III LUKU.
Pakolaiset.
Siihen aikaan englantilaiset olivat hyvin kiihtyneitä ranskalaisten hirmutöistä. Näiden maiden välillä liikkuvat salakuljettajat, jopa lailliset kauppiaatkin, kuljettivat kanaalin yli uutisia, jotka saattoivat kaikkien vilpittömien englantilaisten veren kuohuksiin herättäen heissä toiveita murhaajien löylyyttämiseksi. Sillä olivathan he vanginneet kuninkaansa perheineen ja häväisseet kuningatarta ja kuninkaallisia lapsia kaikin tavoin. — Sen lisäksi he vielä vaativat koko Bourbon-perheen ja kaikkien sen kannattajien verta.
Prinsessa de Lamballen, Maria Antoinetten nuoren, viehättävän ystävän mestaus oli herättänyt sanomatonta kauhua kaikissa englantilaisissa. Joka päivä mestattiin kymmeniä arvokkaita rojalistiperheitä vain heidän ylimysnimensä vuoksi. Nämä seikat näyttivät huutavan koko valistunutta Europaa kostoon.
Kuitenkaan kukaan ei uskaltanut sekaantua asiaan. Burke oli tyhjentänyt kaiken kaunopuheisuutensa koettaen saada brittiläisen hallituksen taisteluun Ranskan vallankumouksellista hallitusta vastaan, mutta herra Pitt, varovainen kun oli, ei pitänyt vielä silloin sopivana, että Englanti saattoi naapurinsa raskaaseen ja kalliiseen sotaan. Itävallan oli sota aloitettava. Itävallan, jonka kaunein tytär oli silloin vain valtaistuimelta syösty kuningatar, jonka raivoisa roskajoukko oli vanginnut ja häväissyt. Koko Englannin — niin väitti herra Fox — ei sopinut tarttua aseisiin sentähden, että muutamien ranskalaisten mielestä toistensa murhaaminen kävi päinsä.
Vaikka herra Jellyband ja muut John Bullit kohtelevatkin kaikkia ulkolaisia hyvin ylenkatseellisesti, rojalisteina he kuitenkin vastustivat vallankumousta yksimielisesti. He olivat vihoissaan Pittille hänen varovaisuutensa ja maltillisuutensa tähden, vaikkeivät luonnollisestikaan ymmärtäneet ollenkaan niitä valtioviisaita syitä, jotka johtivat tämän suurmiehen toimintaa.
Sally palasi juosten kahvilaan hyvin kiihdyksissään ja innoissaan. Siellä iloitseva seurue ei kuullut melua ulkoa, mutta Sally huomasi märän hevosen ja ratsastajan, joka pysähtyi »Kalastajalepolan» ovelle. Tallipojan rientäessä hevosta vastaanottamaan kiiruhti Sally-neiti pääovelle vierasta tervehtimään.
»Isä, luulen nähneeni lordi Antonyn hevosen pihassa», sanoi hän juosten kahvilan läpi.
Mutta ovi avattiin ulkoapäin. Rääsyinen märkä käsivarsi kiertyi soman Sallyn vyötäröille lempeän äänen kaikuessa orsia myöten puhdistetussa kahvilassa.
»Kaunis Sally, siunatkoon miten tuikeat ovatkaan ruskeat silmänne tänään», sanoi vasta saapunut mies, jollaikaa arvoisa Jellyband kiiruhti siihen innoissaan ja touhuten niinkuin sopikin suositun vieraan saapuessa majataloon.
»Jumaliste, Sally, sanon sen», lisäsi lordi Antony suudellessaan Sally-neidin pulleita poskia, »mutta tehän aina vain kaunistutte, ja vilpittömällä ystävälläni Jellybandilla on varmaankin täysi työ pidättää vierasten käsiä teidän vyötäisiltänne. Herra Waite, mitä teillä on siihen sanottavaa?»
Herra Waite oli sangen hämillään, sillä hän ei pitänyt pilasta. Kunnioittaen lordia vastasi hän kumminkin siihen vain epäilyttävästi rykäisten.
Lordi Antony Dewhurst, Exeterin herttuan poika, oli senaikuisen englantilaisen gentlemannin täydellinen tyyppi — pitkä, vankkaruumiinen, leveäharteinen ja iloinen; hänen naurunsa kaikui missä hän vain liikkui. Hyvä urheilija, hauska toveri, kohtelias, hyvin kasvatettu maailmanmies, eikä häntä pilannut liiallinen älykkäisyyskään. Lontoon salongeissa ja maalaiskahviloissa oli hän suosittu vieras. »Kalastajalepolassa» tunsivat kaikki hänet, sillä tuon tuostakin hän pistäytyi kanalin poikki Ranskaan. Matkoillaan tullen mennen vietti hän yönsä arvoisan herra Jellybandin katon alla.
Hän nyökkäsi Waitelle, Piltkinille ja muille vieraille sekä irroitettuaan käsivartensa Sallyn vyötäisiltä asteli tulen ääreen lämmittelemään ja kuivaamaan vaatteitaan samalla epäilevästi katsellen kahta vierasta, jotka olivat jälleen äänettöminä ryhtyneet dominopeliinsä. Totinen, jopa tuskallinenkin oli ilme hetken hänen iloisilla nuorilla kasvoillaan.
Mutta ainoastaan hetken; sitten hän kääntyi herra Hempseedin puoleen, joka arvokkain elein liikutteli otsakiharataan.
»Kas niin, herra Hempseed, ja miten hedelmien laita on?»
»Huonosti, lordi, huonosti», vastasi herra Hempseed surullisella äänellä, »mutta mitä sopii odottaakaan tältä meikäläiseltä hallitukselta, jonka suosikkeja ovat nuo ranskalaisheittiöt, kuninkaansa ja koko aatelistonsa murhaajat.»
»Senkin vietävät!» lausui lordi Antony. »Niinhän he ovat, vilpitön Hempseed, — murhaavat ainakin ne, jotka he valitettavasti käsiinsä saavat. Mutta tänä iltana tänne tulevat ystävämme ovat kuitenkin päässeet heidän kynsistään.»
Nuori herra näytti puhuessaan heittelevän uhkaavia silmäyksiä nurkassa istuviin äänettömiin vieraisiin.
»Teidän ja teidän ystävienne ansiohan se on, niin olen kuullut kerrottavan», lausui herra Jellyband.
Samassa lordi Antony laski varoittavasti kätensä isäntänsä käsivarrelle.
»Sh!» sanoi hän käskien ja katsahti vaistomaisesti taaskin vieraisiin päin.
»Jumaliste, lordi, eivät ole vaarallisia», sanoi Jellyband; »älkää pelätkö. En olisi puhunut, ellen olisi tiennyt olevani ystävien parissa. Tuo herra tuolla on kuningas Yrjön uskollinen alamainen yhtä hyvin kuin tekin siinä. Hän saapui äskettäin Doveriin asettuakseen tänne liikemieheksi.»
»Liikemieheksikö? Sitten hän varmaankin perustaa hautajaistoimiston, sillä en ole ikinäni nähnyt sen synkempää muotoa.»
»Eipä suinkaan, lordi, hän on kaiketikin leskimies, ja sentähden synkännäköinen, — mutta hän on puoluelaisiamme, menen siitä vaikka valalle — ja lordi, teidänkin täytyy myöntää, ettei kukaan kykene arvostelemaan ihmistä kasvoista sen paremmin kuin yleisesti suositun majatalon isäntä —»
»Niinpä niin, jos olemme ystävien parissa», sanoi lordi Antony, joka nähtävästi ei välittänyt keskustella sen enempää asiasta isännän kanssa. »Mutta onko ketään muita vieraita täällä tällä hetkellä?»
»Ei ketään, lordi, ei edes tulossakaan ketään —»
»Eikö?»
»Ei kerrassaan ketään, joka tietääkseni on teille vastenmielinen.»
»Ketä tarkoitatte?»
»Lordi, sir Percy Blakeney ja lady Blakeney tulevat piakkoin tänne, mutta he eivät aio viipyä —»
»Lady Blakeneykö» kysäisi lordi Antony jotensakin hämmästyksissään.
»Aivan niin, lordi. Sir Percyn laivuri kävi juuri täällä. Hän sanoi, että lady Blakeneyn veli purjehtii tänään kanalin poikki Ranskaan Untolalla, joka on sir Percyn huvipursi, ja sir Percy ja hänen vaimonsa tulevat häntä tänne asti saattamaan. Eivät suinkaan he karkoita teitä luotani, vai kuinka?»
»Eihän toki, ystäväni, he eivät karkoita minua; mikään ei karkoita minua, jos Sally vain valmistaa oikein hyvän illallisen, niin hyvän, ettei sellaista ennen ole tarjottu 'Kalastajalepolassa'.»
»Lordi, sitä teidän ei tarvitse epäillä», sanoi Sally, joka jo kotvan aikaa oli ollut illallispöytää kattamassa. Hauskalta ja miellyttävältä se näyttikin; iso kimppu loistavanvärisiä kukkia keskellä pöytää ja kirkkaat tinatuopit ja sininen porsliinikalusto sen ympärillä.
»Lordi, kuinka monelle on katettava?»
»Viidelle, Sally kaunokainen, mutta ruokaa tulee olla varattuna ainakin kymmenelle — ystävämme ovat väsyneitä ja toivottavasti heillä on nälkä. Mitä minuun tulee, vakuutan voivani syödä kaksi häränpaistia tänä iltana.»
»Kas, siinä he taitavat ollakin», sanoi Sally innostuksissaan, kun kaukaista hevoskavioiden kopsetta ja pyörien rätinää alkoi kuulua yhä selvemmin.
Kahvilassa syntyi yleinen hälinä. Kaikki olivat uteliaita näkemään lordi Antonyn ylhäisiä ystäviä kanaalin takaa. Sally-neiti kurkisti kerran pari pieneen, seinällä riippuvaan peilipahaseen ja arvoisa herra Jellyband mennä hääri ulos saadakseen itse ensimäisenä toivottaa arvoisat vieraat tervetulleiksi. Kaikki muut paitsi kaksi nurkassa istuvaa viereistä touhusivat kovasti Tyynesti he lopettivat peliänsä eivätkä edes katsahtaneetkaan oveen päin.
»Kreivitär, suoraan eteenpäin oikeanpuoleisesta ovesta», lausuttiin miellyttävällä äänellä ulkona.
»Kas, siinähän he ovatkin», sanoi lordi Antony iloisesti; »Sally kaunokainen, joutukaa, niin saamme nähdä, kuinka pian saatte liemen pöytään.»
Ovi avattiin selälleen ja nelihenkinen seurue — kaksi miestä ja kaksi naista — astui ravintolaan herra Jellybandin tietä näyttäessä.
»Tervetuloa! tervetuloa rakkaaseen Englantiimme!» sanoi lordi Antony liikutettuna astuen heitä vastaan ja ojentaen saapuville molemmat kätensä.
»Vai niin, te olette luullakseni lordi Antony Dewhurst», sanoi eräs naisista sangen murteellisella englanninkielellä.
»Kreivitär, teidän palvelijanne», vastasi hän tavanmukaisesti suudellen naisia kädelle ja kääntyen miesten puoleen sydämellisesti tervehti heitä kättä lyöden.
Sally oli jo ehtinyt auttamaan naisia heidän riisuessa matkatakkejaan, ja vavisten vilusta naiset lähestyivät kirkkaasti loimuavaa takkavalkeaa.
Kahvilassa syntyi kova touhu. Sally oli pyörähtänyt keittiöön. Jellyband vieläkin tuhlaten kunnioittavia tervehdyksiään asetti kaksi tuolia valkean ääreen. Herra Hempseed koskettaen kiharoitaan nousi hiljalleen valkean edessä olevalta tuolilta. Kaikki katselivat vierailta kunnioittavan uteliaina.
»Voi, herrat mitä sanoisinkaan!» huusi vanhempi naisista ojennellessaan hienoja käsiään takkavalkeata kohden ja katsoessaan sanomattoman kiitollisesti ensiksi lordi Antonyyn, sitten toiseen nuoreen mieheen, joka oli heitä seurannut ja joka juuri riisuutui raskaasta viitastaan.
»Sen vain, kreivitär, että olette iloinen päästyänne Englantiin», vastasi lordi Antony, »ja ettei vaivalloinen matkanne ole tuottanut teille liikarasitusta.»
»Niinpä todellakin, olemme iloisia saadessamme olla Englannissa», sanoi hän silmiensä kyyneltyessä, »ja me olemme jo unohtaneet kaiken rasituksen.»
Hän puhui matalalla, soinnukkaalla äänellä, ja tyynen arvokkaisuuden ja jalosti kestettyjen kärsimysten jälkiä oli hänen kauniilla, ylhäisillä kasvoillaan; lumivalkoinen tukkansa oli vedetty korkealle otsalleen ajan muodin mukaisesti.
»Toivoakseni ystäväni sir Andrew Ffoulkes oli hauska matkatoveri, vai kuinka, kreivitär?»
»Kyllä, sir Andrew oli itse ystävällisyys. Hyvät herrat, miten lapseni ja minä voimmekaan osoittaa kiitollisuuttamme teille kaikille?»
Kreivittären hento, lapsellisen näköinen toveri, jonka kasvoille väsymys ja suru olivat painaneet juhlallisen leiman, ei ollut vielä sanonut sanaakaan. Hänen suuret, ruskeat, kyynelten täyttämät silmänsä kääntyivät valkeasta etsimään sir Andrew Ffoulkesin katsetta tämän lähestyessä takkaa. Tyttö punastui kovasti katsahtaessaan sir Andrew'n, joka avomielisesti ihaili edessään seisovaa, sulotarta.
»Ja tämä on sitten Englanti», sanoi hän lapsellisen uteliaasti katsellessaan takkaa, tammisia orsia ja brittiläisten maalaistollukoiden sangen kirjailtuja tikkejä ja iloisia, punaisen pullakoita naamoja.
»Arvoisa kreivitär, ainoastaan osa», vastasi sir Andrew hymyillen, »mutta kokonaisuudessaan teidän käytettävissänne.»
Nuori tyttö punehtui taaskin, mutta sillä keralla iloinen ja suloinen hymy kirkasti hetkeksi hänen sievät kasvonsa. Hän ei sanonut sanaakaan eikä myöskään sir Andrew, kuitenkin nämä molemmat nuoret ymmärsivät toisensa, niinkuin nuoret kaikkialla maailmassa ymmärtävät ja ovat ymmärtäneet aina maailman aluista asti.
»Mutta entä illallinen!» kuului lordi Antonyn iloinen! ääni, »illallinen, vilpitön Jellyband. Missä teidän nuori, kaunis tyttärenne on ja liemi? Tuhat tulimmaista, mies, teidän siinä töllistellessänne naisia he aivan nääntyvät nälästä.»
»Silmänräpäyksessä, silmänräpäyksessä, lordi», sanoi Jellyband heittäessään keittiön oven auki, ja huutaessaan: »Sally! Hei, Sally siellä, tyttöseni, oletko valmis?»
Sally oli valmis ja aivan heti hän ilmestyi ovelle kantaen hyvin suurta liemimaljaa, josta kohoava höyry tuoksui sangen hyvältä.
»Kas niin, vihdoinkin illallinen!» huudahti lordi Antony iloissaan kohteliaasti tarjoten käsivartensa kreivittärelle.
»Saanko pyytää?» lisäsi hän luontevasti taluttaessaan kreivitärtä illallispöytään.
Kahvilassa touhuttiin kovasti: herra Hempseed sekä muut maalaismoukat ja kalastajat olivat väistyneet »valtojen» tieltä ja menneet toisaanne piippuaan polttamaan. Mutta nurkassa istuvat vieraat olivat jääneet sinne äänettöminä ja välinpitämättömän näköisinä jatkamaan dominopeliänsä viinilasiensa ääressä. Toisen pöydän veressä Harry Waite suuttumuksesta pakahtumaisillaan tarkasteli somaa Sallyä, joka hääri pöydän ympärillä.
Sally oli viehättävän englantilaisen maalaistytön perikuva; eipä siis ihme, että herkkätunteinen, nuori ranskalainen tuskin saattoi kääntää katsettaan tytön kauniista kasvoista. Kreivi de Tournay ei ollut vielä yhdeksäätoista täyttänyt ja oli siis aivan parraton poikanen, johon kotimaansa murhenäytelmät olivat hyvin vähän vaikuttaneet. Hän oli hienosti, ehkäpä turhamaisestikin puettu, ja onnellisesti Englantiin päästyään oli hän valmis unohtamaan vallankumouksen hirmut Englannin kodikkaissa oloissa.
»Anteeks', jos tämä on Englanti», sanoi hän yhä silmäillen Sallyä huomattavan ihailevasti, »minä sangen tyytyväinen.»
Olisi mahdotonta kuvata sitä huudahdusta, joka pääsi herra Harry Waiten yhteenpuristettujen hampaiden välistä. Ainoastaan »valtojen» ja erittäinkin lordi Antonyn kunnioittaminen piti hänet aisoissa.
»Kelvoton nuorukainen, tietysti tämä on Englanti», huomautti lordi Antony, »ja pyydän ettette tuo vapaita ulkolaisia tapojanne tähän siveelliseen maahan.»
Lordi Antony oli jo istuutunut pöydän päähän ja kreivitär hänen oikealle puolelleen. Jellyband hyöri täytellen laseja ja asetellen tuoleja paikoilleen ja Sally oli valmis tarjoamaan lientä. Herra Harry Waiten ystävät olivat vihdoinkin saaneet hänet huoneesta, sillä kiukustuneena oli hän käynyt yhä raivoisammaksi kreivin Sallyä ihaillessa.
»Suzanne!» lausui jäykkä kreivitär tylyllä, komentavalla äänellä.
Suzanne punastui taaskin; hän oli unohtanut paikan ja ajan seistessään valkean edessä ja salliessaan kauniin nuoren englantilaisen silmäillä suloisia kasvojaan ja aivan kuin huomaamatta pidellä häntä kädestä. Äidin ääni herätti hänet.
»Kyllä äiti», sanoi hän nöyrästi istuutuen illallispöytään.