XIII LUKU
Joko — tahi?
Ne muutamat sanat, jotka Marguerite Blakeney oli onnistunut lukemaan puoleksi kärventyneestä lippusesta näyttivät sananmukaisesti muodostavan kohtalokkaan lauseen: »Lähden huomenna — —.» Sen hän luki aivan selvästi; sitten kynttilän liekki tuhri sen tehden muutamat sanat näkymättömiksi, mutta aivan alareunassa oli toinen lause, joka kirkkaan selvänä kuin tulikirjaimilla kirjoitettuna väikkyi hänen sielunsa silmissä: »Jos haluatte puhutella minua, olen täsmälleen k:lo 1 illallishuoneessa.» Sen allekirjoituksena oli kiireessä töhritty merkki — pienen pieni tähtimäinen kukkanen, joka oli käynyt hänelle hyvin tutuksi.
Täsmälleen k:lo 1. Silloin oli vähän yli yhdentoista. Viimeinen menuetti oli menossa sir Andrew Ffoulkesin ja kauniin lady Blakeneyn johtaessa tanssin monimutkaisen arkoja liikkeitä.
Vähän yli yksitoista! Ludvig XV aikuisen kultajalustaisen kellon viisarit liikkuivat vimmatun nopeasti. Vielä kaksi tuntia, sitten sekä hänen että Armand'in kohtalo ratkaistaisiin. Kahdessa tunnissa oli hänen päätettävä, pitikö hän viekkaudella saamansa tiedon omana hyvänään jättäen veljensä oman onnensa nojaan, vai pettikö tahallaan uljaan miehen, joka oli pyhittänyt elämänsä lähimmäisilleen ja joka oli jalo, hyväntahtoinen ja ennen kaikkea epäluuloton. Olihan hirveätä menetellä sillä tavalla. Mutta toiselta puolen, Armand! Armand oli myöskin urhoollinen ja epäluuloton. Ja Armand rakasti häntä ja mielellään uskoi vaikkapa henkensäkin sisarensa käsiin. Hetkellä, jolloin hän saattoi pelastaa veljensä kuolemasta, hän kumminkin epäröi! Voi, olihan se hirveätä! Hänen veljensä ystävälliset hienot kasvot, jotka kuvastivat rakkautta sisareensa, näyttivät katselevan häntä soimaavasti. »Sinä, Margot, olisit voinut pelastaa minut!» näytti hän sanovan sisarelleen, »ja sinä valitsit muukalaisen jota et tuntenut, jota et ollut koskaan nähnyt, ja mieluimmin pelastit hänet, minut sitä vastoin lähetit giljotiinille!»
Sellaisia ristiriitaisia ajatuksia pyöri Margueriten päässä, kun hän hymyhuulin liukui menuetin sulavansotkuisissa liikkeissä. Hän huomasi mainitulla tarkalla aistillaan — että hän oli onnistunut kokonaan tukahuttamaan sir Andrew'n pelon. Hän oli hallinnut itsensä erinomaisen hyvin — oli parempi näyttelijä sillä hetkellä ja koko menuetin ajan kuin koskaan Comédie Françaisen näyttämöllä, mutta eihän rakkaan veljen elämä silloin ollutkaan riippunut hänen näyttelytaidostaan.
Hän oli liian viisas liioittelemaan osaansa eikä sentähden lausunut lisähuomautuksia rakkauskirjeestä, joka oli tuottanut sir Andrew Ffoulkesille tuskaa kokonaiseksi viideksi minuutiksi. Hän huomasi sir Andrew'n huolten hälvenevän omasta päivänpaisteisesta hymyilystään, ja jos sir Andrew'n mielessä liikkui epäilyksiä sillä hetkellä, menuetin viimeisten sävelten soidessa onnistui Margueriten ne lopultakin karkoittaa. Sir Andrew ei saanut koskaan tietää, kuinka jännitetty Marguerite oli ja kuinka paljon hänen tarvitsi ponnistella ylläpitääkseen tyhjänpäiväistä keskustelua.
Kun menuetti oli päättynyt, pyysi hän sir Andrew'n mukaansa viereiseen huoneeseen.
»Olen luvannut mennä illalliselle hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa», sanoi Marguerite, »mutta ennenkuin eroamme, sanokaa minulle — — annatteko anteeksi?»
»Anteeksiko?»
»Niin! Tunnustakaa vain, että pelästytin teidät juuri äsken. — — Mutta muistakaa, minä en ole englantilainen enkä pidä rakkauskirjeiden lähettämistä rikoksena ja vakuutan teille, etten kerro siitä pikku Suzanne-ystävälleni. Sanokaahan, saanko toivottaa teidät tervetulleeksi huvimatkalle, jonka toimeenpanen ensi keskiviikkona?»
»Lady Blakeney, en ole varma siitä», vastasi sir Andrew kartellen.
»Luultavasti minun on lähdettävä huomenna Lontoosta.»
»Sitä minä en tekisi, jos olisin teidän sijassanne», lausui Marguerite vakavasti. Nähdessään huolestuneen ilmeen taaskin sir Andrew'n silmissä lisäsi hän iloisella äänellä: »Kukaan ei heitä palloa paremmin kuin te, sir Andrew, kaipaisimme teitä pallokentällä.»
Sir Andrew oli taluttanut Margueriten kauempana olevaan huoneeseen, jossa hänen kuninkaallinen korkeutensa jo odotteli kaunista lady Blakeneyä.
»Lady, illallinen odottaa meitä», sanoi prinssi tarjoten käsivartensa Margueritelle, »ja minä olen hyvin toivehikas. Onnen jumalatar on ollut itsepintaisesti ynseä minulle pelissä, joten rohkein mielin odottelen kauneuden jumalattaren hymyilyä.»
»Eikö teidän ylhäisyydellänne ole ollut onnea pelipöydässä?» kysyi
Marguerite tarttuen prinssin käsivarteen.
»Ei ole ollut pelkkää onnettomuutta vain. Blakeneyä, joka ei tyydy vain olemaan isäni rikkain alamainen, seuraa myöskin liiallinen onni. Lady, sanon sen teille, että tämä elämä olisi vain synkkä erämaa ilman hymyilyänne ja sukkeluuksianne.»