XV LUKU
Epäilyksiä.
Marguerite Blakeney oli tarkastellut Chauvelinin mustapukuista olentoa sen astellessa tanssisalin poikki. Sitten hänen oli täytynyt kääntää katseensa toisaanne, sillä hänen hermonsa olivat sangen kiihtyneet.
Välinpitämättömänä hän istui yksin pienessä, rauhallisessa kammiossa katsellen verhoitetusta ovesta etäämpänä tanssivia pareja, katsellen heitä, vaikkei nähnytkään mitään, kuunnellen soittoa, vaikkei tajunnutkaan muuta kuin tuskallista, väsyttävää odotusta.
Hänen mielikuvituksensa loihti kuvan siitä, mitä mahdollisesti tapahtui sillä hetkellä kerrosta alempana. Puolityhjä ruokailuhuone, ratkaiseva hetki — Chauvelin vaanimassa! sitten, aivan täsmälleen, vihollisen huoneeseen saapuminen — hänen, Tulipunaisen neilikan, salaperäisen johtajan, joka Margueritestä oli käynyt melkein olemattomaksi, niin omituinen ja velhomainen oli hänen salainen personansa.
Marguerite toivoi myöskin olevansa illallishuoneessa sillä hetkellä hänen saapumistaan katselemassa. Hän arveli naisen tarkalla silmällä pian huomaavansa muukalaisen kasvoista, ilmaisivatko ne lujaa yksilöllisyyttä, jota vaaditaan toisten johtajalta, sankarilta, voimakkaalta, pilviä tavoittelevalta kotkalta, jonka uskaliaat siivet olivat näädän pyydyksiin joutumaisillaan.
Naisen tavoin Marguerite ajatteli häntä surullisin miettein. Kohtalon iva tuntui niin julmalta. Se salli pelottoman leijonan antautua rotan nakerrettavaksi. Voi! Eikö siis Armand'in elämää vaara uhannutkaan! — —
»Teidän armonne luulee minua varmaankin hyvin huolimattomaksi», lausui joku hänen lähellään. »Asianne toimittaminen tuotti minulle hyvin paljon vaikeuksia, sillä ensiksikään en tavannut Blakeneyä missään — —»
Marguerite oli unhoittanut sekä miehensä että hänelle lähettämänsä asian kokonaan, hänen pelkkä nimensäkin, jonka lordi Fancourt mainitsi, tuntui vieraalta ja tuntemattomalta, niin kokonaan oli hän viimeiset viisi minuuttia ajatuksissaan elänyt uudelleen entistä elämäänsä rue de Richelieun varrella, jossa Armand rakastaen ja vartioiden oli pelastanut hänet monesta viekkaasta juonesta, joita Pariisissa siihen aikaan alituisesti punottiin.
»Vihdoinkin löysin hänet», jatkoi lordi Fancourt, »ja toimitin hänelle asianne. Hän sanoi käskevänsä heti valjastamaan hevoset.»
»Voi!» lausui Marguerite yhä hajamielisesti, »löysitte siis mieheni ja toimititte asiani?»
»Niin, hän nukkui sikeästi ruokailuhuoneessa. Ensin en saanut häntä heräämään.»
»Kiitoksia hyvin paljon», sanoi hän konemaisesti koettaen koota ajatuksiaan.
»Suvaitseeko teidän armonne tanssia kanssani odotellessa?» kysyit lordi
Fancourt.
»Ei, kiitoksia, hyvä lordi, mutta — jos suotte anteeksi — olen tosiaankin vähän väsynyt ja tanssisalin kuumuus on käynyt painostavaksi.»
»Kasvihuone on miellyttävän viileä, sallikaa minun johtaa teidät sinne ja tuoda virvokkeita. Lady Blakeney, näytätte pahoinvoivalta.»
»Olen vain väsynyt», toisti Marguerite uupuneena salliessaan lordi Fancourtin taluttaa itsensä kasvihuoneen himmennettyjen valojen ja vihreiden kasvien viilentämään ilmaan. Lordi toi Margueritelle tuolin johon hän vajosi istumaan. Pitkä odotusaika oli melkein sietämätön. Miksi Chauvelin ai tullut kertomaan, mitä tuloksia hänen vaanimisensa oli tuottanut?
Lordi Fancourt oli hyvin huomaavainen. Mutta Marguerite tuskin kuuli miltä lordi sanoi ja hämmästytti häntä äkkiarvaamattomalla kysymyksellään:
»Lordi Fancourt, huomasitteko ruokailuhuoneessa muita kuin sir Percy
Blakeneyn?»
»Ainoastaan Ranskan hallituksen lähetin, herra Chauvelinin, myöskin sikeässä unessa toisessa nurkassa», sanoi hän. »Minkätähden teidän armonne sitä kysyy?»
»En tiedä — — -minä — —. Paljonko kello oli teidän siellä ollessanne?»
»Noin viisi tai kymmenen minuuttia yli yhden. — — Haluaisin mielelläni tietää mitä teidän armonne ajattelee», jatkoi hän, sillä nähtävästi kauniin ladyn ajatukset harhailivat hyvin kaukana ollenkaan tarkkaamatta lordin henkevää puhetta.
Mutta hyvin kaukana ei hänen ajatuksensa kumminkaan olleet, ainoastaan kerrosta alempana samassa talossa, ruokailuhuoneessa, jossa Chauvelin oli väijyksissä, oliko hän pettynyt? Hetkeksi sellainen ajatus juolahti toivon tavoin hänen mieleensä — toivon, että sir Andrew oli varoittanut Tulipunaista neilikkaa ja ettei Chauvelin onnistunutkaan saamaan lintua pyydyksiinsä. Mutta toivo muuttui pian peloksi. Oliko hän pettynyt? Mutta sittenkin — Armand!
Lordi Fancourt lakkasi puhumasta huomattuaan, ettei hänellä ollut kuuntelijaa. Hän odotti tällaisuutta pujahtaakseen tiehensä, sillä naisen seurassa istuminen, olkoonpa hän kuinka kaunis tahansa, ei suinkaan virkistä edes ministereitäkään, kun nainen ei huomaa suurimpiakaan ponnistuksia, joita hänen huvittamisekseen tehdään.
»Menenkö katsomaan, joko hevoset ovat valjaissa?» kysyi hän vihdoin koetteeksi.
»Oi, kiitos — — kiitos — — jos olette niin ystävällinen — — pelkän pahoin, että ikävystytän teitä — — mutta olen oikein väsynyt — — ja ehkä mieluummin haluatte olla yksin.»
Marguerite oli toivonut pääsevänsä hänestä, sillä hän arveli ketun, jota Chauvelin muistutti tulevan kumminkin sinne nuuskimaan luullen Margueriten olevan yksiin.
Lordi Fancourt meni, ja vieläkään ei Chauveliniä kuulunut. Voi, mitähän oli tapahtunutkaan? Hän tunsi Armand'in kohtalon tasapainon hoippuvan — — hän pelkäsi — hirveästi — ettei Chauvelin ollutkaan onnistunut ja että salaperäinen Tulipunainen neilikka oli taaskin näyttänyt ilkkumistaan. Hän tiesi ettei silloin tarvinnut toivoa sääliä eikä armoa Chauveliniltä.
Ollihan hän lausunut »Joko — tahi —» eikä mikään vähempi tyydyttänyt häntä. Hän oli hyvin ilkeä, saattoi teeskennellä luulevansa, että Marguerite tahallaan eksytti häntä, ja onnistumatta taaskaan saamaan kotkaa pyydyksiinsä hänen kostonhalunsa kyllä tyytyi vähäiseenkin saaliiseen — Armand'iin!
Kuitenkin Marguerite oli koettanut parastansa, hän oli jännittänyt kaikki hermonsa Armand'in tähden. Hän ei jaksanut ajatella kaiken menneen myttyyn; hän ei voinut istua hiljaa, vaan halusi heti kuulla asian pahimman puolen, jopa kummasteli, ettei Chauvelin vielä ollut tullut hänelle kiukkuansa purkamaan eikä pilkkaamaan häntä.
Lordi Grenville tuli itse siinä tuokiossa sanomaan, että hevoset olivat valmiit ja että sir Percy ohjakset käsissä odotti lady Blakeneyä. Marguerite hyvästeli hienostunutta isäntäänsä. Useat ystävät pysäyttivät hänet puhutellakseen ja sanoakseen »näkemiin», kun hän kulki huoneiden läpi.
Ainoastaan ministeri hyvästeli häntä porraskäytävän yläpäässä; alapäässä kokonainen armeija kohteliaita herrasmiehiä odotteli hyvästelläkseen hienoa kauneuden kuningatarta, ja ulkopuolella jykevässä pylvästössä sir Percyn komeat raudikot levottomina tömistelivät jalkojaan.
Juuri kun Marguerite oli kääntynyt isännästä porraskäytävällä, huomasi hän Chauvelinin, joka nousi portaita hitaasti hieroen laihoja käsiään.
Hänen kasvoillaan oli merkillinen ilon ja hämmästyksen ilme, ja kun hänen tarkat silmänsä kohtasivat Margueriten, muuttui niiden katse melkein ivalliseksi.
»Herra Chauvelin», sanoi hän pysähtyen ja Chauvelinin kumartaessa syvään, »hevoseni odottavat ulkona, saanko pyytää käsivarttanne?»
Tapansa mukaisesti Chauvelin tarjosi hänelle kohteliaasti käsivartensa ja talutti hänet portaita alas. Tungos oli suuri, toiset ministerin vieraat olivat lähdössä, toiset nojasivat porraskäytävän kaidepuihin tarkaten ihmisjoukkoa sen kulkiessa edestakaisin leveitä portaita ylös ja alas.
»Chauvelin», sanoi hän vihdoinkin toivottomasti, »minun täytyy saada tietää mitä on tapahtunut.»
»Hyvä lady, mitäkö on tapahtunut?» sanoi hän teeskennellyn hämmästyneesti. »Missä? Milloinka?»
»Chauvelin, kidutatte minua. Olen auttanut teitä tänä iltana — — tietystikin minulla on oikeus saada tietää. Mitä tapahtui ruokailuhuoneessa k:lo 1, juuri äsken?»
Hän puhui kuiskaamalla luullen, ettei joukon hälinässä kukaan muu kuin hänen vieressään oleva mies kuullut puhetta.
»Kaunis lady, rauha ja hiljaisuus vallitsi siellä; sillä hetkellä nukuin sohvan nurkassa ja sir Percy toisella sohvalla.»
»Eikö ketään tullut huoneeseen?»
»Ei ketään.»
»Siis olemme erehtyneet, te ja minä? — —»
»Niin, olemme erehtyneet — ehkä — —»
»Mutta Armand?» kysyi hän.
»Voi, Armand S:t Justin kohtalo on hiuskarvan varassa! — — kääntykää rukoillen taivasten puoleen, ettei hiuskarva katkeaisi.»
»Chauvelin, minä toimin puolestanne vilpittömästi, innokkaasti — — muistakaa — —»
»Muistan kyllä lupaukseni», sanoi hän hiljaisella äänellä, »sinä päivänä, jolloin Tulipunainen neilikka ja minä tapaamme toisemme ranskalaisella maaperällä, S:t Just on viehättävän sisarensa huostassa.»
»Joka tarkoittaa, että urhoollisen miehen veri tahrii käteni», sanoi
Marguerite väristen.
»Hänen tai teidän veljenne veri. Tietystikin teidän on tällä hetkellä toivottava, niinkuin minäkin toivon, että salaperäinen Tulipunainen neilikka lähtee tänään Calais'hen, —»
»Kansalainen, toivon vain yhtä asiaa.»
»Ja se on?»
»Että paholainen tarvitsee teitä jossakin muualla ennenkuin aurinko nousee.»
»Kansatar, imartelette minua.»
Marguerite pysäytti hänet hetkeksi keskelle porraskäytävää päästäkseen selville laihan, kettumaisen naamion alla toimivista ajatuksista. Mutta Chauvelin säilytti kohteliaisuutensa, ivallisuutensa ja salaperäisyytensä; hänen kasvonpiirteensä eivät ilmaisseet levottomalle naisparalle, tarvitsiko pelätä vai uskalsiko toivoa.
Porraskäytävän alapäässä ihailijat ympäröivät Margueriten. Lady Blakeney ei noussut koskaan vaunuihinsa ilman saattavien ihmisperhosten liehumista hänen kauneutensa häikäisevän valon ympärillä. Ennenkuin hän viimeinkin jätti Chauvelinin, ojensi hän pienen kätensä hänelle lapsellista turvautumista osoittavalla somalla liikkeellä, joka oli hänelle niin ominaista.
»Chauvelin, ystäväni, antakaa minulle edes vähän toivoa!» pyysi hän hartaasti.
Hyvin kohteliaasti Chauvelin kumarsi hennon kätösen yli, joka näytti niin somalta ja valkoisen sievän, läpinäkyvän, mustan käsineen alta, ja suudellen punertavia sormia kertasi salaperäisesti hymyillen:
»Kääntykää taivaan puoleen rukoillen, ettei hiuskarva katkeaisi.»
Ja astuen syrjään Chauvelin antoi tietä perhosille, jotta ne pääsisivät liehumaan lähemmäksi kynttilää; ja komea nuorten ylimysmiesten joukko huomaavasti tarkaten kaikkia lady Blakeneyn liikkeitä peitti teräväpiirteiset, kettumaiset kasvot Margueritelta.