XII LUKU
Paperilippunen.
Marguerite kärsi kovasti. Vaikka hän nauroi ja jutteli, vaikka häntä ihailtiin, liehakoitiin ja juhlittiin enemmän kuin muita naisia, tunsi hän kuitenkin olevansa kuin kuolemaan tuomittu, joka elää viimeisiä päiviään tässä maailmassa.
Hän oli kovasti jännittynyt. Hermostus oli vain lisääntynyt hänen seurustellessaan miehensä kanssa oopperan ja tanssiaisten välillä. Vähäinenkin toivon vilahdus — hyväntahtoisen, velton miehensä luotettavasta ystävyydestä ja neuvoista — oli haihtunut yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin Margueriten jouduttua kahden sir Percyn kanssa. Hän käänsi miehelleen selkänsä hymyillen suopean halveksivasti hänelle, jota oli toivonut siveelliseksi tuekseen ja kylmäveriseksi neuvonantajakseen sydäntä särkevissä ristiriidoissa. Mutta naiselliset tunteet ja sääli saattoivat hänet epäröiväksi rakastetun veljensä vuoksi, joka oli kaukana hengenvaarassa. Häntä kauhistutti myöskin se hirmuinen palvelus, jota Chauvelin vaati häneltä Armand'in lunnaiksi.
Siinä hän seisoi, siveellinen tuki, kylmäverinen neuvonantaja järjettömien ja mitättömien nuorten narrien ympäröimänä, jotka näyttivät olevan suuresti huvitettuja vuoronperään toistaessaan säkeitä, jotka sir Percy oli pannut alkuun.
Kaikkialla Marguerite kuuli järjetöntä ja typerää puhetta: ihmisillä tuntui olevan hyvin vähän muuta juteltavaa, jopa itse prinssikin oli kysynyt häneltä naurahtaen pitikö hän sir Percyn viimeisestä runosta. »Se kyhättiin kravattia solmittaessa», oli sir Percy kertonut muutamille ihailijoilleen.
»Etsin häntä sielt', etsin häntä täält'.
Etsi miehet Ranskan häntä vetten päält'.
Onko taivahissa? — Onko kotosalla?
Viekas ystävämme, hiton Pimpinella?»
Sir Percyn runo oli lennähtänyt yli komeiden vierashuoneiden. Prinssi oli hurmaantunut, hän vakuutti, että elämä ilman Blakeneyä oli vain pelkkä erämaa. Sitten hän tarttui hänen käsipuoleensa ja vei hänet pelihuoneeseen, jossa he viipyivät kauan pelipöydän ääressä.
Sir Percy, jonka harrastus vieraskutsuissa näytti keskittyvän pelipöytään, salli vaimonsa vapaasti seurustella, tanssia ja huvitella niin paljon, kuin häntä vain halutti. Lausuttuaan runotekeleensä jätti sir Percy Margueriten kaikenikäisten ihailijoiden joukkoon, jotka olivat kärkkäitä poistamaan hänen mielestään pitkän, velton olennon, joka oli ollut kyllin hullu otaksumaan, että Europan nerokkain nainen tyytyi englantilaisen avioliiton proosallisiin kahleisiin.
Rasitetut hermot, innostus ja kiihko lisäsivät paljon kauniin Marguerite Blakeneyn viehkeyttä. Kun hän liikkui saattueineen, kuului ihailevia huudahduksia joka puolelta.
Hänellä ei ollut aikaa ajatella sen enempää. Margueriten jonkun verran bohemiläinen kasvatus oli tehnyt hänestä sallimukseen uskojan. Tapahtumat näyttivät seuraavan toisiaan eikä niiden ohjaaminen ollut hänen omissa käsissään. Hän tiesi, ettei Chauveliniltä ollut armoa odotettavissa. Chauvelin oli määrännyt hinnan, Armandin pään hinnan ja jättänyt Margueriten päätettäväksi, lunastaako sen vai eikö.
Illalla myöhempään huomasi hän sir Andrew Ffoulkesin ja lordi Antony Dewhurstin, jotka nähtävästi olivat vasta saapuneet. Hän huomasi, että sir Andrew heti alkoi hääriä Suzanne de Tournayn ympärillä ja että molemmat nuoret kohta onnistuivat vetäytymään erilleen akkunasyvennykseen siellä jatkaakseen innokasta keskusteluansa, joka tuntui huvittavan kumpaakin.
Molemmat nuoret miehet näyttivät olevan menehtyneitä ja peloissaan, mutta muutoin he olivat moitteettomasti puettuja ja heidän hovimainen käytöksensä ei ilmaissut pienintäkään merkkiä uhkaavasta onnettomuudesta, jonka tiesivät väijyvän heitä ja päällikköään.
Heidän liitollaan ei ollut ollenkaan aikomasta luopua aikeistaan. Sen Marguerite oli saanut selville pikku Suzannelta itseltään, joka puhui avomielisesti hänelle ja kreivittärelle annetusta lupauksesta, että liitto aikoi pelastaa kreivi de Tournayn Ranskasta muutamien päivien kuluttua. Katsellessaan loistavan hienoa seuruetta iloisesti valaistussa tanssisalissa ajatteli Marguerite kuka noista hänen ympärillään olevista maailmanmiehistä oli salaperäinen Tulipunainen neilikka, joka piteli uskalletun suunnitelman lankoja ja kallisarvoisten ihmishenkien kohtaloita käsissään.
Palavan uteliaasti Marguerite halusi tulla tuntemaan Tulipunaisen neilikan. Kuukausmääriä oli hän kuullut hänestä puhuttavan, tyytynyt salaperäisyyteen niinkuin kaikki muutkin, mutta nyt hän halusi tietoja — aivan personattomasti, ollenkaan ottamatta lukuun Armand'ia ja Chauveliniä — ainoastaan oman itsensä vuoksi, sen kiihkoisan ihailun vuoksi, jota oli aina tuntenut urheata ja keinokasta sankaria kohtaan.
Tietystikin sankarin täytyi olla tanssiaisissa, koska sir Andrew Ffoulkes ja lordi Antony Dewhurstkin olivat siellä. He nähtävästi odottivat päällikkönsä tapaamista — ja mahdollisesti toivoivat saavansa uusia määräyksiä häneltä.
Marguerite katseli huoneen joka puolelle, normandilaisten ylimysten tyypillisiin kasvoihin, kulmikaspiirteisiin sakseihin, lempeisiin, leikillisiin keltteihin, miettien, kenen kasvot ilmaisivat sellaista kykyä, tarmoa ja keinokkuutta, joka tahdollaan ja johtajakyvyllään oli vaikuttanut ylhäisiin englantilaisiin herrasmiehiin. Vakuuttihan huhu hänen kuninkaallisen korkeutensakin kuuluvan heidän joukkoonsa.
Sir Andrew Ffoulkesko? Tietystikään ei, sillä katselihan hän lempeillä, sinisillä silmillään niin hellästi ja ikävöivästi pikku Suzannea, jota hänen jäykkä äitinsä talutti pois nuorten hupaisesta kahdenkeskisestä seurustelusta. Marguerite tarkasteli sir Andrewta, kun tämä huokaisten kääntyi lähteäkseen ja jäi hetkeksi seisomaan yksin mietteisiinsä vaipuneena Suzannen sievän olennon kadotessa väkijoukosta.
Marguerite piti silmällä sir Andrewta tämän astellessa ovelle, joka johti pieneen naistenhuoneeseen. Sitten sir Andrew pysähtyi nojautuen oven pieleen ja katseli alakuloisena ympärilleen.
Marguerite mietti hetkisen miten päästä huomaavaisesta seuralaisestaan ja suuntasi tiensä hienon seurapiirin ympäri lähemmäksi ovea, jota vastaan sir Andrew nojasi. Miksi hän halusi päästä lähemmäksi sir Andrewta, sitä hän ei itsekään tiennyt. Mahdollisesti häneen vaikutti mahtava sallimus, joka niin usein näyttää hallitsevan ihmiskohtaloita.
Äkkiä hän pysähtyi; hänen sydämensäkin tuntui seisahtuvan, isot, kiihkeät silmät katselivat hetken ovelle. Sir Andrew Ffoulkes seisoi vielä yhtä tarkkaamattomana kuin ennenkin ovipielessä, mutta Marguerite oli selvästi nähnyt lordi Hastingsin — nuoren keikarin, miehensä ystävän ja prinssin seuralaisen — nopeasti pyyhkäisevän sir Andrew'n ohitse ja pistävän jotain tämän käteen.
Vielä hetkisen — vain silmänräpäyksen — Marguerite mietti ja sitten ihailtavan välinpitämättömästi seuraavassa tuokiossa asteli edelleen huoneen toiselle puolelle — mutta sillä kertaa kiireesti ovelle, josta sir Andrew oli juuri hävinnyt.
Minuuttiakaan ei kulunut siihen, kun Marguerite ensin huomattuaan sir Andrew'n ovenpielessä seurasi häntä pieneen naistensuojaan. Kohtalo on tavallisesti nopsa iskuja jaellessaan.
Lady Blakeney lakkasi yhtäkkiä olemasta. Sehän oli vain Marguerite S:t Just, joka seisoi siinä: Marguerite S:t Just, joka oli viettänyt lapsuutensa, varhaisimman nuoruutensa veljensä Armand'in turvissa. Hän unohti kaiken muun — säätynsä, arvokkuutensa, salaisen innostuksensa — kaiken muun paitsi sen, että Armand oli hengenvaarassa ja että pienessä kammiossa noin kahdenkymmenenjalan päässä hänestä sir Andrew Ffoulkesilla oli varmaankin se talismaani, joka saattoi pelastaa hänen veljensä hengen.
Hetkeen, jolloin Marguerite saapui naistenhuoneeseen oli kulunut vain kolmekymmentä sekuntia siitä, kun lordi Hastings oli pistänyt salaperäisen »esineen» sir Andrew'n käteen, joka seisoi selin Margueriteen ja lähellä pöytää, jolla oli jykevä hopeinen kynttiläjalka. Kädessä hänellä oli paperilippunen, jonka sisällystä hän juuri tarkasteli.
Aivan huomaamatta, sillä hänen pehmeä ruumiinmukainen pukunsa ei vähintäkään kahissut paksuilla matoilla, ja uskaltamatta hengittää, kunnes oli saavuttanut päämääränsä, Marguerite pujahti aivan sir Andrew'n taa.. — — Juuri sillä hetkellä sir Andrew katseli taakseen ja huomasi hänet; Marguerite parahti pyyhkäisten kädellä otsaansa ja mutisi hyvin hiljaa:
»Siellä oli hirvittävän kuuma. — — Tunsin olevani voimaton. — — Voi! — —»
Hän hoiperteli ja oli langeta. Sir Andrew, joka pian tointui ja rutistaen paperipalan, jota oli lukenut, kiiruhti Margueritea tukemaan.
»Lady Blakeney, voitte pahoin», sanoi hän osaaottavasti. »Antakaa minun — —»
»Ei, ei, ei mitään —», keskeytti Marguerite heti. »Tuoli — nopeaan.»
Hän vaipui pöydän lähellä olevalle tuolille ja heittäen päänsä taaksepäin sulki silmänsä.
»Kas niin!» mutisi hän yhä vain voimatonna, »pyörtymys alkaa olla ohi.
— — Älkää huolehtiko minusta, sir Andrew, vakuutan jo voivani paremmin.»
Sellaisina hetkinä epäilemättä tunnemme — ja niinhän sielutieteilijätkin väittävät — että meillä on eräs aisti, jolla ei ole kerrassaan miltään tekemistä muiden aistiemme kanssa: se ei ole näkemistä, ei kuulemista eikä koskettamista, tuntuu kuitenkin siltä, kuin me tekisimme kaikkia kolmea yhtaikaa. Marguerite istui siinä silmät ummessa. Sir Andrew seisoi aivan hänen takanaan. Margueriten oikealla puolella oli pöytä, jota mainittu viisihaarainen kynttiläjalka koristi. Hengessään hän näki vain Armand'in kasvot; Armand'in, jota vaara juuri uhkasi ja joka näytti katselevan häntä taustalta, jolle himmeillä väreillä oli Piirretty Pariisin riehuva kansa, yleisen turvallisuuskomitean huoneuston paljaat seinät, yleinen syyttäjä vaatien Ranskan kansan nimessä Armand'in henkeä ja kaamea giljotiini, jonka töhritty terä yhä odotti uutta saalista — — Armand!
Hetkisen kuolonhiljaisuus vallitsi pienessä kammiossa. Komeasta tanssisalista kuului gavotin säveliä, hienojen pukujen kahinaa ja suuren iloisen seurueen naurua omituisen lumoavana säestyksenä sille näytelmälle, jota pienessä huoneessa näyteltiin.
Sir Andrew ei sanonut enää muuta. Silloin mainittu lisäaisti valtasi Margueriten kokonaan. Hän ei voinut nähdä, sillä silmät olivat suljetut; hän ei voinut kuulla, sillä tanssisalin melu tukahutti paperin hetkellisen kahinan. Kuitenkin hän tunsi — niinkuin hän olisi sekä nähnyt että kuullut — että sir Andrew piteli paperia kynttilän liekissä.
Juuri sillä hetkellä, kun se syttyi palamaan, aukaisi Marguerite silmänsä, kurkotti kätensä ja kahdella hennolla sormellaan sieppasi paperin nuoren miehen kädestä. Sitten hän puhalsi liekin sammuksiin ja piteli paperia välinpitämättömästi nenänsä alla.
»Sir Andrew, kuinka ajattelevainen olettekaan», sanoi hän iloisesti, »varmaankin isoäitinne on antanut teille sen neuvon, että palaneen paperin haju on tehokkain keino pyörtymistä vastaan.»
Hän huokasi tyytyväisesti puristaen paperia jalokivillä koristettujen sormiensa väliin, talismaania, joka ehkä oli pelastava hänen veljensä Armandin hengen. Sir Andrew tuijotti häneen hetken aivan hämmästyneenä käsittämättä mitä todella oli tapahtunut. Yllätys valtasi hänet niin kokonaan, että hän näytti aivan kykenemättömältä tajuamaan Margueriten hennossa kädessä olevan paperin merkitystä, sillä siitähän mahdollisesti riippui hänen toverinsa henki.
Marguerite purskahti pitkään iloiseen nauruun.
»Miksikä noin tuijotatte minuun?» kysyi hän leikkisästi. »Voin paljon paremmin, lääkkeenne on osoittautunut hyvin tehokkaaksi. Tämä huone on viehättävän viileä», lisäsi hän yhä tyynellä mielin, »ja gavotin säveleet ovat tenhoavan viihdyttäviä.»
Hän jutteli hyvin huolettomasti miellyttävällä tavallaan, jollaikaa sir Andrew tuskissaan mietti päänsä puhki parasta keinoa saadakseen pienen paperipalan kauniin naisen kädestä. Vaistomaisesti epävarmat ja kapinalliset ajatukset kierivät hänen päässään. Yhtäkkiä hän muisti Margueriten kansallisuuden, ja sen pahempi hänen mieleensä juolahti myöskin markiisi de S:t Cyrin juttu, jota kukaan ei ollut Englannissa uskonut sir Percyn eikä Margueritenkaan vuoksi.
»Mitä? Yhäkö vain uneksuen ja tuijottaen?» sanoi Marguerite iloisesti nauraen, »sir Andrew, olette sangen epäkohtelias, tulin juuri ajatelleeksi, että olitte enemmän hämmästynyt kuin mielissänne tavatessanne minut täällä. Kuitenkin luulen, ettei minun terveyteni eikä isoäitinne opettama lääke saattaneet teitä polttamaan tätä paperia. — — Olen valmis vannomaan, että se oli lemmittynne viimeinen sydämetön kirje, jota yrititte hävittää. Siis tunnustakaapa!» lisäsi hän ilakoiden ja yhä pidellen paperipalaa, »sisältääkö se hänen viimeiset hyvästinsä vai hänen viimeisen pyyntönsä saadakseen suudella ja pysyä ystävänänne?»
»Lady Blakeney, kumman tahansa», sanoi sir Andrew, joka alkoi vähitellen toipua, »epäilemättä on tämä pieni paperipala minun ja — —»
Välittämättä siitä käyttäytyikö hän tahdittomasti naista kohtaan vai eikö, syöksi nuori mies rohkeasti paperilipun kimppuun. Mutta Margueriten ajatukset kiitivät vikkelämmin ja hänen kiihoittunut toimintansakin oli nopeampi ja varmempi kuin sir Andrew'n. Marguerite ollen pitkä ja voimakas astui pikaisen askeleen taapäin ja heitti kumoon ylen kuormitetun pöydän, joka kaatui ryskien samoinkuin sillä seisonut jykevä kynttiläjalkakin.
Marguerite päästi hätähuudon:
»Kynttilät, sir Andrew -— joutuin!»
Vahinkoa ei juuri tapahtunut; pari kynttilää oli sammunut kynttiläjalan pudotessa, muista kynttilöistä oli pudonnut hiukan rasvaa kallisarvoiselle matolle, muutama kynttilä oli sytyttänyt sen päällä olevan paperivarjostimen. Sir Andrew sammutti heti liekin ja asetti jalan jälleen pöydälle. Siihen meni muutamia sekunteja, joiden kuluessa Margueritella oli tarpeeksi aikaa paperin silmäilemiseen sen sisällyksen selville saamiseksi — siihen oli kirjoitettu muutamia sanoja samallaisella vääristetyllä käsialalla, kuin hän oli sattunut ennenkin näkemään, ja siinä oli sama merkki — tähtimäinen, punaisella musteella piirretty kukkanen.
Kun sir Andrew taaskin katsahti Margueritieen, näki hän hänen kasvoillaan hämmästystä, joka johtui kiusallisesta tapahtumasta, ja vapautuksen ilmeen sen onnellisesta ratkaisusta, jolloin tärkeä lippunen oli luultavastikin lennähtänyt lattialle. Kiihkoissaan nuori mies nosti sen ja näytti hyvin onnelliselta, kun sai puristaa sen käteensä.
»Sir Andrew, hävetkää», sanoi Marguerite pudistaen päätään ja leikillisesti huokaisten, »te tuotatte sydäntuskia jollekin herkälle herttuattarelle samalla valloittaen pienen, suloisen Suzanne-ystäväni rakkauden. Niin, niin! luulenpa varmasti, että itse Amor seisoi vieressänne uhaten koko ulkoministeristöä tulipalolla. Siinä tarkoituksessa hän saattoi minutkin pudottamaan rakkauskirjeen, ennenkuin uteliaat silmäni olivat sen saastuttaneet. Ajatelkaahan, muutama hetki vielä ja minä olisin voinut päästä selville hairahtuneen herttuattaren salaisuudesta.»
»Lady Blakeney, annatteko minulle anteeksi», sanoi sir Andrew yhtä tyynenä kuin Margueritekin, »jos jälleen ryhdyn mielenkiintoiseen työhöni, jonka keskeytitte?»
»Tietysti, sir Andrew! Kuinka uskaltaisin vastustaa rakkauden jumalaa? Ehkä hän määräisi hirvittävän rangaistuksen otaksumisistani. Polttakaa toki rakkauskirjeenne!»
Sir Andrew oli jo pyörittänyt paperin pitkäksi kierteeksi ja piteli sitä taas tuikuttavan kynttilän päällä. Hän ei huomannut kauniin vastustajansa kasvoilla omituista hymyä, niin kiihkeästi hän teki hävitystyötään. Jos hän sen olisi huomannut, tyytyväisyyden ilme olisi varmaankin hävinnyt hänen kasvoiltaan. Hän tarkasteli kohtalokasta lippusta, joka kiemuroi liekissä. Viimeinenkin jäännös putosi lattialle, ja hän poljeskeli sen tuhkaa kannallaan.
»Ja nyt, sir Andrew», sanoi Marguerite Blakeney sangen miellyttävästi hymyillen ja viehättävän välinpitämättömästi, joka oli hänelle ominaista, »uskallatteko kiihoittaa kauniin neitosen mustasukkaisuutta pyytämällä minut pariksenne menuettiin.»