II LUKU.
»Kalastajalepola» Doverissa.
Sallylla oli kova touhu keittiössä. Kattilat ja paistinpannut olivat rivissä suunnattoman isolla hellalla, jonka laidalla suuri pata porisi. Paistia käännettiin huolellisesti, jotta se vain joka puolelta kypsyisi. Kaksi kuumuudesta läähättävää palvelijaa hyöri siinä apuaan tarjoten; heidän valkeat hihansa olivat käärityt aina kyynärpäiden yläpuolelle; he tirskuivat omille sukkeluuksilleen, kun Sally-neiti vain hetkeksikään käänsi heille selkänsä. Ja vankkarakenteinen, typeränsekainen vanha Jemiina mutisi itsekseen hämmennellen suurta pataa.
»Sally hoi!» kuului karkeaniloinen ääni viereisestä kahvilahuoneesta.
»Jumal' siunatkoon!» huudahti Sally naurahtaen hyväntahtoisesti, »mitähän he nyt taas tahtovatkaan!»
»Olutta tietystikin», mutisi Jemiina, »ette kaiketi luulle, että yksi tuoppi riittää Jimmi Pitkinille?»
»Herra 'Arry näytti olevan tavallista enemmän janoissaan», sanoi Martta, toinen palvelijoista, teeskennellen; ja hänen pyöreät silmänsä säihkyivät kohdatessaan toverinsa katseen, jonka jälkeen kumpikin koetti pidättäytyä nauruun tirskahtamasta.
Hetkisen Sally näytti suuttuneelta ja hieroi miettien käsiään kaunismuotoisiin lanteisiinsa; nähtävästi hänen kämmeniään syyhytti saadakseen sipaista Martan punaisia poskia — mutta synnynnäinen hyväntahtoisuus voitti ja olkapäitään kohautellen ja nytkäytellen kiinnitti hän huomionsa paistettuihin perunoihin.
»Sally hoi! Sally hoi!»
Tinatuoppeja koputettiin kärsimättömästi kahvilan tammipöytään. Siitä syntynyt melu säesti huutoja, jotka kutsuivat arvoisan isännän aina reipasta tytärtä.
»Sally», huudahti hellittämätön ääni, »koko illanko viivyt oluen haussa?»
»Toivoakseni isä vie heille olutta», mutisi Sally, kun Jemiina tuossa tuokiossa kömpelöllä tavallaan otti pari vaahtopäällistä ruukkua hyllyltä ja alkoi täyttää tinatuoppeja kotioluella, josta »Kalastajalepola» aina Kaarle-kuninkaan ajoista asti oli ollut kuuluisa. »Hän tietää kyllä, että me olemme ahkeria täällä.»
»Isäsi keskustelee innokkaasti herra 'Empseedin kanssa eikä ehdi sinun asioillesi keittiöön», mutisi Jemiina vetäisten syvään henkeään.
Sally meni pienen peilin eteen, joka oli keittiön nurkassa ja nopeasti silitellen tukkaansa asetti pienen valkean röyhelöreunaisen pääkoristeen sopivimpaan paikkaan tummille kiharoilleen. Sitten hän tarttui tuoppien korviin ottaen kolme kumpaankin vankkaan ja ruskeaan käteensä. Nauraen ja itsekseen mutisten hän punehtuneena kantoi ne kahvilaan.
Siellä ei ollut merkkiäkään siitä touhusta, joka keittiön hehkuvassa kuumuudessa vallitsi.
»Kalastajalepolan» kahvila kuuluu nyt kahdenkymmenennen vuosisadan alkupuolella n.s. nähtävyyksiin. Kahdeksannentoista vuosisadan lopussa, armon vuonna 1792, se ei ollut vielä saavuttanut sitä huomattavan tärkeätä asemaa, jonka yksi vuosisata ja muutaman sukupolven hulluus ovat sille suoneet. Jo siihen aikaan oli talo hyvin vanha, sillä olivathan sen tammiset orret ja hirret jo silloin ajan mustaamia — samaten korkeaselkäiset istuimet ja pitkät kiilloitetut pöydät niiden välissä, joihin lukemattomat tinatuopit olivat jättäneet erisuuruisten ympyräin jälkiä. Korkealla olevalla ikkunalla oli rivi kukka-astioita, joissa kasvoi tulipunaisia kurjenpolvia ja sinisiä kukonkannuksia. Niiden loistavat värit sopivat hyvin tummaa tammista taustaa vasten.
Että herra Jellyband, »Kalastajalepolan» isäntä oli varakas mies, sen tietysti satunnainenkin vieras huomasi. Tina-astiat komealla, vankoilla pöydillä ja vaskiastiat isolla hellalla kiilsivät kullan ja hopean tavoin — punertava tiililattia oli yhtä loistava kuin tulipunainen kurjenpolvikin ikkunalaudalla — kaikesta huomasi hyviä palvelijoita olevan tarpeeksi. Liike vaati hyvää järjestystä, joten kahvila oli pidettävä loistavassa kunnossa.
Sally astui huoneeseen vihainen katse silmissään, mutta kumminkin naurusuin, jotta hampaat välkkyivät. Häntä tervehdittiin huudoin ja kättentaputuksin.
»Kas Sally! Hei, Sally! Eläköön kaunis Sally!»
»Luulin teidän tulleen kuuroksi keittiössä», mutisi Jimmy Pitkin pyyhkäisten kädellään kuivia huuliaan.
»Vai niin», nauroi Sally asettaessaan vasta täytetyt tuopit pöydälle, »mikäs kiire? Onko mummonne kuolemaisillaan ja tahdotteko nähdä muori parkaa ennen hänen lähtöään? Enpä ole nähnyt sellaista hirveätä kiirettä!»
Hyväntahtoinen naurunremahdus säesti sukkeluutta, joka antoi vieraille pitkäksi aikaa aihetta monellaisiin sanasutkauksiin. Sallyllä ei näyttänyt enää olevan niin kiirettä pannujensa ja patojensa ääreen. Hänen huomionsa oli koko ajan kiintyneenä vaaleakiharaiseen nuoreen mieheen, jolla oli kirkkaansiniset silmät. Raakoja sukkeluuksia sinkoili sillä aikaa suusta suuhun Jimmy Pitkinin kuvitellusta isoäidistä sakean tupakansavun tuprutessa kaikkialla.
Isäntä, arvoisa herra Jellyband itse, »Kalastajalepolan» omistaja, seisoi sääret hajallaan ja kasvot uuniin päin ja piti savipiippua suussaan niinkuin hänen isänsä ennen häntä, jopa niinkuin hänen isoisänsäkin isä oli tehnyt. Ollen muhkea ruumiiltaan, iloinen luonteeltaan ja hiukan kaljupäinen oli herra Jellyband sen ajan John Bullin maalaistyyppi — sen ajan, jolloin meidän ennakkoluuloinen eristäytymisemme oli korkeimmillaan. Silloin englantilaisesta, olipa hän lordi, maanviljelijä tai päiväläinen, koko Europan mannermaa oli kaiken epäsiveellisyyden pesäpaikka ja muu osa maailmaa villien ihmissyöjien tutkimatonta aluetta.
Siinä hän, arvoisa isäntä, seisoi järkähtämättömänä vankkana tukevilla jaloillaan, polttaen pitkää piippuaan välittämättä kestään kotimaassaan ja halveksien kaikkia ulkomaalaisia. Hän oli puettu tyypillisiin tulipunaisiin messinkinappisiin liiveihin, paksusta pumpulikankaasta valmistettuihin housuihin, harmaisiin villasukkiin ja komeihin solkikenkiin, jotka olivat siihen aikaan jokaisen arvonsatuntevan brittiläisen ravintolan isännän yleisinä tunnusmerkkeinä. Sillä aikaa kun sievä äiditön Sally käytti neljän palvelijan ruskeita käsiä kaikkeen siihen työhön, josta hänen oli huolehdittava, keskusteli arvoisa herra Jellyband eri maiden asioista suosikki vierastensa kanssa.
Kahvila, jota kaksi hyvin kiilloitettua kattolamppua valaisi, näytti tosiaankin hyvin kodikkaalta ja hauskalta. Herra Jellybandin vieraat olivat punaposkisia ja iloisennäköisiä paksussa tupakansavussa. He olivat hyvässä sovussa itsensä, isäntänsä ja koko maailman kanssa. Joka nurkassa äänekäs naurunhohotus säesti iloista tyhjänpäiväistä keskustelua. Sallyn yhä uusiintuvat naurunpuuskat todistivat herra Harry Waiten käyttävän hyväkseen lyhyttä aikaa, jonka Sally uhrasi hänelle.
Herra Jellybandin ravintolaa käyttivät enimmäkseen kalastajat, sillä tunnettuahan on, että kalastajat ovat hyvin janoista väkeä; suola, jota he hengittävät merellä, kuivattaa kaulan maalle noustua. Mutta »Kalastajalepola» oli yksinkertaiselle kansalle enemmän kuin tapaamispaikka. Lontoon ja Doverin matkustajavaunut lähtivät siitä joka päivä, ja kaikki matkustajat, jotka olivat tulleet kanalin yli ja jotka lähtivät pitkille matkoille, tutustuivat herra Jellybandiin, hänen ranskalaisiin viineihinsä ja kotiolueensa.
Vuoden 1792 syyskuu oli loppupuolillaan ja ilma, joka oli ollut kaunis ja kuuma koko kuukauden, oli äkkiä muuttunut; kokopäiväiset sadevirrat olivat saaneet vedet tulvehtimaan etelä-Englannissa vahingoittaen omenoita, päärynöitä ja myöhästyneitä luumuja, jotka muutoin olisivat ehtineet kypsyä kauniiksi hedelmiksi. Vielä silloinkin löi sade ikkunoita vasten tunkien uunin piipusta sisään ja saattaen loimuavat puut sihisemään.
»Jumaliste! Muistatteko toista näin märkää syyskuuta, herra Jellyband?» kysyi herra Hempseed.
Herra Hempseed istui tuolilla takan lähellä, sillä hän oli arvokas ja tärkeä henkilö ei ainoastaan »Kalastajalepolassa», jossa herra Jellyband erikoisesti valitsi hänet valtiollisten mielipiteittensä vastustajaksi, mutta koko ympäristössäänkin, jossa tunnettiin hänen oppinsa ja erittäinkin hänen raamatulliset tietonsa. Häntä sekä pelättiin että kunnioitettiin. Toinen käsi housun taskussa kirjaillun ja kuluneen takinliepeen alla ja toisella pidellen pitkää savipiippuaan istui herra Hempseed siinä alakuloisesti katsellen, miten hiki valui pitkin toisessa seinässä olevia ikkunoita.
»Enpä muista herra 'Empseed, vaikka olenkin asunut näillä seuduin yli kuusikymmentä vuotta», vastasi herra Jellyband miettivästi.
»Niinkö, eikä mieleenne juolahda kolme ensimäistä niistä kuudestakymmenestä?» sanoa tokaisi herra Hempseed. »En muista minäkään sellaista säätä sen paremmin kuin pikku lastakaan ilman ennustajana, en ainakaan näillä seuduin, ja herra Jellyband, minä olen asunut täällä lähes seitsemänkymmentäviisi vuotta.»
Sellaista viisautta vastaan oli mahdoton väittää, joten herra Jellybandin tavallinen puhetulva taukosi hetkeksi »Nythän onkin paremmin huhti- kuin syyskuu», jatkoi herra Hempseed surullisesti, sadepisaroiden sihisten tippuessa palavaan takkavalkeaan.
»Niinpä tosiaankin», myönsi arvoisa isäntä, »mutta mitäpä muuta voi toivoakaan meikäläiseltä hallituksella.»
Herra Hempseed pudisti päätään äärettömän viisaannäköisenä, jota viisautta syvälle juurtunut epäluulo brittiläiseen hallitukseen ja brittiläiseen ilmastoon hallitsi.
»Minä en toivo mitään, herra Jellyband», sanoi hän. »Köyhistä ihmisistä niinkuin meistäkin, ei Lontoossa välitetä yhtään mitään, minä tiedän sen enkä minä usein valita. Mutta kun syyskuu on sateinen ja kaikki minun hedelmäni märkänevät ja pilaantuvat kuin Egyptin äitien esikoiset ja ovat yhtä hyödyttömiä kuin hekin lapsi parat, paitsi muutamia juutalaisia kaupustelijoita ja sellaisia, jotka myyvät appelsiineja ja muita jumalattomia ulkolaisia hedelmiä ja joita ei kukaan ostaisi, jos vain englantilaiset omenat ja päärynät olisivat hyvin paisuneita, niinkuin sanassa sanotaan —»
»Se on totta, herra 'Empseed», vastasi Jellyband, »ja niinkuin jo sanoin, mitä muuta voi toivoakaan. Tuolla kanalin toisella puolella kaikki ranskalaisheittiöt surmaavat kuninkaansa ja ylimystönsä, ja herra Pitt ja herra Fox ja herra Burke taistelevat ja kiistelevät keskenään siitä, sallimmeko me englantilaiset heidän jatkaa jumalatonta menettelyään. 'Surmatkoot!' sanoo herra Pitt. 'Estäkää heitä!' sanoo herra Burke.»
»Tappakoot, senkin kirotut, sanon minä», lausui herra Hempseed pontevasti, sillä hän ei pakoakaan välittänyt ystävänsä herra Jellybandin valtiollisista keskusteluista, jotka aina paljastivat herra Hempseedin antaen tälle hyvin vähän tilaisuutta näyttämään älynsä aarteita. Niistä hän oli kumminkin tullut kuuluisaksi ympäristössään ja oli niillä ansainnut monet oluttuopit »Kalastajalepolassa.»
»Tappakoot», toisti hän, »mutta älköön syyskuu olko nain sateinen, sillä se on vastoin lakia ja sanaa, joka sanoo —»
»Varjelkoon! herra 'Arry, kuinka pelästytittekään minut!»
Onnettomuudeksi Sallylle itselleen ja hänen kuhertelulleen sattui hän huudahtamaan juuri sillä hetkellä, jolloin herra Hempseed pidätti hengitystään lausuakseen kuuluisan mietelmänsä. Ja Sally sai osakseen tulvimalla isän vihanpurkauksia.
»Seis, Sally, tyttäreni, seis!» sanoi hän yrittäen rypistää hyväntahtoista otsaansa. »Heitä jo tuo hulluttelusi noiden töllistelijäin kanssa ja jatka työtäsi.»
»Isä, työ sujuu erinomaisesti.»
Mutta herra Jellyband oli päättäväinen. Hän oli suunnitellut parempaa reippaalle tyttärelleen, ainokaiselleen, josta kerran oli tuleva »Kalastajalepolan» omistaja. Hän ei halunnut nähdä tytärtään naimisissa sellaisen nuoren miehen kanssa, jonka verkolla hankitut ansiot olivat sangen epävarmat.
»Kuulitko, tyttäreni, mitä sanoin?» kysyi hän hiljaisella äänellä, jota ei kukaan ravintolassa uskaltanut olla tottelematta. »Valmista lordi Tonyn illallinen, sillä jos siitä ei tule mitä parasta voimme saada aikaan ja hän ei ole tyytyväinen, saat nähdä mitä osaksesi koituu, siinä se.»
Sally totteli vastenmielisesti.
»Odotatteko erikoisia vieraita tänään, herra Jellyband?» kysyi Jimmi Pitkin koettaen niinkuin alamainen ainakin saada isännän huomion suunnatuksi seikoista, jotka karkoittivat Sallyn huoneesta.
»Niinpä odotankin», vastasi Jellyband, »itse lordi Tonyn ystäviä kanaalin tuolta puolen, herttuoita ja herttuattaria, jotka nuori lordi ja hänen ystävänsä sir Andrew Ffoulkes sekä muut nuoret aatelisherrat ovat auttaneet noiden murhaajaheittiöiden kynsistä.»
Mutta se oli liikaa herra Hempseedistä, tyytymättömästä filosoofista.
»Jumaliste», sanoi hän, »minkä ihmeen tähden he niin tekevät? Toisten asioihin sekaantuminen ei ole mieleeni. Niinkuin sanassa sanotaan —»
»Saattaa olla, herra 'Empseed», keskeytti Jellyband purevan ivallisesti, »tehän olette herra Pittin personallinen ystävä ja sanotte herra Foxin tavoin: 'Tappakoot!' niinkuin sanottekin.»
»Anteeksi, herra Jellyband», vastusteli herra Hempseed epäröiden, »siitä minä en vain mitään tiedä.»
Herra Jellyband oli vihdoin päässyt mieleiseensä keppihevoseen käsiksi, jonka selästä ei aikonut tuota pikaa laskeutua.
»Tahi ehkäpä lienette jonkun ranskalaisenkin ystävä. Sanotaan heidän tulleen tänne houkuttelemaan meitä englantilaisia hirmutöittensä kannattajiksi.»
»Herra Jellyband, en ymmärrä mitä sanotte», lausui herra Hempseed, »kaikki mitä tiedän on —»
»Kaikki mitä minä tiedän on», vakuutti isäntä kovalla äänellä, »että ystäväni Peppercorn, joka omistaa 'Sinisian' ravintolan ja on yhtä vakava ja uskollinen englantilainen kuin muutkin tässä maassa. Ja mitäs nyt miehestä nähdään! Hän hieroi muutamien sammakonsyöjien ystävyyttä, killisteli maljoja heidän kanssaan, niinkuin he olisivat olleet englantilaisia eivätkä vain siveettömiä jumalankieltäjiä ja ulkolaisia vakoojia. Niin! ja mitä tapahtuikaan! Peppercorn esiintyy puhuen vallankumouksista ja vapaudesta ja huutaa ylimyksiä alas niinkuin herra 'Empseedkin tuossa noin!»
»Herra Jellyband, anteeksi!» keskeytti herra Hempseed taaskin, »siitä minä en vain mitään tiedä.»
Herra Jellyband vetosi kaikkiin läsnäoleviin, jotka kuuntelivat suut auki ja kauhuissaan herra Peppercornin kavallusjuttua. Toisen pöydän ääressä kaksi miestä — vaatteista päättäen herrasmiehiä — oli työntänyt syrjään puoleksi lopettamansa dominopelin. Hyvin huvitettuina he olivat kuunnelleet herra Jellybandin kansainvälisiä mielipiteitä. Toinen heistä pilkallinen hymy huulillaan kääntyi huoneen keskellä seisovaan herra Jellybandiin päin.
»Hyvä ystävä, te näytte uskovan», sanoi hän hiljaisella äänellä, »että ranskalaiset — vakoilijoiksi taisitte kutsua heitä — ovat mahtavia ja viisaita miehiä, jotka ovat valmistaneet n.s. höystelihaa ystävänne herra Peppercornin mielipiteistä. Miten arvelette heidän panneen sen täytäntöön?»
»Jumaliste! Luulen heidän houkutelleen hänet puheillaan. Olen kuullut sanottavan, että ranskalaiset ovat liukaskielisiä — ja herra 'Empseed tuossa on valmis kertomaan, miten he kietoivat muutamia pauloihinsa kuin pikkusormensa ympärille.»
»Herra Hempseed, niinkö todellakin?» kysyi vieras kohteliaasti.
»Ei, herra!» vastasi herra Hempseed hyvin ärtyisenä, »siitä minä en vain mitään tiedä enkä saata vastata kysymykseenne.»
»Toivokaamme, arvoisa isäntä, etteivät nuo taitavat vakoojat onnistu muuttamaan teidän uskollisia mielipiteitänne.»
Mutta se oli liikaa tyynelle herra Jellybandylle, Hän purskahti äänekkääseen naurunhohotukseen saaden siihen yhtymään ne vieraat, jotka sattuivat olemaan hänelle velkaa.
»Hahahaa! hohohoo! hihihii!» nauroi arvoisa isäntä kaikissa sävelkorkeuksissa niin kauan, että sivuja alkoi pakottaa ja silmät vettä vuotaa. »Minun! Kuulkaahan tuota! Kuulitteko hänen sanovan, että he saavat minun mielipiteeni muutetuiksi? Oh! — Jumaliste, sir, mutta tehän puhutte merkillisiä asioita.»
»Niin, herra Jellyband», sanoi herra Hempseed pontevasti, »niinkuin tiedätte, sanassa sanotaan: 'joka luulee seisovansa, katsokoon ettei lankea!'»
»Mutta kuulkaahan, herra 'Empseed», vastasi Jellyband yhä vieläkin lanteitaan hytkytellen, »eihän raamattu minua tunne. Minä sitten en juo olutlasiakaan noiden ranskalaismurhaajien kanssa, eikä mikään saa mielipidettäni muuttumaan. Niin! Olen kuullut mainittavan, etteivät ne sammakonsyöjät osaa edes oikeata englantiakaan, siis, jos yksikään heistä koettaisi puhua minulle jumalatonta kieltään, niin totisesti minä sylkäisisin suoraan hänen silmilleen! — ja 'varoitettu on asestettu', niinkuin sananlasku sanoo.»
»Niinpä onkin, vilpitön ystävämme», lisäsi vieras iloisesti, »tepä vasta olettekin viisas ja sopiva kilpailemaan kahdenkymmenen ranskalaisen kanssa, ja tässä teidän terveydeksenne, arvoisa isäntä, jos tahdotte kunnioittaa minua juomalla tämän pullon pohjiin kanssani.»
»Sir, te olette tosiaankin hyvin kohtelias», sanoi herra Jellyband pyyhkien silmiään, jotka vieläkin vuotivat ylenpalttisesta naurusta, »eihän sillä väliä vaikka joisinkin.»
Vieras kaasi kaksi täyttä tuopillista viiniä ja tarjottuaan toisen tuopin arvoisalle isännälle tarttui hän itse toiseen, »vaikka kaikki olemmekin uskollisia englantilaisia, niin», lausui hän leikillinen hymy huulillaan, »täytyy meidän, vaikka olemmekin uskollisia, kumminkin myöntää näiden olevan niitä hyviä tavaroita, joita saamme Ranskasta.»
»Niinpä niin, sir, sitä vastaan emme tahdo väittää», myönsi isäntä.
»Ja Englannin ravintoloiden paras isäntä on arvoisa herra Jellyband», lausui vieras äänekkäästi.
»Hei, hei, eläköön!» huusivat kaikki. Käsiä taputettiin, haarikat ja tuopit kolisivat pöytiä vasten säestäen tyhjänpäiväistä naurua ja herra Jellybandin sopertamia huudahduksia.
»Ajatelkaahan, että joku ulkolaishylkiö muuttaisi minun mielipiteeni!
— Mitä? — Jumaliste, sir, mutta kyllä te puhutte merkillisiä asioita.»
Vieras myönsi asianlaidan niin olevan. Olihan tosiaankin aivan luonnotonta ajatella, että kukaan kykeni sekoittelemaan herra Jellybandin vankasti juurtuneilta mielipiteitä kaikkien Europan kansojen ehdottomasta arvottomuudesta.