VI LUKU
Keikari v:lta 1792.
Sir Percy Blakeney oli vielä armon vuonna 1792 noin pari kolme vuotta vailla kolmekymmentä. Ollen keskinkertaista englantilaista pitempi, leveäharteinen ja vankkarakenteinen, olisi häntä voinut sanoa hauskannäköiseksi, ellei hänen sinisissä silmissään olisi ollut veltto ilme ja ellei alituinen mitätön nauru olisi rumentanut hänen säännöllistä, lujapiirteistä suutaan.
Melkein vuosi oli jo siitä kulunut, kun paroni sir Percy Blakeney, Englannin rikkaimpia miehiä, muotikeikari ja Walesin prinssin hyvä ystävä, oli hämmästyttänyt Lontoon ja Bathin hienostot palaamalla matkoiltaan kotiinsa kauniin, viehättävän ja viisaan ranskalaissyntyisen vaimonsa kanssa. Hän, uneliain ja ikävin brittiläinen, jonka nukuttava seura oli aina saanut kauniit naiset haukottelemaan, oli hankkinut itselleen ihanan puolison syrjäyttäen monet kilpakosijat, niinkuin aikakirjat todistavat.
Marguerite S:t Just oli ensimäisen kerran esiintynyt julkisesti Pariisin taiteellisissa piireissä juuri siihen aikaan, jolloin niiden omassa keskuudessa tapahtui suurin tunnettu yhteiskunnallinen herääminen. Luonto oli tuhlaamalla jakanut kauneutta ja lahjoja tuskin kahdeksantoista täyttäneelle tytölle, jota ainoastaan häneen kiintynyt nuori veljensä suojeli. Marguerite S:t Just kokosi pian ympärilleen kotiinsa rue de Richelieun varrelle hienon seurapiirin, joka oli yhtä loistava kuin suljettukin — s.o. suljettu ainoastaan yhdessä merkityksessä — sillä Marguerite S:t Just oli periaatteiltaan ja vakaumukseltaan tasavaltalainen. Syntyperän tasa-arvoisuus oli hänen mielilauseensa, omaisuuden erilaisuus oli hänestä vain kiusallista onnettomuutta. Ainoastaan lahjakkuuden erilaisuuden hän hyväksyi. »Raha ja arvonimet olkoot perinnöllisiä, mutta lahjat eivät ole», oli hänellä tapana sanoa. Hänen hauska salonkinsa olikin avoinna omintakeisuudelle ja älylle, loistolle ja nerokkuudelle, viisaille miehille ja lahjakkaille naisille. Sinne pääsyä pidettiin henkisissä piireissä — joiden keskuksena Pariisi levottominakin aikoina oli — taiteellisen uran todistuksena.
Viisaat, kuuluisat ja myöskin korkea-arvoiset henkilöt alituisesti ympäröivät komean hoviseurueen tavoin Comédie Françaisen viehättävää näyttelijätärtä. Hän kiiti tasavaltaisen, vallankumouksellisen ja verenhimoisen Pariisin läpi kuin loistava pyrstötähti, jonka perässä seurasi henkisen Europan etevimmät ja mielenkiintoisimmat henkilöt.
Menestys saavutti huippunsa. Toiset nauroivat myötätunnosta ja sanoivat sitä taiteelliseksi erikoisuudeksi, toiset pitivät sitä viisaan varokeinona, sillä tuhkatiheäänhän Pariisissa sattui kaikellaista siihen aikaan. Oikea syy Margueriten tekoon oli kuitenkin kaikille hämmästyttävän salaperäinen. Miten lienee ollutkaan, Marguerite S:t Just meni sir Percy Blakeneyn kanssa naimisiin eräänä kauniina päivänä ilmoittamatta ystävilleen ja pitämättä hienoja ranskalaisia hääpäivällisiä, illanviettoja tahi muita komeisiin häihin kuuluvia kemuja.
Kukaan ei uskaltanut sanoa, miten tuo typerä ja ikävä englantilainen tuli päässeeksi henkisiin piireihin, jotka ympäröivät »Europan nerokkainta naista», niinkuin Marguerite S:t Justin ystävät yksimielisesti häntä nimittivät. Kulta-avainten sanotaan aukaisevan kaikki ovet, vakuuttivat pahansuovat ihmiset.
Niin vain tapahtui, että hän meni naimisiin sir Percy Blakeneyn kanssa, »Europan nerokkain nainen» oli liittänyt oman kohtalonsa Blakeneyn, »kirotun tyhmyrin», kohtaloon, eivätkä edes Marguerite S:t Justin parhaat ystävätkään keksineet siihen sen parempaa syytä, kuin että sen aiheutti ylenmääräinen eriskummallisuus. Ne ystävät, jotka tunsivat hänet, pitivät naurettavana pelkkää ajatustakin, että Marguerite S:t Just meni narrimaisen sir Percyn kanssa naimisiin aineellisten etujen vuoksi. He tiesivät, ettei Marguerite välittänyt rahasta ja vielä vähemmän arvonimistä; paitsi sitä kosmopoliittisessa maailmassa oli muitakin jalosukuisia miehiä, vaikkeivät he olleetkaan yhtä rikkaita kuin Blakeney, ja hekin olisivat olleet kovin onnellisia saadessaan tarjota Marguerite S:t Justille miten korkean yhteiskunnallisen aseman tahansa.
Sir Percyä pidettiin yleensä kokonaan sopimattomana henkilönä niin velvoittavaan asemaan. Marguerite S:t Justin sokea jumaloiminen, pohjaton rikkaus ja Englannin hovin suuri suosio olivat hänen ainoat ansionsa. Lontoon seurapiireissä arveltiin kuitenkin, että niin rajoitetulla älyllä varustetun henkilön olisi ollut viisaampaa tarjota maalliset hyvyytensä vähemmän ihanalle ja viisaalle naiselle.
Sir Percy oli niihin aikoihin Englannin hienojen piirien huomattavimpia henkilöitä. Hän oli viettänyt suurimman osan nuoruudestaan ulkomailla. Hänen isänsä, sir Algernon Blakeney vainajaa oli kohdannut suuri onnettomuus. Hänen jumaloima, nuori vaimonsa oli tullut parantumattomasti heikkomieliseksi elettyään kaksi vuotta onnellisessa avioliitossa. Heti Percyn synnyttyä lady Blakeney vainaja joutui hirveän taudin uhriksi, — Mielenvikaisuutta pidettiin siihen aikaan auttamattomasti parantumattomana, vieläpä Jumalan kirouksena koko perheelle. Sir Algernon matkusti sairaan vaimonsa kanssa ulkomaille, ja siellä Percykin sai kasvatuksensa varttuen täysi-ikäiseksi sairasmielisen äitinsä ja hajamielisen isänsä seurassa. Hänen vanhempansa kuolivat melkein perätysten jättäen Percyn ainoaksi perillisekseen. Sir Algernon oli viettänyt hyvin vaatimatonta ja yksinäistä elämää, joten Blakeneyn suuri omaisuus oli kasvanut kymmenkertaiseksi.
Sir Percy Blakeney oli matkustellut ulkomailla sangen paljon, ennenkuin hän toi kotiin nuoren, kauniin, ranskalaisen vaimonsa. Hienot piirit olivat valmiit avosylin vastaanottamaan heidät kummatkin. Sir Percy oli rikas, hänen vaimonsa hienostunut. Walesin prinssi piti heistä molemmista hyvin paljon. Kuuden viikon kuluttua heidät tunnustettiin hienojen piirien johtohenkilöiksi. Sir Percyn takit olivat keskusteluaiheena kaupungilla, hänen turhamaisuudestaan puhuttiin Almackin ja Mallin kaduilla, joilla loistavasti puetut nuoret miehet jäljittelivät hänen mitätöntä nauruaan. Jokainen tiesi hänen olevan toivottomasti typerän, mutta sitähän ei sopinut ihmetellä, sillä olivathan Blakeneyt vuosipolvia olleet tunnettuja tyhmyrejä, ja olihan hänen äitinsä kuollut heikkomielisenä.
Seurapiireihin hänet vastaanotettiin, helliteltiin ja pidettiin suuressa arvossa, sillä hänellä oli maan kauneimmat hevoset, hänen kutsunsa ja viininsä olivat hyvin haluttuja. Mitä tulee hänen naimiseensa »Europan nerokkaimman naisen» kanssa — niin — varmasti ja nopeasti lähestyviä seurauksia ei voinut välttää. Kukaan ei surkutellut häntä, sillä olihan hän oman onnensa seppä. Englannissa, oli paljon nuoria, kauniita ja ylhäisiä naisia, jotka olisivat sangen mielellään auttaneet häntä Blakeneyn omaisuuden käyttämisessä ja samalla vain suvaitsevasti hymyilleet hänen turhamaisuudelleen ja hyvänluontoiselle typeryydelleen. Sir Percy sai yksin kantaa surunsa, sillä nähtävästi hän ei halunnut osanottoa. Hän näytti olevan hyvin ylpeä viisaasta vaimostaan eikä välittänyt ollenkaan siitä, ettei lady Blakeney edes koettanutkaan peitellä hyvänluontoista halveksimistaan, jolla hän kohteli miestään. Sekään ei näyttänyt sir Percyyn koskevan, että lady Blakeney miehensä kustannuksella vain huvikseen terästeli pulppuavaa kekseliäisyyttään.
Blakeney oli siis tosiaankin liian typerä käsittämään vaimonsa pilkkaa. Vaikka hänen avioelämänsä viehättävän pariisittaren kanssa olisikin kumonnut kaikki hänen kuvittelemat toiveensa ja lamauttanut uskollisuuden vaimoonsa, olisi siitä syrjäisillä ollut vain hämärä aavistus.
Kauniissa kodissaan Richmondissa antoi sir Percy hyväntahtoisesti vaimonsa loistaa aina ensimäisenä. Tuhlaamalla hän jakeli Margueritelle jalokiviä ja kaikellaista muuta ylellisyyttä, joita tämä käytti omalla viehättävällä tavallaan tarjoten miehensä komean hovin vieraanvaraisuutta yhtä suosiollisesti kuin hän oli toivottanut henkevän seurapiirinsä Pariisissakin tervetulleeksi.
Sir Percy Blakeney oli epäilemättä kaunis lukuunottamatta hänen unista ja ilmeetöntä katsettaan. Hän oli aina moitteettomasti puettu ja käytti liioiteltua »Incroyable»-kuosia, joka vastikään oli Pariisista tullut Englantiin, osoittaen siten omaavansa englantilaisen gentlemannin synnynnäisen ja täydellisen hyvän maun. Mainittuna syyskuun iltana, vaikka hän olikin ajanut pitkät hevosmatkat sateessa ja rapakossa, oli hänen päällystakkinsa moitteeton, kädet näyttivät melkein naisellisen valkoisilta hienojen pitsisten hiharöyhelöiden ympäröiminä. Tavattoman lyhyt silkkitakki, hyvin leveäkäänteiset liivit ja kapearantuiset polvihousut pukivat hänen pitkää vartaloaan erinomaisesti. Sellainen englantilainen miehuuden edustaja olisi voinut herättää ihailua — elleivät narrimaiset tavat, teeskennellyt liikkeet ja alituinen, mitätön nauru olisi olleet häiritsemässä.
Hän oli laahustautunut vanhanaikaiseen ravintolaan pudistellen vettä hienosta päällystakistaan. Asetettuaan kultasankaisen monoklin silmälleen tarkasteli hän seuruetta, jonka hämmästyttävä hiljaisuus oli siinä tuokiossa vallannut.
»Tony, kuinka voitte? Ffoulkes mitä uutta?» kysyi hän kätellen ja tarkastellen nuoria miehiä. »Tuhat tulimmaista», lisäsi hän peitellen haukotustaan, »onko milloinkaan ennen nähty tällaista koiranilmaa? — Senkin saakelin ilmasto!»
Hämmästynyt ja pilkansekainen teeskennelty nauru huulilla oli Marguerite kääntynyt mieheensä päin leikillinen ilme iloisissa sinisissä silmissään ja katseli häntä kiireestä kantapäähän.
»Kas niin!» lausui sir Percy hetken kuluttua, kun kukaan ei sanonut halaistua sanaakaan, »miten arannäköisiä te olettekaan! — — Mikä on hätänä?»
»Sir Percy, ei mikään», vastasi Marguerite jotensakin hilpeästi, vaikka hänen ilonsa tuntuikin hiukan teeskennellyltä, »se ei häirinne rauhaanne — ainoastaan pieni loukkaus vaimollenne.»
»Kas niin, rakkaani, älä sano niin. Kuka oli se rohkea mies, joka uskalsi loukata sinua — kuka?»
Lordi Tony koetti tarjota apuansa, mutta ei ehtinyt, sillä nuori kreivi oli jo nopeasti astunut esille.
»Sir», sanoi hän murteellisella englanninkielellä kohteliaasti kumartaen ennen puheensa jatkamista, »äitini kreivitär de Tournay de Basserive loukkasi rouvaa, joka näyttää olevan teidän puolisonne. En voi pyytää anteeksi äitini puolesta; hän käyttäytyi mielestäni oikein. Mutta olen valmis sovittamaan asian, niinkuin tapa on kunniallisten miesten kesken.»
Nuori mies ojensi hoikan vartalonsa aivan suoraksi ja näytti hyvin innostuneelta, ylpeältä ja tuliselta silmäillessään runsaasti kuuden jalan pituista, komeata paroni sir Percy Blakeneyä.
»Herranen aika, sir Andrew», sanoi Marguerite naurahdellen tutunomaisesta saaden muutkin nauramaan, »katsokaahan kaunista näytelmää — englantilaista kalkkunaa ja ranskalaista kukkoa.»
Vertaus oli hyvin sattuva, ja englantilainen kalkkuna katseli kerrassaan hämillään pientä, sievää ranskalaista kukkoa, joka siinä räpytteli siipiään aivan uhkaavana.
»Kas niin», sanoi sir Percy vihdoinkin asettaen monoklin silmälleen ja katseli nuorta ranskalaista avomielisesti ihmetellen, »missä ihmeissä olette oppinut englantia?»
»Sir!» sanoi kreivi hiukan hämillään siitä, miten ankarannäköinen englantilainen oli käsittänyt hänen sotaisen ryhtinsä.
»Onpa se vain ihmeellistä!» jatkoi sir Percy järkähtämättömästi, »niin hiton ihmeellistä! Tony, eikö sinustakin? Totta totisesti en minä vain osaa puhua ranskankieltä niin hyvin.»
»Sen minäkin sanon!» yhtyi Marguerite puheeseen. »Sir Percyn ääntäminen on sangen brittiläistä.»
»Sir», jatkoi kreivi totisesti ja yhä enemmän murtaen englantia, »minä luulee, että te ei ymmärtää. Tarjoon teille ainoa mahdollinen sovinto herrasmiesten kesken.»
»Mitä hittoa tarkoitatte?» kysyi sir Percy lempeästi.
»Sir, miekkaani», vastasi kreivi, jonka hämmästys alkoi muuttua kärsimättömyydeksi.
»Lordi Tony, tehän olette urheilija», sanoi Marguerite iloisesti; »kymmenen yhtä vastaan pikku kukosta.»
Mutta sir Percyn raskaat ja raollaan olevat silmät tuijottivat hetkisen kreiviin. Sitten hän peitteli taaskin haukottelemistaan, ojensi pitkät säärensä ja kääntyi hitaasti poispäin.
»Sir, Jumala olkoon teille armollinen», mutisi hän hyväntahtoisesti.
»Mitä hittoja minulla on teidän miekkanne kanssa tekemistä?»
Kreivin tunteista ja ajatuksista sillä hetkellä, jolloin pitkäkoipinen englantilainen kohteli häntä huomattavan röyhkeästi, saattaisi kirjoittaa runsaasti järkeviä mietelmiä sisältäviä teoksia — —. Hänen puheestaan saattoi eroittaa vain yhden ainoan sanan, sillä vihan vimmoissaan tarttuivat sanat hänen kurkkuunsa.
»Sir, kaksintaistelu», änkytti hän.
Blakeney kääntyi korkeudestaan taaskin katselemaan pientä, vilkasta miestä hetkeksikään menettämättä malttiaan. Hän nauroi iloista, tyhjänpäiväistä nauruaan ja pistäen laihat kätensä päällystakkinsa suuriin taskuihin sanoi verkalleen:
Kaksintaisteluako? Sitäkö hän tarkoitti. Tuhat tulimmaista! Tehän olette koko verenhimoinen lurjus. Haluatteko tehdä lainkuuliaisen miehen naurettavaksi? — —
»Sir, minä en koskaan ota osaa kaksintaisteluihin», sanoi hän rauhallisesti istuutuen ja ojensi pitkät koipensa kreivin eteen. »Tony, eikö teidänkin mielestänne kaksintaistelu ole hiivatin ikävää?»
Epäilemättä kreivi oli kuullut huhuttavan, että kaksintaistelu oli lainvoimaa ankarasti käyttämällä saatu Englannissa lopetetuksi. Ranskalaisesta tuntui kumminkin siitä kieltäytyminen melkein rikokselta, sillä perustuivathan hänen kunnia- ja urhoollisuuskäsitteensä vuosisatoja vanhoihin asetuksiin. Hän epäröi mitä tehdä, lyödäkö pitkäkoipista englantilaista vasten naamaa ja sanoa häntä pelkuriksi, vai oliko se gentlemannille sopimatonta naisten seurassa, kun Marguerite onneksi ehätti väliin.
»Lordi Tony, pyydän teitä», sanoi Marguerite sulosointuisalla äänellään, »pyydän teitä rauhanvälittäjäksi. Lapsi on aivan vihasta pakahtumaisillaan, mutta se voisi loukata sir Percyä», lisäsi hän naurahtaen hiukan pilkallisesti, joka kumminkaan ei häirinnyt vähintäkään hänen miehensä tyyneyttä. »Brittiläinen kalkkuna on voittanut», sanoi hän. »Sir Percy saattaisi ärsyttää kaikki almanakan pyhimykset ja pysyisi itse kumminkin aivan rauhallisena.»
Mutta Blakeney ollen aina hyvällä tuulella yhtyi myöskin itselleen nauramaan.
»Sepä vasta sattui paikoilleen», sanoi hän kääntyen iloisesti kreivin puoleen. »Kreivi, viisas nainen tuo vaimoni. — — Sen kyllä olette huomaava, jos oleskelette jonkun aikaa Englannissa.»
»Kreivi, sir Percy on oikeassa», ehätti lordi Antony sanomaan ystävällisesti asettaen toisen kätensä nuoren ranskalaisen olkapäälle. »Ei suinkaan liene sopivaa, että alatte uranne Englannissa yllyttämällä sir Percyä kaksintaisteluun.»
Kreivi epäröi vielä hetkisen, sitten kohauttaen harteitaan merkilliselle, miehen kunniaa loukkaavalle asetukselle, joka oli vahvistettu Brittein sumuisilla saarilla, sanoi hän arvokkaasti:
»No niin, sir, jos olette tyytyväinen, ei minullakaan ole mitään vastaan. Te, lordi olette suojelijamme. Jos olen menetellyt väärin, vetäydyn syrjään.»
»Niin, vetäytykää vain!» sanoi Blakeney jälleen tyytyväisesti syvään huokaisten, »vetäytykää tuonne. Hiton ärsyttävä, pikkunen nulikka», lisäsi hän puhkuen. »Totta totisesti, Ffoulkes, jos te ystävinenne kuljetatte Ranskasta tuollaisia tavaroita, neuvoisin teitä heittämään ne keskelle kanaalia, tahi on minun juteltava asiasta Pitt-ystävämme kanssa, jotta hän julkaisisi tullikiellon ja määräisi teidät jalkapuuhun salakuljetuksesta.»
»Kas niin, sir Percy, kohteliaisuutenne johtaa teidät harhaan», sanoi
Marguerite kiemaillen, »te unohdatte itsekin kuljettaneenne tavaraerän
Ranskasta.»
Blakeney nousi vitkastellen seisoalleen ja kumartaen syvään ja kunnioittavasti puolisolleen hän sanoi hyvin kohteliaasti:
»Rouvani, minulla oli valintavapaus ja metkuuni voi täysin luottaa.»
»Luullakseni enemmän kuin kohteliaisuuteenne», vastasi hän ivallisesti.
»Tuhat tulimmaista, rakkaani! Ole järkevä! Luuletko, että sallin minkä sammakonsyöjän tahansa käyttää ruumistani neulatyynynä, jokaisen, jota nenäsi muoto ei miellytä.»
»Sir Percy!» naurahti lady Blakeney kumartaessaan tavattoman sievästi, »ei teidän tarvitse pelätä! He eivät ole niitä miehiä, jotka nenäni muotoa halveksivat.»
»Pelosta ei puhettakaan, rouvani; epäilettekö uskollisuuttani? En suotta suojele miehiäni, vai mitä, Tony? Olen ennenkin puistanut nyrkkiä uusille tulokkaille — eikä hän saanut niin paljon kuin olisi tarvinnut —»
»Sir Percy, niinkö», sanoi Marguerite naurahdellen iloissaan niin, että huone kaikui vanhoja, tammisia kattohirsiä myöten, »olisinpa tahtonut nähdä teidät silloin — — ha! ha! ha! haa! — — ja pelätä pienen ranskalaisen pojan — — ha! ha! — — ha haa!»
»Ha! ha! haa! he! he! hee!» kaiutti sir Percy hyväntahtoisesti. »Kas niin, rouvani, te kunnioitatte minua. Tuhat tulimmaista, Ffoulkes, huomatkaa! olen saanut puolisoni nauramaan! — 'Europan viisaimman naisen!' — — Hitto vieköön! — meidän täytyy juoda sen päälle!» Hän koputti kovasti vieressä olevaan pöytään. »Jelly hoi! joutuin mies! Jelly tänne!»
Taaskin oli rauha maassa. Herra Jellybandkin tointui entiselleen, mutta kovasti hän oli saanutkin ponnistella pysyäkseen maltillisena keskustelun aikana.
»Maljallinen punssia, Jelly, oikein kuumaa ja väkevää!» sanoi sir Percy. »Täytyy voidella kekseliästä päätään, joka on saanut viisaan naisen nauramaan! Ha! ha! ha! haa! Kiiruhtakaa, hyvä Jelly!»
»Sir Percy, siihen ei ole aikaa», lausui Marguerite. »Laivuri saapuu pian ja veljeni aikoo kiiruhtaa laivalle, muutoin Untola ei pääse lähtemään vuoksen aikana.»
»Aikaako, rakkaani? Aikaa on runsaasti herrasmiesten humaltua ennen vuoksen nousua.»
»Arvoisa lady», sanoi Jellyband kohteliaasti, »luullakseni nuori herra on juuri tulossa sir Percyn laivurin kanssa.»
»Sepä hauskaa», tuumii Blakeney, »sitenhän Armand'kin pääsee iloisiin juominkeihin. Tony, kuulkaahan», lisäsi hän kääntyen kreiviin päin, »tuo moukka varmaankin haluaa ryypätä lasin kanssamme. Sanokaa meidän juovan sovintomaljaa.»
»Olettepa tosiaankin iloista väkeä», sanoi Marguerite, »ja suonette anteeksi, jos poistun toiseen huoneeseen veljeäni hyvästelemään.»
Vastustaminen olisi ollut tyhmää. Sekä lordi Antony että sir Andrew käsittivät, ettei heidän seuransa ollut sillä hetkellä sopiva lady Blakeneyn mielialaan. Hän rakasti rajattomasti Armand S:t Justiä. Veli oli vastikään viettänyt muutamia viikkoja sisarensa englantilaisessa kodissa ja oli matkalla kotimaataan palvelemaan juuri siihen aikaan, jolloin lujinkin uskollisuus palkittiin kuolemalla.
Sir Percykään ei koettanut pidättää häntä. Hän aukaisi kahvilan oven puolisolleen kohteliaasti teeskennellen, joka oli hänelle ominaista, sekä kumarsi hyvin syvään ajan tavan mukaan. Lady Blakeney lähti huoneesta katsahtaen mieheensä vain pikaisesti ja halveksivasti. Ainoastaan sir Andrew Ffoulkes, joka tavattuaan Suzanne de Tournayn oli käynyt syvämietteisellesi, lempeäksi ja ystävälliseksi huomasi typerän ja lystikkään sir Percyn luovan komeaan vaimoonsa tarkkaavan katseen, joka ilmaisi suurta, toivotonta rakkautta ja kovaa ikävöimistä.