XI LUKU
Lordi Grenvillen tanssiaiset.
Ulkoministeri lordi Grenvillen historialliset tanssiaiset olivat vuoden loistavimmat kutsut. Vaikka syyssesonki olikin vasta alussaan, hankkiutuivat kaikki, jotka luulivat jotain olevansa, Lontooseen ollakseen tanssiaisissa ja saadakseen loistaa siellä kukin kykynsä mukaan.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi oli myöskin lupautunut sinne, ja pian hän aikoikin saapua oopperasta. Lordi Grenville oli itsekin ollut kuuntelemassa Orfeuksen kahta ensimäistä näytöstä, ennenkuin valmistautui vieraitaan vastaanottamaan. Kello 10 — tavattoman myöhään sen ajan tavoiksi — täyttyivät ministerin asunnon palmuilla ja kukilla koristellut huoneet ääriään myöten. Yksi huoneista oli varattu tanssijoille, ja menuetin suloisen vienot säveleet säestivät suuren, loistavan seurueen iloista naurua ja pirteätä pakinaa.
Pienessä huoneessa vastapäätä kauniin porraskäytävän ylintä osaa seisoi hienostunut isäntä vastaanottaen vieraitaan. Arvossapidettyjä miehiä, kauniita naisia, huomattavia henkilöitä kaikista Europan maista oli jo astunut hänen ohitsensa syvään kumartaen, niinkuin sen ajan ylenpalttinen kohteliaisuus vaati. Sitten he nauraen ja jutellen hajaantuivat mikä minnekin, tanssisaliin, vieras- ja pelihuoneisiin.
Lähellä lordi Grenvilleä seisoi Chauvelin nojaten pöytään moitteettomassa, mustassa puvussaan. Äänettömänä hän katseli komeata ihmisjoukkoa. Hän ei ollut huomannut lady Blakeneyn eikä sir Percyn vielä saapuneen ja hänen tarkat, vaaleat silmänsä pälyivät oveen päin jokaisen uuden tulokkaan saapuessa.
Chauvelin seisoi jotensakin yksin. Tietystikään Ranskan vallankumouksellisen hallituksen lähettiläs ei ollut suosittu vieras aikana, jolloin huhuja syyskuun verilöylystä, anarkiasta ja hirmuhallituksesta oli juuri alkanut liikkua kanaalin toiselta puolen.
Englantilaiset virkaveljet olivat vastaanottaneet Chauvelinin kohteliaasti hänen virallisen asemansa vuoksi. Herra Pitt oli kätellyt häntä, lordi Grenville oli jutellut hänen kanssaan moneen kertaan, mutta Lontoon hienot piirit eivät olleet hänestä tietävinäänkään. Naiset käänsivät selkänsä hänelle, miehet, joita asema ei velvoittanut, kieltäytyivät kättelemästä.
Mutta Chauvelin ei välittänyt mitättömistä yhteiskunnan tarjoamista eduista, joita hän nimitti valtiollisen uransa välikohtauksiksi. Hän oli aivan sokeasti innostunut vallankumouskysymykseen, hän halveksi kaikkea yhteiskunnallista luokkaeroitusta ja rakasti tulisesti isänmaataan. Niiden kolmen aatteen valtaamana hän ei vähintäkään perustanut loukkauksista, joita sai niellä sumunpeittämässä, lojalisessa ja vanhanaikaisessa Englannissa.
Mutta ennen kaikkea Chauvelinilla oli eräs tärkeä asia sydämellään. Hän uskoi aivan tosissaan, että Ranskan ylimystö oli kotimaansa pahin vihollinen. Toivoen heidän kaikkien häviötä oli hän ollut niiden joukossa, jotka kauhean hirmuhallituksen aikana olivat ensimäisinä lausuneet tuon historiallisesti kuuluisan ja julman toivomuksen: »Ylimyksillä pitäisi olla ainoastaan yksi yhteinen pää, jotta giljotiinin tarvitsisi vain kerran iskeä irroittaakseen sen.» Ja se oli hänen mielipiteensä kaikista ylimyksistä, jotka olivat onnistuneet pakenemaan maasta, sillä olihan anteeksiantamatonta, että giljotiinilta keinoteltiin niin paljon Ranskalle kuuluvaa saalista. Onnistuttuaan pääsemään rajan yli koettivat rojalistisiirtolaiset epäilemättä parastaan kiihoittaakseen ulkolaisten vihaa Ranskaa vastaan. Loppumattomia juonia punottiin Englannissa, Belgiassa ja Hollannissa, jotta olisi saatu joku suurvalloista yllytetyksi lähettämään sotajoukkoja vallankumoukselliseen Pariisiin Ludvig-kuningasta vapauttamaan ja sanalla sanoen hirttämään tasavalta-hirviön verenjanoiset johtajat.
Ei ole sentähden ihmeteltävää, että romanttisen ja salaperäisen Tulipunaisen neilikan persona oli aiheuttanut Chauvelinin katkeran vihan. Hänen ja muutamien hänen johdollaan toimivien nuorten, varakkaiden narrien, jotka kaikki olivat rajattoman uskaliailta ja nerokkaan neuvokkaita oli onnistunut pelastaa Ranskasta sadottain ylimyksiä. Yhdeksän kymmenesosaa siirtolaisista, joita Englannin hovi oli juhlien vastaanottanut, sai kiittää Tulipunaista neilikkaa ja hänen liittolaisiaan pelastumisestaan.
Chauvelin oli luvannut pariisilaisille virkaveljilleen ottavansa selvän tunkeilevasta englantilaisesta ja houkuttelevansa hänet Ranskaan ja sitten — —. Chauvelin huokasi syvään tyytyväisesti ja iloisesti jo pelkästä ajatuksestakin saada nähdä salaperäisen pään putoavan yhtä helposti giljotiinin terän alla kulin minkä muun pään tahansa.
Yhtäkkiä syntyi yleinen hämminki komealla porraskäytävällä, keskustelu lakkasi hetkeksi, kun päähovimestarin ääni ilmoitti ulkona:
»Hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi seurueineen, sir
Percy Blakeney, lady Blakeney.»
Lordi Grenville astui nopein askelin ovelle vastaanottamaan korkeata vierastaan. Walesin prinssi loistavassa samettisessa hovipuvussaan, joka oli lohenvärinen ja kultaompeluksilla kirjailtu, tuli sisään Marguerite Blakeney käsikoukussaan ja sir Percy astellen vasemmalla puolellaan. Percy oli loistavan kimaltelevassa vaaleankeltaisessa silkkipuvussa, joka oli ylellistä »Incroyable»-kuosia, vaalea tukkansa oli puuteroimaton, kauluksessa ja hihansuissa kallista pitsiä ja matala chapeau-bras-hattu kainalossa.
Tervehdittyään tavanmukaisen kohteliaasti sanoi lordi Grenville kuninkaalliselle vieraalleen:
»Teidän korkeutenne, suvaitsetteko minun esittää herra Chauvelinin,
Ranskan hallituksen valtuutetun lähettilään?»
Heti prinssin saavuttua oli Chauvelin astunut esiin odottaen esittelyä. Hän kumarsi hyvin syvään, jotavastoin prinssi tervehti vain hieman päätään nyökäyttäen.
»Arvoisa herra», sanoi hänen kuninkaallinen korkeutensa kylmästi, »me tahdomme unohtaa hallituksen, joka on lähettänyt teidät ja pidämme teitä pelkkänä vieraanamme — yksityisenä ranskalaisena. Sellaisena olette tervetullut, herra.»
»Teidän ylhäisyytenne», vastasi Chauvelin vielä kerran kumartaen.
»Arvoisa lady», lisäsi hän kumartaen hyvin kohteliaasti Margueritelle.
»Ah, pieni ystäväni Chauvelin!» huudahti Marguerite välinpitämättömän iloisesti ojentaen pienen kätensä vieraalle. »Teidän kuninkaallinen korkeutenne, tämä herra on minun vanha ystäväni.»
»Vai niin», sanoi prinssi sillä kerralla hyviin suosiollisesti, »siinä tapauksessa, herra, olette kaksinkerroin tervetullut.»
»Täällä on vielä eräs toinen, jonka pyytäisin saada esittää teidän kuninkaalliselle korkeudellenne», huomautti lordi Grenville.
»Kuka hän on?» kysyi prinssi.
»Rouva kreivitär de Tournay de Basserive ja hänen perheensä, jotka ovat aivan äskettäin saapuneet Ranskasta.»
»Kaikella muotoa! — He ovat siis noita onnen suosikkeja.»
Lordi Grenville meni hakemaan kreivitärtä, joka istui huoneen toisessa päässä.
»Jumaliste!» kuiskasi hänen kuninkaallinen korkeutensa heti Margueritelle nähtyään vanhan, jäykän naisen; »jumaliste, hän näyttää sangen siveältä ja synkkämieliseltä.»
»Niin todellakin, teidän kuninkaallinen korkeutenne», vastasi Marguerite hymyillen, »hyveet kuin kallisarvoiset yrtit tuoksuvat sitä paremmilta kuta raskaamman painon alla ne ovat.»
»Voi!» sanoi prinssi huokaisten, »arvoisa rouva, viehättävän naisen ei sovi puhua niin ikävistä asioista.»
»Rouva kreivitär de Tournay de Basserive», lausui lordi Grenville esittäen kreivittären.
»Arvoisa kreivitär, tämähän on hauskaa; kuninkaallinen isäni, niinkuin tiedätte, on aina iloinen toivottaessaan tervetulleiksi kansalaisenne, jotka ovat Ranskasta karkoitetut.»
»Teidän kuninkaallinen korkeutenne on aina armollinen», vastasi kreivitär sopivan arvokkaasti. Sitten osoittaen tytärtään, joka seisoi arkana hänen rinnallaan, sanoi kreivitär: »Teidän korkeutenne, tässä on tyttäreni Suzanne.»
»Viehättävä! — viehättävä!» huudahti prinssi, »ja nyt kreivitär, sallikaa minun esittää teille lady Blakeney, joka kunnioittaa meitä ystävyydellään. Teillä ja hänellä on varmaankin paljon puhuttavaa keskenänne. Kaikki lady Blakeneyn kansalaiset ovat kaksinverroin tervetulleita hänen tähtensä — — hänen ystävänsä ovat myöskin meidän ystäviämme — — hänen vihollisensa Englannin vihollisia.»
Margueriten siniset silmät välähtivät iloisesti korkean ystävänsä suosiollisista sanoista. Kreivitär de Tournay, joka juuri äskettäin oli häntä hävyttömästi loukannut, sai siinä julkiset nuhteet, joista Marguerite ei voinut olla iloitsematta. Mutta kreivitär, jolle kuninkaallisten kunnioitus oli kuin uskonkappale, oli kyllin hyvin hovimenoissa kasvatettu näyttääkseen vähääkään hämmästyneeltä, kun molemmat kohteliaasti kumarsivat toisilleen.
»Arvoisa kreivitär, hänen kuninkaallinen korkeutensa on aina armollinen», sanoi Marguerite teennäisen kainosti hyvin veitikkamainen ilme sinisissä silmissään, »mutta mehän emme tarvitse hänen ystävällistä välitystään. — — Yhä vieläkin mielihyvin muistelen rakastettavuuttanne viimeksi tavatessamme.»
»Arvoisa lady, me pakolaisparat», vastasi kreivitär kalseasti, »osoitamme kiitollisuuttamme Englannille yhtymällä hänen korkeutensa toivomuksiin.»
»Arvoisa kreivitär», sanoi Marguerite kumartaen taaskin kohteliaasti.
»Arvoisa lady», vastasi kreivitär yhtä arvokkaasti.
Sillä aikaa prinssi lausui muutamia armollisia sanoja nuorelle kreiville.
»Herra kreivi, olen iloinen saadessani tutustua teihin», lausui prinssi. »Tunsin isänne sangen hyvin, kun hän oli lähettiläänä Lontoossa.»
»Teidän armonne», vastasi kreivi, »olin silloin pieni poika — — ja minun on kiittäminen suojelijaamme Tulipunaista neilikkaa siitä, että saan teidän ylhäisyyttänne tavata.»
»Sh!» kuiskasi prinssi äkkiä vakavalla äänellä osoittaen Chauveliniä, joka oli koko keskustelun ajan seisonut toisella puolella vähän matkan päässä heistä tarkaten Margueritea ja kreivitärtä ilakoiva, pilkallinen hymy ohuilla huulillaan.
»Teidän armonne, ei suinkaan», lausui Chauvelin ikäänkuin vastaten suoraan prinssin huomautukseen, »pyydän ettette estä kreiviä osoittamasta kiitollisuuden tunteitaan; mielenkiintoisen, punaisen kukan nimi on hyvin tuttu sekä minulle — että Ranskalle.»
Prinssi katsoi häneen sangen tuimasti muutaman minuutin ja sanoi:
»Totta totisesti, arvoisa herra, — ehkä tiedätte kansallissankaristamme enemmän kuin me — — mahdollisesti tiedätte myös, ken hän on. — — Katsokaahan!» lisäsi hän kääntyen ryhmittyneisiin vieraisiin päin, »naiset tarkkaavat huultenne liikkeitä — — pääsisitte kauniin sukupuolen suosioon, jos vain tyydyttäisitte heidän uteliaisuutensa.»
»Teidän armonne», sanoi Chauvelin merkitsevästi, »Ranskassa huhutaan, että teidän ylhäisyytenne voisi — jos vain haluaisi -— antaa tositietoja salaperäisestä, tiepuolessa kasvavasta kukkasesta.»
Puhuessaan hän loi nopean ja tutkivan katseen Margueriteen, jonka kasvot eivät kuvastaneet pienintäkään liikutusta ja jonka katse kohtasi Chauvelinin silmät vallan pelkäämättä.
»Eipä niinkään, mies», vastasi prinssi, »minun suuni on tukittu! ja liiton jäsenet vartioivat huolellisesti päällikkönsä salaisuutta — — joten hänen hyvät ihailijansa saavat tyytyä vain varjon palvomiseen. Täällä Englannissa, arvoisa herra», lisäsi hän, »meidän ei tarvitse muuta kuin mainita Tulipunaisen neilikan nimi saadaksemme kaikki kauniit kasvot innostuksesta punastumaan. Ketkään muut paitsi hänen uskolliset apulaisensa eivät ole nähneet häntä. Pätkäkö vai lyhyt, vaaleako vai tumma, kaunisko vai ruma hän lie, emme tiedä, mutta sen vain tiedämme, että hän on maailman urhoollisin mies, ja arvoisa herra, olemme hiukan ylpeitä hänen englantilaisesta kansallisuudestaan.»
»Voi, herra Chauvelin», jatkoi Marguerite melkein ilkkuen katsellessaan ranskalaisen sfinksimäisen tyyniä kasvoja, »hänen kuninkaallisen korkeutensa on lisättävä, että me naiset pidämme häntä muinaisajan sankarina — — jumaloimme häntä — — kannamme hänen merkkiänsä — — vapisemme pelosta häntä vaaran kohdatessa ja riemuitsemme hänen kanssaan voiton hetkellä.»
Chauvelin kumarsi vain levollisesti sekä prinssille että Margueritelle. Hän ymmärsi molempien puheiden — kummankin tavallaan — pilkkaavan, halveksivan sävyn. Huvituksia rakastavaa, turhamaista prinssiä hän halveksi; kaunista naista, jonka kultaisia kiharoita somisti pieni, punakukkainen, rubiineista ja timanteista tehty, oksamainen koriste — piteli hän kourassaan. Äänettömänä hän vain odotteli tapausten kulkua.
Pitkä, iloinen, ontto nauru lopetti hiljaisuuden, joka oli vallannut kaikki läsnäolijat.
»Ja me puoliso parat», kuului venyttävällä ja teeskennellyllä äänellä komean sir Percyn huulilta, »meidän on seistävä syrjässä — heidän palvoessaan tuota hiton varjoa.»
Kaikki nauroivat — prinssi kovemmin kuin muut. Hillityn kiihdytyksen jännitys laukesi ja heti sen jälkeen kaikki nauroivat ja juttelivat iloisesti äänekkään seurueen poistuessa viereisiin huoneisiin.