I LUKU
Pariisi syyskuussa 1792.
Kuohuva, kiehuva, nureksiva joukko olentoja, ainoastaan nimellisesti ihmisiä, sillä he näyttävät vain alhaisten himojen, kostonhalun ja vihan kiihoittamilta raakalaisilta.
Aika hiukkasen ennen auringonlaskua ja paikka läntinen katusulku, juuri sama kohta, johon eräs ylpeä tyranni vuosikymmentä myöhemmin pystytti kuolemattoman muistopatsaan kansansa kunniaksi ja oman turhuutensa todistajaksi.
Melkein koko päivän oli giljotiini ollut hirvittävässä toiminnassaan. Kaikki, mistä Ranska menneinä vuosisatoina oli ylpeillyt, vanhat nimet ja sininen veri uhrattiin kansan vapaus- ja veljeyspyyteille. Ihmisteurastus oli päättynyt sinä iltana myöhään, ja kansalla oli vielä paljon muuta mielenkiintoista nähtävää vähää ennen katuporttien yöksi sulkemista.
Väkijoukko kiiruhti Place de la Grèveltä kaikille katusuluille katselemaan mielenkiintoista ja huvittavaa näkyä.
Sitä sai joka päivä nähdä, sillä olivathan nuo ylimykset aikamoisia houkkia! Tietystikin jok'ikinen heistä oli kansan petturi, kaikki suurista miehistä polveutuvat miehet, naiset ja lapset, joiden esivanhemmat aina ristiretkien ajoista asti olivat olleet luomassa Ranskan kunniaa, sen vanhaa aatelistoa. Heidän esivanhempansa olivat sortaneet kansaa, olivat polkeneet sitä hienojen solkikenkiensä tulipunaisilla koroilla. Kansa oli vuorostaan noussut Ranskan hallitsijaksi nöyryyttäen entisiä isäntiään — ei kenkiensä koroilla, sillä siihen aikaan kansa kulki avojaloin, vaan paljon tehokkaammalla välineellä, giljotiinin terällä.
Joka päivä, joka tunti tuo hirveä teurastuskone nieli lukuisia uhrejaan — vanhoja miehiä, nuoria naisia, hentoja lapsia aina siihen saakka, kunnes se vihdoin vaati kuninkaan ja kauniin, nuoren kuningattaren pään.
Mutta asialaitahan oli niinkuin sen ollakin piti: eikö kansa vuorostaan ollut Ranskan valtias? Jokainen ylimys oli petturi, niinkuin hänen esi-isänsäkin olivat olleet ennen häntä. Kaksisataa vuotta oli kansa hikoillut, raatanut ja nähnyt nälkää kannattaakseen hekumallisen hovin tuhlaavaa ylellisyyttä. Näiden loistonluojien jälkeläisten täytyi piileskellä säilyttääkseen elämänsä — heidän täytyi paeta, jos tahtoivat välttää kansan äkkiarvaamatonta kostoa.
Ja he koettivatkin paeta ja piileskellä: siinähän koko asian huvittavin puoli olikin. Joka ilta ennen porttien sulkemista ja torirattaiden jonoissa poistuessa lukuisten katusulkujen kautta joku ylimysnarri koetti välttyä yleisen turvallisuuskomitean käsiin joutumasta. Erilaisissa valepuvuissa, erilaisilla tekosyillä he yrittivät pujahtaa vallitusten läpi, joita tasavallan kansallissotilaat huolellisesti vartioivat. Miehet naisten vaatteissa, naiset miesten puvuissa, lapset kerjäläisten ryysyissä. Siinä oli kaikellaista väkeä: entisiä kreivejä, markiiseja, jopa herttuoitakin, jotka tahtoivat paeta Ranskasta, päästä Englantiin tai johonkin muuhun yhtä inhoittavaan maahan ja koettaa siellä herättää ulkolaisia kuuluisaa vallankumousta vastaan tahi koota sotajoukkoja vapauttaakseen onnettomat vangit, jotka kerran olivat nimittäneet itseään Ranskan hallitsijoiksi.
Mutta melkein aina heidät saatiin kiinni katusuluilla. Varsinkin kersantti Bibot läntisellä portilla oli ihmeellisen tarkka vainuamaan täydellisiin valepukuihin kätkeytyneitä ylimyksiä. Silloin se vasta leikki alkoi: Bibot katseli saalistaan kuin kissa hiirtä, leikitteli sen kanssa joskus neljännestunninkin teeskennellen olevansa valepukujen, tekotukkien ja muiden teatterimaisten keinojen eksyttämä, joihin valemuotoihin jalosukuisia markiiseja ja kreivejä oli kätkeytynyt.
Bibot oli hyvin leikkisä mies, ja kannattipa oleskella läntisellä katusululla vain sitä varten, että sai nähdä hänet juuri silloin, kun hän pidätti pakenevia ylimyksiä, jotka koettivat välttää kansan kostoa.
Joskus Bibot päästi saaliinsa portista antaen vapautetun ainakin pari minuuttia luulotella, että hän todenteolla oli paennut Pariisista ja että hän oli saavuttava Englannin rannikon turvallisesti. Bibot antoi onnettoman poloisen astua noin kymmenen metriä maaseudulle päin, sitten hän lähetti kaksi miestä ihmisparan jälkeen palauttamaan hänet valepuvustaan riisuttuna.
Se vasta oli äärettömän naurettavaa, sillä useinkin todettiin, että pakolainen oli nainen, jopa ylpeä markiisitarkin, joka näytti hirveän hullunkuriselta huomatessaan päälle päätteeksi olevansa Bibot'n kynsissä. Hän tiesi hyvin, että seuraavana päivänä lyhyt tutkimus odotti häntä ja sitten rouva Guillotinen lempeä syleily.
Eipä ihme, että silloin syyskuun iltapäivänä väkijoukko oli kiihkoissaan ja innostunut. Verenhimo lisääntyy, kun se on tyydytetty, se ei kyllästy. Väkijoukko oli nähnyt giljotiinin irroittavan sinä päivänä satakunta päätä, se tahtoi nähdä toiset sata päätä putoovan huomenna.
Bibot istui tyhjällä, kumollaan olevalla tynnyrillä katusulun portin vieressä; pieni joukkue kansalliskaartilaisia oli hänen komennettavanaan. Viime aikoina oli työ ollut sangen raskasta. Kirotut ylimykset olivat käyneet hirvittäviksi ja koettivat parastansa päästäkseen pujahtamaan Pariisista. Miehet, naiset ja lapset, joiden esivanhemmat jo ammoisista ajoista olivat palvelleet Bourbon-pettureita, olivat kaikki itsekin pettureita ja giljotiinille soveliasta ruokaa. Joka päivä oli Bibot tyydyttänyt mieltään paljastamalla muutamia pakenevia rojalisteja ja lähettämällä heidät turvallisuuskomitean tutkittaviksi, jonka puheenjohtajana tuo kuuluisa isänmaanystävä, kansalainen Fouquier-Tinville oli.
Robespierre ja Danton olivat kumpikin kiittäneet Bibot'ta hänen uutteruudestaan, ja Bibot oli ylpeä siitä, että hän omasta alotteestaan oli lähettänyt ainakin viisikymmentä ylimystä giljotiinille.
Mutta juuri sinä päivänä olivat kaikkien katusulkujen ylikersantit saaneet erikoismääräyksiä. Äskettäin oli suuren ylimysjoukon onnistunut paeta Ranskasta ja saapua turvallisesti Englantiin. Pakenevista oli ihmeellisiä huhuja liikkeellä. Heidän uskaliaat tekonsa yhä vain uusiintuivat. Kaikesta siitä alkoivat ihmiset käydä kiihkoisiksi. Kersantti Grospierre oli lähetetty giljotiinille syystä, että hän oli sallinut kokonaisen ylimysperheen livahtaa pohjoisportista aivan nenänsä editse.
Kerrottiin, että pakenemisen oli järjestänyt eräs englantilainen seurue, jonka jäsenten rohkeus näytti olevan verraton ja joka pelkästä halusta sekaantua muitten asioihin kulutti joutoaikaansa rouva Guillotinen laillisten uhrien sieppaamiseen. Huhut alkoivat pian käydä yhä mahdottomammiksi; epäilemättä oli tunkeileva englantilaisjoukkue olemassa, vieläpä sitä näytti johtavan mies, jonka rohkeus ja pelkäämättömyys olivat aivan satumaisia. Hänestä ja hänen pelastamistaan ylimyksistä kierteli omituisia huhuja, miten he yhtäkkiä saavuttuaan katusuluille ja pelkin yliluonnollisin keinoin porteista paettuaan muuttuivat näkymättömiksi.
Kukaan ei ollut nähnyt salaperäisiä englantilaisia; heidän johtajastaan puhuttiin aina taikauskoisella kauhistuksella. Kansalainen Fouquier-Tinville sai pitkin päivää kirjelippuja salaperäiseltä lähettäjältä; joskus hän löysi sellaisen takkinsa taskusta, toisin ajoin joku väkijoukosta ojensi kirjeen hänelle, kun hän oli matkalla yleisen turvallisuuskomitean istunnoihin.
Kirjelippusten sisällys oli aina hyvin lyhyt. Se ilmaisi, että röyhkeät englantilaiset olivat yhä vain täydessä toimessa; ja kaikissa niissä oli allekirjoituksen asemasta punainen tunnusmerkki — pieni tähtimäinen kukka, jota Englannissa kutsutaan tulipunaiseksi neilikaksi. Muutamia tunteja sen jälkeen, kun pieni typerä kirje oli saapunut, turvallisuuskomitean jäsenet saivat kuulla, että suuren rojalisti- ja ylimysjoukon oli onnistunut paeta rannikolle ja olivat kaikessa rauhassa matkalla Englantiin.
Porttivahtien lukua oli lisätty kaksinkertaisesti, ylikersantteja uhattiin kuolemanrangaistuksella, jotavastoin runsaita palkintoja tarjottiin uskaliaitten ja häpeämättömien englantilaisten pidättäjille. Viisituhatta frangia luvattiin sille, joka sai käsiinsä tuon salaperäisen ja viekkaan tulipunaisen neilikan.
Kaikki luulivat ainakin Bibot'n siihen pystyvän, ja Bibot antoi sen luulon juurtua ihmisten mieliin. Sentähden he tulivat päivä päivältä pitämään häntä silmällä länsiportilla ollakseen läsnä, kun Bibot sai käsiinsä jonkun pakolaisylimyksen, jonka seurassa salaperäinen englantilainen mahdollisesti oli.
»Puh!» sanoi hän uskotulle korpraalilleen. »Kansalainen Grospierre oli houkka! Olisinpa minä ollut pohjoisportilla viime viikolla — — —.»
Kansalainen Bibot sylkäisi maahan siten ilmaisten halveksivansa toverinsa tyhmyyttä.
»Kansalainen, mitenkä se tapahtui?» kysyi korpraali.
»Grospierre oli portilla vahdissa», alkoi Bibot suurellisesti, kun väkijoukko tunkeili hänen ympärillään kuunnellen hartaasti juttua. »Kaikkihan me olemme kuulleet juonikkaasta englantilaisesta, siitä kirotusta Tulipunaisesta neilikasta. Hänpä ei menekään minun portistani, tuhat tulimmaista, ellei hän ole itse paholainen. Mutta Grospierre oli houkka. Portista vieri juuri torirattaat, jotka olivat tynnyreillä kuormitetut ja joita vanha mies ajoi istuen nuoren pojan rinnalla. Grospierre oli hiukan päissään, mutta hän luuli kumminkin olevansa sangen taitava; hän kurkisti tynnyreihin — ainakin useimpiin — ja huomattuaan ne tyhjiksi antoi rattaiden mennä portista.»
Vihan ja ylenkatseen murinaa kuului rääsyisen kurjaliston huulilta. He olivat kaikki kertyneet Bibot'n ympärille.
»Puoli tuntia myöhemmin», jatkoi kersantti, »tulee vartioston kapteeni noin kaksitoistamiehisen sotilasjoukon kanssa. 'Onko vankkureita kulkenut tästä?' kysyy hän Grospierreltä aivan hengästyneenä. 'On', sanoo Grospierre, 'noin puoli tuntia sitten!' 'Ja te olette antanut heidän paeta!' huudahtaa kapteeni hurjistuneena. 'Kansalainen kersantti, siitä te joudutte giljotiinille! Rattaille oli kätketty kreivi Chalis ja koko hänen perheensä!' 'Mitä!' jyrisee Grospierre pelästyneenä. 'Niinpä tietenkin! Ajuri ei ollut kukaan muu kuin tuo kirottu englantilanen, Tulipunainen neilikka.'»
Inhon sekaisia huudahduksia kuului väkijoukosta, »Kansalainen Grospierre on saanut maksaa hairahduksensa giljotiinilla, mutta millainen houkka! Voi, millainen houkka!»
Bibot nauroi omalle jutulleen niin, ettei kotvaan aikaan kyennyt puhettaan jatkamaan.
»'Sotilaani, heidän peräänsä!' huudahtaa kapteeni», sanoi hän vähän ajan kuluttua, »'muistakaa palkintoa; heidän peräänsä, he eivät saata olla vielä kaukana!' Sen sanottuaan hän kiiruhti portista sotilaittensa seuraamana.»
»Liian myöhään!» huuteli väkijoukko kiihkoissaan.
»He eivät koskaan saavuttaneet heitä!»
»Kirottu Grospierre-houkka!»
»Hän on kohtalonsa ansainnut!»
»Ajatelkaahan toki, ettei hän sen paremmin tutkinut tynnyreitä!»
Mielenpurkaukset näyttivät kovasti huvittavan kansalaista Bibot’ta, hän nauroi niin, että sivuja pakotti ja kyyneleet valuivat virtanaan poskia pitkin.
»Ei, ei!» sanoi hän vihdoin, »eivät ne ylimykset rattailla olleetkaan; eikä ajurinakaan ollut Tulipunainen neilikka!»
»Mitä?»
»Ei, vartioston kapteenina oli tuo valepukuinen englantilainen ja kaikki hänen sotilaansa ylimyksiä!»
Väkijoukko ei puhunut sillä kerralla mitään. Juttuhan haiskahti yliluonnolliselta, ja vaikka tasavalta oli hylännyt Jumalan, ei sen kuitenkaan ollut onnistunut kuolettaa ihmissydämessä piilevää yliluonnollisten asiain pelkoa. Ja englantilainen oli varmaankin itse paholainen.
Aurinko oli laskemaisillaan. Bibot valmistautui sulkemaan portteja.
»Eteenpäin vankkurit!» komensi hän.
Joukko kuormavankkureita oli rivissä valmiina menossa kaupungista maaseudulle tuodakseen sieltä maalaistuotteita torille seuraavana aamuna. Bibot tunsi tarkkaan useimmat niistä, sillä ne kulkivat hänen portistaan kahdesti päivässä sekä meno- että paluumatkallaan. Hän puhutteli paria ajuria — useimmat niistä naisia — sekä tutki huolellisesti vankkurien sisällyksen.
»Eihän sitä koskaan tiedä», oli hänellä tapana sanoa, »ja minä en halua tulla pidätetyksi niinkuin Grospierre-narri.»
Kuorma-ajureina toimivat naiset viettivät tavallisesti päivänsä giljotiinikorokkeen jalustalla de la Grèven torilla kutoen sukkaa ja jutellen, samalla he katselivat hirmuhallituksen uhreja, joita kuormittain saapui siihen joka päivä. Oli suuri hupi nähdä ylimysten saapumista rouva Guillotinen kesteihin, ja korokkeen lähettyvillä olevat paikat olivat hyvin haluttuja. Sinä päivänä oli Bibot'n vahtivuoro. Hän tunsi useimmat akoista, joita nimitettiin »tricotteuseiksi» [kutojiksi]. Siinä he istuivat kutoen ja katsellen, miten giljotiinin terä irroitti pään toisensa jälkeen ja kirottujen ylimysten veri räiskyi heidänkin vaatteilleen.
»Hei, muoriseni!» huudahti Bibot muutamalle rumalle ämmälle, »mitä sinulla siinä on?»
Hän oli nähnyt akan jo aikaisemmin päivällä istuvan sukkakudin ja piiska vierellään; ämmä oli kiinnittänyt kaikenvärisiä hiuskiharoita piiskan varteen: kullankellerviä ja lumivalkeita, vaaleita sekä tummia ja hän silitteli niitä isoilla, luisevilla sormillaan nauraessaan Bibot’lle.
»Minä olen solminut ystävyyttä rouva Guillotinen rakastajan kanssa», sanoi hän nauraen raa’alla äänellä. »Hän leikkasi nämä minulle giljotiinilta vierivistä päistä ja lupasi lisää huomenna, mutta en tiedä vielä, olenko silloin täällä.»
»Voi, mistä se johtuu, muoriseni?» kysyi Bibot, Vaikka olikin karaistu sotilas, ei hän voinut kuitenkaan olla kauhistumatta nähdessään naisen niin inhoittavana heiluttelemassa piiskanvarressaan hirvittävää voitonmerkkiä.
»Pojanpojassani on isorokko», sanoi hän osoittaen peukalollaan vankkureita, »muutamat sanovat sitä rutoksi! Jos niin on laita, ei minun sallita huomenna tulla Pariisiin.»
Heti kun Bibot kuuli rokosta puhuttavan, astahti hän taaksepäin, ja kun vanha ämmä mainitsi ruton, peräytyi hän mahdollisimman nopeasti.
»Senkin kirottu!» mutisi hän, ja koko väkijoukko vältteli rattaita jättäen ne siihen keskelle toria.
Vanha akka nauroi.
»Kansalainen, olettepa aika pelkuri», sanoi hän, »eihän mies sairautta pelkää.»
»Tuhat tulimmaista, rutto!»
Kaikki olivat vaiti ja pelästyneen näköisiä, sillä tuo inhoittava tauti oli hirvittävä. Ainoastaan se kykeni herättämään kauhua ja inhoa hurjistuneissa ja raaistuneissa ihmisissä.
»Tiehesi sinä ja ruton saastuttama sikiösi!» ärjyi Bibot sortuneella äänellä.
Ja taaskin raa'asti ja ivallisesti nauraen vanha akka läimäytti piiskalla laihaa hevostaan ja ajoi portista.
Se pilasi koko iltapäivän. Kuin kirousta ihmiset pelkäsivät näitä tauteja, joita ei mikään pystynyt parantamaan ja jotka olivat hirveän ja yksinäisen kuoleman edeltäjiä. He seisoskelivat katusulkujen tienoilla äänettöminä ja synkkinä, tarkastelivat ja väittelivät toisiaan vaistomaisesti peläten ruton jo piilevän keskuudessaan. Niinkuin Grospierrenkin aikana ilmaantui vartioston kapteeni äkkiä siihen. Mutta Bibot tunsi hänet, eikä hänen tarvinnut pelätä kapteenia ovelaksi, valepukuiseksi englantilaiseksi.
»Vankkurit!» — ärjäsi hän hengästyneenä jo ennen kuin oli päässyt portille.
»Mitkä vankkurit?» kysyi Bibot järeästi.
»Vanha akka ajurina — — kuomivankkurit —»
»Niitähän oli tusinoittain — —»
»Niin — —»
»Vanha akka, joka sanoi pojassaan olevan ruton?»
»Ettehän vain ole antanut niiden mennä»
»Hitto vieköön!» sanoi Bibot, jonka sinipunervat posket olivat äkkiä pelosta vaalenneet.
»Vankkureissa oli kreivitär de Tournay ja hänen kaksi lastaan, kaikki pettureita ja kuolemaantuomittuja.»
»Ja ajurina?» murisi Bibot taikauskoisen väristyksen karmiessa hänen selkärankaansa.
»Tuhat tulimmaista», sanoi kapteeni, »luultavasti hän oli tuo kirottu englantilainen itse — Tulipunainen neilikka.»