SEITSEMÄS LUKU.
Kenelm Chillingly ei liioitellut sitä asemaa seura-elämässä, jonka hän oli saavuttanut, kun hän luki itsensä muodin-mukaisen maailman keikarien joukkoon. Minä en uskalla laskea niiden kolmikulmaisten kirjeiden lukua, jotka oikein satamalla tulvailivat hänen päällensä niiltä hienoilta lady'ilta, jotka romanttisesti pyörivät kaikellaisten mainioisuuksien ympärillä; eikä myöskään niitä huolellisesti sinetillä kiinnitettyjä kirjeitä kauniilta tuntemattomilta, jotka kysyivät oliko hänellä sydän ja tahtoiko hän siinä tapauksessa tulla puistoon sillä ja sillä ajalla. Olisi vaikea sanoa mikä se oli Kenelm Chillingly'ssä, joka voi tehdä häntä niin suosituksi, etenkin kauniilta sukupuolelta, joll'ei mahdollisesti hänen kaksinkertainen maineensa olla erilainen kuin muut ihmiset, ja vakaisesti välinpitämätön maineen etuun katsoen. Hän olisi, jos hän olisi tahtonut, helposti voinut näyttää että tuo yleinen, vaikka epämääräinen usko hänen taidollisuuksiinsa ei ollut aivan perätön. Sillä ne kirjoitukset, jotka hän ulkomailta oli 'The Londoner'iin' lähettänyt, ja joilla hän oli matkakustannuksensa maksanut, olivat sekä sisällön että muodon puolesta osoittaneet sellaista itsenäisyyttä, joka harvoin on herättämättä uteliaisuutta kirjailijaan katsoen ja joka saavuttaa enemmän yleistä kiitosta, kuin se kenties ansaitsee.
Mutta Mivers piti uskollisesti lupaustansa säilyttää kirjailijan nimettömyyttä pyhänä, ja Kenelm katseli suurella ylönkatseella sekä kirjoituksia että niitä lukijoita, jotka niitä kiittivät.
Samoin kuin ihmiskaiho muutamissa ihmisissä syntyy petetystä hyväntahtoisuudesta, niin on luonteita — ja Kenelm Chillingly'n oli kenties niitä — joissa välinpitämättömyys syntyy siitä, että heidän intoansa on pilkattu.
Mutta hän oli toivonut itsellensä iloa siitä että saisi uudistaa tuttavuuttansa vanhan opettajansa, Mr Welby'n kanssa — iloa virkistää omaa taipumustansa metafysikaan ja kasuistikaan ja arvosteluun. Mutta tämä erinomainen realismon opettaja oli kokonansa vetäytynyt pois filosofiiasta, ja nautti nyt mukavaa elämää yleisen viran palveluksessa. Eräs ministeri, jonka hyväksi Mr Welby oli kirjoittanut erittäin hyviä kirjoituksia johtavaan aikakauslehteen, silloin kuin ministeri oli vastapuolueessa, oli, valtaan päästyänsä, lahjoittanut realistille yhden niitä hyviä asioita, jotka vielä ovat ministerin käytettävissä — viran, jolla oli 1,200 punnan vuotuinen arvo. Mr Welby oli siis aamupäivät virkatoimissansa, mutta iltansa hän vietti seura-elämän huvissa.
"Inveni portum," sanoi hän Kenelm'ille; "minä en nyt heittäy kuohuvaan veteen. Mutta tulkaa minun luokseni päivällisille huomenna, kahden kesken. Minun vaimoni on S:t Leonard'issa viimeksi syntyneen kanssa meri-ilmaa nauttimassa."
Kenelm suostui siihen.
Päivällinen olisi tyydyttänyt Brillat-Savarini'n — se oli moitteeton; ja clareti oli sitä nektaria, jota sanotaan vuoden 1848:n Lafitte'ksi.
"Minä en milloinkaan tarjoo tätä viiniä," sanoi Welby, "paitsi yhdelle ystävälle kerrallansa."
Kenelm koetti saada isäntäänsä puhumaan muutamista uusista teoksista, joista puhuttiin yleisesti ja jotka olivat kirjoitetut arvostelun realististen lakien mukaan. "Kuta enemmän realistisia nämä kirjat ovat olevinansa, sitä vähemmän realisia ne ovat," sanoi Kenelm. "Minä olisin melkein valmis uskomaan että koko se koulu, jota te niin järestöllisesti olette koettanut rakentaa, on erehdys, ja että realismi taiteessa on mahdottomuus."
"Minä myönnän teidän olevan oikeassa. Minä innossani perustin tämän koulun syystä että olin joutunut riitaan ideaalisen koulun puolustajien kanssa, ja johon innossansa ryhtyy, se on tavallisesti erehdys, varsinkin jos on suutuksissaan. Minä en ollut innossani enkä ollut suutuksissa, kun kirjoitin ne kirjoitukset, joista minun on kiittäminen virkani saamista."
Mr Welby tässä mukavasti ojensi jäseniänsä, ja nostaen lasia huulillensa, hekumallisesti huokui sisäänsä sen bouquet'ia.
"Te saatatte minua alakuloiseksi;" sanoi Kenelm. "On ikävä huomata että henkemme nuoruudessa on ollut opettajan vaikutuksen alainen, joka pilkkaa omia opetuksiansa."
Welby nosti olkapäitänsä. "Elämä on vaihteleva opin ja unohtamisen toimitus; mutta usein on viisaampaa unohtaa, kuin oppia. Koska olen herennyt olemasta arvostelija, niin en paljon välitä olinko väärässä tai oikeassa, kuin sitä osaa näytin. Minä luulen että olen oikeassa nyt virkamiehenä. Menköön maailma omaa tietänsä, kun se vaan antaa meidän elää sen päällä. Hyljätkää realismi taiteessa, jos mielitte, ja omistakaa realismi käytännössä. Ensi kerta elämässäni minulla nyt on mukava: kun henkeni on kuluttanut matkakenkänsä, nauttii se nyt käymisestä tohvelissa. Kuka voi kieltää mukavuuden realismia."
"Onko ihmisellä oikeus," sanoi Kenelm itsekseen, kun hän astui vaunuihinsa, "käyttää harvinaista sukkeluutta — yhtä harvinaisen opin hedelmää — säikähdyttääksensä nuorta sukupolvea niistä turvallisista vanhoista teistä, jotka nuoriso, yksinänsä jätettynä, valitsisi, ohjataksensa heitä uusille teille avaroilla hiekka-tasangoilla, ja sitten, kun he ovat uupuneet ja saaneet haavoja jalkoihinsa, sanoaksensa heille ett'ei hän rahtuakaan välitä siitä, ovatko he kuluttaneet kenkänsä oikeilla vai väärillä teillä, ainoastaan senvuoksi että hän itse on saavuttanut filosofiian parhaimman hyvän kepeäin tohvelien mukavuudessa?"
Ennenkuin hän voi vastata siihen kysymykseen, jonka hän näin itsellensä teki, pysähtyi hänen vaununsa sen ministerin oven eteen, jonka Welby oli auttanut valtaan.
Tänä iltana oli paljon ihmisiä ylhäisten maailmasta suuren miehen talossa. Sattui olemaan arveluttava hetki ministerille. Hänen kabinettinsa kohtalo riippui erään lakiehdoituksen päätöksestä, joka ehdoitus seuraavalla viikolla otettaisiin keskusteltavaksi alihuoneessa. Etevä mies seisoi huoneidensa ovessa vieraita vastaanottamassa, ja vieraiden joukossa olivat viholliset ehdoituksen tekijät sekä vastustus-puolueen johtajat. Hänen hymynsä ei ollut vähemmän suloinen heille, kuin hänen parhaimmille ystävilleen ja uskollisimmille auttajilleen.
"Tämä kai nyt on realismia," sanoi Kenelm itsekseen; "mutta totuutta se ei ole, eikä se ole mukavuutta." Hän nojasi seinää vasten lähellä ovea ja katseli tarkasti ja vakaan-näköisenä mainion isäntänsä kasvoja. Hän huomasi tuon kohteliaan hymyn ja säädyllisen käytöksen ohessa huolen merkkejä. Katse oli hajamielinen, posket vajonneet ja otsa rypyssä. Kenelm loi katseensa pois ja silmäeli elämän yleisillä maanteillä kulkevain kuhnurien vilkkaita kasvoja. Heidän katseensa eivät olleet hajamieliset, heidän otsansa ei rypyssä; heidän ajatuksensa näyttivät olevan vallan mielityössään vaihtaessansa jonkin joutavia kohteliaisuuksia. Moni heistä oli mieltynyt lähenevään taisteluun, mutta se oli suureksi osaksi vaan sellaista mieltymystä, kuin pienten rahasummain veikan-panijoilla voi olla Derby-päivällä — juuri kyllin tehdäksensä kilpa-ajoa hauskaksi; mutta ei kyllin tehdäksensä voittoa suureksi iloksi, tai tappiota suureksi huoleksi.
"Meidän isäntämme on kipeän näköinen," sanoi Mivers kääntyen Kenelm'iin. "Minä huomaan hänessä luuvalon merkkejä. Tunnettehan minun aforismini: 'ei mikään ole luuvalolle niin vaarallista kuin kunnianhimo,' etenkin parlamentillinen kunnianhimo."
"Te ette ole niitä ystäviä, jotka tahtovat pakoittaa minulle tätä taudin lähdettä; suvaitkaa minun kiittää teitä siitä."
"Teidän kiitoksenne eivät ole paikallansa. Minä vakaasti kehoitan teitä rupeamaan valtiollisiin toimiin."
"Luuvalosta huolimatta?"
"Luuvalosta huolimatta. Jos te voisitte katsella maailmaa niin kuin minä, silloin neuvoni voisi olla toisellainen. Mutta teidän sielunne on täynnä epäilyksiä ja haaveita ja kummallisuuksia, ja teillä ei ole muu edessä kuin haihduttaa ne toimeellisessa elämässä."
"Te olette osaksi tehnyt minua siksi kuin nyt olen — heittiöksi; teidän on jossakin määrin vastaaminen minun epäilyksistäni, haaveistani ja kummallisuuksistani. Teidän neuvostanne minä tulin Mr Welby'n kouluun sillä ijällä, jolloin vesan taivutus muodostaa puun muodon."
"Ja minä ylpeilen itse siitä neuvosta. Minä mainitsen syyt, miksi sen annoin: nuorelle miehelle on verraton etu alkaa elämän juoksunsa täydellisesti tuntien niitä uusia aatteita, jotka tulevat vähemmässä tai suuremmassa määrässä vaikuttamaan hänen sukupolveensa. Welby oli näiden aatteiden taitavin edustaja. Se on ihmeellinen onni, kun uusien aatteiden levittäjä on jotain enempää kuin kirjan-oppinut filosoofi — kun hän on täydellinen 'maailman mies,' on mitä me painolla sanomme 'käytöllinen.' Niin, te olette kiitollisuuden velassa minulle siitä että hankin teille sellaisen opetuksen, ja pelastin teidät imelyydestä ja hellätuntoisuudesta, Wordsworth'in runoudesta ja John serkun jänterekristillisyydestä."
"Se, josta minun pelastitte, olisi kenties tehnyt minulle enemmän hyvää, kuin kaikki mitä te minulle hankitte. Minä luulen, että kuin kasvatuksen onnistuu panna vanha pää nuorille hartioille, niin sommitelma ei ole terve — se estää verenkulkua ja heikontaa suonen tykytyksen. Minun ei kuitenkaan tule olla kiittämätön; teidän tarkoituksenne oli hyvä. Niin, minä oletan että Welby on käytöllinen; hän ei usko mitään ja hän on saanut hyvän viran. Mutta isäntämmekin, luullakseni, on käytöllinen; hänen virkansa on paljoa korkeampi kuin Welby'n ja kuitenkaan hän ei kokonaan ole ilman uskoa, vai kuinka?"
"Hän oli syntynyt ennen kuin uudet aatteet pääsivät käytölliseen voimaan; mutta siinä määrässä kun ne ovat sitä saavuttaneet, on hänen uskonsa ehdottomasti vähentynyt. Minä en luulisi hänen nyt uskovan paljon, paitsi näitä kahta väitettä: ensiksi, että, jos hän uusia aatteita hyväksyy, saapi hän valtaa ja saa sen pitää, ja jos hän ei niitä hyväksy, ei mikään valta kysymykseen tule; ja toiseksi, että jos uudet aatteet tulevat vallitsemaan, on hän paras mies varmuudella niitä johtamaan — tämä on ministerille kylläksi uskoa. Ei minkään viisaan ministerin tule enempää uskoa."
"Eikö hän usko että se laki-ehdoitus, jota hän tulevalla viikolla tulee vastustamaan, on huono?"
"Tietysti se on huono seurauksiin katsoen, sillä jos se pääsisi voimaan, se kukistaisi hänen; minä olen varma siitä, että se itsessänsä on hänen mielestänsä hyvä, sillä hän itse ehdoittelisi sitä, jos hän vastustuspuolueesen kuuluisi."
"Minä huomaan että Pope'n määritelmä on oikea: 'Puolue on monien hulluus harvoin hyödyksi'."
"Ei, se ei ole totta. On väärin käyttää sanaa hulluus monille; monet ovat kyllä viisaat — he tuntevat omia tarkoituksiaan ja he käyttävät harvain taitoa tarkoituksiensa saavuttamiseen. Jokaisessa puolueessa monet pitävät silmällä harvoja, jotka nimeksi heitä johtavat. Mies pääsee pääministeriksi sentähden että hän monien mielestä näyttää olevan sopivin mies heidän mieltänsä noudattamaan. Jos hän rohkenisi olla toista mieltä kuin he, niin he panevat hänen siveelliseen kaakkipuuhun ja viskaavat hänen päällensä likaisimmat kivensä ja enin-mädänneet munansa."
"Väite olisi silloin käännettävä, ja puolue olisi siinä tapauksessa paremmin harvain hulluus monien eduksi."
"Näistä kahdesta väitteestä on jälkimmäinen oikeampi."
"Suvaitkaa minun pitää järkeni ja kieltäytyä olemasta yksi noita harvoja."
Kenelm läksi serkkunsa luota ja meni erääsen huoneesen, jossa oli vähemmän väkeä, jossa hän näki Cecilia Travers'in istuvan nurkassa Lady Glenalvon'in kanssa. Hän meni heidän luoksensa, ja lausuttuansa muutamia jokapäiväisiä lauseparsia, Lady Glenalvon lähti pois puhumaan ulkomaisen lähettilään kanssa, ja Kenelm istui sille tuolille, josta hän oli noussut.
Kenelm'istä oli oikein hauskaa katsella Cecilian kirkasta ja puhdasta otsaa; ja suloista kuulla tätä lempeää ääntä, jolla ei ollut mitään teeskenneltyjä väreitä, ja joka ei lausunut mitään joutavia sukkeluuksia.
"Eikö teistä ole kummallista," sanoi Kenelm, "että me englantilaiset niin tuiki pilaamme tapojamme, että teemme sitäkin, jota huviksi nimitämme, niin vähän miellyttäväksi kuin suinkin? Me olemme nyt Kesäkuun alussa, jolloin kesä on kauneimmassa kukoistuksessaan, jolloin joka päivä maalla on silmälle ja korvalle ilo, ja me sanomme: 'lämpimäin huoneiden säsongi on alkamaisillaan.' Me yksin sivistyneistä kansoista vietämme kesämme pääkaupungissa, ja oleskelemme maalla silloin, kuin puut ovat lehdittömiä ja vedet jäässä."
"Tämä on tosin väärin; mutta minä rakastan maata kaikkina vuoden-aikoina, talvellakin."
"Kun koti maalla on täynnä London'in väkeä?"
"Ei; se on päin vastoin haitta. Minä en milloinkaan kaipaa seuraa maalla."
"Se on totta; minun olisi pitänyt muistaa ett'ette ole muiden nuorien ladyjen kaltainen yleensä ja että teillä on seuraa kirjoista. Ne ovat aina hauskemmat maalla, kuin kaupungissa; tai oikeammin, me kuuntelemme niitä vähemmän hajamielisellä tarkkuudella. Ah! enkö näe George Belvoir'in vaaleita viiksiä tuolla? Kuka on se lady, jota hän taluttaa?"
"Ettekö tiedä sitä? — Lady Emily Belvoir, hänen vaimonsa."
"Niin, onhan minulle kerrottu että hän on naimisissa. Lady on kaunis.
Hän kyllä tulee kunnialla perhe-timantteja käyttämään. Lukeeko hän
Sinistä Kirjaa?"
"Minä kysyn häneltä, jos tahdotte."
"Ei, se tuskin maksaa vaivaa. Matkoillani ulkomailla lu'in minä ainoastaan harvoja englantilaisia sanomalehtiä. Mutta minä kuulin kuitenkin että George oli voittanut vaalissa. Joko hän on puhunut parlamentissa?"
"Jo; hän vastasi adressiin tässä istunnossa, ja sai paljon kiitosta puheensa erinomaisesta laadusta ja hyvästä aistista. Hän puhui taas moniaita viikkoja senjälkeen, mutta minä pelkään ett'ei hänellä sillä kertaa ollut yhtään hyvää menestystä."
"Yskimälläkö mykitettiin?"
"Jotain sinnepäin."
"Se tekee hänelle hyvää; hän tulee täyttämään minun ennustustani hänen menestykseensä katsoen."
"Joko olette lopettanut puheenne George raukasta tällä kertaa? Jos niin on, sallikaa minun kysyä, oletteko unohtanut Will Somers'in ja Jessie Wiles'in?"
"Unohtanut heitä! en."
"Mutta ettehän te ole kysynyt heistä mitään."
"Minä pidin sen varmana asiana että he olivat niin onnellisia kuin voi toivoa. Minä pyydän teitä vakuuttamaan minua että niin on laita."
"Minä toivon että he nyt ovat onnelliset; mutta heillä on ollut huolta ja he ovat muuttaneet Graveleigh'ista."
"Huolta! muuttaneet Graveleigh'ista! Te te'ette minun levottomaksi.
Selittäkää asia."
"He eivät olleet naimisissa olleet kolmeakaan kuukautta ja järjestäneet sitä kotia, josta heidän on teitä kiittäminen, kun Will-raukka sai luuvalo-kuumeen. Hän oli monta viikkoa vuoteen omana; ja kun hän vihdoin pääsi liikkumaan, oli hän niin heikko, ett'ei hän vielä voinut mitään työtä tehdä. Hänen sairaana ollessansa Jessie'llä ei ollut halua eikä aikaa puotia hoitaa. Tietysti minä — se on, isäni antoi heille tarpeellista apua; mutta —"
"Minä käsitän; he joutuivat vihdoin yleisen armeliaisuuden esineiksi. Mikä hylkiö olenkaan, joka kokonaan unohdin velvollisuuksiani sitä pariskuntaa kohtaan, jonka saatoin yhteen. Olkaa hyvä, jatkakaa."
"Tiedättehän että isälleni ehdoiteltiin, vähää ennenkuin te meiltä lähditte, vaihtaa maansa Graveleigh'issa muutamiin maatilkkoihin, jotka olivat hänelle edullisemmat."
"Nyt muistan. Hän suostui tähän ehdoitukseen."
"Niin; kapteeni Stavers, Graveleigh'in uusi omistaja, näyttää olevan hyvin huono mies, ja vaikka hän ei voinut ajaa Somers'eja pois niin kauan kuin he veronsa maksoivat — jonka suorittamisesta me pidimme huolta — niin hän kuitenkin ilkeästä häijyydestä toimitti kilpailevan puodin erääsen toiseen tupaan kylässä, ja nuorille ihmisraukoille kävi vallan mahdottomaksi saada elatustansa Graveleigh'issa."
"Minkä syyn kapteeni Stavers voi löytää tai keksiä tällaiseen käytökseen niin hyvänluontoista nuorta pariskuntaa kohtaan?"
Cecilia loi silmänsä maahan ja punastui.
"Se oli kostoa Jessie'a kohtaan."
"Ah! Minä ymmärrän."
"Mutta nyt he ovat muuttaneet pois kylästä ja heidän on onnistunut majautua muualle. Will on tullut terveeksi ja he menestyvät hyvin — paljon paremmin kuin he milloinkaan olisivat voineet tehdä Graveleigh'issa."
"Te varmaankin olitte heidän hyväntekijänsä, Miss Travers?" sanoi Kenelm, lempeämmällä äänellä ja katseella kuin hän milloinkaan ennen oli perillistä kohtaan käyttänyt.
"Ei, heidän ei ole minua kiittäminen ja siunaaminen."
"Ketä siis? Isäänne?"
"Ei. Älkää kysykö; minä olen luvannut ett'en sitä sano. He eivät itse sitä tiedä; he luulevat että heidän on teitä kiittäminen siitä."
"Minua! Pitääkö minun aina olla valhe vasten tahtoani? Hyvä Miss Travers, minun kunnialleni on tarpeellista että päästän noita herkkäuskoisia ihmisiä heidän erehdyksestänsä; missä minä heidät löydän?"
"Sitä en saa sanoa; mutta minä pyydän heidän hyväntekijältänsä luvan ilmoittaa sitä, ja lähetän sitten heidän adressinsa teille."
Joku koski Kenelm'in käsivarteen ja ääni kuiskasi: "Saanko pyytää teitä esittelemään minua Miss Travers'ille?"
"Miss Travers," sanoi Kenelm, "minä pyydän teitä lisäämään tuttavienne joukkoa minun serkullani — Mr Chillingly Gordon'illa."
Sillä välin kun Gordon lausui Cecilia'lle muutamia noita tavallisia kohteliaita sanoja, joilla tuttavuus London'in salongeissa tavallisesti alkaa, nousi Kenelm, totellen Lady Glenalvon'in viittausta, joka juuri oli huoneesen tullut, paikaltansa ja meni markisinnan luo.
"Eikö tuo nuori mies, jonka te jätitte puhelemaan Miss Travers'in kanssa, ole teidän serkkunne Gordon?"
"On."
"Miss Travers kuuntelee suurella huomiolla hänen puhettansa. Kuinka serkkunne kasvot kirkastuvat hänen puhuessansa! Hän on todella kaunis, kun hän noin innostuu."
"Niin, minä luulisin häntä vaaralliseksi kosijaksi. Hän on sukkela, vilkasluontoinen ja rohkea; hän voisi suuresti rakastua suureen omaisuuteen ja puhua sen omistajan kanssa innolla, jommoista Chillingly harvoin osoittaa. No, tuo ei minuun koske."
"Sen tulisi kuitenkin sitä tehdä."
"Voi, voi tuota 'tulisi' mikä kamalan surullinen tarkoitus tuossa yksinkertaisessa puheenparressa on! Kuinka onnellinen elämämme olisi, kuinka suuret meidän tekomme, kuinka puhtaat meidän sielumme, jos kaikki voisimme olla sellaiset kuin meidän tulisi olla!"