Myöhäinen palkinto.
"Ylös, orjat, reippahasti! Dromedaarit suistakaa!
Aarreaitastamme tuokaa parahinta tavaraa!
Tuokaa kankaat purppuraiset, kullat, kivet kallihit,
Arabian suitsutukset, meren helmet kaunihit!
"Menkää erämaiden poikki kaupunkihin kaukaiseen!
Siellä köyhyydessä elää runoniekka itsekseen,
Jonka laulut uljahina lentää kautta maailman;
Maine hälle seppelehen suopi kuihtumattoman.
"Viekää aarteet Firdusille palkinnoksi runojen!
Hänen jalkojensa juureen laskekaa ne, lausuen:
Mahmud nämä lahjat sulle antaa merkiks sovinnon,
Vanha viha unhon virtaan upotettu olkohon!"
Sulttani näin haastelevi, Ghaznan suuri valtias;
Talttunut on tuima luonto, mielensä on laupias.
Katuen hän muisteleepi, miten ennen aikoinaan
Miestä mainiota vastaan rikkoi sokeudessaan.
Kamelien pitkä jono aron poikki samoaa;
Kohti taivasta jo tuolla Tuusin tornit kohoaa.
Mutta katso, mikä siellä hiljallensa lähenee?
Taajoin rivein vakavasti ihmisjoukko etenee.
Kuule, soitto kajahtaapi, vieno, surunvoittoinen;
Ratsuilla on mustat verhot, musta puku ihmisten;
Vainajaa näin saatetahan viimeisehen lepohon.
Matkamies nyt väsyneenä kuolon rauhaan mennyt on.
Ken se lienee? Runoniekka, yli maiden mainio,
Jolle yön, tuon pitkän, tullen vasta tuotiin palkkio.
— Laulajalle eläissänsä suokaa lahjat parhaimmat!
Riemua ei kuollehelle tuota kullat, hopeat.