IX LUKU
Konnantyö.
Sateista päivää seurasi kaunis, tähtikirkas yö; englantilaisen syyskesän viileän suloinen yö, jolle kosteus, märän maan tuoksu ja pisaroivat lehdet ovat ominaisia.
Komeat ajoneuvot neljän kauniin, puhdasrotuisen englantilaisen hevosen vetäminä vierivät Lontoosta johtavaa tietä pitkin. Sir Percy piteli ohjaksia hienoissa käsissään ja hänen vieressään istui lady Blakeney käärittynä kallisarvoisiin turkiksiin. Viidenkymmenen mailin taival tähtikirkkaassa kesäyössä! Marguerite oli mielissään ajatellessaan matkaa edeltäkäsin. — — Sir Percy oli innokas hevosmies, ja pari päivää sitten Doverissa käyneet hevoset olivat muutaman päivän levättyään virkeimmillään lisäten siten matkan viehätystä. Marguerite iloitsi ajatellessaan muutamien tuntien yksinäisyyttä, jolloin sai antaa ajatusten vapaasti liidellä vienon tuulen sivellessä hehkuvia poskia. Hän tiesi entuudestaan, ettei sir Percy aikonut puhua paljoa, ehkeipä ollenkaan. Olihan hän monet kerrat Margueriten kanssa iltasin ajellut komeilla rattaillaan paikasta toiseen sanomatta muuta kuin muutamia huomautuksia ilmasta ja teistä. Sir Percy oli ihastunut ilta-ajeluun ja Marguerittenkin oli sama tunne vallannut. Siinä istuessaan miehensä rinnalla tunnin toisensa jälkeen ihaillen sir Percyn erikoisen näppärää ohjasten käsittelyä tuli hän miettineeksi, mitä mahtoikaan sir Percyn typerässä mielessä liikkua. Koskaan hän ei ollut sanonut sitä vaimolleen, joka ei myöskään ollut välittänyt kysellä.
»Kalastajalepolassa» kulki herra Jellyband huoneissa sammutellen valkeita. Ravintolavieraat olivat poistuneet, mutta yläkerran pienissä hauskoissa makuusuojissa majaili muutamia arvokkaita matkustajia: kreivitär de Tournay, Suzanne ja nuori kreivi, kaksi suojaa oli valmistettu sir Andrew Ffoulkesille ja lordi Antony Dewhurstiille, jos he vain halusivat kunnioittaa vanhaa majataloa viettämällä siellä yönsä.
Molemmat nuoret miehet olivat vielä nauttimassa kahvilan kodikkaasti loimuavasta takkavalkeasta, joka oli saanut rauhassa palaa, vaikka ilma olikin lämmin.
»Jelly, ovatko kaikki poistuneet?» kysyi lordi Tony arvoisan isännän vielä ahkerasti laseja ja tuoppeja kootessa.
»Kaikki, lordi, niinkuin näette.»
»Ja kaikki palvelijatkinko levolla?»
»Kaikki muut paitsi poika, jonka järjestysvuoro on ravintolassa, ja», lisäsi herra Jellyband naurahtaen, »kaiketi sekin lurjus nukahtaa ennen pitkää.»
»Siis voimme jutella täällä noin puolen tuntia häiriintymättä?»
»Lordi, teidän käytettävissänne. — — Jätän kynttilät pöydälle — — ja huoneenne ovat kunnossa — — itse nukun ylimmässä kerroksessa, mutta, jos teidän ylhäisyytenne tahtoo kutsua minua kovalla äänellä, varmasti kuulen huutonne.»
»Hyvä on, Jelly — — ja — sammuttakaa lamppu — saamme tarpeeksi valoa takasta — emmekä huoli herättää ohikulkijaan huomiota.»
»Hyvä, armollinen lordi.» — Herra Jellyband teki työtä käskettyä — sammutti vanhanaikaisen lampun, joka riippui katto-orressa sekä puhalsi kynttilät sammuksiin.
»Jelly, antakaa meille pullo viiniä», pyysi sir Andrew.
»Hyvä on, sir!»
Jellyband meni viinin hakuun. Huone oli muutoin aivan pimeä paitsi silloin tällöin leimahtelevaa hohdetta, jonka uunissa kirkkaasti liekehtivät puut synnyttivät.
»Vieläkö muuta?» kysyi Jellyband tuoden viinipullon ja pari lasia, jotka asetti pöydälle.
»Jo on kylliksi, kiitos vain, Jelly!» vastasi lordi Tony.
»Hyvää yötä, lordi! Hyvää yötä, sir!»
»Hyvää yötä, Jelly!»
Molemmat nuoret miehet kuuntelivat, miten Jellybandin jytisevät askeleet kaikuivat käytävässä ja portaissa. Pian sekin ääni hiljeni, ja koko »Kalastajalepola» näytti vaipuvan unen helmoihin lukuunottamatta kahta nuorta miestä, jotka istuivat takan ääressä äänettöminä viiniä maistellen.
Kotvaan aikaan ei kuulunut kahvilastakaan muuta kuin vanhan isoisän kellon raksutusta ja palavien puiden räiskinää.
»Ffoulkes, hyviäkö uutisia?» kysyi lordi Antony viimeinkin.
Sir Andrew oli nähtävästi unelmoinut tuijottaessaan valkeaan ja varmaankin siinä kuvitellut näkevänsä sievät, vilkkaat kasvot, isot, ruskeat silmät ja lapsellista otsaa ympäröivät tummat kiharat.
»Kyllä!» sanoi hän yhä mietteisiinsä vaipuneena. »Hyviä!»
»Ei mitään esteitä?»
»Ei.»
Lordi Antony naurahteli mielissään ja kaatoi toisen lasin viiniä.
»Ei tarvinne kysyä, oliko matka hauska?»
»Ystäväni, ei ole tarvis», vastasi sir Andrew iloisesti. »Se sujui oikein hyvin.»
»Kas niin, siis terveydeksenne!» lisäsi iloinen lordi Tony. »Hän on soma tyttö, vaikka onkin ranskalainen, ja tässä teidän kosimisaikeillenne — edistyköön ja onnistukoon erinomaisesti!»
Hän joi lasinsa pohjaan ja meni ystävänsä luo valkean ääreen.
»No niin! Tony, teidän vuoronne on luultavasti lähteä ensi kerralla», sanoi sir Andrew heräten unelmistaan, »tietystikin te ja Hastings; ja toivoakseni teillä on yhtä mieluisa tehtävä kuin minullakin ja yhtä viehättävä matkatoveri. Tony, ette voi edes aavistaakaan — —»
»En voikaan», keskeytti ystävä mielissään, »mutta luotan teihin. Ja sitten», lisäsi hän iloisten kasvojensa äkkiä muuttuessa totisiksi, »miten asianlaita on?»
Kumpikin veti tuolinsa lähemmäksi toisiaan ja vaistomaisesti, vaikka olivatkin kahden, he vain hiljakseen kuiskailivat.
»Tapasin Tulipunaisen neilikan Calais'ssa pikimältään», sanoi sir Andrew, »muutamia päiviä sitten. Hän purjehti Englantiin pari päivää ennen meitä. Hän oli johtanut seuruetta koko matkan Pariisista. Oli puettu — ette luultavasti uskone sitä! — vanhan torimatamin asuun ja ajoi — kunnes oli onnellisesti Pariisista — katettuja vankkureita, joissa kreivitär de Tournay, neiti Suzanne ja nuori kreivi olivat kätkössä turnipsien ja kaalien seassa. Piiloitetut eivät itsekään tienneet, kuka heidän ajurinsa oli. Hän ohjasi vankkurinsa läpi sotamiesrivien ja kirkuvan roistojoukon, joka huusi: 'ylimykset alas!' Mutta vankkurit muutamien muiden kanssa onnistuivat yrityksessään, ja Tulipunainen neilikka puettuna hameeseen ja päähineeseen sekä iso huivi hartioilla kirkui kovemmin kuin muut: 'ylimykset alas!' Totisesti!» jatkoi nuori mies innostunut ilme silmissään, kun hän puhui rakastetusta johtajastaan. »Se mies vasta on ihmeellinen! Hänen alituinen läsnäolonsa on aivan käsittämätön — ja siinä syy onnistumiseen.»
Lordi Antony, jonka sanavarasto oli rajoitetumpi kuin ystävänsä, saattoi ainoastaan parilla vakuuttavalla sanalla näyttää, että hänkin ihaili johtajaansa.
»Hän toivoo teidän Hastingsin kanssa olevan itseään vastassa Calais'ssa», sanoi sir Andrew yhä hiljemmin, »ensi kuun toisena päivänä. Antaahan olla! se on ensi keskiviikkona.»
»Niin onkin.»
»Tietystihän asia koskee tällä kertaa kreivi de Tournayta; vaarallinen tehtävä, sillä kreivi on nyt kuolemaan tuomittu paettuaan linnasta sen jälkeen, kun yleinen turvallisuuskomitea oli hänet julistanut epäiltäväksi henkilöksi. Pako oli muutoin Tulipunaisen neilikan nerokkuuden mestarinäyte. On sangen vaikeata saada hänet Ranskasta, ja hädin tuskin voi hän pelastua, jos pakenemista voi ollenkaan ajatellakaan. S:t Just on tosiaankin mennyt häntä tapaamaan — kukaan ei vielä epäile S:t Justiä; mutta sitten — — saada heidät kummatkin maasta! Luullakseni se on aika raskasta ja jopa päälliköllemmekin rasittavaa. Toivon kumminkin, että minutkin määrättäisiin siihen toimeen.»
»Onko teillä erityisiä ohjeita minulle?»
»On, tarkempia kuin tavallisesti, On tullut ilmi, että tasavaltainen hallitus on lähettänyt Englantiin Chauvelin nimisen luottamusmiehensä, joka kuulema on hirveän vihainen liitollemme. Hän on päättänyt saada johtajamme personasta selvän, jotta voisi siepata hänet mukaansa, kun tämä taas koettaa nousta Ranskan rannikolle. Samanen Chauvelin on tuonut kokonaisen urkkija-armeijan mukanaan, ja päällikkömme arvelee, että meidän on paras kokoontua mahdollisimman harvoin liittomme asioissa sekä, ettei meidän millään muotoa pidä keskustella toistemme kanssa julkisissa palikoissa, ennenkuin hän on päässyt selville mainitusta joukkiosta. Halutessaan puhutella meitä koettaa hän ilmoittaa siitä.»
Molemmat nuoret miehet istuivat kumartuneina valkean ääressä, sillä liekit olivat jo sammuneet ja ainoastaan kytevän hiiloksen punertava hehku loi värittömän puoliympyrän muotoisen valokehän takan edustalle. Huone oli muutoin pilkkosen pimeä. Sir Andrew otti lompakkonsa esille ja vetäisi siitä paperipalan. Levitettyään sen koettivat he lukea sitä hämärässä valossa ja olivat niin kovin syventyneet tehtäväänsä, etteivät nähneet eivätkä kuulleet mitään muuta, sillä olihan kallisarvoinen asiapaperi tullut suoraan ihaillun johtajan kädestä ja olihan kysymys käynyt heille sydämenasiaksi. He eivät huomanneet mitään läheisyydessään, eivät palaneen poron tippumista uunin ristikkopohjalta, eivät kellon yksitoikkoista napsutusta eivätkä edes hiljaista, tuskin havaittavaa kahinaakaan, joka kuului aivan heidän viereltään. Eräs olento oli ilmestynyt penkin alta; äänettömin liikkein niinkuin käärme se hiipi yhä lähemmä nuoria miehiä; aivan hengittämättä ja hiljaa soluen pitkin lattiaa se lähestyi heitä synkän pimeyden vallitessa.
»Teidän on luettava nämä neuvot ja painettava ne mieleenne», sanoi sir
Andrew; »sitten hävitettävä ne.»
Hän aikoi pistää lompakon taskuunsa, kun pieni paperilippu lennähti siitä lattialle. Lordi Antony kumartui sitä ottamaan.
»Mikä se on?» kysyi hän.
»En tiedä», vastasi sir Andrew.
»Se putosi nyt juuri teidän taskustanne. Se ei näyttänyt olleen muiden paperien joukossa.»
»Merkillistä! — Milloin ihmeissä se sinne joutui? Se on päälliköltä», lisäsi hän silmäillen paperia.
He kumartuivat koettaen saada selvää sanoista, joita lippuseen oli hätiköiden töhritty, kun äkkiä syntynyt melu kiinnitti heidän huomiotaan. Se kuului käytävästä.
»Mikä se on?» kysähtivät he kumpikin vaistomaisesti. Lordi Antony astui huoneen poikki ovelle ja avasi sen silmänräpäyksessä. Sillä hetkellä hän sai hämmästyttävän iskun vasten silmiään sekä tuli väkivaltaisesti heitetyksi takaisin huoneeseen. Samassa ryömivä, käärmemäinen olento sir Andrew'n selän takana aivan aavistamatta heittäytyi pimeässä hänen päälleen kaataen hänet lattialle.
Se tapahtui parissa sekunnissa ja ennenkuin lordi Antony ja sir Andrew ehtivät edes huutaakaan tahi vähääkään vastustella. Kaksi miestä tarttui kumpaankin,heidän suunsa tukittiin, molemmat kytkettiin toisiinsa selät vastatusten, kädet ja jalat sidottiin lujaan.
Yksi miehistä oli sillaikaa sulkenut varovasti oven; hän oli naamioitu ja seisoi siinä liikkumattomana toisten lopettaessa työtään.
»Hyvässä turvassa, kansalainen!» sanoi yksi miehistä vielä kerran katsahtaen siteisiin, jotka kahlehtivat nuoret miehet.
»Hyvä!» sanoi ovella seisova mies; »tutkikaa heidän taskunsa ja antakaa minulle kaikki löytämänne paperit.»
Niin tehtiinkin heti sanaakaan sanomatta. Otettuaan kaikki paperit huostaansa kuunteli naamioitu mies hetkisen, kuuluiko »Kalastajalepolassa» hiiskahdustakaan. Nähtävästi mielissään siitä, ettei kukaan ollut kuullut heidän pelkurimaista konnantyötään, avasi hän oven ja osoitti käskevästi käytävää kohden. Kaikki neljä miestä nostivat sir Andrew'n ja lordi Antonyn maasta ja yhtä hiljaa ja äänettömästi kuin olivat saapuneetkin, hävisivät he kantaen kahlehdittuja miehiä ravintolasta pimeyteen Doverin tielle.
Uskaliaan yrityksen naamioitu johtaja ryhtyi nopeasti kahvilassa silmäilemään ryöstettyjä papereita.
»Päiväntyömme ei ole hullummaksi», mutisi hän riisuen naamiotaan vaaleiden, kettumaisten silmiensä kiiluessa valkean hohteessa, »Ei ole hullummaksi.»
Hän avasi pari kirjettä ja löysi sir Andrew'n lompakon välistä lippusen, jonka nuoret miehet olivat juuri äsken ehtineet lukea. Varsinkin Armand S: t Justin allekirjoittama kirje näytti saattavan hänet erinomaisen tyytyväiseksi.
»Armand S:t Just, sittenkin petturi», mutisi hän. »Siis ihana Marguerite S:t Just», lisäsi hän viekkaasti purren hammasta, »luulenpa että haluatte auttaa minua Tulipunaisen neilikan etsinnässä.»