen vuosien kuluttua… ja joutua museoon.

— Silloin kun ei museoita enää ole, jos saa uskoa Aristidea…

— Älä usko vihollistasi.

— Ei hän ole viholliseni enää. Kun sota on päättynyt, ei vihollisia enää ole.

Nyt kuului rattaiden kolinaa heidän päittensä yläpuolelta. Kuusten lomitse näkyivät vilaukselta vaunut. Henri katsahti ylöspäin ja tunsi ne. Vaivalla sai hän nenäliinansa esille ja huiskutti sitä ponnistellen. Mutta vaunut vierivät edelleen ylös, ylöspäin. Henri yritti nousta vetääkseen huomiota puoleensa. Suuri pilvi leijaili paperileijana hevosen pään edessä ja seuraavana hetkenä uhkasivat ajopelit ihmisineen kadota näkyvistä. Hän näki sen; aukasi suunsa huutaakseen, mutta ei saanut sanaakaan esille. Silloin näkyi jotain valkeata liikkuvan vaunuissa, ja pian huiskui neljä nenäliinaa, huiskui kuin matkustavain ystäväin käsissä laivan lähtiessä merelle, ja niin katosivat ajopelit pilveen.

End of Project Gutenberg's Toteutuneita unelmia, by August Strindberg