XVI LUKU
Richmond.
Muutamien minuuttien kuluttua hän istui käärittynä kauniisiin turkiksiin sir Percyn vieressä komeissa vaunuissa neljän kauniin raudikon nuolen tavoin kiitäessä hiljaisia katuja pitkin.
Yö oli lämmin, leppeä tuuli puhalteli Margueriten polttavan kuumille kasvoille. Pian Lontoon rakennukset jäivät näkyvistä ja sir Percy ajaa karahutti vanhan Hammersmithin sillan yli Richmondiä kohti.
Joki kiemurteli pienissä mutkissa ja näytti kapealta käärmeeltä kimmeltäen kuunvalossa. Tumman vaipan tavoin puiden varjot lankesivat tien poikki. Raudikot kiitivät eteenpäin nuolen nopeudella, joita vain sir Percyn tottuneet kädet hiukan hillitsivät.
Öiset ajelut Lontoon tanssiaisten ja illallisten jälkeen olivat Margueritesta aina ihastuttavia, ja hän piti suuressa arvossa miehensä haaveellista päähänpistoa viedä hänet joka ilta sillä keinoin heidän kauniiseen joen varrella olevaan kotiinsa jäämättä asumaan Lontoon tukehduttaviin rakennuksiin. Sir Percy ajeli mielellään pirteillä hevosillaan yksinäisiä kuun valaisemia teitä, ja Marguerite piti rattailla istumisesta kesätuulen leppoisesti puhallellessa kasvoille, kun he palasivat tanssiaisillallisten painostavasta kuumuudesta.
Matka ei ollut pitkä — joskus sen ajoi vajaassa tunnissa, kun raudikot olivat virkeät ja sir Percy antoi niiden mennä niin kovasti kuin halusivat.
Sinä yönä hänellä tuntui olevan itse paholainen sormissaan, ja vaunut tuntuivat aivan lentävän joenvartista tietä pitkin. Tapansa mukaan sir Percy ei puhunut vaimonsa kanssa, vaan tuijotti suoraan eteensä, ohjakset riippuivat höllästi hänen laihoissa käsissään. Marguerite katsahti häneen kerran pari kuin koetteeksi; hän näki miehensä kauniit piirteet ja toisen velton silmän, sen riippuvan luomen ja suoran hienon ohimon.
Kasvot näyttivät kuuvalossa erittäin vakavilta ja muistuttivat Margueriten kirvelevää sydäntä onnellisesta kuherrusajasta ennen Percyn muuttumista veltoksi, typeräksi mieheksi, väsyneeksi narriksi, joka vietti aikansa peli- ja illallispöydissä.
Mutta kuuvalossa Marguerite ei voinut nähdä velttojen, sinisten silmien ilmettä. Hän näki vain tukevan leuan, piirteet, tarmokkaan suupielen, hyvin muodostuneen jykevän otsan. Luonto oli ollut suopea sir Percylle. Hänen virheensä olivat luettavat puoleksi hassahtavan äiti raukkansa ja surusta sortuneen hajamielisen isänsä syyksi. Kumpikaan ei ollut välittänyt nuoresta vesasta, joka kasvoi heidän silmäinsä edessä, joten heidän pelkkä huolettomuutensa turmeli sen jo aivan alussaan.
Marguerite tunsi äkkiä suurta myötätuntoa miestänsä kohtaan. Moraliset ristiriidat, joista hän juuri oli päässyt, saattoivat hänet suvaitsemaan muittenkin virheitä ja puutteita.
Hirveän voimakkaasti oli hän saanut tuntea, kuinka kohtalon iskut läpeensä voivat kukistaa ihmisolennon. Jos hänelle viikko sitten olisi sanottu, että hän alentuu vakoilemaan ystäviään ja petoksella saattaa urhean ja epäluulottoman miehen armottoman vihollisen käsiin, olisi hän ivaten nauranut jo pelkälle arvelullekin.
Kuitenkin hän oli tehnyt niin. Tuossa paikassa hän voi saada tietoja urhoollisen miehen kuolemasta. Kaksi vuotta sittenhän markiisi S:t Cyr oli joutunut perikatoon hänen ajattelemattomuutensa tähden. Siinä asiassa hän oli kumminkin moralisesti viaton — hän ei ollut tarkoittanut mitään pahaa — kohtalo oli vain sekaantunut asiaan. Mutta nyt hänen tekonsa oli ilmeisesti halpamainen, hän oli tehnyt sen tahallisesti, sellaisesta syystä, jota ankarat moralistit eivät edes hyväksy.
Tuntiessaan puolisonsa voimakkaan käsivarren kosketuksen valtasi Margueriten se ajatus, että Percy olisi halveksinut ja vieronut häntä enemmän, jos hän vain olisi tiennyt hänen tekonsa sinäkin iltana. Niinhän ihmiset tuomitsevat pintapuolisesti, sivumennen ylenkatsoen toisiaan syyttömästi ja armottomasti. Hän halveksi miestään hänen tyhjyytensä ja alhaisten, arvottomien toimiensa tähden; ja hän tunsi, että Percy varmaankin halveksi häntä vieläkin enemmän, sillä Marguerite ei ollut kyllin luja tekemään oikein: uhraamaan veljensä omantuntonsa vaatimuksesta.
Mietteisiinsä vaipuneena Marguerite huomasi raittiin kesäisen yön kuluvan liian nopeaan, ja hyvin pettynein mielin hän yhtäkkiä havaitsi raudikkojen kääntyneen kauniin englantilaisen kotinsa mahtavasta portista sisään.
Sir Percy Blakeneyn talo joen rannalla on tullut historiallisesti kuuluisaksi; kuin palatsi se sijaitsee erinomaisen kauniin puutarhan keskellä, joka joen puolella päättyy kauniiseen terassiin. Tudorin aikaiset vanhat tiilimuurit näyttävät ylevän ihanilta vihreää taustaa ja kaunista nurmikenttää vasten. Täydellistä sopusointua lisää edustalla oleva vanha aurinkokello. Isot, satojen vuosien vanhat puut langettivat viileätä varjoaan sinä lämpimänä syysyönä, jolloin lehdet olivat kullanruskeita ja vanha puutarha näytti kuuvalossa erikoisen runolliselta ja rauhalliselta.
Varman täsmällisesti sir Percy sai raudikot äkkiä pysähtymään kauniin Elisabethin aikuisen eteisen edustalle; vaikka olikin myöhäistä, ilmestyi joukko palvelijoita pohjakerroksesta vaunujen pihalle jyristessä, ja he seisoivat siinä kaikki kunnioittavasti apuaan tarjoten.
Sir Percy hypähti nopeasti rattailta, sitten hän auttoi Margueritea, joka viivytteli ulkona hetkisen miehensä antaessa palvelijoille määräyksiä. Marguerite kiersi rakennuksen, astui nurmikolle ja katseli haaveksien hopeista maisemaa. Luonto näytti erinomaisen rauhalliselta verrattuna niihin myllertäviin tunteisiin, joita hän oli saanut kokea. Hän tuskin kuuli joen lirinää ja kuivien, karisevien lehtien synnyttämää aavemaasta kahinaa.
Kaikkialla oli hiljaista. Hän kuuli hevosten hyppelevän, kun niitä talutettiin etäällä olevaan talliin, palvelijoiden jalkain kiireisiä askeleita heidän mennessään levolle huoneisiinsa. Koko talo oli aivan hiljaa, ainoastaan kahdessa eri huoneustossa komeiden vierashuoneiden yläpuolella valot vielä loistivat. Ne olivat hänen ja hänen miehensä huoneustot, joita koko talon leveys eroitti toisistaan yhtä kauaksi, kuin he itsekin olivat toisistaan vieraantuneet. Vaistomaisesti hän huokasi — sillä hetkellä hän ei olisi voinut sanoa miksi.
Margueriten sydäntä kirveli sanomattomasti. Hän sääli suuresti itseään, hän ei ollut koskaan tuntenut olevansa niin surkuteltavan yksin, niin suuresti lohdutuksen ja myötätunnon tarpeessa. Taaskin huokaisten kääntyi hän joelta taloon päin arvellen unen sellaisena yönä pysyttelevän poissa.
Ennen terassille saapumistaan kuuli hän äkkiä tukevia askelia narisevalla sorakäytävällä, ja siinä tuokiossa hänen miehensä ilmestyikin varjosta siihen. Hän oli myöskin kiertänyt talon ja asteli nurmikolla joelle päin. Hänellä oli vielä päällään raskas ajelutakkinsa, jonka monet käänteet ja kaulukset olivat hänen itsensä keksimää kuosia. Hän oli heittänyt sen selkäänsä ja tapansa mukaisesti pistänyt kätensä silkkisten polvihousujensa taskuun. Komea valkoinen puku, jossa oli arvaamattoman kallis pitsikaulus ja johon hän oli ollut puettu lordi Grenvillen tanssiaisissa, näytti erittäin aavemaiselta talon tummaa taustaa vasten.
Sir Percy ei nähtävästikään huomannut Margueritea, sillä seistyään muutamia minuutteja kääntyi hän tuota pikaa taas taloon päin astellen suoraan terassille.
»Sir Percy!»
Hänellä oli jo toinen jalka terassin alimmalla portaalla, mutta kuullessaan vaimonsa äänen hätkähti hän ja pysähtyi, sitten hän tuijotti tarkkaan varjoon, josta ääni oli kuulunut.
Marguerite tuli nopeasti kuuvaloon, ja niin pian kuin sir Percy näki vaimonsa, sanoi hän hyvin kohteliaasti, niinkuin hänen tapansa aina oli Margueritea puhutella:
»Arvoisa rouva, teidän palvelijanne!»
Mutta sir Percyn toinen jalka oli vielä portaalla, ja koko hänen olentonsa ilmaisi, että hän halusi poistua eikä tahtonut keskustella, minkä Marguerite selvästi huomasi.
»Ilma on niin suloisen viileä», lausui Marguerite, »kuuvalo runollisen rauhallinen ja puutarha ihastuttava. Ettekö haluaisi olla täällä hetkisen? Eihän vielä ole myöhä, vai onko seurani niin epämiellyttävä, että täytyy kiireesti päästä pois?»
»Päinvastoin, rouva», vastasi hän tyynesti, »mutta toista jalkaahan kenkä puristaakin, ja kaikki on runollisempaa ilman minua; kuta pikemmin siirrän pimentävän esteen syrjään, sitä mieluisampaa se teistä on.»
Hän kääntyi taaskin poistuakseen.
»Sir Percy, sanon sen, että käsitätte minut väärin», lausui Marguerite kiiruusti vetäytyen yhä lähemmäksi miestään. »Vieraantuminen, joka valitettavasti on syntynyt välillemme, ei ole minun aikaansaamani. Muistakaa se!»
»Rouva, teidän on se minulle anteeksi annettava!» lausui hän kylmästi, »muistini on aina ollut hyvin huono.»
Sir Percy katsoi suoraan vaimoaan silmiin hitaan välinpitämättömästi, joka omituisuus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen. Marguerite loi myöskin katseensa hetkeksi mieheensä, ja se muuttui leppeämmäksi hänen lähestyessään sir Percyä terassin alapäässä.
»Hyvin huonoko, sir Percy? Totta tosiaan se on muuttunut. Kolme neljä vuotta sitten te näitte minut tunnin verran Pariisissa Itämaille mennessänne. Kun palasitte kaksi vuotta myöhemmin, ette ollut minua unohtanut.»
Marguerite oli jumalallisen kaunis seisoessaan siinä kuuvalossa turkin valuessa hänen kauniilta olkapäiltään, kullalla kirjaillun puvun kimmeltäessä, hänen sinisten silmiensä avomielisesti katsellessa miestään.
Sir Percy seisoi hetken jäykkänä ja liikahtamatta, mihin hän ei olisi kyennyt pitämättä kiinni terassin kivikaiteesta.
»Arvoisa rouva, haluaisitte puhua kanssani», lausui sir Percy kylmäkiskoisesti. »Otaksun, ettette tarkoittanut antautua hempeiden muistojen valtaan.»
Hänen äänensä sävy oli tosiaankin kylmäkiskoinen ja myöntymätön, käytöksensä jäykkä ja taipumaton. Naisellinen säädyllisyys vaati Margueritea palkitsemaan kylmän kylmyydellä ja menemään miehensä ohitse sanaakaan sanomatta ainoastaan hiukan päätään nyökäten, mutta naisellinen vaisto sanoi, että hän voi jäädä siihen — tarkka vaisto, joka saattaa kauniin naisen tuntemaan oman voimansa, jolla hän saa epäkohteliaimmankin miehen polvistumaan eteensä. Hän ojensi kätensä puolisolleen.
»Sir Percy, päinvastoin ja miksipä en? Nykyinen aikahan ei ole kovin valoisa, joten haluttaa vähän viipyä menneissä.»
Sir Percy kumarsi pitkää vartaloaan ja tarttuen Margueriten käteen, joka oli hänelle ojennettuna, suuteli sitä kohteliaasti.
»Rouva, suonette anteeksi, ettei hidas järkeni jaksa seurata sanojanne.»
Taas hän koetti lähteä, yhä Margueriten lapsellisensuloinen, melkein hellä ääni pyysi häntä jäämään.
»Sir Percy.»
»Rouva, teidän palvelijanne.»
»Voiko rakkaus ruostua?» sanoi Marguerite äkkiä ajattelemattoman pikaisesti. »Luulin sinun rakkautesi kestävän kokonaisen ihmiselämän. Eikö siitä ole mitään jäljellä, Percy — — joka auttaisi sinua — — karkoittamaan vieraantumisesi?»
Hänen jykevä olentonsa näytti Margueriten sillä tavoin puhuessa jäykistyvän yhä enemmän, tarmokas suu vetäytyi kokoon, armottoman uppiniskainen katse pujahti noihin alati velttoihin sinisiin silmiin.
»Rouva, mitä tarkoitusta varten, pyydän?» kysyi sir Percy kylmästi.
»En ymmärrä teitä.»
»Kuitenkin se on aivan yksinkertaista», sanoi sir Percy äkkiä katkerasti, joka katkeruus näytti kirjaimellisesti kuultavan hänen sanoistaan, vaikka hän koettikin tukahduttaa sitä, »kysyn teiltä nöyrästi, sillä typerä järkeni ei kykene käsittämään teidän armonne äkillistä mielialanvaihdosta. Tarkoittaako se, että teillä on halu uudistaa pirullinen urheilunne, jota viime vuonna niin menestyksellisesti harjoititte? Tahdotteko nähdä minut taaskin rakkautta janoovana jalkojenne juuressa, jotta taaskin voisitte mielihyvin potkaista minut syrjään niinkuin väsyttävän sylikoiran.»
Margueriten oli onnistunut herättää hänet hetkeksi, ja taas hän katseli suoraan mieheensä, sillä juuri sellaisena hän muisti nähneensä hänet vuosi sitten.
»Percy, rukoilen sinua!» kuiskasi Marguerite, »emmekö voisi unohtaa menneitä?»
»Anteeksi, rouva, mutta minä käsitin teidän sanoneen, että halusitte muistella niitä.»
»Päinvastoin, Percy, en puhunut siitä menneisyydestä!» sanoi hän äänensä hellästi värähtäissä. »Puhuin siitä ajasta, jolloin sinä minua vielä rakastit, ja minä — — voi! minä olin turhamainen ja joutavanpäiväinen. Sinun rikkautesi ja asemasi houkuttelivat minua: minä menin kanssasi naimisiin toivoen sinun suuren rakkautesi minuun herättävän minussakin rakkauden sinuun — — mutta, valitettavasti! — —»
Kuu oli jo painunut pilvimöhkäleiden taakse. Idässä alkoi pehmeän harmaa valo hälventää yön synkkää vaippaa. Sir Percy näki ainoastaan vaimonsa sulavat piirteet, pienen kuningatarmaisen pään punertavankultaisten kiharoiden ympäröimänä ja kimaltelevat jalokivet hänen pienessä, punaisessa hiuskoristeessaan, joka muistutti tähtimäistä kukkasta.
»Rouva, kaksikymmentäneljä tuntia vihkimisemme jälkeen markiisi de S:t Cyr ja koko hänen perheensä kuoli giljotiinillä ja huhu tiesi kertoa, että sir Percy Blakeneyn vaimo vaikutti heidän kohtaloonsa.»
»Päinvastoin, minähän itse kerroin teille sen inhoittavan jutun!»
»Vieraat ihmiset ehtivät ennen teitä ja kertoivat sen minulle kaikkine hirvittävine syrjäseikkoineen.»
»Ja heti te uskoitte», sanoi hän pikaisella äänellä, »ilman todisteita — uskoitte, että minä, jota vannoitte rakastavanne enemmän kuin elämäänne, jota vakuutitte jumaloivanne, että minä voin tehdä niin alhaisen työn, josta ihmiset vahingoniloissaan kertoivat. Luulitte minun tarkoittaneen teidän pettämistänne — minun olisi pitänyt puhua siitä ennen vihkiäisiämme. Kuitenkin, jos olisitte halunnut kuunnella minua, olisin kertonut, että aina siihen aamuun asti, jolloin S:t Cyr astui giljotiinille, panin kaiken tarmoni liikkeelle voidakseni käyttää vaikutusvaltaani hänen ja hänen perheensä pelastamiseen. Mutta ylpeyteni sulki huuleni, kun rakkautemme näytti haihtuvan niinkuin se olisi joutunut giljotiinin alle. Kuitenkin olisin puhunut teille, miten minut oli petetty! Niin, minut, jolle sama yleinen huhu oli suonut Ranskan terävimmän älyn! Miehet, jotka ymmärsivät hyväkseen käyttää kostonhaluani ja rakkauttani veljeeni, viekoittelivat minut tekemään sen. Oliko se luonnotonta?»
Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. Hän vaikeni hetkeksi koettaen rauhoittaa mieltään ja katsoen vetoavasti mieheensä niinkuin tuomariin. Sir Percy antoi Margueriten jatkaa omalla kiihkoisella ja kiihoittuneella tavallaan sanallakaan keskeyttämättä häntä ja lausumatta myötätunnon sanaakaan. Margueriten vaietessa ja koettaessa niellä poskille valuvia, kuumia kyyneleitä sir Percy odotti tunteettomannäköisenä ja äänetönnä. Varhaisen aamusarastuksen harmaan hämärässä valossa näytti hänen pitkä vartalonsa vieläkin pitemmältä ja jäykemmältä. Veltot, hyväntahtoiset kasvot olivat omituisesti muuttuneet. Marguerite, kiihoittunut kun oli, huomasi etteivät miehensä silmät enää olleet raukeat eivätkä suun piirteet ilmeettömät. Riippuvien luomien alta pilkisti suuren rakkauden merkillinen ilme, suu oli aivan suljettu, huulet kovasti yhteenpuristetut, niinkuin ainoastaan tahto olisi hillinnyt riehuvaa tunnetta.
Marguerite Blakeney oli ennen kaikkea nainen kaikkine naisen viehättävine heikkouksineen, kaikkine naisen rakastettavimpine vikoineen. Hän tunsi sillä hetkellä monet kuukaudet olleensa erehdyksissä: että mies, joka seisoi hänen edessään kylmänä kuin kuvapatsas kuunnellen hänen soinnukasta ääntään, rakasti häntä, niinkuin oli rakastanut jo vuosi sitten: että Percyn rakkaus olisi voinut sammua, mutta että se oli hereillä voimakkaana, suurena, yhtä valtaavana kuin se oli ollut heidän huultensa ensi kerran yhtyessä pitkään, hullaannuttavaan suudelmaan.
Ylpeys oli pidättänyt hänet loitolla vaimostaan, mutta Marguerite aikoi valloittaa hänet taas niinkuin ennenkin Hänestä tuntui siltä, kuin hänen ainoa ilonsa maailmassa olisi ollut saada vielä kerran tuntea miehensä suudelma huulillaan.
»Sir Percy, kuunnelkaahan puhettani», sanoi Marguerite hiljaiseksi muuttuneella äänellä joka ilmaisi ääretöntä hellyyttä ja lämpöä. »Armand oli minun kaikkeni! Meillä ei ollut vanhempia, ja me kasvatimme toisiamme. Hän oli minun pieni isäni ja minä hänen pikku äitinsä, me rakastimme paljon toisiamme. Sitten eräänä päivänä — sir Percy, kuunteletteko puhettani? — markiisi de S:t Cyr nöyryytti veljeäni Armand'ia — hänen palvelijansa löivät häntä — veljeäni, jota rakastin enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Ja hänen rikoksensa? Että hän, alhaissäätyinen, oli uskaltanut rakastua ylimyksen tyttäreen, sentähden häntä väijyttiin ja piestiin — — piestiin henkitoreisiin kuin koiraa! Voi, kuinka minä kärsin! Hänen nöyryytyksensä syöpyi sieluni sisimpään! Kun tilaisuus salli ja kykenin kostamaan, tein sen. Aioin vain nöyryyttää ja kiusata ylpeätä markiisia. Hän oli salaliitossa Itävallan kanssa omaa maataan vastaan. Sattumalta sain siitä kuulla; kerroin sen, mutta en tiennyt — kuinka olisinkaan voinut arvata — että he saivat minut ansoihinsa ja pettivät. Kun huomasin tekoni, oli se myöhäistä.»
»Rouva, menneisyyteen palaaminen on ehkä vähän vaikeata», sanoi sir Percy hetkisen vaitiolon jälkeen. »Olen sanonut muistini olevan huonon, mutta sen varmasti muistan, että heti markiisin kuoltua kovasti pyysin teitä selittämään, oliko yleisissä ilkeissä huhuissa mitään perää. Ellei muistini nyt petä, luulen teidän kieltäytyneen silloin selityksistä, ja vaaditte vain rakkaudeltani nöyryyttävää uskollisuutta, jota se ei ollut valmis osoittamaan.»
»Tahdoin koetella rakkauttanne, mutta se ei kestänyt koetusta. Tehän aina ennen sanoitte olevanne valmis minun ja rakkautenne tähden vetämään vaikka viimeisen henkäyksenne.»
»Ja koetellaksenne rakkauttani, vaaditte minun uhraamaan kunniani», lausui sir Percy tunteittensa vähitellen herätessä ja jäykkyyden lientyessä; »vaaditte minun alistuvaisen orjan tavoin hyväksymään nurkumatta ja kyselemättä vaimoni kaikki oikut. Sydän ylen täynnä rakkautta en pyytänyt selitystä — minä vain odotin — en epäillen — vain toivoen saavani kuulla edes muutaman sanan. Kaikki selityksenne olisin uskonut. Mutta ette sanaakaan sanonut; rohkeasti vain tunnustitte hirveät tositapahtumat; ylpeästi palasitte veljenne kotiin ja jätitte minut yksin — — viikkomääriksi — — tietämättä kehen uskoa, kunnes pyhäkkö, joka sisälsi ainoan kuvitteluni, oli pirstaleina maassa jalkojeni juuressa.»
Sillä hetkellä ei Margueriten tarvinnut valittaa miehensä kylmyyttä ja tunteettomuutta, sillä sir Percyn ääni vapisi voimakkaasta rakkaudesta, jota hän yliluonnollisin keinoin koetti hillitä.
»Aina tuo ikuinen ylpeyteni!» sanoi Marguerite surullisesti. »Tuskin olin mennyt, kun jo kaduin. Mutta palattuani löysin teidät, voi, niin muuttuneena, silmillänne tuon uneliaan välinpitämättömyyden naamari, jota ette koskaan ole heittänyt pois — — tähän asti.»
Marguerite oli niin lähellä miestään, että hänen pehmoisia kiharoitaan tuuli leyhytteli sir Percyn poskille; hänen silmänsä, joissa kyyneleet loistivat, hullaannuttivat hänen miehensä, hänen soinnukas äänensä sytytti tulta hänen suoniinsa. Mutta sir Percy ei antanut naisen lumoavan viehätyksen voittaa itseään, naisen, jota hän oli niin kovin rakastanut ja jonka käsissä hänen ylpeytensä oli saanut kokea katkeria kärsimyksiä. Hän sulki silmänsä päästäkseen näkemästä suloisen hienoja kasvoja, lumivalkoista kaulaa ja siroa vartaloa, jonka ympärillä aamusarastuksen hennon punertava valo jo leikitellen värehteli.
»Päinvastoin, rouva, se ei ole naamari», sanoi hän kalseasti, »vannoin kerran elämäni olevan teidän. Kuukausimääriä on se ollut leikkikalunanne — — sinä te olette sitä käyttänyt.»
Mutta sillä hetkellä Marguerite tunsi itse kylmyyden olevan pelkän naamarin. Surut ja murheet, joita hän oli kärsinyt viime yönä, äkkiä palasivat hänen mieleensä, mutta eivät enää katkerina, vaan päinvastoin hän tunsi, että se mies, joka häntä rakasti, oli auttava häntä taakan kantamisessa.
»Sir Percy», sanoi hän tulisesti, »taivas tietää teillä olleen hyvin paljon vaivaa toimittaessanne tehtävän, jonka minä olin ottanut suorittaakseni ja joka oli hirveän vaikea täyttää. Puhuitte äsken mielialastani; no niin! nimitämme sitä siksi, jos tahdotte. Minä halusin puhua kanssanne — — sillä — — sillä minulla oli vaikeuksia — — ja tarvitsin — — teidän myötätuntoanne.»
»Rouva, se on teidän käytettävissänne.»
»Miten kylmä olettekaan!» huokasi Marguerite. »Tosiaankin! tuskin voin enää uskoa, että muutamia kuukausia sitten kyynel silmässäni olisi ollut tarpeeksi saattamaan teidät pois suunniltanne. Nyt tulen luoksenne — — melkein särjetyin sydämin — —ja — —»
»Rouva, pyydän», sanoi sir Percy äänensä värähdellessä melkein yhtä paljon kuin Margueritenkin, »millä keinoin voin palvella teitä?»
»Percy! — Armand on hengenvaarassa. Hänen kirjeensä — — pikainen, kiihkeä niinkuin koko hänen toimintansakin ja sir Andrew Ffoulkesille kirjoitettu on joutunut yltiöpään käsiin. Armand on toivottomasti ilmiannettu — — huomenna ehkä pidätetään — — sitten giljotiini — — ellei — — ellei — — voi, se on hirveätä!» — — lausui hän itkun sekaisesti tuskissaan kaikkien edellisen yön tapahtumain palatessa hänen mieleensä, »hirveätä! — — ja te ette ymmärrä — —ette voi — — eikä minulla ole ketään, jonka puoleen kääntyä — — apua saamaan — — eikä edes myötätuntoakaan — —»
Hän ei jaksanut enää pidättää kyyneliään. Koko suru, taistelut, hirvittävä epätietoisuus Armand'in kohtalosta voittivat hänet. Hän hoiperteli, oli kaatumaisillaan ja nojaten kiviaitaa vasten kätki kasvot käsiinsä ja nyyhkytti katkerasti.
Kun sir Percy kuuli mainittavan Armand S:t Justin nimen ja vaaran, joka häntä uhkasi, kävi hän vieläkin kalpeammaksi; päättäväisyyden ja niskoittelemisen ilme levisi hänen otsalleen entistä enemmän. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään muutamaan hetkeen, tarkasteli vain Margueritea hänen hennon vartalonsa vavistessa itkun nyyhkytyksissä, tarkasteli häntä, kunnes omat kasvonsa tietämättään lauhtuivat ja jotain kyyneltentapaista näytti kimaltelevan hänenkin silmissään.
»Ja siis», sanoi sir Percy katkeran ivallisella äänellä, »vallankumouksen murhanhaluinen koirako käy syöttäjänsä kimppuun? — — Rouva», lisäsi hän leppeästi. Margueriten yhä hermostuneesti nyyhkyttäessä, »tahdotteko kuivata kyyneleenne? — — En ole koskaan sietänyt nähdä kauniin naisen itkua ja minä — —»
Vaistomaisesti, äkillisen voittavan rakkauden valtaamana nähdessään Margueriten avuttomuuden ja surun avasi sir Percy sylinsä ja oli valmis vetämään hänet puoleensa ja sulkemaan syleilyynsä suojellakseen häntä kaikesta pahasta henkensä ja sydämensä kaupalla. Mutta taaskin ylpeys voitti; hän pidättäytyi tavattomasti ponnistaen tahtoaan ja sanoi kylmästi, mutta hyvin kohteliaasti:
»Rouva, ettekö haluaisi sanoa, millä tavoin minulla on kunnia palvella teitä.»
Marguerite ponnisteli kovasti hillitäkseen itseään ja kääntäen kyynelten kostuttamat kasvonsa mieheensä ojensi taaskin hänelle kätensä, jota tämä suuteli tavanmukaisella kohteliaisuudellaan. Mutta sillä kerralla Margueriten käsi viipyi puolisonsa kädessä pani sekuntia kauemmin kuin oli välttämätöntä, sillä hän tunsi sir Percyn käden vapisevan polttavan kuumana, jotavastoin hänen huulensa olivat kylmät kuin marmori.
»Voitteko tehdä jotain Armand'in hyväksi?» kysyi Marguerite suloisen yksinkertaisesti. »Teillä on suuri vaikutusvalta hovissa — — niin paljon ystäviä. — —»
»Rouva, ettekö mieluummin haluaisi turvautua ranskalaisen ystävänne, herra Chauvelinin apuun? Jollen erehdy, ulottuu hänen vaikutusvaltansa aina Ranskan vallankumoukselliseen hallitukseen asti.»
»Percy, en voi pyytää häntä. — — Voi, toivon uskaltavani kertoa sinulle! — — mutta — — hän on määrännyt hinnan veljeni päästä, joka — —»
Mistä hinnasta tahansa olisi hän kertonut miehelleen kaiken, jos hänellä vain olisi ollut tarpeeksi rohkeutta, — — olisi kertonut kaikki tapahtumat — kuinka hän oli kärsinyt ja kuinka häntä oli pakoitettu. Mutta hän ei uskaltanut antaa tunteilleen valtaa — ei ainakaan sillä hetkellä, jolloin alkoi tuntea, että Percy vielä rakasti häntä, jolloin toivoi voittavansa hänet jälleen. Hän ei uskaltanut tehdä uusia tunnustuksia. Mahdollisesti Percy ei ymmärtänyt häntä, ehkei ollut myötätuntoinen hänen taisteluilleen ja kiusauksilleen. Hänen uinuva rakkautensa saattoi nukkua kuoleman unta.
Ehkäpä sir Percy huomasi mitä Margueriten mielessä liikkui. Koko hänen olentonsa ilmaisi yhtä ainoata suurta ikävöimistä — tosiluottamuksen pyyntöä, jota Margueriten turhamainen ylpeys ei suonut hänelle. Kun Marguerite ei puhunut, huokasi sir Percy huomattavan kylmästi:
»Rouva, koska se vaivaa teitä, niin älkäämme puhuko siitä. — — Pyytäisin ettette pelkäisi Armand'in vuoksi. Annan kunniasanani hänen turvallisuudestaan. Siis, sallitteko minun poistua, alkaa olla myöhäistä, ja — —»
»Tahdotteko vastaanottaa kiitollisuuteni?» sanoi Marguerite vetäytyen aivan lähelle miestään puhuessaan todellakin hellästi.
Aivan äkkiä ja tahtomattaan aikoi sir Percy silloin sulkea hänet syliinsä, sillä Margueriten silmät olivat kyynelissä, jotka hän halusi suudella pois, mutta Marguerite oli jo kerran ennen viekoitellut hänet samalla tavalla ja sitten heittänyt hänet luotaan kuin sopimattoman käsineen. Hän luuli sitä vain ohimeneväksi mielialaksi, oikuksi, ja hän oli liian ylpeä taaskin sille antautuakseen.
»Rouva, se oli liian aikaista!» sanoi hän hiljakseen, »enhän ole vielä tehnyt kerrassaan mitään. On jo sangen myöhäistä ja olette varmaankin väsynyt. Palvelijanne odottavat teitä yläkerrassa.»
Hän vetäytyi syrjään antaakseen vaimolleen poistumisvapauden. Marguerite huokasi; se oli pettymyksen äkkipikainen huokaus. Hänen ylpeytensä ja kauneutensa olivat olleet jyrkässä ristiriidassa keskenään ja sir Percyn ylpeys oli päässyt voitolle. Ehkäpä hän olikin itse tullut petetyksi Margueriten sir Percyn silmissä luulottelema rakkauden liekki voi yhtä hyvin olla ylpeyttä ja kenties vihaakin rakkauden sijasta. Hän seisoi katsellen hetken miestään. Sir Percy oli taaskin yhtä jäykkä ja tunteettomannäköinen kuin ennenkin. Ylpeys oli voittanut, eikä hän ollenkaan välittänyt vaimostaan. Sarastuksen harmahtava väri vaihtui vähitellen nousevan auringon punertavaan valoon. Linnut alkoivat viserrellä, luonto heräsi vastaten hymyillen ja iloisesti loistavan lokakuuaamun lämpöön. Ainoastaan näiden kahden sydämen välillä oli luja, ylitsepääsemätön muuri, molemminpuolisen ylpeyden rakentama, jota kumpikaan ei tahtonut ryhtyä ensimäiseksi hajoittaman.
Pitkä sir Percy kumarsi kohteliaasti, kun Marguerite taaskin katkerasti huokaisten alkoi vihdoinkin nousta terassin portaita.
Hänen kullalla kirjaillun pukunsa laahustin lakaisi karisseet lehdet portailla muodostaen vienon, sopusointuisen sh—sh—sh-äänen hänen astellessaan ja toisen käden nojatessa kaiteeseen. Aamuruskon ruusuinen hohde loi keltaisen kehän hänen päänsä ympärille saattaen rubiinit hiuksissa ja käsivarsilla säihkymään. Hän saapui rakennuksen isolle lasiovelle. Mutta ennenkuin hän sen avasi, Marguerite pysähtyi ja katsahti mieheensä toivoen näkevänsä hänen sylinsä avoinna ja kuulevansa hänen kutsuvan äänensä. Sir Percy, joka oli toivonut vaimonsa tekevän samoin, ei liikahtanut; hänen jykevä vartalonsa näytti taipumattomalta personoiduilta ylpeydeltä, julmalta itsepäisyydeltä.
Kuumat kyyneleet taaskin kierivät Margueriten silmiin, ja kun hän ei tahtonut näyttää niiltä miehelleen, kiiruhti hän sisään ja juoksi mahdollisimman nopeasti omaan huoneustoonsa.
Jos hän vain silloin olisi kääntynyt taakseen katsomaan ruusuhohteista puutarhaa, olisi hän nähnyt sen, mikä olisi tehnyt hänen omat kärsimyksensä vain keveiksi ja helpoiksi — voimakkaan miehen oman rakkautensa ja epätoivonsa valtaamana. Ylpeys oli vihdoinkin lannistunut, vastahakoisuus oli mennyttä: tahto oli voimaton. Hän oli vain sokeasti, intohimoisesti ja hulluuteen asti rakastunut mies. Ja kun Margueriten keveät askeleet lakkasivat rakennuksesta kuulumasta, polvistui hän terassin portaille ja pelkässä rakkauden huumeessa suuteli porras portaalta mitä kohtia, joita Margueriten pienet jalat olivat koskettaneet ja kivikaidetta, josta hänen hento kätensä oli pitänyt kiinni.