X LUKU
Ooppera-aitiossa.
Covent Gardenissa oli ensimäinen juhlanäytäntö muistorikkaan vuoden 1792 syyskaudella.
Teatteri oli täpösen täynnä, niin hyvin hienot aitiot ja permanto kuin alhaison parvekkeetkin. Gluckin Orfeuksella oli valtava vaikutus katsomon henkiseen yleisöön, jotavastoin hienoston naiset loistavan komeissa puvuissaan viehättivät niitä, jotka eivät välittäneet »viimeisestä saksalaisesta tuontitavarasta».
Selina Storace oli esittänyt loisto-aariansa ja saanut ansaitut suosionosoitukset lukuisilta ihailijoiltaan; Benjamin Incleton, tunnettu naisten suosikki, oli saanut kuninkaallisesta aitiosta erittäin armollista huomiota osakseen. Esirippu laski toisen näytöksen ylevän ihanan loppuosan päätyttyä. Yleisö haltioissaan suuren mestarin tenhosävelistä näytti huoahtavan tyytyväisesti ja oli valmis lörpöttelemään veitikkamaisia ja mitättömiä juttujaan.
Hienoissa aitioissa istui kuuluisuuksia. Herra Pitt oli hetkeksi irtautunut valtiollisista huolistaan ja nautti illan musiikista. Walesin prinssi, joka oli iloluontoinen, pyylevä ja sangen tavallinen muodoltaan, kuljeskeli aitiosta aitioon viettäen hetkisen parhaiden ystäviensä parissa.
Myöskin lordi Grenvillen aitiossa eräs omituinen ja mielenkiintoinen henkilö herätti kaikkien huomiota; laiha, pieni mies, jolla oli viekkaat, ivalliset kasvot ja silmät syvällä päässä, kuunteli soittoa ja katseli arvostelevasti ympärilleen. Hän oli kokonaan mustiin puettu ja tukka oli puuteroimatta. Lordi Grenville — ulkoministeri — oli hänelle jäykän kohtelias.
Siellä täällä nähtiin muutamia huomattavia ulkolaisia kasvoja, jotka muodostivat räikeän vastakohdan englantilais-tyyppisten joukossa. Monet ranskalaiseen ylimieliseen ylimystöön kuuluvat rojalisti-pakolaiset, joita heidän kotimaassaan armoton, vallankumouksellinen joukkue vainosi, olivat löytäneet rauhallisen pakopaikan Englannissa. Heidän ylimyskasvoillaan saattoi huomata surun ja huolen merkkejä; varsinkin naiset kiinnittivät hyvin vähän huomiota musiikkiin ja loistavaan kuulijakuntaan. Epäilemättä heidän ajatuksensa liitivät miehen, veljen ja pojan luo, joilta mahdollisesti hätä uhkasi tai jotka olivat jo sortuneet hirvittävän kohtalon kouriin.
Niiden joukossa vasta Ranskasta saapunut kreivitär de Tournay de Basserive oli sangen huomattava henkilö. Hän oli puettu paksuun, mustaan silkkiin, ainoastaan valkea pitsihuivi hartioilla ilmaisi, ettei se ollut surupuku. Hän istui lady Portarlesin vieressä, joka kekseliäillä sukkeluuksillaan koetti saada kreivittären vakavia kasvoja hymyilemään. Pikku Suzanne ja nuori kreivi istuen kreivittären takana tunsivat olevansa sangen ujoja vierasten keskuudessa. Suzannen silmissä oli hyvin totinen katse, kun hän saapui täpötäyteen teatteriin; hän katseli uteliaana ympärilleen ja tarkasteli jokaisen kasvoja ja tutki, mitä mikin aitio sisälsi. Nähtävästi ei hän huomannut siellä henkilöitä, joita toivoi näkevänsä, sillä hän istuutui hiljaa äitinsä taakse ja kuunteli soittoa välinpitämättömästi eikä välittänyt yleisöstä vähintäkään.
»Voi, lordi Grenville», sanoi lady Portales, kun hiljainen koputus kuului aition ovelta ja ministerin viisas ja mielenkiintoinen pää ilmestyi siihen, »tehän saavuitte aivan kreivin aikaan. Tässä rouva kreivitär de Tournay on aivan menehtymäisillään Ranskasta uutisia odotellessaan.»
Kuuluisa valtiomies astui heidän luokseen ja antoi naisille kättä.
»Valitettavasti ne ovat hyvin ikäviä!» sanoi hän surullisena. »Verilöylyä jatkuu yhä edelleen; sanalla sanoen Pariisissa tuntuu veren haju, ja giljotiini vaatii satoja uhreja päivässä.»
Kalpeana ja kyynelissä kreivitär nojasi tuolin selkämykseen kuunnellen ministerin lyhyttä kuvausta harhateille joutuneen maansa tapauksista.
»Voi, lordi», sanoi hän murteellisella englanninkielellä, »se on hirveätä ja rakas mieheni on vielä siinä kauheassa maassa! On aivan hirmuista, että istun täällä teatterissa rauhallisena, kun häntä vaara uhkaa.»
»Rouvaseni!» huudahti jäykkä ja rehellinen lady Portarles, »vaikka istuisitte luostarissa, ei miehenne olisi sen paremmassa turvassa, ja teidän on ajateltava lapsianne. Hehän ovat liian nuoria ruokittaviksi huolilla ja ennenaikaisella surulla.»
Kyyneleet silmissä kreivitär hymyili ystävänsä kiihkolle.
Lady Portarlesin kultaisen hyvässä sydämessä piili tosi myötätunto ja hellä ystävällisyys, vaikka hän sen ajan muutamain naisten tapaan olikin omaksunut jokseenkin karkeita tapoja, jotka olisivat paremmin sopineet hevoshuijareille.
»Sitä paitsi, rouva», lisäsi lordi Grenville, »tehän kerroitte eilen, että Tulipunainen neilikka liittolaisineen on lupautunut kunniasanallaan tuomaan herra kreivin onnellisesti kanaalin yli.»
»Niin», vastasi kreivitär, »ja se onkin ainoa toivoni! Tapasin lordi
Hastingin eilen — — hän vakuutti taaskin minulle sitä.»
»Totta totisesti, teillä ei ole syytä pelkoon. Kun liitto on kerran luvannut, niin se tietystikin pysyy sanoissaan. Voi!» lisäsi vanha valtiomies, »olisinpa vain muutamia vuosia nuorempi — —»
»Kas niin, mies!» keskeytti rehellinen lady Portarles, »olette aivan tarpeeksi nuori kääntämään selkänne tuolle ranskalaiselle variksenpelätille, joka istuu kuin valtaistuimella aitiossanne.»
»Jospa voisinkin sen tehdä — — mutta teidän armonne on muistettava, että ennakkoluulot ovat syrjäytettävät maatamme palvellessa, Herra Chauvelin on maansa hallituksen valtuutettu asiamies — —»
»Hitto vieköön, mies!» vastasi hän, »nimitättekö noita verenhimoisia roistoja hallitukseksi?»
»Ei ole vielä pidetty Englannille edullisena», vastasi ministeri varovasti, »katkaista valtiollisia suhteita, Ranskaan, ja sentähden emme voi kieltäytyä kohteliaasti vastaanottamasta asiamiestä, jonka Ranska haluaa meille lähettää.»
»Kirotut valtiolliset suhteet, hyvä lordi! Tuo viekas pikku kettu ei ole mikään muu kuin vakoilija, sen takaan ja pian tekin sen huomaatte — ja ellen ole aivan erehtynyt, ei hän paljoakaan välitä diplomatiasta, koettaa vain vahingoittaa rojalisti-pakolaisia — Tulipunaista neilikkaa, sankaria ja urhoollisen pienen liiton jäseniä.»
»Olen varmasti vakuutettu, että jos Chauvelin tahtoo vahingoittaa meitä, saa hän uskollisen liittolaisen lady Blakeneystä», sanoi kreivitär mutistellen ohuita huuliaan.
»Siunatkoon tuota naista!» huudahti lady Portarles, »oletteko ennen tavannut niin paatunutta henkilöä? Hyvä lordi Grenville, olette liukaskielinen, tahdotteko olla hyvä ja sanoa rouva kreivittärelle, että hän käyttäytyy narrimaisesti. Rouva, teidän asemaanne täällä Englannissa», lisäsi hän kääntyen vihaisesti ja päättävästi kreivittäreen päin, »ei sovi käyttäytyä niin hurjasti kuin ranskalaisten ylimysten suosima tapa on. Vaikka lady Blakeney olisikin samaa mieltä noiden ranskalaisroistojen kanssa ja vaikka hän olisikin syyllinen S:t Cyrin tahi mikä hänen nimensä nyt onkaan, pidättämiseen ja tuomitsemiseen, on hän kuitenkin maamme hienoston johtavia henkilöitä. Sir Percyllä on enemmän rahaa kuin noin kuudella muulla rikkaalla yhteensä ja hän on hyvissä suhteissa kuninkaallisiin; joten yrityksenne masentaa lady Blakeney ei vahingoita häntä, vaan asettaa teidät huonoon valoon. Hyvä lordi, eikö niin?»
Mutta mitä lordi Grenville asiasta ajatteli tahi mitä mietteitä lady Portarlesin kodikas sanatulva herätti kreivitär de Tournayssa jäi lausumatta, sillä esirippu oli juuri noussut, Orfeuksen kolmas näytös alkanut ja yleisöä kehoitettiin vaikenemaan.
Lordi Grenville hyvästeli naisia pikaisesti ja pujahti takaisin aitioonsa, jossa Chauvelin oli istunut koko väliajan iankaikkinen nuuskarasia kädessään. Hänen tarkat, vaaleat silmänsä tähtäsivät vastapäätä olevaan aitioon, johon Marguerite Blakeney miehensä seuraamana oli juuri saapunut kovasti kahisuttaen silkkihameitaan, siten herättäen yleisön uteliaisuuden ja saaden paljon naurua osakseen. Hänen kullanpunertavien kiharoiden ympäröimät kasvonsa olivat jumalallisen kauniit. Tukka oli hiukan puuteroitu ja sidottu mustalla, suunnattoman suurella nauharuusukkeella siroon niskaan. Aina puettuna viimeisen muodin oikkujen mukaisesti oli Marguerite ainoa nainen, joka sinä iltana ei ollut pukeutunut ristikauluriin ja leveäkäänteiseen iltatakkiin, joka vaatetus oli parina kolmena vuonna ollut muodissa. Lyhytliivinen puku oli klassillista kuosia, joka siihen aikaan otettiin kaikissa Europan maissa käytäntöön. Se soveltui hyvin hänen kauniiseen, kuningatarmaiseen vartaloonsa. Puku oli tehty välkkyvästä kankaasta, joka kimaltelit niinkuin se olisi ollut kullalla kirjailtu.
Tultuaan sisään nojasi hän hetkeksi aition reunaa vasten tarkastellen läsnäolevia tuttaviaan. Monet vastasivat hänen tervehdyksensä ja kuninkaallisesta aitiosta tervehdittiin myöskin suosiollisesti.
Chauvelin piti Margueritea tarkoin silmällä koko näytöksen alkupuolen, kun lady Blakeney istui soiton lumoamana ja pienillä käsillään leikitteli jalokivillä koristetulla viuhkallaan. Hänen kaunista päätään, käsivarsiaan ja kaulaansa peittivät loistavat timantit ja harvinaiset jalokivet, joka olivat ihailevan ja siinä hänen vierellään mukavassa asennossa istuvan miehensä lahjoja.
Marguerite rakasti intohimoisesti soittoa. Sinä iltana ihastutti Orfeus häntä. Pelkkä elämisilo kuvastui suloisilta, nuorilta kasvoilta. Se säteili iloisista sinisistä silmistä sekä kirkasti huulten hymyn. Hän oli vasta viidenkolmatta vuotias, nuoruuden kukoistuksessa, loisteliaan yleisön ihailema, juhlima, hemmottelema ja hellimä suosikki. Kaksi päivää sitten oli Untola saapunut Calais'sta tuoden mukanaan viestin veljen onnellisesta maihin pääsystä. Hän muisteli sisartaan sekä aikoi hänen tähtensä olla varovainen.
Eipä ihme, että kuunnellessaan Gluckin liikuttavia säveliä, hän unohti omat pettymyksensä, haihtuneet rakkausunelmansa ja myöskin miehensä toimettoman hyväntahtoisen mitättömyyden, jota henkisten lahjain puutetta sir Percy oli korvannut tuhlaten lahjoittamalla vaimolleen maallista loistoa.
Sir Percy oli seisonut vaimonsa vieressä juuri niin kauan, kuin sovinnaisuus vaati, ja antoi sitte tietä hänen kuninkaalliselle korkeudelleen ja ihailijajoukolle, joka loppumattomassa jonossa tuli osoittamaan kunnioitustaan hienon maailman kuningattarelle. Sir Percy oli mennyt luultavasti juttelemaan hengenheimolaistensa kanssa. Marguerite ei edes kummastellut miehensä poistumista — siitä hän vähät välitti — ympäröihän hänet pieni hovikunta, johon Lontoon rikkaat kuuluivat. Marguerite oli juuri eronnut kaikista heistä, sillä hän halusi olla hetken kahden Gluckin kanssa.
Hiljainen kolkutus ovelle herätti hänet unelmistaan.
»Sisään!» sanoi hän vähän kärsimättömästi käännähtämättä häiritsijää katsomaan.
Chauvelin, joka oli odottanut vuoroaan, huomasi Margueriten olevan yksin ja peräytymättä kärsimätöntä »sisään» sanaa, livahti hän hiljalleen aitioon sekä asettui silmänräpäyksessä seisomaan Margueriten tuolin taakse.
»Kansatar, vaihtakaamme muutama sana», sanoi hän hiljaa.
Pelästyneenä Marguerite kääntyi nopeasti Chauvelinin päin. Säikähdys oli osittain teeskenneltyä.
»Herranen aika, mies, te pelästytitte minut!» lausui Marguerite teennäisesti naurahtaen. »Te tulitte aivan sopimattomaan aikaan, sillä tahdon kuunnella Gluckia enkä ollenkaan halua jutella.»
»Mutta tämähän on ainoa tilaisuus», sanoi Chauvelin hiljaa lupaa odottamatta ja vetäisten tuolinsa aivan Margueriten taakse — niin lähelle, että hyvästi voi kuiskata hänen korvaansa häiritsemättä yleisöä sekä istua näkymättömänä vasten aition tummaan taustaa. »Tämä on ainoa tilaisuus», toisti hän, vaikkei Marguerite suvainnutkaan vastata. »Lady Blakeneyn seurue ympäröi ja juhlii häntä alituisesti, jotta vanhoilla ystävillä on sangen vähän tilaisuutta lähestyä.»
»Niin, mies!» sanoi Marguerite kärsimättömästi, »käyttäkää tilaisuutta hyväksenne toisen kerran, sillä aion lordi Grenvillen tanssiaisiin tänä iltana oopperan päätyttyä. Luultavasti tekin menette. Siellä uhraan teille viisi minuuttia — —.»
»Kolme minuuttia kahden kanssanne tässä aitiossa riittää hyvin», vastasi hän tyynesti, »ja kansatar S:t Just, mielestäni menettelisitte viisaasti, jos kuuntelisitte puhettani.»
Vaistomainen väristys karmi Margueriten pintaa. Yhä Chauvelin kuiskutteli korottamatta ääntään ja aivan rauhallisesti otti hypysellisen nuuskaa. Kuitenkin hänen olentonsa ja kettumaiset silmänsä ilmaisivat jotakin, joka näytti jähmetyttävän veren Margueriten suonissa niinkuin äkkiarvaamaton kuoleman vaara.
»Kansalainen, tarkoittaako se uhkausta?» kysyi Marguerite vihdoinkin.
»Ei, kaunis lady», sanoi hän kohteliaasti, »ainoastaan ilmaan ammuttua nuolta.»
Hän keskeytti puheensa hetkeksi aivan kuin kissa, joka nähdessään hiiren hiljaa puikkelehtivan ohitsensa, on heti valmis hyppäämään sen niskaan saadakseen nauttia petomaisesta ilkivaltaisuudestaan. Sitten hän sanoi hiljaa:
»Veljeänne S:t Justiä uhkaa vaara!»
Pienintäkään värähdystä ei saattanut huomata Margueriten kauniilla kasvoilla, Chauvelin näki ne ainoastaan sivulta, sillä Marguerite näytti tarkkaavan vain näyttämöä, mutta Chauvelinilla oli tarkka silmä. Hän huomasi Margueriten katseen olevan ankaran, suun ympärillä jäykän piirteen ja kauniin vartalon melkein halvauksen tapaisesti jännittyneenä.
»Ja mitä sitten?» sanoi Marguerite teeskennellen iloisesti. »Kun se varmaankin on mielikuvituksenne keksimä juoni, olisi kaiketi parasta, että palaisitte omalle paikallenne ja antaisitte minun rauhassa nauttia soitosta.»
Margueriten kädet alkoivat hermostuneesti lyödä tahtia aition reunuksella. Juuri sillä hetkellä Selina Storacen »Che faro» lumosi yleisön, joka aivan haltioissaan tarkkasi prima donnan huulien liikkeitä. Chauvelin ei liikahtanut paikaltaan. Katseli vain hentoa hermostunutta kättä, joka yksin ilmaisi, että ammuttu nuoli oli todellakin sattunut.
»Niinkö?» sanoi Marguerite äkkiä tarkoituksettomasti', ja yhä teeskennellen olevansa välinpitämätön.
»Niin, kansatar», toisti Chauvelin rauhallisena.
»Minunko veljeäni?»
»Olen kuullut hänestä uutisia, joiden luulen olevan teistä mielenkiintoisia, sallikaa minun ensin kertoa. — — Saanko?»
Kysymys oli aivan tarpeeton. Chauvelin tunsi vaistomaisesti Margueriten jännitetyin hermoin haluavan kuunnella, vaikka koettikin Chauveliniä vältellä.
»Kansatar, muutama päivä sitten», sanoi hän, »pyysin apuanne. — — Ranska olisi tarvinnut sitä, ja luulin voivani luottaa teihin, mutta vastasitte. — — Sitten omat tärkeät asiani ja teidän yhteiskunnalliset velvollisuutenne ovat pitäneet meidät erossa — — vaikka paljon onkin tapahtunut — —»
»Kansalainen, asiaan, pyydän», sanoi Marguerite keveästi, »soitto on ihastuttavaa, ja yleisö käy kärsimättömäksi juttelustanne.»
»Kansatar, hetkinen vielä. Samana päivänä, jolloin minulla oli kunnia tavata teidät Doverissa ja tunnin kuluttua siitä, kun olin saanut vastauksenne, sain haltuuni muutamia papereita. Niistä käy selville, että on toinenkin pakosuunnitelma olemassa ranskalaisen ylhäisöjoukkueen auttamiseksi — de Tournay-heittiö niiden joukossa — koko homman pääpukarina on Tulipunainen neilikka. Olen saanut jo käsiini osan salaperäisen järjestön langoista, mutta en kaikkia ja tarvitsen teitä — oikeammin teidän täytyy auttaa minua niiden kerimisessä.»
Marguerite kuunteli Chauvelinin puhetta huomattavan kärsimättömästi.
Kohauttaen olkapäitään hän sanoi iloisesti:
»Seis, mies! Enkö jo sanonut, etten halua tietää Tulipunaisesta neilikasta enkä juonistannekaan. Ja ellette olisi puhunut veljestäni — —»
»Kansatar, hiukan kärsivällisyyttä, pyydän», jatkoi hän tyynesti. »Kaksi herraa, lordi Antony Dewhurst ja sir Andrew Ffoulkes, oli samana yönä 'Kalastajalepolassa' Doverissa.»
»Ymmärrän, tapasin heidät siellä.»
»Urkkijani tiesivät kyllä heidän kuuluvan tuohon kirottuun liittoon. Sir Andrew Ffoulkes omassa personassaan toi kreivitär de Tournayn lapsineen kanaalin yli. Kun nuoret miehet olivat kahvilassa kahden, tunkeutuivat urkkijani sinne, tukkivat urhojen suun ja sitoivat heidän kätensä, ryöstivät heiltä paperit ja toivat ne minulle.»
Silmänräpäyksessä Marguerite arvasi mikä vaara oli kysymyksessä.
Paperit! — — Oliko Armand ollut varomaton? — — Jo pelkkä ajatuskin
kauhistutti häntä. Mutta kuitenkaan ei hän tahtonut näyttää pelkoaan
Chauvelinille; hän nauroi vain iloisesti ja huolettomasti.
»Hävyttömyytenne on tosiaankin aivan uskomaton», sanoi hän iloisesti.
»Ryöstöä ja väkivaltaa! — Englannissa! — täpötäydessä ravintolassa!
Kätyrienne kimppuun olisi pitänyt käydä verekseltään!»
»Mitäpä siitä jos olisi käytykin. He ovat Ranskan lapsia ja nöyrimmän palvelijanne kasvatteja. Jos heidät olisi pidätetty, olisivat he joutuneet vankilaan, jopa hirsipuuhunkin sanallakaan vastustamatta tai röyhkeästi käyttäytymättä. Kaikissa tapauksissa heidän tekonsa oli uskalluksen arvoinen. Täysissä ravintoloissa on turvallisempi toimittaa pieniä asioita kuin luullaankaan, ja apulaisillani on kokemusta.»
»Niinkö? Entä paperit?» kysyi Marguerite välinpitämättömästi.
»Valitettavasti, vaikka niiden avulla muutamat erikoiset nimet ja hankkeet — — erikoiset hankkeet — — ovatkin selvinneet, luulen että heidän suunnittelemansa mullistuksen vastustamisesta olisi tähän aikaan vain hetken hyöty, sillä Tulipunaisen neilikan nimellä kulkeva henkilö jäisi minulle kumminkin hämäräksi.»
»Kas niin, ystäväni!» sanoi Marguerite yhä teeskennellyn vallattomasti, »siis ette ole päässyt entistä pitemmälle ja nyt voisitte antaa minun nauttia aarian viimeisistä säkeistä. Totta totisesti!» lisäsi hän pöyhkeästi koettaen tukahduttaa teeskenneltyä haukotustaan, »ellette olisi puhunut veljestäni — —»
»Kansatar, juuri nyt aion ottaa hänet puheeksi. Paperien joukossa oli kirje sir Andrew Ffoulkesille veljeltänne S:t Justiltä.»
»Niinkö? Entä?»
»Kirjeestä käy selville, ettei hän ainoastaan kuulu Ranskan vihollisiin, vaan on Tulipunaisen neilikan apulainen, ehkäpä jäsenkin hänen liitossaan.»
Vihdoinkin isku sattui. Koko ajan oli Marguerite odottanut. Hän ei tahtonut näyttää pelkurilta, vaan oli päättänyt olla välinpitämättömän ja huolettomannäköinen. Hän toivoi olevansa valmis iskua vastaanottamaan ilakoiden, sillä olihan hän tullut kuuluisaksi terävä-älyisyydestään kaikkialla Europassa. Silläkään hetkellä ei hän horjahtanut, Marguerite tiesi Chauvelinin puhuneen totta; veli oli liian rehellinen, liian antautunut harhateille johdetulle asialleen, oli liian ylpeä maamiehistään, vallankumouksen toimimiehistä, voidakseen kumarrella alhaiselle, tarkoituksettomalle valheellisuudelle.
Armand'in kirje — mielettömän varomattoman Armand'in — — oli Chauvelinin hallussa. Marguerite tiesi sen, niinkuin olisi nähnyt kirjeen omilla silmillään. Tietysti Chauvelin talletti sen omia suunnitelmiaan varten, kunnes sopi käyttää sitä Armand'ia vastaan tai hävittää tarpeettomana. Marguerite tiesi kaiken sen, ja kuitenkin hän vain jatkoi nauramistaan vielä iloisemmin ja äänekkäämmin kuin ennen.
»Kas niin, mies!» sanoi hän puhuen olkansa yli ja katsellen Chauvelinia suoraan ja rehellisesti kasvoihin, »enkö jo sanonut, että se oli keksitty juoni. — — Armand liitossa salaperäisen Tulipunaisen neilikan kanssa! — — touhuten auttamassa noita ranskalaisylimyksiä, joita hän halveksii! — — Juttunne on tosiaankin paras todistus mielikuvituksestanne!»
»Kansatar, sallikaa minun esittää kantani», sanoi Chauvelin yhtä värähtämättömän tyynesti kuin ennenkin, »minun on teille ilmoitettava, että S:t Just on paljastettu, eikä hänellä ole vähintäkään toivoa armahduksesta.»
Aitiossa vallitsi muutaman hetken hiljaisuus. Marguerite istui aivan suorana, jäykkänä ja toimettomana koettaen ajatella, koettaen kohdata rohkeasti onnettomuutta ja päästä selville mitä oli paras tehdä.
Storace oli jo lopettanut aariansa ja kumarteli parastaikaa klassilliskuosisessa puvussaan, jonka mallin kahdeksastoista vuosisata oli ottanut käytäntöön. Yleisö oli haltioissaan ja seinät kaikuivat pelkistä suosionosoituksista.
»Chauvelin», sanoi vihdoinkin Marguerite Blakeney hiljaisella äänellä ja vähääkään kerskailematta, jota hän koko ajan oli tehnyt, »Ystäväni Chauvelin, koettakaamme ymmärtää toisiamme. On kuin järkeni olisi ruostunut jouduttuani tähän kosteaan ilmastoon. Siis tunnustakaapa, ettekö olekin hyvin kärkäs tietämään, kuka Tulipunainen neilikka on.»
»Kansatar, Ranskan verivihollinen — — sitä vaarallisempi siksi, että hän työskentelee salassa.»
»Tarkoitatte varmaankin sitä jalompi. — — No niin, ja varmaankin pakoitatte minut puolestanne urkkimaan, jotta siten ostaisin Armand'in vapaaksi, vai mitä?»
»Hyi, kuinka rumia sanoja, kaunis lady», vastusteli Chauvelin kohteliaasti. »Pakosta ei puhettakaan ja palvelusta, jota pyydän Ranskan nimessä, ei voi sanoa inhoittavaksi urkkimiseksi.»
»Siksi sitä ainakin täällä sanotaan», lisäsi Marguerite kuivasti. »Eikö se ole aikomuksenne?»
»Ajattelin että pienellä palveluksella hankkisitte Armand S:t Justille — armahduksen.»
»Millaisella palveluksella?»
»Kansatar S:t Just, pitäisitte vain silmänne auki tänä iltana», sanoi Chauvelin kiihkoissaan. »Kuulkaa, Andrew Ffoulkesia koskevien paperien joukossa, jotka sattumalta löydettiin, oli pieni huomautus. Katsokaa!» lisäsi hän ottaen paperilippusen lompakostaan ja ojentaen sen hänelle.
Se oli samanen paperipala, jota mainitut nuoret miehet olivat juuri lukemassa, kun Chauvelinin suosikit hyökkäsivät heidän kimppuunsa. Marguerite otti sen aivan koneomaisesti ja kumartui lukemaan. Siinä oli ainoastaan kaksi riviä, jotka olivat kirjoitetut vääristetyllä käsialalla nähtävästi lukijan eksyttämiseksi. Hän luki ne puoleksi ääneen:
»'Muistakaa ettei meidän tarvitse tavata useammin kuin välttämätön tarve vaatii. Teillä on kaikki ohjeet 2:sta varten. Jos haluatte puhutella minua, aion mennä G:n tanssiaisiin'.»
»Mitä se tarkoittaa?» kysyi Marguerite.
»Kansatar, lukekaa uudelleen, niin ymmärrätte.»
»Tuossa kulmassa on merkki, pieni punainen kukka…»
»Niin on.»
»Tulipunainen neilikka», sanoi Marguerite innoissaan, »ja G:n tanssiaisilla tarkoitetaan Grenvillen tanssiaisia. — — Hän on tänä iltana ystäväni lordi Grenvillen tanssiaisissa.»
»Kansatar, sillä tavalla minäkin tulkitsen kirjoituksen», jatkoi Chauvelin kohteliaasti. »Kun apulaiseni olivat sitonet ja tarkastaneet lordi Antony Dewhurstin ja sir Andrew Ffoulkesin, veivät he pidätetyt minun käskystäni Doverin tien varrella olevaan autioon rakennukseen, jonka olin vuokrannut tarkoitusta varten. Siellä he saivat olla vankeina lukkojen takana aina tähän aamuun saakka. Mutta löydettyäni tämän paperilippusen ajattelin, että olisi parasta antaa heidän ehtiä ajoissa Lontooseen, jotta voisivat olla lordi Grenvillen tanssiaisissa mukana. Onhan ymmärrettävää, että heillä on paljon keskusteltavaa päällikkönsä kanssa — — ja siiten on heillä tänä iltana tilaisuus puhutella häntä, niinkuin päällikkö oli neuvonutkin. Sentähden nuoret urhot huomasivatkin kaikki aution talon pönkät ja salvat avatuiksi; vartijat olivat poistuneet ja kaksi hyvää hevosta seisoi valmiiksi satuloituna ja sidottuna pihalla. En ole vielä tavannut heitä, mutta varmasti luulen etteivät he ohjaksia hellittäneet ennen Lontooseen saapumistaan. Kansatar, huomaatte siis, miten yksinkertaista se kaikki on.»
»Hyvin yksinkertaiseltahan se näyttää», sanoi Marguerite yhä vieläkin koettaen ilakoida, »kun haluaa kananpojalta pään poikki — — ottaa sen vain kiinni — — sitten vääntää kaulaa — — kananpoikanen vain ei pidä sitä niin yksinkertaisena. Nyt te pitelette veistä kaulallani vaatien kuuliaisuuttani. — — Teistä se on yksinkertaista. — — Minusta ei.»
Margueriten piirteet muuttuivat leppeämmiksi, kyyneleet vihdoinkin kostuttivat silmiä, kun hän mutisi puoleksi itsekseen:
»Ainoa henkilö maailmassa, joka minua aina on todella rakastanut. — — Chauvelin, mitä tahdotte minun teille tekevän?» kysyi hän äärettömän epätoivoisella äänellä, jota kyyneleet olivat tukahduttaa. »Nykyisessä asemassani se on melkein mahdotonta.»
»Kansatar, päinvastoin», sanoi Chauvelin kuivasti ja itsepintaisesti eikä välittänyt, vaikka Marguerite toivottomasti ja lapsellisesti vetosi hänen tunteisiinsa, joka olisi kumminkin ollut omiaan sulattamaan kivikovankin sydämen. »Lady Blakeneyä ei kukaan epäile, ja teidän avullanne tänä iltana voisin — ken tietää? — vihdoinkin päästä selville Tulipunaisen neilikan personasta. — Menette tanssiaisiin tuossa tuokiossa. — — Kansatar, pitäkää silmiänne ja korvanne auki minunkin puolestani. — — Kertokaa minulle, jos sattumalta kuulette sanan tai kuiskauksenkaan. — — Kiinnittäkää huomiota kaikkiin, joiden kanssa sir Andrew Ffoulkes tahi lordi Antony Dewhurst puhuvat. Olette kokonaan kaiken epäilyksen ulkopuolella. Tulipunainen neilikka on tänä iltana lordi Grenvillen tanssiaisissa. Koettakaa saada selville, kuka hän on, ja minä lupaan Ranskan nimessä pelastaa veljenne.»
Chauvelin asetteli veistä Margueriten kaulalle. Marguerite tunsi olevansa sellaisessa verkossa, josta ei ollut pelastumisen toivoa. Kallisarvoista panttivankia säilytettiin hänen kuuliaisuutensa varalta, sillä hän tiesi, ettei Chauvelin koskaan uhannut turhia. Epäilemättä oli Armand jo ilmiannettu »epäiltynä» yleiselle turvallisuuskomitealle. Hänen ei sallittu lähteä Ranskasta ja, jos Marguerite kieltäytyi Chauvelinia tottelemasta, oli veljellä säälimätön selkäsauna edessä. Vieläkin hetkisen — naisen tavoin — Marguerite toivoi voivansa sovitella. Hän piteli kättään ojennettuna edessään seisovalle miehelle, jota hän sekä vihasi että pelkäsi.
»Chauvelin, jos lupaan auttaa teitä tässä asiassa», sanoi hän hilpeästi, »niin annatteko S:t Justin kirjeen minulle?»
»Kansatar, jos avustuksillanne hyödytätte minua tänä iltana», vastasi hän ivallisesti hymyillen, »niin annan teille kirjeen — huomenna.»
»Ettekö luota minuun?»
»Hyvä lady, luotan teihin täydellisesti, mutta S:t Justin henki on kotimaassaan panttina — — riippuu teissä, tahdotteko pelastaa sen.»
»Onhan mahdollista etten kykene teitä auttamaan», puolusteleiksi
Marguerite, »vaikka haluaisinkin.»
»Sehän olisi hirveää», sanoi Chauvelin hiljaa, »sekä teille — — että
S:t Justille.»
Margueritea puistatti. Hän tunsi, ettei siltä mieheltä ollut armoa odotettavissa. Mahtava kun oli, Chauvelin piteli rakastetun veljen henkeä käsissään. Marguerite tunsi vihollisensa kyllin hyvin; jos ei hän onnistunut tarkoitustensa saavuttamisessa, saattoi hän menetellä aivan tunnottomasti.
Häntä vilutti, vaikka oopperasalissa olikin tukahduttavaa. Soiton sydäntä hivelevät säveleet sattuivat hänenkin sydämeensä kuin kaukaisilta mailta tulleina. Hän vetäisi kallisarvoisen pitsihuivinsa olkapäilleen ja istui äänettömänä niinkuin unessa tarkastellen komeaa näyttämöä.
Hetkisen ajatukset harhailivat rakkaasta, hengenvaarassa olevasta veljestä toiseen mieheen, joka myöskin vaati hänen luottamustaan ja rakkauttaan. Marguerite tunsi olevansa yksin ja huolissaan Armand'in vuoksi. Hän ikävöi lohtua ja neuvoa sellaiselta henkilöltä, joka ymmärsi auttaa ja lohduttaa. Sir Percy Blakeney oli rakastanut häntä kerran; hänhän oli Margueriten mies; miksikä piti hänen yksin kestää hirveä koetus? Sir Percyn järki toimi hitaasti, sehän oli totta, mutta olihan hänellä vankat lihakset. Jos Marguerite käytti viisauttaan, Percy miehekästä toimeliaisuuttaan ja rohkeuttaan, saattoivat he yhdessä voittaa viekkaan diplomaatin saattamatta pientä sankarijoukkoa ja heidän jaloa johtajaansa perikatoon. Sir Percyhän tunsi S:t Justin hyvin — näyttipä vielä olevan kiintynytkin häneen — aivan varmasti Marguerite uskoi miehensä kykenevän auttamaan.
Hänestä ei Chauvelin sen enempää välittänyt. Hän oli sanonut julmat sanansa »joko — tahi —» ja antoi Margueritelle päätösvallan. Chauvelin vuorostaan näytti nyt ahmivan Orfeuksen liikuttavia säveliä ja löi tahtia päällään, joka muistutti ketun päätä.
Varovainen ovelle koputus herätti Margueriten ajatuksistaan. Se oli sir Percy Blakeney, joka saapui yhä pitkänä, uneliaana ja hyvätuulisena kuin ainakin. Hänen huulillaan leikki entinen tyhjä hymy, joka juuri sillä hetkellä näytti kovasti hermostuttavan Margueritea.
»Hm — — tuolisihan on ulkopuolella — — rakkaani», sanoi sir Percy niin ärsyttävän pitkäveteisesti kuin taisi. »Varmaankin haluat mennä noihin hiton tanssiaisiin. — — Anteeksi — hm — herra Chauvelin — en ollenkaan huomannut teitä. — —»
Hän ojensi Chauvelinille laihat, valkeat sormensa. Chauvelin oli noussut sir Percyn tullessa aitioon.
»Aiotko tulla, rakkaani?»
»Sh! sh! sh!» kuului varoitushuutoja joka taholta.
»Hitto vieköön, sitä röyhkeyttä», lisäsi sir Percy hyväntahtoisesti hymyillen.
Marguerite huokasi kärsimättömästi. Hänen viimeinenkin toivonsa näytti haihtuvan siihen paikkaan. Heittäen takin hartioilleen sanoi hän katsomatta mieheensä:
»Olen valmis lähtemään», samalla pistäen kätensä sir Percyn kainaloon. Aition ovella hän kääntyi katsoen suoraan Chauveliniin, joka hattu kainalossa ja hymy ohkasilla huulillaan valmistautui seuraamaan tätä erittäin sopusoinnutonta pariskuntaa.
»Chauvelin, näkemiin», sanoi Marguerite iloisesti, »tuossa tuokiossa tapaamme toisemme lordi Grenvillen tanssiaisissa.»
Ja epäilemättä tarkkasilmäinen ranskalainen luki Margueriten silmistä jotain, joka herätti hänessä suurta tyytyväisyyttä, sillä ivallisesti hymyillen hän pisti nenäänsä hyppysellisen nuuskaa, jota tipahti pitsi-kaulukselle, ja pudisteltuaan hieroi hän tyytyväisesti laihoja, luisevia käsiään..