V LUKU
Marguerite.
Silmänräpäykseksi hauska tammikattoinen kahvila muuttui meluisaksi näyttämöksi. Heti tallipojan ovella huudahtaessa lordi Antony hyppäsi pystyyn kiroten ja alkoi jaella epäselviä määräyksiään hämmästyneelle Jellyband paralle, joka oli aivan ymmällä, sillä hän ei tiennyt mitä tehdä.
»Jumalan nimessä, mies», huomautti lordi, »koettakaa pitää lady
Blakeneyä ulkona juttelemassa hetkisen, jolla aikaa naiset poistuvat.
Senkin vietävä!» lisäsi hän yhä voimakkaammin kiroten, »tämähän vasta
onnetonta on!»
»Joutuin, Sally! kynttilät!» huusi Jellyband hypellen ja juoksennellen edes takaisin siten lisäten yleistä hämminkiä.
Kreivitär oli myöskin noussut jäykkänä ja suorana koettaen peitellä kiihtymystään ja teeskennellen olevansa hyvinkin levollinen. Hän lausui: »Minä en vain halua nähdä häntä! — en vain halua nähdä häntä!»
Mahtavien vierasten saapuessa ulkona seisovan väkijoukon innostus kohosi korkeimmilleen.
»Hyvää päivää, sir Percy! — Hyvää päivää, armollinen lady! Palvelijanne, sir Percy!» kuului yhtämittaa vienojakin ääniä joukossa — »muistakaa sokeaa miesparkaa, sir Percy ja lady Blakeney, vetoamme hyväntahtoisuuteenne!»
Melun keskeltä kuului äkkiä erikoisen suloinen ääni,
»Antakaa miesparan olla — ja antakaa hänelle illallista minun kustannuksellani.»
Äänessä oli matala »nuotin» tapainen sointu ja kerakkeiden lausuminen ilmaisi hiukan ulkolaista ääntämistapaa.
Kaikki kahvilan vieraat kuulivat sen ja pysähtyivät ikäänkuin vaistomaisesti kuuntelemaan. Sally seisoi pidellen kynttilöitä vastakkaisella ovella, joka johti yläkerrassa oleviin makuuhuoneisiin. Kreivitär pötki pakoon soinnukasäänistä vihollistaan. Suzanne seurasi vastenmielisesti äitiään. Heittäen surullisia silmäyksiä ovelle toivoi hän näkevänsä edes vilahdukselta entisen rakkaan koulutoverinsa.
Sitten Jellyband aukaisi oven ja niinkuin typerä mies ainakin luuli voivansa torjua uhkaavan onnettomuuden, jonka enteitä hän tunnusteli ilmassa. Sama matala, soinnukas ääni lausui iloisesti nauraen ja pilkallisen hämmästyneesti.
»Huh-h-h! Olenpa märkä kuin koira! Luoja ties', tällaista ilmaa ei varmaankaan ole koskaan ennen ollut!»
»Suzanne, tule heti minun kanssani! — toivon että tulet!» sanoi kreivitär käskevästi.
»Voi, äiti!» pyyteli Suzanne.
»Arvoisa lady — h — hm! — arvoisa lady!» kuului hiljaa Jellybandin suusta, kun hän koetti kömpelöllä tavallaan seistä tiellä.
»Voi, hyvä mies», sanoi lady Blakeney kärsimättömästi, »mitä varten seisotte tielläni tanssien kipeäjalkaisen kalkkunan tavoin, antakaa minun mennä valkean ääreen, sillä olen vilusta menehtymäisilläni.»
Ja sysättyään isännän hellävaroen syrjään lady Blakeney kiirehti sisään.
Vieläkin joskus sattuu näkemään Marguerite S:t Justin, silloisen lady Blakeneyn, kuvia — mutta on varsin luultavat, ettei ainoakaan niistä esitä hänen verratonta kauneuttaan oikeassa valossa. Keskikokoista pitempi, komea, kuninkaallinen ryhti — eipä ihme, että itse kreivitärkin hetkeksi pysähtyi ihailemaan lumoavan kaunista naista.
Marguerite Blakeney ei siihen aikaan ollut vielä viittäkolmatta täyttänyt, ja hänen kauneutensa oli lumoavimmillaan. Iso, aaltomaisesti heiluvilla höyhenillä koristettu hattu varjosti klassillista otsaa, jota kastanjanruskeat hiukset ympäröivät; sillä hetkellä ei niissä ollut yhtään puuteria. Suloiset, melkein lapsimaiset kasvot, suora, niinkuin marmoriin veistetty nenä, pyöreä leuka ja siro kaula — kauneutta lisäsi vielä ajan komea vaatetus. Sininen samettipuku mukautui kuin valettu hänen sirolle vartalolleen. Toisessa kädessä hänellä oli pitkä, isolla silkkinauharuusukolla koristettu keppi, jota hän piteli hyvin arvokkaasti. Hienot naiset alkoivat juuri niihin aikoihin käyttää sellaisia käsikoristeita.
Silmäillen ympärilleen oli Marguerite Blakeney tuossa tuokiossa tarkastanut jokaista läsnäolevaa. Hän nyökäytti iloisesti päätään sir Andrew Ffoulkesille samalla kätellen lordi Antonya.
»Halloo! lordi Tony, miksi — mitä te täällä Doverissa teette?»
Vastausta odottamatta kääntyi hän kreivittären ja Suzanneen päin. Hänen kasvonsa aivan kirkastuivat ojentaessaan kätensä nuorelle tytölle.
Tunteittensa vallassa Marguerite lähestyi heitä molempia. Hänen käytöksensä ja hymyilynsä eivät osoittaneet ollenkaan hämmästystä. Lordi Tony ja sir Andrew katselivat näytelmää epäluuloisen uteliaasti. Vaikka olivatkin englantilaisia, olivat he usein olleet Ranskassa ja seurustelleet ranskalaisten kanssa, joten he tarkalleen tunsivat Ranskan vanhan aateliston taipumattoman ylpeyden ja sen katkeran vihan, jonka valossa he katselivat kaikkia niitä, jotka olivat olleet heidän kukistumiseensa avullisina. Kauniin lady Blakeneyn veli Armand S:t Just, oli kiihkeä tasavaltalainen, vaikka olikin maltillinen ja sovinnollinen mielipiteiltään. Hänen ja vanhoilta ajoilta polveutuvan S:t Cyrin suvun välinen riita, — jonka syistä ja vastasyistä sivulliset eivät koskaan päässeet selville —, oli kohonnut huippuunsa S:t Cyr-suvun hävitessä. Ranskassa S:t Just ja hänen puoluelaisensa riemuitsivat voitostaan. Englantiin sitävastoin pakeni henkensä kaupalla nämä kolme maastaan karkoitettua pakolaista, joilta oli riistetty vuosisatojen kunnian tarjoamat edut. Siinä heidän keskellään seisoi tasavaltalaisten kaunis jälkeläinen, samaisten tasavaltalaisten, jotka olivat kukistaneet valtaistuimen, hävittäneet ylimystön, jonka sukujuuret ulottuivat kuluneiden vuosisatojen hämärään kaukaisuuteen.
Siinä hän seisoi heidän edessään tietämättömänä kauneutensa voimasta ja tarjoten kättä heille, niinkuin hän vain sillä olisi sovittanut menneen vuosikymmenen ristiriidat ja verenvuodatuksen.
»Suzanne, kiellän sinua puhuttelemasta tuota naista!» sanoi kreivitär tuimasti tarttuen tyttärensä käsivarteen pidättääkseen häntä.
Hän puhui englantia, jotta kaikki olisivat kuulleet ja ymmärtäneet, niinhyvin englantilaiset herrat kuin ravintoloitsijakin tyttärineen. Sally oli aivan kauhuissaan ulkolaisen röyhkeästä hävyttömyydestä lady Blakeneyä kohtaan, — joka sir Percyn vaimona oli Englannin kansalainen ja vielä lisäksi Walesin prinssin ystävä.
Lordi Antonyn ja sir Andrew Ffoulkesin sydän oli pysähtyä lyömästä ansaitsemattomasta loukkauksesta. Toisen huulilta pääsi varoitushuudahdus, toisen pyyntö, ja vaistomaisesti he silmäilivät ovea, josta venyttävän hidas, mutta soinnukas ääni kuului.
Marguerite Blakeney ja kreivitär de Tournay olivat ainoat läsnäolijat, jotka eivät näyttäneet liikutetuilta. Kreivitär jäykän suorana ja uhkaavannäköisenä vielä pitäen toista kättään tyttärensä käsivarrella, oli kuin personoitu, lannistumaton ylpeys. Margueriten suloiset kasvot kävivät yhtä valkoisiksi kuin hänen pitsikauluksensakin. Hyvin tarkkasilmäinen henkilö olisi saattanut huomata, että silkkinauhoilla koristettua keppiä pitelevä käsi vapisi, vaikka se olikin nyrkkiin puristettuna.
Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hetkisen kuluttua hän kohotti hiukan päätään, huulet kaareutuivat ivallisesti ylöspäin, kirkkaat siniset silmät katsoivat suoraan jäykkään kreivittäreen ja kohauttaen harteitaan hän lausui iloisesti:
»Tuhat tulimmaista, kansatar, mikäs hyttynen teitä pistää, pyydän kysyä?»
»Arvoisa lady, me olemme nyt Englannissa», vastasi kreivitär yhä vieläkin kylmästi, »ja minulla on vapaus kieltää tytärtäni ojentamasta teille ystävän kättä. Tule Suzanne!»
Hän antoi tyttärelleen viittauksen ja katsahtamatta Marguerite Blakeneyin purjehti mahtavasti huoneesta nuorille miehille vanhanaikaisen tavan mukaan syvään kumartaen.
Hiljaisuus vallitsi hetkisen vanhassa, kahvilassa kreivittären hameiden kahinan heiketessä hänen käytävää pitkin poistuessaan. Marguerite tarkasteli vakavin katsein jäykkänä kuin muistopatsas suoraselkäistä vartaloa sen hävitessä ovesta. Mutta kun nöyrä ja tottelevainen pikku Suzanne aikoi seurata äitiänsä, hävisi Margueriten luja ja järkähtämätön ilme äkkiä. Hänen silmissään saattoi nähdä ikävöivän, melkein liikuttavan ja lapsellisen katseen.
Pikku Suzanne huomasi sen. Kaunotar, joka varmaankaan ei ollut tyttöä paljon vanhempi, huomasi heti lapsen herttaisen luonteen. Lapsellinen tottelevaisuus muuttui tyttömäiseksi myötätunnoksi; ovella hän kääntyi, juoksi takaisin Margueriten luo ja kietoen kätensä hänen kaulaansa suuteli häntä tunteittensa valtaamana; vasta sitten hän seurasi äitiään. Sally taasen seuraten häntä kumarsi lady Blakeneylle miellyttävä hymy poskikuoppien somentamilla kasvoillaan.
Suzannen herttainen, hauska ja äkillinen päähänpisto laukaisi ikävän jännityksen. Sir Andrew'n katse seurasi pientä, sievää tyttöä, kunnes se oli kokonaan poistunut. Vaatimattoman iloisesti se sitten kohtasi lady Blakeneyn silmät.
Somasti teeskennellen Marguerite heitti lentosuukkosen naisille heidän poistuessaan ovesta, ja sitten hänen suunsa vetäytyi hullunkuriseen hymyyn.
»Niinkö onkin asianlaita, niinkö?» kysyi hän iloisesti. »Kas niin, sir Andrew, oletteko koskaan nähnyt niin epämiellyttävää henkilöä? En vain halua muuttua sellaiseksi vanhoilla päivilläni.»
Nostaen pitkää hamettaan oikaisi hän ryhtinsä ja asteli suoraselkäisenä takan luo.
»Suzanne», sanoi hän matkien kreivittären ääntä, »kiellän sinua puhumasta tuon naisen kanssa!»
Lady Blakeneyn päähänpistoa säesti kova ja äänekäs nauru, sillä sir
Andrew ei ollut sen huonompi tekemään havaintoja kuin lordi Tonykään.
Matkiminen oli niin onnistunut, äänen sävy niin tarkkaan toistettu,
että nuoret miehet riemuissaan huudahtivat kuin yhdestä suusta »hyvä!»
»Voi, lady Blakeney!» lisäsi lordi Tony, »varmaankin Comédie Françaisessa kaivataan teitä suuresti, ja varmaankin pariisilaiset vihaavat sir Percyä, kun hän vei teidät sieltä.»
»Hyvänen aika, mies», sanoi Marguerite kohauttaen kauniita olkapäitään, »mahdotontahan on vihata sir Percyä mistään; hänen älykkäät kepposensahan saattavat itse kreivittärenkin neuvottomaksi.»
Nuori kreivi, jota ei haluttanut seurata arvokkaasti poistuvaa kreivitärtä, astui muutaman askeleen eteenpäin puolustaakseen häntä, jos lady Blakeney vielä olisi käyttäytynyt loukkaavasti hänen äitiään kohtaan, Mutta ennenkuin hän ehti lausua vastustavaa sanaakaan, kuului ulkoa soinnukasta, joskin huomattavasti typerää naurua, ja hetken kuluttua tavattoman pitkä ja komeasti puettu henkilö ilmestyi ovelle.