VIII LUKU
Valtuutettu asiamies.
Iltapäivä oli loppumaisillaan, ja pitkä, kylmähkö englantilainen kesäilta alkoi verhota vihreitä Kentin maisemia sumuvaippaansa.
Untola oli levittänyt purjeensa, ja Marguerite Blakeney seisoi rantakalliolla toista tuntia katsellen valkeita purjeita, jotka veivät häneltä rakkaan henkilön, jolle hänkin uskalsi tarjota rakkauttaan ja luottamustaan.
Vähän matkan päässä hänestä vasemmalla »Kalastajalepolan» valot tuikkivat keltaisina yhä tihenevässä sumussa. Silloin tällöin hän luuli kuulevansa hauskaa keskustelua ja ilonpitoa, jopa miehensä typerää nauruakin, joka kiusasi hänen herkkää korvaansa.
Sir Percy oli hienotunteisuudesta jättänyt hänet yksikseen. Marguerite arvasi, että sir Percy typerällä, hyväntahtoisella tavallaan ymmärsi vaimonsa kaipaavan yksinäisyyttä, kun valkoiset purjeet hävisivät peninkulmien päähän epämääräisen taivaanrannan taakse. Vaikka sir Percyn sopivaisuus- ja säädyllisyyskäsitteet olivatkin ylen kehittyneet, ei hänen päähänsä kumminkaan pälkähtänyt, että ketään saattoi piillä läheisyydessä. Marguerite oli miehelleen kiitollinen kaikesta siitä; aina hän koettikin osoittaa kiitollisuuttaan sir Percyn huomaavaisuudesta, jota hän alituiseen sai kokea, samoin myös miehensä rajattomasta jalomielisyydestä. Toisinaan hän taas koetti hillitä katkeria, pilkallisia ajatuksiaan, jotka saattoivat hänet vastoin tahtoaan lausumaan loukkaavia ilkeyksiä ja siten vaistomaisesti pahoittamaan miehensä mielen.
Usein Marguerite loukkasikin miestään halveksivalla käytöksellään. Antoipa hänen vielä tuntea senkin, että oli unhoittanut kerran häntä rakastaneensa. Rakastanut mitätöntä narria, jonka ajatukset eivät näyttäneet kykenevän kohoamaan kravatinsolmua ja takinkuosia korkeammalle. Ja kuitenkin! — — hämärät muistot, jotka olivat suloisen polttavia ja kesäillan hiljaisuuteen sopivia, palasivat liidellen keveän merituulen siivillä: oli aika, jolloin sir Percy ihaili häntä ja näytti hyvin kiintyneeltä — orjan tavoin. — Siinä rakkaudessa oli jotain salaista jännitystä, joka lumosi Margueriten.
Sitten rakkaus ja kiintymys, joita Marguerite koko kosimisajan oli pitänyt koiran orjamaisen uskollisuuden veroisina, hävisivät kerrassaan. Kaksikymmentäneljä tuntia heidän vaatimattomien vihkiäistensä jälkeen S:t Rochin vanhassa kirkossa oli Marguerite kertonut miehelleen, miten hän kerran huomaamattaan sattui puhumaan erikoisista, markiisi de S:t Cyriä koskevista asioista muutamille miesystävilleen, jotka olivat käyttäneet tietoa onnetonta markiisia vastaan ja toimittaneet hänet mestauslavalle.
Marguerite vihasi markiisia. Monta vuotta sitten hänen rakas veljensä Armand oli rakastunut Angèle de S:t Cyriin, mutta S:t Just oli alhaista sukuperää ja markiisilla oli säätynsä ylpeys ja sen ylimieliset ennakkoluulot. Kerran Armand, kunnioittava, arka ihailija, uskalsi lähettää pienen runon — innostuneen, hehkuvan ja kiihkoisan — unelmiensa jumalattarelle. Seuraavana yönä markiisi de S:t Cyrin palvelijat vaanivat häntä Pariisin muurien ulkopuolella ja häpeällisesti pieksivät hänet kuin koiran aivan henkitoreisiin syystä, että hän oli uskaltanut katsella ylimyksen tytärtä. Sellaista sattui tuhkatiheään siihen aikaan, pari vuotta ennen suurta vallankumousta, kuuluivatpa ne melkein päivän tapahtumiin Ranskassa, Ne johtivat verisiin kostotoimiin, joiden johdosta muutamia vuosia myöhemmin monet korskeilijat joutuivat mestauslavalle.
Marguerite muisti kaiken sen. Varmaankin hänen veljensä miehuudentunto oli siitä paljon kärsinyt ja omanarvontunto aivan masentunut. Omia kärsimyksiään veljensä puolesta hän ei edes koettanutkaan koskaan eritellä.
Sitten tuli kostonpäivä. S:t Cyr ja hänen omaisensa joutuivat halveksimainsa alhaissäätyisten käskettäviksi. Sekä Armand että Marguerite, jotka molemmat olivat sielukkaita, ajattelevia henkilöitä, nuoruuden innolla omaksuivat vallankumouksen ihannoivat opit; jotavastoin markiisi S:t Cyr ja hänen perheensä yhä vain taistelivat etuoikeuksiensa puolesta, jotka olivat asettaneet heidät kanssaihmistensä yläpuolelle. Hetkellinen ja ajattelematon Marguerite, joka ei punninnut sanojaan ja jota vieläkin loukkasi markiisin veljellensä tuottamat kärsimykset, sattui kuulemaan — omassa seurapiirissään — että S:t Cyr oli petollisessa kirjevaihdossa Itävallan kanssa. Sen kautta hän toivoi saavuttavansa Itävallan keisarin kannatuksen omassa maassaan kasvavan vallankumouksen kukistamiseksi.
Siihen aikaan yksikin ilmianto riitti. Margueriten muutamat ajattelemattomat sanat kantoivat hedelmän kahdessakymmenessäneljässä tunnissa. S:t Cyr pidätettiin ja paperit tarkastettiin. Hänen laatikostaan löydettiin Itävallan keisarin kirjeitä, joissa luvattiin lähettää miehiä taistelemaan Pariisin asukkaita vastaan. Häntä syytettiin kansan pettämisestä, ja hänet lähetettiin mestauslavalle. Sekä hänen vaimonsa että poikansa joutuivat saman hirveän kohtalon alaisiksi.
Vaikka Marguerite olikin kauhistunut ajattelemattomuutensa seurauksia, ei hän kyennyt pelastamaan markiisia. Hänen seurapiirinsä, johon kuului vallankumouksen johtohenkilöitä, ihaili häntä sankarittarena. Mennessään naimisiin Marguerite ei varmaankaan käsittänyt, miten ankarasti sir Percy oli tuomitseva rikoksen, jonka hänen vaimonsa oli huomaamattaan tehnyt, ja joka vieläkin raskaasti painoi Margueriten mieltä. Hän tunnusti kyllä sen miehelleen luottaen Percyn sokeaan rakkauteen ja omaan rajattomaan vaikutusvaltaansa häneen sekä toivoi niiden avulla saavansa unohtumaan kaiken sen, joka mahdollisesti kuulosti englantilaisista epämiellyttävältä.
Aivan varmasti sir Percy sillä hetkellä suhtautui asiaan sangen tyynesti; itse asiassa hän näytti tuskin ymmärtävän vaimonsa kaikkia sanoja. Mutta vieläkin varmempaa oli, ettei Marguerite sen jälkeen huomannut miehessään pienintäkään merkkiä siitä rakkaudesta, jonka luuli kerran täysin omanneensa. He vieraantuivat kokonaan toisistaan ja sir Percy näytti vapautuvan rakkaudestaan aivankuin olisi heittänyt sopimattoman hansikkaan kädestään. Marguerite koetti herättää miehensä uinuvaa älykkyyttä oman nerokkuutensa avulla. Hän koetti kiihoittaa sir Percyn mustasukkaisuutta, kun ei kyennyt herättämään hänessä rakkautta; hän koetti yllyttää häntä puolustautumaan, mutta kaikki oli vain turhaa vaivaa. Sir Percy pysyi ennallaan, aina vastustamattomana, pitkäveteisenä, unisena, alati kohteliaana ja muuttumattomana gentlemannina. Margueritella oli kaikkea, mitä maailma ja rikas mies saattavat tarjota kauniille naiselle, mutta kuitenkin sinä kauniina kesäiltana Untolan vihdoinkin hävitessä yön hämäryyteen tunsi hän olevansa yksinäisempi kuin kulkuri raukka, joka vaivalloisesti näytti vaeltavan särmäisiä kallioita kiemurtelevaa tiestä pitkin.
Huokaisten Marguerite Blakeney kääntyi sellin mereen ja kallioihin sekä lähti astelemaan hitaasti »Kalastajalepolaa» kohti. Lähestyessään hän kuuli sisältä iloisia ääniä ja vilkasta naurua, joka kävi yhä äänekkäämmäksi ja selvemmäksi. Hän saattoi eroittaa sir Andrew Ffoulkesin miellyttävän äänen, lordi Tonyn äänekkään naurun, miehensä pitkäveteiset, uniset huomautukset silloin tällöin. Huomattuaan olevansa yksinäisellä tiellä ja pimeän yllättävän joudutti hän astumistaan — — seuraavassa silmänräpäyksessä hän näki jonkun ripeästi tulevan vastaansa. Marguerite ei katsahtanut tulijaan eikä ollut ollenkaan levoton, sillä olihan »Kalastajalepola» aivan lähellä.
Vieras pysähtyi huomatessaan Margueriten nopein askelin lähestyvän, ja juuri kun tämä aikoi mennä ohitse, sanoi vieras hyvin hiljaa:
»Kansatar S:t Just.»
Margueriten huulilta pääsi hämmästyksen huudahdus kuullessaan aivan vierellään tuttua tyttönimeään mainittavan. Katsahdettuaan vieraaseen ojensi hän tälle kätensä ainakin sillä kertaa teeskentelemättömän iloisesti:
»Chauvelin!» huudahti Marguerite.
»Hän itse, kansatar, teidän palvelijanne», sanoi puhuteltu suudellen kohteliaasti Margueritea sormille.
Marguerite ei sanonut sanaakaan muutamaan hetkeen, kun hän nähtävästi hyvillään tarkasteli edessään seisovaa, sangen epämiellyttävää pientä olentoa. Chauvelin lähenteli siihen aikaan enemmän neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä — tuo viisas, ilkeännäköinen personallisuus, jonka syvälle painuneissa silmissä oli kettumainen katse. Hän oli sama vieras, joka pari tuntia sitten Jellybandin kanssa ystävän tavoin joi lasin viiniä.
»Chauvelin — — ystäväni — —» sanoi Marguerite tyytyväisesti huoahtaen.
»Olen hyvin iloinen tavatessani teidät.»
Epäilemättä Marguerite S:t Just tunsi olevansa yksinäinen, vaikka loisto ja jäykät tuttavat häntä ympäröivätkin. Sentähden hän oli iloinen nähdessään ne kasvot, jotka muistuttivat häntä Pariisissa vietetystä onnellisesta ajasta, kun hän — kuningattarena — hallitsi henkevää seurapiiriään rue de Richelieun varrella. Hän ei kuitenkaan huomannut ivallista hymyä Chauvelinin ohkasilla huulilla.
»Mutta sanokaahan toki», lisäsi hän riemuissaan, »mitä maailmassa te täällä Englannissa teette?»
Maguerite jatkoi matkaansa majataloon päin ja Chauvelin seurasi häntä astuen hänen vierellään.
»Kaunis rouva, ehkä saan tehdä teille saman kohteliaan kysymyksen. Mitä itsellenne kuuluu?»
»Voi, minulleko?» vastasi Marguerite kohauttaen olkapäitään. »Minulla on ikävä, ystäväni, siinä kaikki.»
He saapuivat »Kalastajalepolan» eteiseen asti, mutta Margueritea ei näyttänyt haluttavan sisään. Ilta oli ihana myrskyn taottua, ja Marguerite oli löytänyt ystävän, joka toi mukanaan tuulahduksen Pariisista, ystävän, joka tunsi Armand'in hyvin ja puhui Ranskaan jääneistä hauskoista, loisteliaista tuttavista. Sentähden Marguerite viivytteli kauniissa pylväseteisessä naurun kajahdellessa valaistusta kahvilasta. »Sallyltä» huudettiin olutta, tuoppeja lyötiin pöytään ja dominokuutioita viskeltiin, ja kaikki nämä äänet sekaantuivat sir Percy Blakeneyn tyhjänpäiväiseen ilottomaan nauruun. Chauvelin seisoi vieressä katsellen viekkailla, vaaleankeltaisilla silmillään Margueriten kauniita kasvoja, jotka näyttivät lapsellisensuloisilta vienon englantilaisen kesäillan hämyssä.
»Kansatar, te hämmästytätte minua», sanoi hän hiljaa ottaen rasiastaan hyppysellisen nuuskaa.
»Minäkö?» kysyi hän iloisesti. »Ystäväni, Chauvelin, luulinpa tosiaankin teidän tarkkanäköisenä miehenä huomanneen, että sumun ja hyveiden ilmapiiri on Marguerite S:t Justille sopimaton.»
»Hyvänen aika! niinkö hullusti onkin laita?» kysyi Chauvelin pilkallisen ällistyneesti.
»Aivan niin», vastasi Marguerite, »ja vielä hullummin.»
»Merkillistä! olisipa luullut nuoren, kauniin naisen löytävän paljonkin viehättävää englantilaisessa maalaiselämässä.»
»Niinhän minäkin luulin», sanoi Marguerite huokaisten. »Kauniilla naisilla», lisäsi hän miettiväisenä, »pitäisi Englannissa olla hauskaa, vaikka kaikki heiltä on kiellettyä — varsinkin kaikki mikä heitä miellyttää.»
»Aivan niin!»
»Chauvelin ystäväni, te tuskin sitä uskotte», sanoi hän suoraan, »mutta usein kuluu koko päivä — kokonainen päivä — ilman ainoatakaan kiusausta.»
»Eipä ihme», vastasi Chauvelin kohteliaasti, »että 'Europan nerokkainta naista' vaivaa ikävystyminen.»
Suloinen, lapsellisen raikas nauru kajahti Margueriten huulilta.
»Eikö olekin hullusti laita?» lausui Marguerite teeskennellen, »muutoinhan en olisikaan niin hyvilläni toistemme tapaamisesta.»
»Ja tämä kaikki romanttisen rakkausliiton ensimäisenä vuonna! — —»
»Niin! — — romanttisen rakkausliiton ensimäisenä vuonna — — siinäpä se pulma onkin — —»
»Voi! — — ihannoiva hulluus», sanoi Chauvelin hiljaa ja pilkallisesti, »eikö — — se kestänytkään — — sen kauempaa?»
»Ihannoivat hullutukset eivät koskaan kestä kauan, Chauvelin ystäväni. — — Ne tarttuvat meihin kuin tuhkarokko — — ja ovat yhtä helpot parantaa.»
Chauvelin otti nuuskaa toistamiseen. Hän näytti tekevän sitä hyvin ahkeraan, mikä vahingollinen tapa oli sangen yleinen siihen aikaan. Ehkäpä hän piti sitä hyvin mukavana keinona viekkaan ja nopeaan kiitävän katseensa peittämiseksi, jonka avulla hän koetti lukea niiden sisimpiä ajatuksia, joiden kanssa joutui tekemisiin.
»Eipä ihme», kertasi hän yhä kohteliaasti, »että Europan toimeliainta sielua vaivaa ikävystyminen.»
»Ystäväni Chauvelin, luulin teidän kykenevän parantamaan tämän taudin.»
»Kuinka minä voisin onnistua siinä, jota sir Percy Blakeney ei ole kyennyt tekemään.»
»Rakas ystäväni, emmehän ota sir Percyä lukuun tällä kertaa!» lausui
Marguerite kuivasti.
»Voi, hyvä lady, anteeksi, mutta juuri sitähän emme voikaan kernaasti olla tekemättä», sanoi Chauvelin jälleen heittäessään pikaisen, pistävän silmäyksen Margueriteen niinkuin kettu saaliiseensa. »Suurimpaan ikävystymiseen tiedän mitä tehokkaimman lääkkeen, jota mielelläni olisin antanut teille, mutta —»
»Mutta mitä?»
»Sir Percy.»
»Mitä hänellä on sen kanssa tekemistä?»
»Luulen, hyvinkin paljon. Kaunis rouva, tarjoamani lääkkeen nimi on sangen vaatimaton: työ!»
»Työkö?»
Chauvelin katseli Margueritea pitkään ja tutkivasti. Näytti siltä, kuin hänen tarkat vaaleat silmänsä olisivat lukeneet Margueriten jokikisen ajatuksen. He olivat vain kahden; ilta oli tyyni, ja heidän hiljaiset kuiskauksensa häipyivät kahvilasta kuuluvaan meluun. Kuitenkin Chauvelin astui pari askelta taapäin silmäillessään nopeasti ja tarkasti ympärilleen ja huomattuaan, ettei ketään ollut läheisyydessä, astui taaskin Margueriten luo.
»Kansatar, haluatteko tehdä Ranskalle pienen palveluksen?» kysäisi hän käytökseltään muuttuneena, mikä vaikutti myöskin sen, että hänen kapeat, kettumaiset kasvonsa näyttivät ilmaisevan yksinkertaista rehellisyyttä.
»Kas niin, mies», vastasi Marguerite vallattomasti, »miten vakavaksi muutuittekaan aivan äkkiä! — — En tosiaankaan tiedä, haluanko tehdä Ranskalle pientä palvelusta — kaikissa tapauksissa se riippuu siitä, millaista palvelusta se — tai te — tarvitsette.»
»Kansatar S:t Just, oletteko koskaan kuullut puhuttavan Tulipunaisesta neilikasta?» kysyi Chauvelin äkkiä.
»Kuullutko puhuttavan — —?» vastasi hän nauraen pitkään ja iloisesti, »tosiaankin, mies, mehän emme puhu mistään muusta! — — Hattummekin ovat 'neilikkamallia'; hevosiamme nimitämme 'Tulipunaisiksi neilikaksi', Walesin prinssin illallisilla tuonnottain söimme'neilikka-kohokkaita'. — — Eikö totta!» lisäsi Marguerite iloisesti, »muutama päivä sitten tilasin ompelijalta vihreäkoristeisen sinisen puvun ja varjelkoon, eikö ompelija sanonut senkin olevan 'neilikka-kuosia'!»
Chauvelin ei liikahtanut Margueriten iloisesti jutellessa; hän ei edes koettanut pysäyttää puhujaa, kun Margueriten soinnukas, lapsellinen ääni kaikui illan hiljaisuudessa. Hän oli hyvin vakava ja totinen Margueriten nauraessa, ja hänen selvä, terävä ja kova äänensä kuului vain kuiskauksena:
»Kansatar, kun te siis olette kuullut puhuttavan salaperäisestä henkilöstä, olette varmaankin aavistanut, että mies, joka kätkeytyy tuon merkillisen valenimen varjoon, on tasavaltaisen Ranskan ja Armand S:t Justin kaltaisten miesten pahin vihollinen.»
»Niin! — —» sanoi Marguerite omituisesti huokaisten, »se hän varmasti onkin. — — Ranskalla on paljon vaarallisia vihollisia tähän aikaan.»
»Mutta, kansatar, te olette Ranskan tyttäriä ja teidän pitää olla valmis hädän hetkellä auttamaan maatanne.»
»Veljeni Armand uhraa elämänsä Ranskalle», vastasi Marguerite ylpeästi; »minähän en voi tehdä mitään — — täällä Englannissa — —»
»Tekö — —?» väitti Chauvelin yhä innokkaammin kettumaisten kasvojensa muuttuessa äkkiä arvokkaannäköisiksi. »Kansatar, täällä Englannissa te olette meidän ainoa apumme. — — Kuulkaahan! Tasavaltainen hallitus on lähettänyt minut tänne valtuutetukseen. Huomenna näytän suosituskirjeeni herra Pittille Lontoossa. Tehtäviini täällä kuuluu myöskin saada selvää salaliitosta, joka alituisesti uhkaa Ranskaa, sillä sen jäsenet ovat velvolliset auttamaan kirottuja ylimyksiämme — noita pettureita ja kansan vihollisia — heidän Englantiin paetessaan, siten välttäen ansaitsemansa rangaistuksen. Kansatar, te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että, kun ranskalaiset siirtolaiset ovat kerran päässeet tänne nostattamaan yleistä mielipidettä Ranskaa vastaan, — ovat he valmiit yhtymään mihin viholliseen tahansa, joka vain on kyllin rohkea hyökkäämään Ranskaan. — — Viime kuussa on monen kymmenen siirtolaisen onnistunut päästä kanaalin yli; toiset ovat olleet ainoastaan petoksesta epäiltyjä, toiset sitävastoin yleisen turvallisuusoikeuden tuomitsemia. Kussakin tapauksessa on pako ollut samojen nuorten englantilaishölmöjen suunnittelema, järjestämä ja toimeenpanema. Heidän johtajansa kekseliäisyys näyttää vetävän vertoja hänen personansa salaperäisyydelle. Vaikka urkkijani ovatkin kovasti ponnistelleet, eivät he ole päässeet selville hänestä. Toisten ollessa jäseniä on hän päänä ja salanimellä työskentelee aivan rauhassa Ranskan turmioksi. Aikomukseni on iskeä päähän, ja sitä varten tarvitsen apuanne, sillä kun päämies on käsissä, on helpompi saada jäsenetkin kiinni. Varmasti tiedän hänen kuuluvan englantilaisen hienoston keikareihin. Kansatar, hankkikaa se mies käsiini! hakekaa hänet Ranskalle!» pyysi Chauvelin hartaasti.
Marguerite kuunteli Chauvelinin kiihkeätä puhetta sanaakaan lausumatta, liikahtamatta tai uskaltamatta hengittäkään. Hän oli jo ennen kertonut Chauvelinille, että salaperäisestä satusankarista puhuttiin hänen omassa, hienossa seurapiirissäänkin. Samainen rohkea mies oli ennenkin häirinnyt hänen sydäntään ja mielikuvitustaan, sillä olihan Marguerite kuullut, miten hän vaatimattomasti salanimen varjossa oli pelastanut sadottain ihmisiä hirveän ja armottoman kohtalon käsistä. Margueritella ei tosin ollut myötätuntoa kopeita ranskalaisia ylimyksiä kohtaan, jotka sääty-ylpeydessään olivat kovin ylimielisiä ja joista kreivitär de Tournay de Basserive oli tyypillinen esimerkki. Vaikka Marguerite olikin periaatteiltaan tasavaltalainen ja vapaamielinen, vihasi ja inhosi hän nuoren tasavallan perustajain käyttämiä menettelytapoja. Marguerite ei ollut käynyt Pariisissa muutamiin kuukausiin; hirmuhallituksen kauhut ja verenvuodatus, jotka saavuttivat huippunsa syyskuun verilöylyissä, olivat etäisen kaiun tavoin kulkeneet kanaalin yli hänenkin tietoonsa. Robespierre, Danton ja Marat olivat hänelle tuntemattomia veristen tuomarien hahmossa heidän toimiessaan giljotiinin armottomina käyttäjinä. Koko hänen sielunsa kauhistui liiallisuuksia, joiden uhriksi pelkäsi veljensäkin — niin maltillinen tasavaltalainen kuin olikin — jonakin päivänä joutuvan.
Ensi kerran kuultuaan nuorten englantilaisten haaveilijain liitosta, joka pelkästä lähimäisen rakkaudesta oli laahannut naisia ja lapsia sekä vanhoja että nuoria miehiä hirveästä kuolemasta, oli ylpeys täyttänyt hänen sydämensä liittolaisten puolesta, ja Chauvelinin siinä puhuessa kallistui hän koko sydämellään pienen, reippaan liiton jalon ja salaperäisen johtajan puolelle, joka joka päivä pani henkensä alttiiksi vapaaehtoisesti pelkästä ihmisrakkaudesta omaa kunniaansa hakematta.
Margueriten silmät kostuivat, kun Chauvelin lakkasi puhumasta, ja pitsikauluri hänen povellaan nousi ja laski, sillä hän hengitti syvään ja kiihtyneesti. Hän ei enää kuullut melua ravintolasta eikä miehensä ääntä sen enempää kuin hänen tyhjää nauruaankaan, sillä ajatukset olivat lentäneet salaperäisen sankarin luo! Kas siinä mies, jota olisi voinut rakastaa, jos vain olisi tielle sattunut! Koko hänen olemuksensa herätti Margueriten haaveellisen mielikuvituksen: sankarin personallisuus, voima, urhoollisuus ja hänen liittolaistensa uskollisuus yhteisen, jalon aatteen palveluksessa sekä ennen kaikkea nimettömyys, joka ympäröi urhoa kuin romanttisen kunnian sädekehä.
»Kansatar, hankkikaa hänet Ranskalle!»
Chauvelinin ääni korvan juuressa herätti Margueriten unelmistaan. Salaperäinen sankari oli hävinnyt tiehensä ja kahdenkymmenen yardin päässä hänestä istui juoden ja nauraen mies, jolle hän oli vannonut uskollisuuden valan.
»Kas niin, mies!» sanoi Marguerite jälleen vallattomasti, »te saatatte minut hämille. Mistä ihmeestä minä hänet löydän!»
»Kansatar, tehän liikutte kaikkialla», kuiskasi Chauvelin mairittelevasti, »olen kuullut sanottavan, että olette Lontoon hienoston keskus — — näette kaikki, kuulette kaikki.»
»Sangen helppoa, ystäväni», vastasi Marguerite oikasten vartaloansa ja katsellen hiukan halveksivasti pientä, laihaa miestä edessään. »Sangen helppoa! Unohdatte sir Percy Blakeneyn olevan kuuden jalan pituisen ja monta sukupolvea lady Blakeneyn ja ehdotuksenne välillä.»
»Kansatar, Ranskan tähden!» toisti Chauvelin hyvin vakavasti.
»Mitä vielä, puhutte joutavia; vaikka tietäisinkin kuka Tulipunainen neilikka on, ette kumminkaan voisi tehdä mitään hänelle — englantilaiselle.»
»Kyllä vain voisin», virkkoi Chauvelin nauraen kuivahkon karkealla äänellään. »Kaikissa tapauksissa voimme toimittaa hänet mestauslavalle jäähdyttelemään kiihkeään, ja kun diplomaatit alkavat siitä hälistä, pyydämme nöyrästi anteeksi Englannin hallitukselta, ja tarpeen vaatiessa maksamme sovinnot mestatun perheelle.»
»Chauvelin, ehdotuksenne on kauhea!» lausui Marguerite vetäytyen hänestä kauemmas niinkuin vahingollisesta hyönteisestä. »Olkoonpa mies kuka hyvänsä, urhoollinen ja jalo hän on, ja koskaan — kuuletteko? — koskaan en anna apuani sellaiseen konnantyöhön.»
»Kernaammin sallitte jokaisen tähän maahan saapuvan ranskalaisylimyksen loukata itseänne.»
Chauvelin oli tähdännyt tarkkaa ampuessaan nuolensa. Margueriten nuoret kasvot muuttuivat entistään kalpeammiksi ja hän koetti purra huultaan, kun ei halunnut ilmaista Chauvelinille nuolen osuneen.
»Se ei tule kysymykseen», sanoi hän vihdoinkin välinpitämättömästi. »Puolustautua aina voin, mutta kieltäydyn menettelemästä halpamaisesti sekä teidän — että Ranskan vuoksi. Käytettävissänne on muitakin keinoja; ystäväni, teidän on turvauduttava niihin.»
Katsahtamatta enää Chauveliniin Marguerite käänsi selkänsä hänelle ja asteli suoraan majataloa kohti.
»Kansatar, ne eivät liene viimeiset sananne», sanoi Chauvelin käytävästä tulvehtivan valon loistaessa Margueriten komealle ja hienosti puetulle vartalolle; »toivoakseni tapaamme toisemme Lontoossa!»
»Lontoossa tapaamme», lausui Marguerite hänelle yli olkansa, »mutta ne ovat viimeiset sanani.»
Hän aukaisi kahvilan oven ja hävisi Chauvelinin näköpiiristä, mutta tämä jäi pylväskäytävään hetkeksi nuuskaamaan. Hän oli saanut torumisia ja nuhteita, mutta kettumaiset kasvonsa eivät näyttäneet hämmästyneiltä eivätkä tyytymättömiltä; päinvastoin omituinen, puoleksi ivallinen, täysin tyytyväinen hymy leikki hänen ohuilla huulillaan.