Syksyinen tarina.

Alas laskee huntunsa syksyinen yö,
Kivirantaa laine loiskuen lyö,
Ja kuivina pitkin kenttää
Syystuulessa lehdet lentää.

Mut laivasta hiipii hiljalleen
Uros uljas vankkoine miehineen;
Etäältä valkea hohtaa,
Hän sinne joukkonsa johtaa.

He pirttiin ryntää kuin rajusää,
Talon vanhin kaatui jo harmaapää;
Tää taistelu voittajan hurmaa;
Hän riehuu, ryöstävi, surmaa.

Mut tulva hurjien hyökkääjäin
Se äkkiä työntyvi taaksepäin;
Ja virtaa estävi salpa,
Uron nuoren nostettu kalpa.

Vaan Atso, ankara valtias,
Riens' esiin, päällikkö voimakas,
Katseeltaan kauhea, tuima;
Jo nousee ottelu huima.

Nuor' urho iskusta sankarin
Verihinsä jo vaipuu viimeinkin,
Nuoruutensa toiveet heitti,
Ja kuolema silmät peitti.

Mut sulhonsa viereen impyinen
Nyt syöksyi itkien, huokaillen
Kovan tuskansa taakan alla
Valituksella haikeimmalla.

"Pois viekää neitonen laivan luo!
On kullan arvoinen saalis tuo!"
Niin käskee ylpeä Atso
Ja tarkoin tyttöhön katsoo.

"Mist', impi, sait tuon renkahan,
Hopeisen, kaulaa kaunistavan?" —
"Emo eläissään sitä kantoi,
Sen hälle taattoni antoi."

"Sä näitkö taattos?" — "En milloinkaan,
Sotasankari hän oli vieraan maan;
Oi, jospa täällä hän oisi,
Työs sullekin kostaa voisi!" —

"Ylös, tyttärein! Suru poistukoon,
Pois lähde taattosi kartanoon!
On mulla linnoa monta,
Hyvyyttä loppumatonta.

"On aitassa kullat, on hopeat,
Tään miekan uljahan voittamat;
Kaikk' aartehet sulle näytän,
Sun kalliiss' silkissä käytän.

"Miks' jäisit sä köyhään Karjalaan?
Mua seuraa rannoille Kuurinmaan!
Elo meillä siellä on toista,
Ei muuall' onnea moista!" —

"Mit' ompi kulta, mit' ompi muu,
Elon onni kaikki kun surkastuu?
Sä lemmen murhasit multa,
Sit' ei voi palkita kulta."

Ja miekan tempasi neitonen;
Hän sydämmeensä työntävi sen,
Ja vierehen armahansa
Hän sortuvi kuollessansa.

Hänt' Atso kammolla tarkastaa
Ja otsa synkkänä huudahtaa:
"Pois paikalta hirmuisalta,
Tuhon tuiman saastuttamalta!

"Pois uutta saalista etsimään,
Heti laivat läntehen käännetään!
Kun pauhaa taistelun myrsky,
Niin mielen tyyntyvi tyrsky."

Jo valkeneepi syksyinen yö,
Kivirantaa laine loiskuen lyö,
Ja kuivina pitkin kenttää
Syystuulessa lehdet lentää.

Uljaasti Kauppi herra ratsastaa linnastaan.
Ja poikasensa pieni on hällä seurassaan.

Kullasta loimet loistaa ja ohjat orhien,
Hopeakengät hohtaa jaloissa ratsujen.

Mut rautaportti raskas se kiinni kumahti,
Ylt'ympäriltä kaiku etäältä vastasi.

Ja jouluaamun tähdet taivaalla kimaltaa,
Kun Herran temppelille näin Kauppi matkustaa.

Vaan kummun alla Kauppi katsahti linnaan päin,
Ja riemu huulillansa hän haastelevi näin:

"Ei asuntoa moista maan päällä avaran!
Tuskinpa lintu lentäis yl' linnan korkean!"

Majasta matalasta nyt ratsun etehen
Käy ukko harmaapäinen, apua rukoillen.

"Pois tieltä parempien!" niin hälle ärjähtää
Komea Kauppi herra; pois väistyy harmaapää.

Vaan poika pienokainen se kysyy taatoltaan:
"Me voisimmeko tulla näin kurjiks milloinkaan?"

"Hikoilla taivaan Herra kyll' aika lailla sais,
Niin syvälle jos meitä hän sortaa koettais!"

Näin vastaa röyhkeästi ritari kerskaillen.
Vaan vihdoin poikinensa hän saapui kirkollen.

Ja Kauppi poikinensa taas kulkee kotihin,
Etäältä linnan vuori jo siintää silmihin.

Vaan kummastellen Kauppi nyt katsoo tuijottaa:
Ei linnaa näy missään, ei harjaa korkeaa.

Poroksi palanunna on linna julkinen;
Kuin sormi, tyhjä torni vaan viittaa taivaasen.

"Kyll' linna saadaan uusi ja kahta uljaampi!"
Niin mielihaikealla ritari huudahti.

Ja pian saha suihkaa ja kirveet heiluvat,
Ja kivi kiveen liittyy ja muurit nousevat.

Vaan minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa,
Yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa.

"Mit' ompi tää?" niin Kauppi nyt huutaa raivoissaan;
"Aseihin, miehet, joutuun! pois peikot ajetaan!"

Ei kuule ykskään, kaikki vaan syöksyy pakohon;
Mut haltioita vastaan käy Kauppi pelvoton.

Ja katso, kaikkialta nyt heitä kohoaa:
Vedestä, manteresta; jo täynnä heit' on maa.

Puun-oksilla he kiikkuu ja nauraa, irvistää,
Ja joka pensahasta hänehen tirkistää.

Ritari kauhistuupi ja valjuks vaalenee;
Pois miekkansa hän heittää ja kauas pakenee.

Hän kauan vielä kulki, — niin kansa tarinoi, —
Keräillen armon leipää, min miero hälle soi.