XIV LUKU
Täsmälleen k:lo 1.
Illalliset olivat erittäin hauskat. Sanottiin ettei lady Blakeney ollut koskaan ollut sen ihastuttavampi eikä sir Percy, tuo kirottu idiootti, sen huvittavampi.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa nauroi Blakeneyn narrimaisen hullunkurisille ja sattuville vastauksille niin, että kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Blakeneyn sepustusta »Etsin häntä sielt', etsin häntä täält'» j.n.e laulettiin »Hei iloiset brittiläiset!» laulun säveleellä, jota säestettiin laseja kovasti pöytään koputtamalla. Päälle päätteeksi lordi Grenvillellä oli erinomainen kokki — muutamat velikullat väittivät hänen polveutuvan vanhasta ranskalaisesta ylimyssuvusta, jonka jälkeläinen hävitettyään omaisuutensa oli tullut etsimään onneaan ulkoministerin keittiöstä.
Marguerite Blakeney oli mitä loistavimmalla tuulella ja varmaa on, ettei kukaan illallispöydässä vähintäkään aavistanut sitä hirveätä taistelua, joka hänen sydämessään riehui.
Armottomasti kello vain jatkoi napsutustaan. Puoliyö oli jo aikaa sitten ohi ja Walesin prinssikin aikoi poistua illallisilta. Seuraavan puolentunnin kuluessa kahden urhoollisen miehen kohtalot asetettiin vihollisina vastakkain — paljon rakastetun veljen ja hänen, tuon tuntemattoman sankarin.
Marguerite ei ollut edes yrittänytkään tavata Chauveliniä viimeksi kuluneen tunnin aikana. Hän tiesi, että Chauvelinin tarkat silmät saattoivat heti hänet pelästyttää ja horjuttaa hänen päätöksensä Armand'ista. Niin kauan kun hän ei nähnyt Chauveliniä, piili hänen sydämensä sisimmässä epävarma ja epämääräinen toivo, että jotakin oli tapahtuva, jotakin suuren suurta ja ratkaisevaa, joka vieritti hänen nuorilta hennoilta hartioiltaan tuon kauhean vastuunalaisuuden taakan, toisen tai toisen julmuuden valinnan.
Mutta minuutit vain naksuttivat yhtä yksitoikkoisesti, kuin ne vaihtelematta tekevät aina silloin, kun niiden leikkaamaton tikittäminen hermoja vaivaa.
Illallisen syötyä ryhdyttiin taaskin tanssimaan. Hänen kuninkaallinen korkeutensa oli jo poistunut ja kaikki iäkkäät vieraat puhuivat poislähdöstä, mutta nuoriso oli väsymätön ja alkoi vielä gavotin, jonka suorittamiseen meni ainakin neljännestunti.
Marguerite tunsi, ettei hän enää kyennyt tanssimaan; lujimmallakin itsensähillitsemisellä on rajansa. Erään ministerin seuraamana hän taaskin suuntasi tiensä pieneen naistenhuoneeseen, johon kukaan ei vieläkään ollut sijoittunut iltaansa viettämään. Hän oli varma siitä, että Chauvelin odotteli häntä jossakin valmiina käyttämään ensimäistä tilaisuutta kaksinpuheluun hänen kanssaan. Chauvelinin katse oli kohdannut Margueriten silmät heti ennen illallista menuetin jälkeen. Hän arvasi, että tarkkanäköinen diplomaatti oli huomannut läpitunkevilla vaaleilla silmillään työn päätetyksi.
Kohtalo oli sen sallinut. Marguerite, jonka sydäntä hirveät ristiriidat raaistivat pahemmin kuin muitten naisten, oli alistunut kohtalon lakien alaiseksi. Armand oli pelastettava millä hinnalla tahansa, hän ennen kaikkia, sillä olihan hän hänen veljensä, oli ollut isä, äiti, ystävä sisarelleen aina siitä asti, kun tämä pikku vauvana kadotti vanhempansa. Että Armand kuolisi petturina giljotiinilla, oli liian kauhistuttavaa ajatellakin — itse asiassa aivan mahdotonta. Se ei voisi koskaan tapahtua, ei koskaan. — — Mitä vieraaseen henkilöön tuli, sankariin — — niin! kohtalon oli se ratkaistava. Marguerite tahtoi pelastaa veljensä hengen armottoman vihollisen käsistä. Keinokas Tulipunainen neilikka sai itse vapauttaa itsensä.
Ehkä — epäröiden — Marguerite toivoi uskaliaan suunnittelijan, joka niin monta kuukautta oli eksyttänyt kokonaista urkkija-armeijaa, yhä vieläkin onnistuvan välttämään Chauveliniä ja säilyttämään vapautensa loppuun asti.
Sitä hän ajatteli kuunnellessaan ministerin viisasta puhetta. Ministeri epäilemättä luuli lady Blakeneystä saaneensa hyvinkin hartaan kuuntelijan. Yhtäkkiä Marguerite huomasi Chauvelinin terävien kettumaisten kasvojen kurkistavan oviverhojen takaa.
»Lordi Fancourt», lausui Marguerite ministerille, »haluatteko tehdä minulle pienen palveluksen?»
»Olen yksistään teidän armonne palvelija», vastasi lordi ritarillisesti.
»Tahtoisitteko katsoa, vieläkö mieheni on pelihuoneessa? Ja jos hän on, niin sanokaa, että olen hyvin väsynyt ja menisin mielelläni pian kotiin.»
Kauniin naisen käskyt sitovat koko miessuvun, jopa ministeritkin. Lordi
Fancourt totteli heti.
»En kernaasti jättäisi teidän armoanne yksin», lausui hän.
»Älkää pelätkö. Olen hyvässä turvassa täällä — ja luullakseni häiritsemättömänä — — mutta olen tosiaankin väsynyt. Onhan selvää, että sir Percy menee ajaen Richmondiin. Matka on pitkä, emmekä — ellemme pidä kiirettä — saavu kotiin ennen aamunkoittoa.»
Lordi Fancourtin oli pakko mennä. Hänen hävitessään pujahti Chauvelin huoneeseen ja seisoi silmänräpäyksessä tyynenä ja tunteettoman näköisenä Margueriten vieressä. »Teillä on uutisia minulle?» lausui hän. Jääkylmä vaippa tuntui laskeutuvan Margueriten hartioille. Vaikka hänen poskensa hehkuivatkin kuumuudesta, oli hänellä kumminkin jähmetyttävä vilu. Voi, Armand! saitko koskaan tietää, kuinka paljon ylpeyttä, arvokkuutta ja naisellisuutta rakas sisaresi uhrasi tähtesi?
»Ei ollenkaan tärkeitä», vastasi Marguerite koneellisesti tuijottaen eteensä, »mutta ehkä sen avulla pääsisimme jäljille. Yritin — viis' siitä millä keinoin — paljastaa sir Andrew Ffoulkesin, juuri kun hän noilla kynttilöillä oli polttamaisillaan kirjelippusta tässä huoneessa. Onnistuin saamaan kirjeen pariksi minuutiksi käsiini ja silmäilin sitä noin kymmenen sekuntia.»
»Kyllinkö aikaa sen lukemiseen?» kysäsi Chauvelin hiljaisella äänellä.
Margeurite nyökäytti päätään. Sitten hän jatkoi levollisenkoneellisella äänenpainolla.
»Kirjeen kulmassa oli tuo tavallinen töhritty merkki, pieni tähtimäinen kukka. Sen yläpuolella oli kaksi kirjoitettua riviä, kaiken muun oli liekki mustannut ja polttanut.»
»Mitä niillä kahdella rivillä sanottiin?» Hänen kurkkunsa näytti yhtäkkiä kutistuvan kokoon. Hetken tuntui mahdottomalta lausua ne sanat, joiden oli lähetettävä urhoollinen mies kuolemaan.
»Sepä vasta onni, ettei koko paperi palanut», jatkoi Chauvelin kuivan ivallisesti, »sillä Armand S:t Justin olisi käynyt huonosti. Kansatar, mitä ne kaksi riviä sisälsivät?»
»Toinen kuului — 'lähden itse huomenna'», sanoi Marguerite hiljaisella äänellä, »toinen — 'jos haluatte puhutella minua, olen täsmälleen k:lo 1 illallishuoneessa.'»
Chauvelin katsahti uuninreunustalla olevaan kelloon.
»Siis minulla on runsaasti aikaa», sanoi hän rauhallisena.
»Mitä aiotte tehdä?» kysäisi Marguerite.
Hän oli kalpea kuin kuvapatsas, kätensä jääkylmät, kamala jännitys saattoi hänen päänsä ja sydämensä tykyttämään. Voi, sehän oli sydämetöntä! sydämetöntä! Mitä hän oli tehnytkään ansaitakseen kaiken sen? Hän oli valinnut toisen kahdesta: Jalostiko vai alhaisestiko oli menetellyt? Enkeli, jonka tehtävänä on kirjoittaa ihmisteot kultaiseen kirjaan, kykeni yksin siihen vastaamaan.
»Mitä aiotte tehdä?» kertasi Marguerite koneellisesti kysymyksensä.
»En miltään tällä hetkellä. Mitä sitten tapahtuu riippuu — —»
»Mistä?»
»Hänestä, jonka näen täsmälleen k:lo 1 illallishuoneessa.»
»Tietystikin te näette Tulipunaisen neilikan. Mutta ette tunne häntä.»
»En, mutta pian opin.»
»Sir Andrew on varmaankin varoittanut häntä.»
»Sitä en epäile. Kun erositte hänestä menuetin jälkeen, seisoi hän tarkastellen teitä muutaman hetken sennäköisenä, että ymmärsin teidän välillänne jotain tapahtuneen. Eikö olekin aivan luonnollista, että arvasin paikalleen mitä tuo jotain oli. Sitten keskustelin pitkään ja innokkaasti nuoren ritarin kanssa — me juttelimme herra Gluckin verrattomasta menestyksestä Lontoossa — kunnes eräs nainen pyysi hänet mukaansa illalliselle.»
»Entä sitten?»
»En kääntänyt katsettani hänestä koko aterian aikana. Kun kaikki nousimme jälleen yläkertaan, takertui lady Portarles hänen seuraansa alkaen puhua sievästä neiti Suzanne de Tournaysta. Olin varma siitä, ettei hän liikahtanut paikaltaan, ennenkuin lady Portarles oli puhuttavansa lopettanut, johon ainakin neljännestunti kului ja nyt on kello jo viittä vailla yksi.»
Chauvelin valmistautui lähtemään ja asteli jo ovelle asti. Vedettyään ovi verhon syrjään seisoi hän siinä hetkisen näyttäen Margueritelle, miten sir Andrew kauempana innokkaasti! keskusteli lady Portarlesin kanssa.
»Luulen, kaunis lady», sanoi hän voitonriemuisesti hymyillen, »että löydän etsimäni henkilön ruokailuhuoneesta.»
»Ehkä siellä on useampiakin kuin yksi.»
»Kuka ikinä siellä lieneekin kellon lyödessä yksi, hänet apulaiseni pidättävät. Ainakin yksi ellei pari kolme Liittolaista lähtee huomenna Ranskaan. Yksi heistä on Tulipunainen neilikka.»
»Niinkö? — Entä sitten?»
»Minä myöskin, kaunis lady, lähden huomenna Ranskaan. Paperit, jotka Doverissa tavattiin sir Andrew Ffoulkesilla, mainitsevat Calais'n ympäristön ja muutaman majatalon, jonka tunnen hyvin, sen nimi on 'Le Chat Gris', sekä jossakin yksinäisessä paikassa rannikolla — ukko Blanchard’in mökin — jota minun täytyy koettaa etsiä. Kaikki nämä ovat heidän määräpaikkojaan, joissa nenäkäs englantilainen on käskenyt kavaltaja de Tournayn ja muiden sellaisten tapaamaan omat lähettiläänsä. Mutta näyttää siltä, kuin hän olisi päättänyt olla lähettämättä vakoojiansa, sillä hän lähtee itse huomenna! Siis yksi henkilöistä, jonka piakkoin tapaan illallishuoneessa, aikoo matkustaa Calais'hen, ja minä seuraan häntä, kunnes hänen jälkensä ilmaisevat paikan, missä pakolaisylimykset häntä odottelevat. Se henkilö, kaunis lady, on mies, jota olen hakenut lähes vuoden, mies, jonka tarmo on voittanut minut, jonka nerokkuus on eksyttänyt minut, jonka rohkeus on minua kummastuttanut — niin! minua! — joka olen nähnyt montakin konnankoukkua elämässäni — tuo salaperäinen, ilkkuva Tulipunainen neilikka.»
»Entä Armand?» kysyi Marguerite hartaasti.
»Olenko koskaan syönyt sanojani? Lupaan teille, että sinä päivänä, jolloin Tulipunainen neilikka ja minä lähdemme Ranskaan, lähetän teille hänen varomattoman kirjeensä erikoisen pikalähetin mukana. Ja vieläkin enemmän, annan teille Ranskan lupauksen, että sinä päivänä, jolloin saan nenäkkään englantilaisen käsiini, on S:t Just täällä Englannissa hyvässä turvassa viehättävän sisarensa huostassa.»
Kumartaen syvään ja kohteliaasti sekä vieläkin katsahtaen kelloon poistui Chauvelin huoneesta.
Marguerite luuli kuulevansa, miten Chauvelin kissan tavoin hiipien liukui isojen vierashuoneiden läpi melun, naurun ja soiton pauhinassa, miten hän asteli jykevää rappukäytävää alas, saapui ruokailuhuoneeseen ja avasi oven. Kohtalo oli päättänyt, se oli saanut Margueriten puhumaan ja tekemään alhaisen ja inhoittavan teon veljensä vuoksi, jota hän rakasti. Hän heittäytyi tuolin selkämystä vasten tahdottomana ja liikkumattomana vielä tuo armoton vihollinen pakottavien silmiensä edessä.
Kun Chauvelin saapui illallishuoneeseen, ei siellä ollut ketään. Huone näytti epätoivoisen tyhjältä ja mauttoman kirjavalta muistuttaen juhlapukua tanssiaisten jälkeisenä aamuna.
Puoleksi tyhjennettyjä laseja oli siellä täällä pöydällä, auki levitettyjä lautasliinoja joka paikassa, tuolit vastatusten asetettuina parattaisiin ryhmiin — muistuttivat henkien istuimia, joilla ne innokkaasti keskustelivat keskenään. Siellä oli kahden tuolin ryhmiä — hyvin lähellä toisiaan — huoneen äärimäisessä nurkassa. Ne kertoivat äskeisestä keimailusta ja kuiskuttelusta lintupaistin ja jäähdytetyn sampanjan ääressä. Oli kolmen neljän tuolin ryhmiä, jotka palauttivat mieleen hauskan ja innokkaan väittelyn viimeisistä häpeällisistä tapauksista. Siellä oli — suora rivi tuoleja, jotka yhä vieläkin näyttivät jäykiltä, arvostelevilta, happamilta niinkuin vanhettuneet ylhäiset lesket. Aivan pöydässä kiinni oli muutamia erillään olevia yksinäisiä tuoleja, jotka puhuivat ylen hienoja ruokia; harrastavista herkuttelijoista. Olipa siellä vielä kaatuneitakin tuoleja, jotka kertoivat äärettömän paljon ystävämme lordi Grenvillen kellarin aarteista.
Se oli todellakin kummituksen tapainen jäljennös yläkertaan kokoontuneesta hienostosta. Se oli aave, joka kummittelee joka talossa, missä tanssiaisia ja hienoja illallisia pidetään.
Se oli ikäävä ja väritön kuva, piirretty harmaalle pahville, kun värikkäät silkkipuvut ja loistavasti kirjaillut takit eivät olleet siinä enää näyttämöä koristamassa ja kun kynttilät vain yksin unisesti tuikuttivat.
Chauvelin hymyili lempeästi hieroen pitkiä laihoja käsiään. Hän silmäili tyhjää huonetta, josta viimeinenkin liveripukuinen palvelija oli vetäytynyt alakertaan ystäviensä seuraan. Hiljaisuus vallitsi himmeästi valaistussa huoneessa. Gavotin säveleet, kaukainen puhelu ja naurun helinä sekä ulkona tuon toosiakin vierivien rattaiden räminä kuului tähän prinsessa Ruususen palatsiin kuin pakenevien aaveiden humina.
Se näytti niin rauhaisalta, niin upealta ja niin hiljaiselta, ettei tärkinkään katselija — ei edes oikea profeettakaan — olisi voinut luulla sillä hetkellä huonetta muuksi kuin pyydykseksi, joka oli valmistettu rohkean keinokasta suunnittelijaa vangitsemaan. Niin rauhallista suojaa ei sellaisina levottomina aikoina saanut missään nähdä.
Chauvelin mietti ja koetti kurkistaa läheiseen tulevaisuuteen. Minkänäköinen oli se mies, jonka hän ja itse vallankumouksen johtajat olivat vannoneet saattavansa hengiltä. Kaikki hänessä näytti olevan velhomaista ja salaperäistä; hänen personansa, jonka hän niin taitavasti oli kyennyt salaamaan; hänen vaikutusvaltansa yhdeksääntoista englantilaiseen herrasmieheen, jotka sokean innokkaasti näyttivät tottelevan hänen kaikkia käskyjään; kiihkeä rakkaus ja alistuvaisuus, jotka hän oli saanut herätetyiksi vähän harjoitetussa joukossaan, ja ennen kaikkea hänen ihmeellinen rohkeutensa, rajaton nenäkkyytensä, joka oli saattanut hänet ärsyttämään heltymättömintäkin vihollista aivan Pariisin muurien sisällä.
Eipä ihme, että salaperäisen englantilaisen haukkumanimi herätti Ranskan kansassa taikauskoista kauhistusta. Itse Chauvelinkin tarkastellessaan tyhjää huonetta, johon velhosankari oli pian ilmestyvä, tunsi kammon karmivan selkärankaansa.
Mutta hänen suunnitelmansa olivat valmiit. Hän oli varma siitä, ettei Tulipunainen neilikka ollut saanut varoituksia ja oli yhtä varma siitäkin, ettei Marguerite Blakeney ollut häntä pettänyt. Jos niin oli laita — — julma katse, joka olisi saanut Margueriten värisemään, kiilsi Chauvelinin pistävissä silmissä, Jos Marguerite oli petkuttanut hänet, niin Armand S:t Just oli saava kovan rangaistuksen siitä.
Mutta ei, ei tietystikään ei niin ollut laita!
Onneksi illallishuoneessa ei ollut ketään. Se helpoitti Chauvelinin tehtävää epäluulottoman salaperäisen henkilön yksin astuessa huoneeseen. Ketään muita ei siellä ollut paitsi Chauvelin itse.
Maltahan! Tarkastellessaan huoneen yksinäisyyttä tyytyväinen hymy huulillaan huomasi Ranskan hallituksen kekseliäs lähetti, että joku lordi Grenvillen vieraista illastettuaan, viisaan tavoin tyynesti ja yksitoikkoisesti huokuen nautti rauhallista untaan kaukana tanssisalin humusta.
Chauvelin vilkaisi taaskin ympärilleen, ja sohvan nurkassa, huoneen pimeimmässä sopessa, suu auki, silmät ummessa, rauhallisen unen synnyttämien vienojen nenä-äänten kuluessa, lepäsi Euroopan viisaimman naisen komeasti puettu, pitkäsäärinen mies.
Chauvelin katseli sir Percyä hänen siinä maatessaan rauhallisena, tiedottomana, sovussa koko maailman ja itsensä kanssa hyvän illallisen jälkeen. Melkein sääliväinen hymy muutti ranskalaisen kovat piirteet leppeämmiksi ja lauhdutti hänen vaaleiden silmiensä ivallisen ilmeen.
Tietenkään nukkuja sikeään, unennäöstä vapaaseen uneen vaipuneena ei sekaantunut Chauvelinin pyydystyspuuhiin, kekseliään Tulipunaisen neilikan vangitsemiseen. Taas Chauvelin hieroi käsiään ja seuraten sir Percy Blakeneyn esimerkkiä heittäytyi pitkälleen toisen sohvan nurkkaan, sulki silmänsä, avasi suunsa ja hengitti rauhallisesti ja kuuluvasti sekä — — odotteli!