SOTAVAKOOJAT
Vaikeata on tarkalleen määritellä, milloin vakoojan toimi sodassa loppuu ja tiedustelijan alkaa. Molemmat täydentävät toisiaan, ja erotuksena niiden välillä on lähinnä vain se seikka, että vakooja silloin esiytyy salapuvussa.
Tiedustelijata kaikki kunnioittavat. Hänen valppautensa, uhkarohkeutensa ja älykkäisyytensä herättävät kaikkien ihailua — mutta ainoastaan niin kauvan, kuin hänellä on vormutakki yllään. Mutta kun hän parempia tuloksia saavuttaakseen esiytyy salapukuisena, on hän vain »kurja vakooja», vaikka selvää on, että hän täten joutuu alttiiksi paljon suuremmalle vaaralle ja siis osottaa suurempata urheutta. Tuota erotusta en ole koskaan kyennyt oikein käsittämään.
Kelpo vakooja voi tehdä maallensa arvaamatonta hyötyä, ja kun hän kerran siihen kykenee, niin on hän yhtä suuressa määrässä kuin vormupukuinen tiedustelijakin oikeutettu nauttimaan tunnustusta työstään.
Meidän (Englannin) armeijassa ei sotavakoilua harjoteta erityisessä määrässä. Siinä suhteessa me olemme melkoisesti jälessä toisista kansoista. Yksistään jo sen seikan, että useimmissa maissa on säädetty kuolemanrangaistus sodan aikana ilmisaadusta vihollisvakoilusta, pitäisi osottaa, mitä haittaa sotavakoilun katsotaan niille tuottavan. Sodassamme Matabeles-heimoa vastaan minulla oli käytettävänä mainio alkuasukasvakooja nimeltä Jan Grootboom. Seuraavassa kerron vähäsen minkälaisia seikkailuja meillä yhdessä oli.
Jan oli tsuluneekeri. Hän oli ollut paljon tekemisissä valkoisten kanssa metsästäjänä ja oppaana, oli vähitellen oppinut käyttäytymään europalaisten tavoin ja käyttämään niiden vaatetusta sekä puhui erinomaisesti englantia, mutta oli siltä säilyttänyt kaiken synnynnäisen älykkäisyytensä ja terävät vaistonsa.
Kun meidän oli hankittava tietoja matabeleistä, ei koskaan kannattanut lähettää suurempaa tiedustelijajoukkoa kerrallaan; se herätti kohta huomiota, ja seurauksena tietysti oli, ettei tietoja saatu mitään. Mutta kun läksi yksin matkaan sellaisen miehen kera kuin Janin, niin voi huoletta tunkeutua vastustajain linjojen läpi ja melkeinpä maata piilossa keskellä heidän joukkojaan, mistä voi nähdä ja kuulla mitä halusi heidän miesluvustaan, toimistaan, varastopaikoistaan ja naisten ja karjan tyyssijoista.
Eräänä ajankohtana me olimme jok'ainoa yö tiedusteluretkillä. Yö kului ryömien vihollisen asemille, ja aamun ensi sarastuksessa ruvettiin tekemään huomioita. Mutta tällaisia matkoja oli mahdoton tehdä jättämättä jalanjälkiä ja muita ilmiantavia merkkejä, joita vastustajaimme tiedustelijat olivat sangen tarkat huomaamaan; ja silloin olisivat he olleet kohta kuin ampiaiset kimpussamme.
Muuanna yönä olin Janin kera ratsastanut erään vihollisleirin lähettyville. Emme olleet oikein selvillä sen asemasta, ja olimme sen vuoksi nousseet satulasta vartoomaan päivänkajastusta.
Matabelein oli tapana sytyttää nuotioita murkinan keittämistä varten tuntia ennen auringonnousua. Kun oli nuotioista huomannut leiripaikan aseman, kuului asiaan ryömiä eteenpäin kunnes oli löytänyt paikan, josta voi salassa pitää silmällä leiriä ja sen elämää heti kun päivä valkeni.
Tässäkin tilaisuudessa kävi samaten. Edessämme olevalla pimeällä vuorenrinteellä leimahti nuotio palamaan. Muutaman silmänräpäyksen perästä toinen, sitten kolmas, neljäs… mutta ennenkun kuudes oli ennättänyt syttyä, tarttui Jan minua kovasti käsivarteen. Minä voin nähdä, miten hän ponnisteli hillitäkseen nauruaan. — »Sen vietävät, eivätkös yritäkin virittää meille ansaa!» kuiskasi hän.
Minä en ensi tuokiossa käsittänyt häntä. »Jääkää tähän, minä käyn katsomaan niiden vehkeitä», sanoi hän.
Hän riisui nopeasti vaatteet yltään, kääri ne myttyyn minun viereeni ja liukui äänettömästi pimentoon rihlapyssy kädessään.
Tukalimpia koettelemuksia vakoojan toimessa on se, että joutuu pitämään epäluuloja yksinpä läheisimpiä ystäviäänkin kohtaan. Minä en voinut parhaalla tahdollakaan huomata edessäni mitään ansaa; ja hetikun Jan oli kadonnut näkyvistäni nuotiota kohti, ryömin minä kaikessa hiljaisuudessa vastakkaiseen suuntaan ja kätkeydyin muutamain kallionjärkäleitten keskeen, missä sain edes hiukan suojattuna odotella, palaisiko katala Jan ehkä joidenkin matabelein kanssa minua kiiniottamaan.
Siellä lojuin parisen tuntia, kunnes huomasin Janin viimeinkin ryömivän takaisin ruohikon läpi ja tähystelevän minua kaikkialta. Hän oli yksin.
Epäluulojani häveten palasin piilopaikkaamme ja näin Janin mielihyvästä oikein loistavana kiskovan vaatteita ylleen.
Hän kertoi arvanneensa oikein ja keksineensä matabelet laittamassa meille väijytystä. Hänen epäluuloaan oli herättänyt se seikka, että nuotiot — sen sijaan että olisivat olleet viritetyt moniin eri kohtiin vuorenrinteelle ja jokseenkin yht'aikaisesti — leimahtivatkin yhdessä rivissä ja peräkanaa, aivan kuin olisi yksi ainoa mies käynyt niitä sytyttelemässä. Tämä huomio oli saanut hänet ajattelemaan, että tuolla tempulla vain tahdottiin houkutella meitä lähemmäksi tutkimaan asianlaitaa, jos olisimme olleet lähettyvillä.
Minusta erottuaan hän oli lähennyt kukkulaa muuatta syrjäpolkua pitkin ja älynnyt pienen joukon neekereitä, jotka ruohikkoon kätkeytyneinä odottelivat meitä sillä kohdalla, johon meidän olisi todennäköisesti lähetessämme pitänyt osua. Heidän aikomuksensa oli siis ilmeisesti yllättää meidät.
Ollakseen aivan varma asiasta oli Jan ryöminyt väijyjäin luo näiden takapuolelta, käynyt vallan rohkeasti juttusille heidän kanssaan ja urkkinut heiltä sillä tapaa tietoonsa niinhyvin heidän tarkotuksensa meihin nähden kuin muut lähimmät aikeensa. Sitten hän oli palannut samaa tietä kuin oli tullutkin ja silmänkantamattomiin päästyään rientänyt kohtaamaan minua yhtymäpaikassamme.
Tästä esimerkistä saa hyvän käsityksen sotavakoojan työskentelytavasta. Se vaatii harjottajaltaan melkoista älykkäisyyttä ja karaistua persoonallista urheutta. Näitä ominaisuuksia tarvitaan siinä paljon enemmän kuin esim. pajunettirynnäkköön käydessä. Urheutta kyllä kysytään tässäkin, sitä ei kukaan kiellä — mutta toista on sentään antautua yleisen hurmion ja raivon valtaan, seurata upseerejaan ja vaikuttaa yhtenä monipäisestä joukosta; toista tulla toimeen ja kunnostautua ypö-yksin, luottaen yksinomaan itseensä ja onneensa.
Buurit käyttivät aikanaan sangen suuressa määrässä sotavakoojia. Muuan näistä on jälkeenpäin kertonut, miten hän sodan aikaan tunkeutui englantilaisten valtaamaan Johannisburgiin pukeutuneena taistelukentältä löytämänsä kuolleen brittiläisen majurin univormuun. Vahtisotamiehet päästivät hänet kunniaa tehden lävitsensä, ja hän kävi huolettomasti klubeissa ja hotelleissa, missä sai upseereilta yllinkyllin haluamiansa uutisia. Iltahämyssä hän ratsasti takaisin oman joukkonsa luo.