VAKOILUTIETOJEN PERILLEVIEMINEN SODAN AIKANA
Paikallisista olosuhteista riippuu tietysti tykkänään tapa, kuinka onkeensaadut vakoilutiedot saatetaan asianomaisten kuuluviin. Menettelytapa, mikä yhdessä paikassa käy päinsä, ei aina luonnistu toisessa. Vakoojan pitää niin sanoakseni kyetä pistämään sormensa maaperään ja haistamaan siitä, minkälaisella kamaralla liikkuu, jotta osaa arvelematta käyttää hyväkseen niitä keinoja, jotka kulloinkin ovat onnellisimmat. Tietojen perillevieminen sotakentällä on monin kerroin vaikeampaa kuin rauhan aikana; ja enimmäkseen ei vakoojan tuomilla sanomilla ole sodassa vähintäkään arvoa, jollei niitä ole saatu mahdollisimman pian perillesaatetuiksi.
Afrikassa käyttivät minun vakoojani kotimaisia pikajuoksijoita (mieluimmin rohkeiksi ja näppäriksi tunnettuja karjan varkaita) lähettäessään minulle uutisiaan.
Nämä kirjoitettiin salakirjaimilla paperiliuskoille, jotka kätkettiin milloin johonkin reikään juoksijan sauvassa (reikä tukittiin sitten savella tai saippualla), milloin saappaan välipohjaan, milloin taas pohjimmaiseksi tupakan alle piippuun, niin että tätä epäluulojen välttämiseksi voi polttaa.
Nämä kotimaiset apurit osasivat myöskin käyttää hyväkseen savusignaaleja. Kun aika oli täpärä, ymmärsivät he matkojen päästä ilmaista vihollisen lukumäärän ja liikkeet lähettämällä sytyttämästään nuotiosta ilmoille isoja ja pieniä savupilviä.
Ne kotimaiset juoksijat, joita me itse lähetimme vihollisten linjojen lävitse pyrkimään yhteyteen toisten englantilaisten joukkojen kanssa, veivät sanomansa pienissä, teepaketeista otetulla tinapaperilla päällystetyissä pallosissa, joita kantoivat nauhassa kaulallaan. Kohdattuaan buurin he päästivät heti palloset putoamaan hajalleen maahan pannen samalla paikan merkille, niin että vaaran ohimentyä osasivat palata sinne poimimaan ne uudelleen korjuunsa. Hiekkaisessa maaperässä ne näyttivät aivan pieniltä kivisiruilta.
Yleistä oli, että näinä vakoojat käyttivät erityisiä merkkejä eli »rasteja» varoittaakseen tai opastaakseen toisiaan. Näitä merkkejä he piirsivät tai asettivat maahan, puihin ruohikkoon tai kiviin, ja heillä oli varmasti sovitut paikat, mihin kätkivät pitempiä tiedonantoja toisilleen.
Alempana nähdään moniaita yleisimmin käytettyjä »rasteja» ynnä niiden merkitykset.
»Kirje kätkettynä neljän askeleen päähän, nuolen osottamaan suutaan.»
(Teiden risteydessä:) »Ei tätä tietä pitkin.»
»Minä olen mennyt kotia.»
(Niinhyvin paljaaksi raapittu läikkä puunrungossa kuin päällekkäin asetetut kivet merkitsevät samaa.) »Tännepäin.»
(Kaikki nämä kolme merkkiä osottavat tarkkaa suuntaa, mihin vakoojan on jossakin paikassa kuljettava:) »Mene nuolen osottamaan suuntaan — sinne päin, minne oksa on katkaistu, ruoho taivutettu.» (Ammattimies huomaa, että ruoho on ensin solmittu ja sitten taivutettu.)