IV LUKU.
Salaliitto
He näyttivät kaikki iloisilta, jopa onnellisiltakin istuessaan pöydässä; sir Andrew Ffoulkes ja lordi Antony Dewhurst, kaksi tyypillistä, hyvänluontoista ja hyvin kasvatettua englantilaista aatelisherraa armon vuonna 1792 ja ylhäinen ranskalainen kreivitär kahden lapsensa kanssa, jotka juuri olivat pelastuneet hirveästä vaarasta ja vihdoinkin löytäneet suojapaikan turvallisen Englannin rannikolla.
Nurkassa istuvat vieraat olivat nähtävästi lopettaneet pelinsä. Toinen heistä nousi ja seisten selin pöydässä istuvaan iloiseen seurueeseen, asetteli isoa, kolmikauluksista viittaa hartioilleen. Sitä tehdessään hän vilkaisi ympärilleen. Kaikki naureskelivat jutellen ja hän mutisi: »Ei hätää!» Sillä hetkellä hänen toverinsa, jonka pitkällinen harjoitus oli tehnyt vikkeläksi, laskeutuen polvilleen pujahti hiljaa tammipenkin alle. Toinen vieras asteli verkalleen kahvilasta lausuen mennessään kovalla äänellä: »Hyvää yötä!»
Kukaan pöydässä ei ollut huomannut omituista, hiljaisuudessa tehtyä temppua, mutta kun vieras oli sulkenut oven perässään, päästivät kaikki helpoituksen huokauksen.
»Vihdoinkin rauhassa!» sanoi lordi Antony iloissaan.
Sitten nuori kreivi nousi ja ajan tavan mukaan kohautti teeskennellen lasinsa ilmaan sanoen murteellisella englanninkielellä:
»Hänen majesteetilleen Yrjö III:lle! Jumala siunatkoon häntä meille pakolaisraukoille osoittamastaan vierasvaraisuudesta!»
»Hänen majesteetilleen kuninkaalle!» kaikuivat lordi Antonyn ja sir
Andrew'n äänet uskollisuusmaljoja juodessa.
Kaikki nousivat yhtyen äänettöminä juomaan kuninkaan kunniaksi. Ranskan onnettoman kuninkaan, sittemmin kansansa vangin, kohtalo näytti painavan synkän leiman myöskin herra Jellybandin iloisille kasvoille.
»Ja herra kreivi de Tournay de Basserivelle», sanoi lordi Antony riemuissaan. »Toivottakaamme hänet tervetulleeksi Englantiin muutamien päivien perästä!» — —
»Voi, arvoisa lordi», sanoi kreivitär, kun hän vapisevin käsin nosti lasin huulilleen, »minä tuskin uskallan sitä toivoa.»
Mutta lordi Antony oli jo ehtinyt jaella liemen ja keskustelu lakkasi hetkeksi, jolloin Jellyband ja Sally kuljettivat lautaset kullekin, ja kaikki ryhtyivät aterioimaan.
»Arvoisa kreivitär», sanoi lordi Antony jonkun ajan kuluttua, »esittämäni malja ei ollut turhanpäiväinen; nähdessäni nyt teidät itsenne kreivitär, Suzannen ja ystäväni kreivin onnellisesti Englannissa, luulen että olette varma herra kreivinkin kohtalosta.»
»Voi, arvoisa lordi», vastasi kreivitär kovasti huokaisten, »luotan
Jumalaan — en voi muuta kuin rukoilla — ja toivoa! — —»
»Niin, rouva kreivitär!» sanoi sir Andrew Ffoulkes, »luottakaa Jumalaan kaikella muotoa, mutta luottakaa myöskin vähän englantilaisiin ystäviinne, jotka ovat vannoneet tuovansa kreivin kanaalin yli, niinkuin ovat tuoneet teidätkin tänään.»
»Kyllä, kyllä», vastasi hän; »minä luotan täydellisesti teihin ja teidän ystäviinne. Olkaa vakuutettu, että teidän maineenne on levinnyt yli koko Ranskan. Muutamat ystävämmehän pelastuivat kuin ihmeen kautta hirveän vallankumouksellisen tuomioistuimen käsistä — ja te ja teidän ystävännehän olitte saaneet kaiken sen aikaan —»
»Rouva kreivitär, me olimme ainoastaan välikappaleita — — —»
»Mutta arvoisa lordi, mieheni», sanoi kreivitär, kun pidätetyt kyyneleet olivat tukahduttaa hänen äänensä, »hän on hengenvaarassa — en olisi mitenkään tahtonut jättää häntä, mutta — — lapseni — — velvollisuus toiselta puolen häntä ja toiselta puolen heitä kohtaan vaatii minua He kieltäytyivät lähtemästä ilman minua — — ja te ja teidän ystävänne vakuutitte minulle juhlallisesti, että mieheni on hyvässä turvassa. Mutta voi! Nyt kun olen täällä — kaikkien teidän keskuudessanne — täällä kauniissa, vapaassa Englannissa — ajattelen häntä, joka saa paeta henkensä kaupalla kuin ahdistettu eläinparka — — sellaisessa vaarassa — — voi! Ei minun olisi pitänyt jättää häntä — — ei olisi pitänyt jättää häntä! — —»
Naisparka oli aivan menehtynyt; väsymys, suru ja liikutus olivat voittaneet jäykän ylimyksen. Hän itki hiljaa itsekseen. Suzanne kiiruhti äitinsä luokse suuteloillaan poistamaan tämän poskille valuvia kyyneliä.
Lordi Antony ja sir Andrew eivät olleet sanoneet sanaakaan, sillä he eivät halunneet keskeyttää kreivittären puhetta. Epäilemättä heidän tuli sääli häntä; äänettömyyskin sitä todisti, mutta kaikkina aikoina ja aina siitä asti, kun Englanti saavutti nykyisen asemansa, ovat englantilaiset hävenneet näyttää mielenliikutustaan ja myötätuntoaan. Ja sentähden he eivät puhuneet sanaakaan, koettivat vain kaikin tavoin peitellä tunteitaan, mikä teki heidät äärettömän typerännäköisiksi.
»Mitä minuun tulee», sanoi Suzanne yhtäkkiä katsellessaan sir Andrewta ruskeiden kiharoittensa alta, »niin luotan teihin täydellisesti, ja tiedän teidän tuovan rakkaan isäni onnellisesti Englantiin, niinkuin meidätkin toitte tänään.»
Ne sanat lausuttiin niin luottamuksellisesti, hiljaista toivoa ja uskoa ilmaisevasti, että äidin kyyneleet kuivuivat kuin taikavoimalla ja läsnäolijat vetivät suunsa hymyyn.
»Kreivitär, tehän saatatte minut häpeämään», vastasi sir Andrew; »vaikka olenkin teidän käytettävissänne, olen ollut vain vaatimaton väline suuren johtajamme käsissä, joka järjesti ja pani toimeen teidänkin pakonne.»
Hän oli puhunut niin lämpimästi ja innostuneesti, että Suzanne katseli häntä kummastustaan peittelemättä.
»Johtajanneko?» kysyi kreivitär kiihkeästi. »Tietystihän teillä täytyy olla johtajia. Sitä en ole tullut ennen ajatelleeksikaan. Mutta missä hän on? Minun täytyy mennä heti hänen luokseen ja lasteni kanssa heittäytyen hänen taikoihinsa kiittää häntä kaikesta, mitä hän on meille tehnyt.»
»Voi, rouva kreivitär!» sanoi lordi Antony, »se on mahdotonta.»
»Mahdotonta? — Minkätähden?»
»Sillä Tulipunainen neilikka toimii näkymättömänä ja ainoastaan hänen lähimmät seuralaisensa tietävät, kuka hän on. He ovat pyhästi vannoneet pitävänsä hänen nimensä salassa.»
»Tulipunainen neilikkako?» kysyi Suzanne iloisesti naurahdellen. »Miten hullunkurinen nimi! Lordi, mitä Tulipunainen neilikka merkitsee?»
Hyvin uteliaasti hän katseli sir Andrewta. Nuoren miehen kasvot olivat kuin muuttuneet. Innostuksen tuli loisti hänen silmissään; johtajansa herättämä sankari-ihailu ja rakkaus kirjaimellisesti sanoen loistivat hänen kasvoiltaan.
»Kreivitär, tulipunainen neilikka», sanoi hän vihdoinkin, »on vähäpätöisen kasvin nimi, joka kasvaa tienvarsilla Englannissa; mutta se on myöskin nimi, valittu kätkemään maailman parhaimman ja uljaimman miehen persoonaa, jotta hän saisi rauhassa toimittaa jaloa tehtäväänsä.»
»Aivan niin», lausui nuori kreivi, »olen kuullut puhuttavan
Tulipunaisesta neilikasta. Pieni, punainen kukkanenko? — niin!
Pariisissa kerrotaan, että joka kerran, kun rojalisteja pakenee
Englantiin, kirottu Fouquier-Tinville, yleinen syyttäjä, saa
vastaanottaa kirjelappusen, johon on merkitty tuo punainen kukkanen…
Eikö niin?»
»Niin on laita», myönsi lordi Antony.
»Hän on siis tänäänkin saanut sellaisen kirjeen?»
»Epäilemättä.»
»Oi, tahtoisinpa mielelläni tietää mitä hän sanoo!» lausui Suzanne iloisesti. »Kerrotaan tuon pienen, punaisen kukan olevan ainoan, joka saa hänet pelkäämään.»
»Totta tosiaankin», sanoi sir Andrew, »hänellä on vielä kyllin tilaisuutta tutkia pientä tulipunaista kukkaa.»
»Voi», huokaisi kreivitär, »kaikki on satumaista enkä voi sitä ollenkaan käsittää.»
»Rouva kreivitär, miksi yritättekään?»
»Mutta sanokaahan, miksi johtajanne — miksi kaikki te kulutatte rahoja ja panette henkenne alttiiksi — sillä henkennehän panette alttiiksi noustessanne Ranskassa maihin — ja kaikki vain meidän ranskalaisten tähden, jotka emme ole teille minkäänarvoisia.»
»Urheilua, rouva kreivitär, urheilua», vakuutti lordi Antony hyvin iloisesti miellyttävällä äänellään; »me olemme urheilijakansaa, onhan se tunnettua ja nykyään on muodissa saada jänis riistetyksi koiran suusta.»
»Voi, ei, ei, ei ainoastaan urheilua, lordi — olen varma että teillä on jalommat syyt hyviin töihinne.»
»Rouva kreivitär, toivoisin teidän saavan ne selville. Mitä minuun tulee vakuutan rakastavani sitä urheilua sillä se on paras tähän asti harjoittamistani leikeistä — päästä pakoon viime tingassa, se on kuin paholaisen uskallusta! — hei koirani! — ja niin me poistumme!»
Mutta kreivitär pudisteli päätään yhä vain epäillen. Hänestä näytti nurinkuriselta, että nuoret miehet ja heidän suuri johtajansa, jotka kaikki olivat rikkaita, vieläpä jalosukuisia ja nuoriakin, antautuivat vaaroihin ainoastaan pelkästä urheiluhalusta, niinkuin hän tiesi heidän alituiseen tekevän. Heidän kansallisuutensa ei suinkaan suojellut heitä Ranskassa. Kaikki tiesivät että epäiltävien rojalistien suojeleminen ja auttaminen tuotti säälimättömän tuomion ja pikaisen mestauksen, olipa suojelija mitä kansallisuutta tahansa. Nuoret englantilaiset olivat ärsyttäneet armotonta ja verenhimoista vallankumouksellista tuomioistuinta aivan Pariisin muurien sisällä sieppaamalla sen käsistä tuomittuja uhreja melkein giljotiinin juurelta. Kreivitärtä aivan puistatti ajatellessaan Pariisista pakoa kahden lapsensa kanssa kätkettyinä pahanpäiväiseen vankkurikuomiin turnipsien ja kaalinkerien joukkoon, jossa he tuskin uskalsivat hengittää kansan kirkuessa läntisellä katusululla: »Ylimykset hirteen!»
Kaikki oli tapahtunut niin ihmeellisesti: kreivitär ja hänen miehensä olivat päässeet selville, että heidät oli kirjoitettu »epäiltävien luetteloon», joka tarkoitti muutamien päivien — ehkäpä vain tuntien tutkimusta ja kuolemaa.
Sitten tuli pelastuksen toivo; salaperäinen kirje, jonka allekirjoituksena oli hämärä tulipunainen nimimerkki, lyhyet, selvät ohjeet, ero kreivi de Tournaysta; tapaamisen toivo, pako kahden lapsen kanssa; vankkurien kuomi, ajurina hirveä eukko, joka kuin mikäkin paha henki piiskansa varressa heilutteli kauheata voitonmerkkiä.
Kreivitär tarkasteli eriskummallista, vanhanaikaista englantilaista majataloa, maan yhteiskunnallisen ja kirkollisen vapauden rauhalaa, ja hän sulki silmänsä päästäkseen häiritsevistä mielikuvista, joita oli saanut läntisestä katusulusta ja pelästyneestä roskajoukosta, kun se peräytyi vanhan eukon ruttopuheet kuultuaan.
Vankkureissa istuessaan oli kreivitär koko ajan luulotellut, että hänet lapsineen tunnetaan, pidätetään, tutkitaan ja tuomitaan. Nuoret englantilaiset uljaan ja salaperäisen johtajansa ohjaamina olivat panneet elämänsä alttiiksi pelastaakseen heidät niinkuin he jo ennen olivat pelastaneet joukottain muitakin viattomia ihmisiä.
Ja ainoastaanko urheiluharrastuksesta? Mahdotonta! Sir Andrew huomasi Suzannen katseesta, että tämä arveli ainakin hänen pelastavan lähimäisiään hirveästä ja ansaitsemattomasta kuolemasta paremmista ja jalommista syistä, kuin mitä hän uskotteli Suzannelie.
»Kuinka monta miestä kuuluu teidän urheaan liittoonne?» kysyi Suzanne arastellen.
»Kreivitär, kaksikymmentä», vastasi hän, »yksi käskee ja yhdeksäntoista tottelee. Kaikki olemme englantilaisia ja samat asiat velvoittavat meitä kaikkia — johtajamme totteleminen ja syyttömien pelastaminen.»
»Hyvät herrat, Jumala varjelkoon teitä kaikkia!» lausui kreivitär lämpimästi.
»Rouva kreivitär, niin hän on tehnytkin tähän asti.»
»On niin ihmeellistä, ihmeellistä! — Te olette kaikki niin uljaita, rakastatte lähimäisiänne — mutta tehän olettekin englantilaisia! — ja Ranskassa toistensa pettäminen on aivan yleistä — kaikki vain vapauden ja veljeyden nimessä!»
»Ja Ranskan naiset ovat katkerampia meille ylimyksille kuin miehet», sanoi kreivi huokaisten.
»Niinpä kylläkin », lisäsi kreivitär ynseän halveksimisen ja katkeruuden ilme surullisissa silmissään. »Esimerkiksi eräs nainen, Marguerite S:t Just Ilmiantoi markiisi de S:t Cyrin ja koko hänen perheensä kauhealle hirmutuomioistuimelle.»
»Marguerite S:t Justkö?» kysyi lordi Antony vilkaisten merkitsevästi sir Andrew'n. »Marguerite S:t Justkö?»
»Aivan varmasti — —»
»Niin» vastasi kreivitär, »tietysti te hänet tunnette. Hän oli Comédie Françaisen paras näyttelijätär ja meni vasta naimisiin muutaman englantilaisen kanssa. Tietystihän te hänet tunnette —»
»Tumienko hänet?» sanoi lordi Antony. »Tunnenko lady Blakeneyn —
Lontoon hienoimman naisen — Englannin rikkaimman miehen vaimon? Lady
Blakeneyn me tietysti kaikki tunnemme.»
»Hän oli minun koulutoverini Pariisissa», sanoi Suzanne, »ja me tulimme yhdessä Englantiin kieltänne oppimaan. Minä pidin paljon Margueritesta enkä saata uskoa, että hän on voinut niin pahasti menetellä.»
»Tuntuu aivan uskomattomalta», lausui sir Andrew. »Tehän sanoitte, että hän ilmiantoi markiisi de S:t Cyrin. Miksikä hän olisi sen tehnyt? Eiköhän se ole erehdys?»
»Erehdys se ei ole», väitti kreivitär kylmästi. »Marguerite S:t Justin veli on kuuluisa tasavaltalainen. Puhuttiin kyllä hänen ja serkkuni markiisi de S:t Cyrin välisestä perhekahakasta. S:t Justit ovat aivan alhaista säätyä, ja tasavaltainen hallitus palkkaa urkkijoita. Vakuutan, ettei se ole erehdys… Te ette kaiketi ole ennen kuullut tätä juttua?»
»Rouva kreivitär, kyllähän olen kuullut siitä huhuttavan, mutta Englannissa kukaan ei sitä usko. — — Sir Percy Blakeney, hänen miehensä, on hyvin varakas. Hänellä on korkea yhteiskunnallinen asema ja hän on Walesin prinssin läheinen ystävä — — ja lady Blakeney määrää sekä Lontoon muodit että seuraelämän sävyn.»
»Mahdollista, ja me tulemme tietystikin viettämään hyvin hiljaista elämää Englannissa, mutta minä rukoilen Jumalaa, ettei minun tarvitsisi tavata Marguerite S:t Justiä vieraillessani tässä kauniissa maassa.»
Yleinen hämmästys valtasi pienen iloisen pöytäseurueen. Suzanne vaikeni ja oli surullisennäköinen; sir Andrew hypisteli haarukkaansa rauhattomasti, jotavastoin kreivitär sulkeutuneena ylhäisten ennakkoluulojensa haarniskaan istui jäykkänä ja suorana pystyselkäisellä tuolillaan. Lordi Antony näyttäen äärettömän levottomalta katsahti pari kertaa merkitsevästi Jellybandiin, joka oli yhtä levottomannäköinen kuin hänkin.
»Milloin luulette sir Percyn ja lady Blakeneyn saapuvan?» — koetti hän huomaamatta kuiskata isännälle.
»Millä hetkellä tahansa, lordi», vastasi Jellyband kuiskaten.
Mutta siinä hänen puhuessaan alkoi jo kuulua kaukaista rattaiden räminää. Se kävi yhä selvemmäksi ja puhettakin saattoi eroittaa. Hevosten kavioitten kopsekin kuului kivitetyllä tiellä ja samassa tallipoika avasi kahvilan oven törmäten touhuissaan sisään.
»Sir Percy Blakeney ja lady Blakeney», huusi hän hyvin kimakalla äänellä, »ovat juuri tulossa.»
Ja huudon kajahdellessa, valjaiden helistessä ja hevosten kenkien kopsaessa upeat, neljän komean raudikon vetämät vaunut pysähtyivät »Kalastajalepolan» eteen.