VII LUKU
Salainen pyhäkkö.
Päästyään kahvilan melusta himmeästi valaistuun käytävään hengitti Marguerite Blakeney vapaammin. Hän huoahti syvään niinkuin henkilö, joka kauan on saanut tuntea alituisen itsensähillitsemisen painostusta, ja, hän antoi kyynelten vapaasti tippua poskilleen.
Ulkona oli lakannut satamasta, ja kiitävien pilvien lomitse loi aurinko myrskyn tauottua kalpeata valoaan Kentin kauniille rannikolle ja siroihin säännöttömiin taloihin, jotka olivat ryhmissä amiraalilaiturin läheisyydessä. Marguerite Blakeney astui rappusille ja katseli merelle. Sievä alus valkoisin purjein hyppeli hiljalleen laineilla. Se oli Untola, sir Percyn pursi, joka oli valmis viemään Armand S:t Justin Ranskaan takaisin keskelle riehuvaa, veristä vallankumousta, joka poisti yksinvallan, vastusti uskontoa ja hävitti yhteiskunnallisia laitoksia rakentaakseen perintätapojen tuhasta uuden tuulentuvan, jota muutamat harvat haaveilivat, mutta jota kukaan ei kyennyt rakentamaan.
Kaksi henkilöä näytti lähestyvän, »Kalastajalepolaa» Toinen oli vanhanpuoleinen mies, jonka isoa pyöreää leukaa peitti omituisen helttamainen, harmaa parta ja jonka keinuva astunta ilmaisi hänen olevan merimiehen; toinen nuori, hoikkavartaloinen, puettu siistiin, somaan ja monikauluksiseen takkiin. Hänen leukansa oli sileäksi ajeltu ja tumma tukkansa pyyhkäisty taaksepäin kirkkaalla jalomuotoiselta otsalta.
»Armand!» sanoi Marguerite Blakeney heti nähtyään hänet etäämpää, ja onnellinen hymy levisi hänen suloisille, kyyneleisille kasvoilleen.
Hetkisen sisar ja veli syleilivät toisiaan, jollaikaa laivuri seisoi kunnioittavasti syrjässä.
»Briggs, paljonko on vielä aikaa?» kysyi lady Blakeney, »ennen herra
S:t Justin laivalle lähtöä?»
»Arvoisa lady, meidän pitäisi nostaa ankkuri puolen tunnin kuluttua», vastasi vanha mies hypistellen harmaata otsakiharaansa.
Käsikoukkua Marguerite johti veljensä rantakallioita kohden.
»Puoli tuntia!» sanoi hän huolissaan katsellen merelle, »puolen tunnin perästä sinä, Armand, olet etäällä luotani.
»Voi, en saata uskoa sinun lähtevän, rakas veljeni! Nämä muutamat päivät Percyn poissaollessa ja saadessani pitää sinut vain itselleni ovat kiitäneet unen tavoin.»
»Enhän minä mene kauaksi», sanoi nuori mies lempeästi, »kapean kanaalin poikki vain — muutamia mailia maamatkaa — voinhan pian palata —»
»Armand, eihän matka mitään merkitse — mutta se hirveä Pariisi — — juuri nyt — —»
He olivat saapuneet rantakallion reunalle. Lauhkea merituuli heilutteli Margueriten hiuksia vasten kasvoja ja kepeän pitsikaulurin päät kiertyivät hänen ympärilleen niinkuin valkoiset luikertelevat käärmeet. Hänen katseensa koetti tunkeutua etäälle, jossa Ranskan rannikko häämöitti: heltymättömän ja julman Ranskan, joka vaati jaloimpien poikiensa veren.
»Marguerite, meidän oma ihana, maamme!» sanoi Armand aavistaen sisarensa ajatukset.
»Armand, he menevät liian pitkälle», sanoi Marguerite kiihkoisasti. »Sinä olet tasavaltalainen niinkuin minäkin — meillä on samallaiset mielipiteet, yhtä suuri vapauden- ja tasa-arvoisuuden innostus molemmilla — — mutta sinunkin on myönnettävä heidän menevän liian pitkälle — —.»
»Sh!» sanoi Armand vaistomaisesti ja alati silmäillen ympärilleen.
»Voi, sinua! mielestäsi on jo näiden asioiden pelkkä puhuminenkin uskallettua — täällä Englannissa!» Marguerite tarttui veljeensä niin kiihkeästi kuin äiti lapseensa. »Armand, älä lähde!» rukoili hän; »älä mene takaisin! Mitä teen, jos — — jos — — jos — —»
Nyyhkytykset tukahduttivat hänen puheensa, siniset, lempeät, rakkautta ilmaisevat silmänsä katselivat rukoilevasti nuorta miestä, joka myöskin tarkasteli vakavasti sisartaan silmiin.
»Kaikissa tapauksissa sinä pysyt omana, urhoollisena sisarenani», sanoi Armand lempeästi, jonka mielestä Ranskan poikien ei sopinut hylätä maataan vaaran hetkellä.
Vielä veljen puhuessa lapsellisen viehättävä hymy levisi Margueriten äärettömän juhlallisille kasvoille, jotka olivat kyynelten peittämät.
»Voi! Armand!» huudahti hän somasti. »Toivon välistä, ettei sinulla olisi niin monta jaloa hyvettä — —. Aiothan ollakin varovainen?» lisäisi hän vakavasti.
»Niin kauan kuin mahdollista — — lupaan sen sinulle.»
»Muista, rakkaani, sinä olet ainoa, joka mi — — minusta — — välittää — —»
»Ei, ystävä kulta, sinullahan on nyt muitakin harrastuksia. Percy kyllä välittää sinusta — —.»
Omituisen miettivä ilme välähti Margueriten silmissä hänen mutistessaan:
»Välitti — — kerran — —»
»Mutta tietystihän — —»
»Kas niin, rakkaani, älä sure minun tähteni. Percy on sangen hyvä — —»
»Ei! rakas Margot», keskeytti hän pontevasti, »minä tahdon surra puolestasi. Rakas sisko, kuulehan nyt, en ole ennen puhunut näistä asioista kanssasi; on aina ollut jotain, joka on estänyt minua, kun olen halunnut niistä kysellä. Mutta miten liekään, tuntuu kuin en voisi lähteä luotasi tiedustelematta sinulta yhtä asiaa. — — Sinun ei tarvitse vastata, ellet halua», lisäsi hän huomatessaan kylmän, melkein epäluuloisen katseen äkkiä välähtelevän sisarensa silmissä.
»Mitä tarkoitat?» kysyi Marguerite luonnollisesti.
»Tietääkö sir Percy Blakeney — —tarkoitan tietääkö hän, mitä osaa sinä näyttelit, markiisi de S:t Cyrin pidättämisessä?»
Marguerite nauroi — surullisesti, katkerasti, halveksivasti — mikä soraäänen tavoin synnytti epäsoinnun hänen muutoin niin heleään ääneensä.
»Tarkoittanet sitä, että ilmiannoin markiisi de S:t Cyrin oikeudelle, joka sitten lähetti hänet perheineen mestauslavalle? Kyllä hän sen tietää. — — Kerroin sen hänelle heti naimisiin mentyämme — —»
»Kerroitko kaikki asianhaarat — jotka vapauttivat sinut kokonaan syytöksistä?»
»Oli myöhäistä enää puhua asianhaaroista; hän oli jo kuullut jutun muilta, tunnustukseni tapahtui liian myöhään. En voinut enää puolustautua lieventävillä asianhaaroilla enkä voinut alentua selittelyihin —»
»Ja?»
»Armand, olen hyvilläni siitä, että Englannin suurin narri perinpohjin halveksii vaimoaan.»
Sillä kertaa hän puhui kovin katkerasti, ja Armand S:t Just, joka suuresti rakasti sisartaan, tunsi kovin kourin kosketelleensa arkaa haavaa.
»Mutta Margot, sir Percyhän rakasti sinua.»
»Rakastiko minua? — Niin, Armand, luulin hänen kerran rakastuneen, muutoinhan en olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin. Totta tosiaankin», lisäsi hän puhuen hyvin nopeaan, niinkuin olisi iloinnut saadessaan vihdoinkin keventää raskasta sydäntaakkaansa, joka oli painostanut häntä kuukausmääriä, »tietysti sinäkin luulit — niinkuin kaikki muutkin — että solmin avioliiton sir Percyn kanssa hänen varallisuutensa vuoksi. — Mutta, rakas veli, vakuutan ettei laita ollut niin. Hän näytti ihailevan minua kovin kiihkeästi ja kokonaisesti, mikä sai sydänkieleni väräjämään. En ollut sitä ennen rakastunut kehenkään muuhun, niinkuin tiedät, ja olin silloin jo neljänkolmatta — joten luulin, ettei rakkaus ollut minua varten. Mutta olen aina halunnut olla sokeasti, kiihkeästi, kokonaisesti rakastettu ja ihailtu, sillä arvelen sen olevan taivaallista. Percyn hitaus ja typeryys veti minua puoleensa, sillä luulin hänen vain sitä enemmän minua rakastavan. Tietystihän viisailla miehillä on muitakin harrastuksia ja kunnianhimoisilla paljon toiveita. — — Luulin narrin aina vain ihailevan ajattelematta muuta ollenkaan. Ja siten, Armand, olin valmis myöntymään; olisin antanut itseäni ihailla ja olisin vuorostani kohdellut häntä äärettömän hellästi — —.»
Marguerite huokasi — ja siihen huokaukseen sisältyi kokonainen maailma pettyneitä toiveita. Armand S:t Just antoi hänen keskeyttämättä jatkaa puhettaan. Hän kuunteli sisarensa juttua omien ajatustensa kapinoidessa. Oli hirveätä, että nuorelta, tyttömäiseltä ja kauniilta naiselta oli riistetty toiveet, tuulentuvat, kultaiset mielikuvitusunelmat, jotka kaikki olisivat tehneet hänen nuoruutensa pitkäksi juhlapäiväksi.
Ehkä kuitenkin, vaikka hän suuresti rakastikin sisartaan — ehkä hän kuitenkin käsitti sen, jonka Marguerite jätti sanomatta, sillä olihan hän tutkinut useissa maissa kaikenikäisiä ja kaikilla yhteiskunnan- ja älyasteilla olevia miehiä. Vaikka myöntää täytyykin Percy Blakeneyn olleen typerän, oli hänen hitaasti toimivassa mielessään kuitenkin tilaa monessa sukupolvessa kulkeneelle ylpeydelle, jota englantilaisten herrasmiesten jälkeläisistä on mahdoton hävittää. Eräs Blakeney oli kaatunut Bosworthin kentällä, eräs toinen oli uhrannut henkensä ja omaisuutensa muutaman petollisen Stuartin hyväksi. Samaista ylpeyttä, jota tasavaltalainen Armand sanoi houkkamaiseksi ja ennakkoluuloiseksi, oli varmaankin suuresti loukattu, kun sanoma lady Blakeneyn rikoksesta oli saapunut. Marguerite oli nuori, harhaanjohdettu ja ehkäpä oli hänelle annettu huonoja neuvojakin. Armand tiesi sen, ja ne, jotka olivat käyttäneet hyväkseen Margueriten nuoruutta, ajattelemattomuutta ja varomattomuutta, olivat tienneet sen vieläkin paremmin. Blakeneyn järki juoksi hitaasti, hän ei ottanut »asianhaaroja» huomioon, hän piti vain kiinni seikoista, jotka olivat todenneet lady Blakeneyn ilmiantaneen maantiehensä tuomioistuimelle, mikä ei tuntenut anteeksiantoa. Sir Percyn vaimonsa halveksiminen rikoksesta, jonka tämä tietämättään oli tehnyt, varmaankin kuoletti hänessä rakkauden, jossa sympatialla ja älyllä ei ollut mitään sijaa.
Kuitenkin hänen oma sisarensa hämmästytti Armand'ia silläkin hetkellä. Elämä ja rakkaus ovat merkillisen oikullisia. Oliko laita niin, että sir Percyn rakkauden vähetessä Margueriten omassa sydämessä se vain kiihtyi Rakkauden poluilla äärimäisyydet tapaavat toisensa: tämä nainen, jolle puolet Europan älyllistä maailmaa oli notkistanut polviaan, oli lahjoittanut tunteensa houkalle. Marguerite katsella tuijotti auringonlaskua. Armand ei voinut nähdä sisarensa kasvoja, mutta hänestä näytti, että jotain kimalteli hetkisen kultaisessa iltahohteessa ja tipahti Margueriten somalle pitsikaulurille.
Mutta Armand ei voinut puhua siitä sen enempää sisarensa kanssa. Hän tunsi Margueriten omituisen kiihkeän luonteen sangen hyvin, samoin kuin tiesi, että hänen vapaan ja avoimen käytöksensä alta malttavaisuuttakin saattoi pilkistää.
Molemmat sisarukset olivat aina olleet yksissä, sillä heidän vanhempansa olivat kuolleet, kun Armand oli vielä nuorukainen ja Marguerite aivan lapsi. Armand ollen kahdeksan vuotta vanhempi Margueritea oli vaalinut sisartaan aina tämän naimisiinmenoon saakka. Oli ollut hänen suojelijansa loistokaudella heidän kodissaan rue de Richelieun varrella ja oli myöskin nähnyt sisarensa alkavan Englannissa uutta elämäntaivalta surumielin ja pahaa aavistellen.
Margueriten naimisiin mentyä oli Armand ollut ensi kertaa vierailulla Englannissa ja muutamien kuukausien ero näytti jo aikaansaaneen kapean kuilun sisarusten välille. Sama suuri ja voimakas molemminpuolinen rakkaus oli vielä jälellä, mutta kummallakin näkyi olevan salainen pyhäkkönsä, johon toinen ei uskaltanut tunkeutua.
Armand S:t Just tiesi paljon sellaista, jota hän ei uskaltanut kertoa sisarelleen; Ranskan vallankumouksen valtiollinen suunta vaihteli melkein joka päivä; sisar ei olisi saattanut ymmärtää veljen mielipiteiden ja ystävyyssuhteiden vaihtelua, vaikka Armand'in entisten ystävien aikaansaamat vallattomuudet alkoivatkin käydä kovin hirveiksi. Ja Marguerite ei voinut puhua veljelleen sydämensä salaisuuksista; hän tuskin itsekään ymmärsi niitä, hän vain tunsi keskellä kaikkea loistoa olevansa yksin ja onneton.
Ja Armand oli lähdössä! Marguerite pelkäsi vaaran uhkaavan häntä ja toivoi saavansa olla veljensä läheisyydessä. Kumminkaan hän ei tahtonut pilata viimeisiä, surullisensuloisia hetkiä puhumalla itsestään. Hän kuljetti veljeänsä pitkin rantakallioita, sitten merenrannalle; heillä oli niin paljon toisilleen sellaista sanomista, joka vain ohimennen hipaisi kummankin salaista pyhäkköä.