XVII LUKU
Hyvästi.
Kun Marguerite saapui huoneeseensa, huomasi hän palvelijansa siellä olevan sangen huolissaan.
»Teidän armonne on hyvin väsynyt», sanoi tyttö parka, jonka omat silmät olivat unen puoleksi sulkemat. »Kello on jo yli viiden.»
»Vai niin, Louise, taitaapa tässä jo väsyttääkin», sanoi Marguerite ystävällisesti, »mutta tehän vasta väsynyt olettekin, menkää heti nukkumaan. En kaipaa apuanne levolle valmistautuessani.»
»Mutta, teidän armonne — —»
»Louise, älkää väitelkö vastaan, vaan menkää vain levolle. Antakaa jotain päälleni ja jättäkää minut rauhaan.»
Louise totteli ilomielin. Hän riisui emännältään komean juhlapuvun ja puki hänet pehmoiseen, väljään vaippaan.
»Haluaako teidän armonne mitään muuta?» kysyi hän sen tehtyään.
»En mitään. Sammuttakaa valot mennessänne.»
»Kyllä, teidän armonne. Hyvää yötä, teidän armonne.»
»Hyvää yötä, Louise.»
Palvelijan mentyä Marguerite veti verhot syrjään ja avasi ikkunan. Ruusuinen valo tulvi puutarhaan ja etäämpänä virtaavalle joelle. Kaukana itäisellä taivaanrannalla nousevan auringon säteet olivat muuttaneet ruusuhohteen loistavaksi kullaksi. Nurmikolla ei ollut ketään, ja Marguerite katseli terassia, jossa hän muutama hetki sitten oli turhaan koettanut voittaa takaisin miehensä rakkautta, joka oli kerran ollut kokonaan hänen omansa.
Oli omituista että hän, joka jo oli saanut kärsiä niin paljon Armand'in tähden, tunsi taaskin sillä hetkellä mitä suurinta ja katkerinta sydänkipua.
Hän ikävöi ja kaipasi miestään, joka halveksien oli torjunut hänet luotaan, vastustanut hänen rakkauttaan, pysynyt kylmänä hänen rukouksilleen eikä ollut vastannut hänen hehkuviin tunteisiinsa, jotka olivat saaneet hänet toivomaan takaisin entisiä onnenpäiviä.
Miten omituista kaikki olikaan! Hän rakasti vieläkin sir Percyä. Kun hän muisteli menneiden kuukausien väärinkäsityksiä ja yksinäisyyttä, huomasi hän ettei hän koskaan ollut lakannut häntä rakastamasta. Sydämensä syvyydestä oli hän aina hämärästi aavistanut, että sir Percyn narrimainen turhamaisuus, hänen sieluton naurunsa ja veltto välinpitämättömyytensä olivat vain ulkokuorta. Hän oli aavistanut, että tosimies, voimakas, intohimoinen, itsepäinen oli vielä jäljellä — mies, jota hän oli rakastanut, jonka voimakkuus oli lumonnut hänet, jonka personallisuus oli vetänyt häntä puoleensa. Sillä hän oli aina tuntenut, että Percyn näennäisesti typerän järjen takana oli jotakin erikoista, jonka hän piti muilta ja etenkin Margueritelta salassa.
Ihmissydän on arvoitusten yhdistelmä — sen ongelmoita on usein vaikea ratkaista.
Rakastiko Marguerite Blakeney, »Europan nerokkain nainen», todella narria? Oliko se tunne rakkautta, joka kiinnitti hänet mieheensä vuosi sitten mennessään hänen kanssaan naimisiin? Oliko se tosirakkautta, jota hän tunsi häneen huomatessaan yhä vieläkin häntä rakastavansa ja huomatessaan, ettei Percy tahtonut jälleen ruveta hänen orjakseen, hänen kiihkoisaksi tuliseksi rakastajakseen? Päinvastoin! Marguerite ei itsekään olisi voinut selittää tunteiltaan, ei ainakaan sillä hetkellä. Ehkä ylpeys oli sulkenut hänen silmänsä ymmärtämästä oman sydämensä hyviä ääniä. Mutta sen hän tiesi — että hän aikoi valloittaa takaisin tuon itsepäisen sydämen, että hän vielä kerran voittaa — — eikä enää koskaan kadota häntä. — — Hän pitää hänet, säilyttää hänen rakkautensa, olihan hän senarvoinen, ja vaalii sitä. Sillä se ainakin oli varma, ettei hänellä ollut onnea ilman miehensä rakkautta.
Sillä tavoin mitä ristiriitaisimmat ajatukset ja tunteet hurjasti raastoivat hänen sydäntään. Niihin syventyneenä hän antoi ajan vierähtää. Luultavasti väsyneenä pitkästä kiihoituksesta hän todenteolla sulki silmänsä ja vaipui rauhattomaan uinailuun, jossa nopeaan vaihtuvat unet olivat vain hänen tuskallisten ajatustensa jatkoa — kun oven ulkopuolelta kuuluvien askelten ääni äkkiä herätti hänet unestaan.
Hermostuneesti hypähti hän pystyyn ja kuunteli: koko talo oli yhtä äänetön kuin ennenkin, askeleet olivat poistuneet. Selkoselällään olevasta ikkunasta aamuauringon loistavat säteet tulvien tuhlasivat valoa huoneeseen. Hän katsahti kelloa, se oli puoli seitsemän — liian aikaista talonväen olla liikkeellä.
Hän oli varmaankin nukahtanut vallan tietämättään. Askeleet ja hillityt ihmisäänet olivat herättäneet hänet. — Kukahan siellä?
Varovasti, aivan varpaillaan hän astui huoneen poikki ja avasi oven kuunnellakseen. Ei pienintäkään ääntä — vain varhaisen aamun tyyni hiljaisuus, kun koko ihmiskunta nukkuu raskainta untaan. Mutta liike teki hänet levottomaksi, ja kun hän yhtäkkiä jalkojensa juuressa aivan huoneensa kynnyksellä näki jotain valkoista — kirje nähtävästi — uskalsi hän tuskin koskettaa sitä. Näyttihän se niin aavemaiselta. Ihan varmaa oli, ettei se ollut siinä hänen tullessaan huoneeseen. Oliko Louise sen pudottanut vai kiusoitteliko joku henki lupauksillaan näyttäen hänelle olemattomia, satumaisia kirjeitä?
Viimein hän kumartui nostaakseen sen, ja ylenmäärin säikähtyen ja ällistyen huomasi hän, että kirje oli hänelle itselleen ja osoite kirjoitettu hänen miehensä isolla käsialalla. Mitä sir Percyllä oli hänelle keskellä yötä sano mistä sellaista, jota ei voinut jättää seuraavaan aamuun? Hän repi kuoren auki ja luki:
»Odottamaton tapaus pakoittaa minua heti lähtemään pohjoiseen päin, joten pyydän teidän armonne suomaan anteeksi, etten voi lausua teille kunnioittavia jäähyväisiäni. Asiat vaatinevat minua viipymään noin viikon, joten minulla ei ole tilaisuutta saapua teidän armonne huviretkelle keskiviikkona. Jään teidän armonne nöyrimmäksi ja vaatimattomimmaksi palvelijaksi.
Percy Blakeney.»
Margueriten mieleen varmaankin juolahti miehensä hidas käsityskyky, sillä hänen täytyi lukea kirje uudelleen, ennenkuin täysin käsitti sen tarkoituksen.
Hän seisoi porrastaitteella käännellen yhä uudelleen lyhyttä, salaperäistä kirjettä. Hän ei kyennyt ajattelemaan, hermot olivat kiihoittuneet ja selittämättömiä aavistuksia risteili hänen mielessään.
Sir Percyllä oli tiluksia pohjoisessa päin, ja hän oli ennenkin käynyt siellä yksin viipyen poissa noin viikon verran, mutta tuntui hyvin omituiselta, että asiat vaativat häntä lähtemään tulisella kiireellä viiden ja kuuden välillä aamulla.
Turhaan hän koetti vapautua tavattomasta levottomuudestaan, ja hän vapisi kiireestä kantapäähän. Hurja, voittamaton halu nähdä miestään valtasi hänet kokonaan. Kunpa hän vain ei olisi ehtinyt lähteä.
Unohtaen olevansa hyvin ohuessa aamupuvussa ja tukkansa hajallaan, lensi hän porraskäytävää alas suoraan eteisen poikki pääovelle.
Niinkuin ainakin oli se teljetty ja lukittu, sillä palvelijat eivät olleet vielä nousseet, mutta hänen tarkat korvansa olivat eroittaneet ihmisääntä ja hevosen kavioiden kopsetta kivitetyltä pihalta.
Levottomin, vapisevin käsin Marguerite aukaisi lukon toisensa perästä haavoittaen kätensä, vahingoittaen kyntensä, sillä lukot olivat jäykät ja raskaat. Mutta siitä hän ei välittänyt, koko hänen ruumiinsa vapisi jo pelkästä ajatuksestakin, että myöhästyi ja että sir Percy oli mennyt hänen näkemättään ja sanomattaan »Jumalan haltuun!»
Vihdoinkin hän sai avaimen väännetyksi ja oven avatuksi; hänen korvansa eivät olleet pettäneet. Palvelija seisoi siinä pidellen kahta hevosta, toinen niistä oli vikkelä Sultaani, sir Percyn lemmikki, satuloituna matkaa varten.
Silmänräpäyksessä itse sir Percykin ilmaantui rakennuksen takaa ja lähestyi nopein askelin hevosia. Hän oli riisuutunut komeasta juhlapuvustaan, mutta oli niinkuin ainakin moitteettomasti ja hyvin puettu hienoon verkaan, pitsikauluri kaulassa ja hihansuissa pitsiröyhelöt, korkeavartiset saappaat ja ratsastushousut jalassa.
Marguerite astui muutaman askeleen eteenpäin. Sir Percy katsahti sinne ja näki hänet. Hän rypisti hieman otsaansa.
»Lähdössäkö?» kysyi Marguerite kiihkoissaan. »Minnekä?»
»Niinkuin minulla on ollut kunnia ilmoittaa teidän armollenne, vakavat odottamattomat asiat kutsuvat minua pohjoiseen päin tänä aamuna», sanoi hän kalsean pitkäveteisesti.
»Mutta — — teidän huomiset vieraanne — —»
»Olen pyytänyt teidän armonne lausumaan nöyrimmät anteeksipyyntöni hänen kuninkaalliselle korkeudelleen. Tehän olette niin täydellinen emäntä, etten luule minua kaivattavan.»
»Mutta olisittehan te voinut siirtää matkanne — — huviretken jälkeen — —» sanoi Marguerite yhä puhuen nopeasti ja levottomasti. »Tietystikään asia ei ole niin tärkeä — — ettehän puhunut siitä mitään — äsken.»
»Asiani, niinkuin minulla oli kunnia sanoa teille, rouva, tuli aivan odottamatta ja on hyvin tärkeä, — — Pyytäisin sentähden lupaa lähtöön? — — saanko toimittaa asioitanne kaupungissa? — — paluumatkallani?»
»Ei — — ei — — kiitoksia — — ei mitään — — Mutta palaatteko pian?»
»Hyvin pian.»
»Ennen viikon kuluttuako?»
»En saata sanoa.»
Varmaankin hän koetti päästä lähtemään, jotavastoin Marguerite ponnisti kaikki voimansa pidättääkseen hänet muutaman hetken.
»Percy», sanoi hän, »ettekö tahtoisi sanoa, miksi lähdette tänään. Onhan minulla vaimonanne oikeus saada se tietää. Teitä ei ole kutsuttu pohjoiseen, tiedän sen. Sieltä ei tullut kirjettä eikä lähettilästä ennen oopperaan lähtöämme, eikä tanssiaisista kotiin palatessammekaan sanaa ollut odottamassa. — — Te ette mene tiluksillenne, olen vakuutettu siitä. — — Siinä on jotain salaperäistä — — ja — —»
»Rouva, siinä ei ole mitään salaperäistä», vastasi hän hiukan kärsimättömällä äänellä. »Minun asiani koskee Armand'ia — — siellä! Siis sallitteko minun lähteä?»
»Armand'iako? — — mutta eihän vain vaara teitä uhanne?»
»Vaarako? minuako? — — eihän toki rouvani, teidän huolehtimisenne tuottaa minulle kunniaa. Niinkuin sanoitte, vaikutusvaltaa minulla on, aikomukseni on käyttää sitä ennenkuin on myöhäistä.»
»Saanen ehkä kiittää teitä?»
»Rouva», sanoi hän koleasti, »sitä ei teidän tarvitse tehdä. Elämäni on käytettävissänne ja minua on jo tarpeeksi palkittu.»
»Sir Percy, ja minun elämäni on teidän jos vain tahdotte omaksua sen palkinnoksi toimistanne Armand'in tähden», sanoi hän yhtä tulisesti kuin avasi sylinsä miehelleen. »Kas niin! en tahdo pidättää teitä — — ajatukseni seuraavat teitä — — hyvästi! — —»
Miten ihastuttavalta hän näyttäkään aamuauringon valossa kullankellervän tukan valuessa hartioille! Sir Percy tehden syvän kumarruksen painoi suudelman hänen kädelleen. Marguerite tunsi polttavan suutelon ja hänen sydämensä värisi toivon sekaisesta ilosta.
»Tulettehan takaisin?» kysyi Marguerite hellästi.
»Sangen pian!» vastasi hän katsoen ikävöiden vaimonsa sinisiin silmiin.
»Ja — — muistatteko? — —» kysyi Marguerite samalla, kun hänen silmänsä vastasivat sir Percyn katseeseen ja antoivat hänelle rajattomia lupauksia.
»Rouva, aina muistan, että olette kunnioittanut minua palvelustani vaatimalla.»
Sir Percyn sanat sointuivat koleilta ja muodollisilta, mutta sillä kertaa ne eivät Margueritesta tuntuneet kylmiltä. Naisen sydän oli katsonut miehen tunteettoman naamarin alla olevaan sydämeen, jota naamiota sir Percyn ylpeys yhä vieläkin vaati häntä kantamaan.
Taaskin hän kumarsi vaimolleen, sitten hän pyysi lupaa lähtöönsä. Marguerite seisoi toisella puolella sir Percyn hypätessä Sultaanin selkään. Hevosen nelistäessä portista Marguerite huiskutti hänelle viimeiset hyvästinsä.
Piian sir Percy peittyi näkyvistä tien mutkaan. Uskotulla palvelijalla oli vaikea pysyä hänen perässään, sillä Sultaani lensi eteenpäin niinkuin säestäen isäntänsä kiihtynyttä mielialaa. Marguerite kääntyi ja astui sisään onnellisesti huokaisten. Hän meni takaisin omaan huoneeseensa, sillä uni alkoi painostaa häntä niinkuin väsynyttä lasta.
Hänen sydämensä rauhoittui, ja vaikka epämääräinen tuska sitä vielä vaivasikin, niin hämäränsuloinen toivo sitä kuitenkin viihdytti kuin palsamin tuoksu.
Hän ei ollut enää ollenkaan huolissaan Armand'ista, sillä mies, joka oli juuri ratsastanut tiehensä, oli halukas auttamaan Armand'ia, olipa saanut Margueritenkin täysin luottamaan tarmoonsa ja kuntoonsa. Hän kummasteli, että oli itsekin pitänyt miestään tyhjänpäiväisenä narrina. Tietystikin se oli vain naamio kätkemässä kirpeää sydänhaavaa, jonka Marguerite oli iskenyt hänen luottavaan ja rakastavaan sydämeensä. Rakkaus olisi muutoin voittanut Percyn, eikä hän tahtonut näyttää vaimolleen, kuinka paljon hän vieläkin piti Margueritesta ja kuinka kovasti hän kärsii.
Mutta siitä lähtien oli kaikki käyvä hyvin: Marguerite kukistaa ylpeytensä, nöyrtyy miehelleen, kertoo kaikki, luottaa häneen kaikessa. Onnen päivät uudistuvat samallaisiksi kuin heidän kävellessään Fontainebleaun metsässä, jolloin he juttelivat vain vähän, sillä Percy oli aina harvapuheinen — mutta jolloin Marguerite tunsi sydämensä aina löytävän lepoa ja onnea miehensä voimakkaaseen rintaan nojatessaan.
Kuta enemmän hän ajatteli viime yön tapahtumia, sitä vähemmän hän pelkäsi Chauveliniä ja hänen suunnitelmiaan. Eihän hän ollut onnistunut pääsemään selville Tulipunaisen neilikan personasta, siitä hän ainakin oli varma. Sekä lordi Fancourt että Chauvelin itse olivat vakuuttaneet hänelle, ettei ruokailuhuoneessa ollut yhden aikaan muita kuin ranskalainen omassa personassaan ja Percy — Niin! — Percy! Hänhän olisi voinut kysyä sitä mieheltään, jos olisi tullut ennemmin ajatelleeksi. Oli miten oli, hänen ei tarvinnut pelätä, että tuntematon ja uskalias sankari joutui Chauvelinin ansaan; kaikissa tapauksissa sankarin kuolema ei ollut hänen syynsä.
Tietystikin vaara yhä uhkasi Armand'ia, mutta olihan Percy luvannut suojella häntä. Kun Marguerite näki miehensä poistuvan ratsain, mahdollisuus sir Percyn aikeiden onnistumattomuudesta ei hetkeksikään juolahtanut hänen mieleensä. Kun Armand kerran pääsee Englantiin, ei hän enää salli hänen Ranskaan palata.
Sillä hetkellä hän tunsi olevansa melkein onnellinen, ja vedettyään ikkunaverhot umpeen estääkseen auringon paahdetta pääsemästä sisään laskeutui hän vuoteelleen, painoi päänsä tyynyä vasten kuin väsähtänyt lapsi ja vaipui heti rauhallisen unen helmoihin.