XIX LUKU
Tulipunainen neilikka.
Millä hetkellä omituinen epäily, hiipi Margueriten mieleen, sitä hän ei olisi itsekään voinut jälkeenpäin sanoa. Kovasti puristaen sormusta kädessään juoksi hän huoneesta rappuja alas puutarhaan, missä hän erillään muista vain kukkasten, joen ja lintujen seurassa katseli sormusta ja yhä tarkemmin tutki siihen kaiverrettua merkkiä.
Istuen riippuvien sykomorien varjossa hän tarkasteli tylsän tunteettomasti sormuksen yksinkertaista kantaa, johon tähtimäinen kukkanen oli kaiverrettu.
Olipa se hullunkurista! Hän uneksi! Hänen hermonsa olivat jännittyneet, ja hän luuli näkevänsä enteitä ja salaperäisyyttä vähäpätöisimmissäkin asioissa. Eivätkö kaikki hienon maailman ihmiset äskettäin olleet päättäneet suosia sankarillisen ja mystillisen Tulipunaisen neilikan merkkiä?
Eikö se hänellä itselläänkin ollut ommeltuna puvuissaan, kaiverrettuna jalokivissään ja hiuskoristeissaan? Mitä merkillistä siinä oli, että sir Percy käytti sitä sinettisormuksessaan? Saattoihan hänkin aivan hyvin tehdä sen — — niin aivan hyvin — — ja sitäpaitsi — — mitä yhtäläisyyttä oli hänen erinomaisella miehellään, tuolla hienopukuisella, hienostuneella ja velttotapaisella keikarilla sekä uskaliaalla suunnittelijalla, joka pelasti ranskalaisia uhreja aivan verenhimoisen vallankumouksen johtohenkilöiden nenän edestä.
Hänen ajatuksensa olivat sekaisin — hän ei käsittänyt mitään. — — Hän ei huomannut mitä hänen ympärillään tapahtui ja aivan säpsähti, kun nuori, raikas ääni kuului puutarhan toiselta puolelta:
»- Rakas! — rakas! missä olet?» ja pieni Suzanne raikkaana kuin ruusunnuppunen tuli juosten nurmikolla silmien ilosta loistaessa ja ruskeiden kutrien liehuessa leppeässä aamutuulessa.
»Sanottiin sinun olevan puutarhassa», jatkoi hän iloisesti liverrellen ja heittäytyen somasti ja tyttömäisen vallattomasti Margueriten syliin, »sentähden juoksin sinua hämmästyttämään. Ethän minua näin pian odottanut Margot, pieni, rakas lemmikkini!»
Marguerite, joka nopeasti kätki sormuksen kaulurinsa poimuihin, koetti vastata iloisesti ja huolettomasti nuoren tytön tunnepurkauksiin.
»Tosiaankin, suloinen ystäväni», sanoi hän hymyillen, »on hauskaa saada pitää sinut vain itseäni varten kokonaisen kauniin, pitkän päivän. — — Ethän vain ikävystyne?»
»Vai ikävystyne! Margot, kuinka voit käyttää niin pahaa sanaa. Kun olimme yhdessä vanhassa rakkaassa koulussamme, olimme aina iloisia saadessamme olla kahden.
»Ja jutella salaisuuksistamme.»
Molemmat nuoret naiset alkoivat astella käsikoukkua puutarhassa.
»Oi, Margot, lemmikkini, kuinka ihana kotisi onkaan», sanoi pieni
Suzanne ihastuneena, »kuinka onnellinen oletkaan!»
»Niinpä kylläkin! Pitäisihän minun olla onnellinen», lausui Marguerite huolestuneesti huokaisten.
»Miten surullisesta puhutkaan, lemmikkini! — — No niin, nyt kun olet naimisissa, et halua enää jutella kanssani salaisuuksista. Kuinka paljon meillä olikaan ennen koulussa kahdenkeskistä puhuttavaa! Muistatko? — muutamia asioita emme uskoneet edes Pyhän Angelsin sisar Theresallekaan — vaikka hän olikin kovin herttainen.»
»Ja nyt sinulla on eräs hyvin tärkeä salaisuus, sellainen pienen pieni?» lausui Marguerite iloisesti, »jonka sinä heti uskot minulle. Sinun ei tarvitse punastua, rakas ystäväni», lisäsi hän nähdessään Suzannen pienet somat kasvot punehtuneina. »Eihän siinä ole mitään hävettävää! Hän on sekä jalo että luotettava mies, ja sellaisesta rakastajasta — — puolisosta kelpaa ylpeillä.»
»Niinpä tosiaankin, ystäväni, en ole ollenkaan häpeissäni», vastasi Suzanne leppeästi, »ja olen hyvin, hyvin ylpeä, kun puhut hänestä hyvää. Luulen äidin suostuvan», lisäsi hän mietteissään, »ja minä tulen — oi! tullen niin iloiseksi — mutta luonnollisestikaan ei suunnitella mitään, ennenkuin isä on pelastettu. — —»
Marguerite säpsähti. Suzannen isä! kreivi de Tournay! — hän kuului niihin, joiden henki oli vaarassa, jos Chauvelin onnistui pääsemään selville Tulipunaisen neilikan personasta.
Hän oli käsittänyt sekä kreivittären että parin liittolaisen puheesta, että hämäräperäinen johtaja oli kunniasanallaan lupautunut pelastamaan pakolaiskreivi de Tournayn Ranskasta. Pienen Suzannen, joka ei tiennyt muuta kuin oman tärkeän salaisuutensa, jatkaessa livertelyään Margueriten ajatukset palasivat viimeöisiin tapauksiin.
Armand'in perikato, Chauvelinin uhkaus, hänen julmat sanansa »joko — tahi —», jotka Marguerite oli hyväksynyt.
Ja sitten hänen oma toimintansa, joka oli vähällä kohota huippuunsa k:lo 1 lordi Grenvillen ruokailuhuoneessa, kun Ranskan hallituksen armoton lähetti aikoi vihdoinkin päästä selville, kuka salaperäinen Tulipunainen neilikka oli, joka niin ujostelematta uhmasi kokonaista urkkijajoukkoa ja asettautui niin rohkeasti pelkästä urheiluhalusta Ranskan vihollisten puolelle.
Sen jälkeen hän ei ollut kuullut mitään Chauvelinistä. Hän oli jo arvellut kaiken epäonnistuneen eikä hän kuitenkaan ollut vielä tuntenut levottomuutta, sillä olihan hänen miehensä luvannut turvata Armand'in hengen.
Mutta aivan silmänräpäyksessä Suzannen iloisesti jutellessa hirveä kauhu omien tekojensa seurauksista valtasi Margueriten. Chauvelin ei ollut puhunut mitään. Se on totta. Mutta hän muisti, kuinka ivalliselta ja ilkeältä hän näytti hyvästellessään tanssiaisten jälkeen. Oliko hän ja silloin huomannut jotain? Oliko hänellä ja valmiit suunnitelmat rohkean keinottelijan pidättämiseksi itse työssä Ranskassa ja hänen lähettämisekseen giljotiinille ilman katumusta ja viivytystä?
Margueriten valtasi kauhea inho, ja kouristuksen tapaisesti hänen kätensä puristi sormusta pukunsa poimuissa.
»Sinä et kuuntele, rakas ystäväni», lausui Suzanne soimaavasti keskeyttäen pitkän ja erittäin mielenkiintoisen pakinansa.
»Kyllä, kyllähän minä», sanoit Marguerite koettaen pakoittautua hymyilemään. »On hauskaa kuunnella puhettasi — — ja sinun onnellisuutesi tekee minutkin niin iloiseksi. — — Älä pelkää, me koetamme parastamme saadaksemme äitisi lepytetyksi. Sir Andrew Ffoulkes on jalo englantilainen herrasmies. Hänellä on rahaa ja on korkea-arvoinen; kreivitär ei kieltäydy myöntymästä. — — Mutta — — pieni ystäväni — — kerro — — mitä viimeiset uutiset tietävät isästäsi.»
»Oi!» huudahti Suzanne iloisen hurjasti, »parasta mitä saattaa toivoa. Lordi Hastings kävi tervehtimässä äitiäni varhain tänä aamuna. Hän sanoi että rakkaan isäni asiat ovat hyvin ja että me saamme odottaa häntä Englantiin ainakin neljän vuorokauden kuluttua.»
»Niin», sanoi Marguerite, jonka hehkuvat silmät tarkastelivat Suzannen huulia, jotka yhä vain liikkuivat iloisesti jutellen.
»Eihän meidän nyt tarvitse pelätä, rakkaani, sinä et tiedä, että tuo suuri jalo Tulipunainen neilikka on itse lähtenyt isää pelastamaan. Rakkaani, hän on mennyt — — on todellakin mennyt — —» lisäsi Suzanne innoissaan. »Tänä aamuna hän oli Lontoossa, Calais'ssa hän on jo mahdollisesti huomenna — — jossa hän tapaa isäni — — ja sitten — — ja sitten — —.»
Isku sattui. Sitä hän oli koko ajan odottanutkin, vaikka olikin viime hetkeen saakka koettanut luulotella toista pettäen itsensä. Sir Percy oli mennyt Calais'hen, oli sinä aamuna ollut Lontoossa — — hän — — Tulipunainen neilikka — — Percy Blakeney — — hänen miehensä — — jonka hän itse viime yönä oli kavaltanut Chauvelinille — —.
Percy — — Percy — — hänen miehensä — — Tulipunainen neilikka — — Voi, kuinka Marguerite oli voinutkaan olla niin sokea! Hän tajusi kaiken — — kaiken sillä kertaa — — osan, jota Percy näytteli — naamion, jota hän kantoi — — häikäistäkseen ihmisten silmiä.
Ja kaiken sen tietysti vain pelkästä urheiluhalusta ja vallattomuudesta! — pelastaen miehiä, naisia ja lapsia kuolemasta, niinkuin ihmiset ylimalkaan huvikseen hävittävät ja tappavat eläimiä. Joutilas rikas mies halusi elämän tarkoitusta — hän ja muutamat nuoret keikarit, jotka seurasivat hänen lippuaan, olivat hupailleet pitkät ajat panemalla henkensä alttiiksi muutamien viattomien pelastamiseksi.
Ehkäpä sir Percy oli aikonut kertoa siitä vaimolleen heti naimisiin mentyään, mutta silloin oli hän saanut kuulla markiisi de S:t Cyrin jutun ja heti kääntänyt selkänsä hänelle epäilemättä arvellen, että Marguerite voi jonakin päivänä pettää hänetkin ja hänen toverinsa, jotka olivat vannoneet uskollisuutta päällikölleen. Siten hän oli tullut petkuttaneeksi vaimonsa niinkuin kaikki muutkin, jota vastoin sadat ihmiset kiittivät häntä hengestään ja monet perheet sekä hengestään että hyvinvoinnistaan.
Tyhjänpäiväisen narrin naamio oli hyvä ja osaansa hän näytteli erinomaisesti. Eipä ihme etteivät Chauvelinin urkkijat luulleet näennäisesti typerää hölmöä mieheksi, jonka hillitön uskaliaisuus ja neuvokas kekseliäisyys eksyttivät ranskalaiset nuuskijat sekä Englannissa että Ranskassa. Viime yönäkin Chauvelinin astuessa lordi Grenvillen ruokailuhuoneeseen vaanimaan rohkeata Tulipunaista neilikkaa näki hän vain typerän sir Percy Blakeneyn sikeässä unessa sohvalla.
Arvasiko teräväjärkinen mies silloin salaisuuden? Siinäpä olikin koko asian hämmästyttävin pulma. Pettäen tuntemattoman pelastaakseen veljensä oli Marguerite Blakeney toimittanut miehensä kuolemaan!
Ei, ei, ei, tuhansin kerroin ei! Ei suinkaan kohtalo voine sellaista onnettomuutta sallia. Itse luontokin nousi sitä vastaan kapinoimaan. Käsi pidellessään paperipalaa viime yönä olisi varmaankin puutunut ennenkuin olisi ehtinyt tehdä niin kauhistuttavan ja hirveän teon.
»Mutta mikä sinua vaivaa rakkaani», lausui pieni Suzanne teeskentelemättä ja hätääntyneenä, sillä Margueriten kasvojen väri oli muuttunut tuhkanharmaaksi. »Marguerite, oletko sairas? Mikä sinua vaivaa?»
»Ei mikään, ei mikään, lapseni», soperteli hän kuin unissaan. »Maltahan hetken — — anna minun ajatella — — ajatella! — — Sinä sanoit — — Tulipunainen neilikka lähti tänään — —!»
»Rakas Marguerite, mikä sinun on? Sinä pelästytät minut — —»
»Ei mikään, lapseni, sanon — — ei mikään. — — Minun täytyy saada hetkisen olla yksin -— ja — rakas — — minun on luultavasti katkaistava tämänpäiväinen seurustelumme. — — Mahdollisesti on minun lähdettävä kotoani — ymmärräthän?»
»Ymmärrän kyllä jotain tapahtuneen, rakas ystäväni, ja haluavasi yksinäisyyttä. En tahdo olla esteenä. Älä ajattele minua! Palvelijani Lucile ei ole vielä mennyt — — lähden hänen kanssaan — — älä ajattele minua!»
Tunteittensa valtaamana kietoi hän käsivartensa Margueriten vyötäisille. Lapsen tuntein hän otti osaa ystävänsä katkeraan suruun ja tyttömäisen hellyyden suuri tahdikkuus esti häntä utelemasta ollen hän päinvastoin valmis poistumaan.
Hän suuteli Margueritea moneen kertaan ja asteli suruissaan nurmikon yli. Marguerite ei liikahtanutkaan, siihen hän jäi vain miettimään — — tuumien mitä tehdä.
Juuri kun pikku Suzanne oli nousemaisillaan terassin portaille, tuli palvelija juosten talon takaan emäntäänsä kohden. Hänellä oli sinetillä varustettu kirje kädessään. Vaistomaisesti Suzanne kääntyi takaisin, hän arvasi kirjeen sisältävän pahoja uutisia ystävälleen, hänen mielestään Margot raukka ei kyennyt vastaanottamaan enempiä ikävyyksiä.
Palvelija seisoi kunnioittavasti emäntänsä edessä, sitten hän ojensi hänelle kirjeen.
»Mikä se on?» kysyi Marguerite.
»Teidän armonne, juoksupoika juuri sen toi.»
Konemaisesti Marguerite otti sen ja käänteli sitä vapisevissa käsissään.
»Kuka sen lähetti?»
»Teidän armonne, juokupoika sanoi», vastasi palvelija, »että hänen käskettiin tuoda se, ja että teidän armonne kyllä tietää, mistä se tulee.»
Marguerite avasi kuoren, Hän arvasi sen sisällyksen ja silmäili kirjettä koneellisesti.
Se oli Armand S:t Justiltä sir Andrew Ffoulkesille — sama kirje, jonka
Chauvelinin urkkijat olivat varastaneet »Kalastajalepolassa» ja jota
Chauvelin oli näyttänyt kuin ruoskaa saadakseen Margueriten tottelemaan.
Hän oli siis pysynyt sanassaan — lähettänyt hänelle S:t Justin ilmiantokirjeen — — sillä hän oli Tulipunaisen neilikan jäljillä.
Margueriten ajatukset pysähtyivät, jopa hänen sielunsakin oli paeta ruumiista. Hän hoiperteli ja olisi kaatunut, ellei Suzanne olisi tukenut häntä käsivarrellaan. Tavattomasti ponnistaen voitti hän itsensä — vielä oli paljon toimitettavaa.
»Hakekaa juoksupoika tänne puheilleni», sanoi hän palvelijalle hyvin tyynesti, »Ei suinkaan hän lie vielä mennyt?»
»Ei, teidän armonne.»
Palvelija meni ja Marguerite kääntyi Suzannen puoleen.
»Ja sinä, lapsukaiseni, juokse sisään. Käske Lucilen valmistautua.
Pelkään pahoin, lapsukaiseni, että minun on lähetettävä sinut kotiin.
Ja kuule, käske palvelijan varustaa takki ja matkapuku sinulle.»
Suzanne ei vastannut. Hän suuteli Margueritea hellästi ja totteli sanaakaan sanomatta. Lapsukainen oli kovin kauhistunut ystävänsä hirveän surkeita kasvonilmeitä.
Minuuttia myöhemmin palasi palvelija juoksupojan kanssa, joka oli kirjeen tuonut.
»Kuka antoi tämän kirjeen?» kysyi Marguerite.
»Teidän armonne, eräs herra», vastasi poika, »'Ruusu' nimisessä ravintolassa vastapäätä Charing Crossia. Hän sanoi teidän kyllä tietävän.»
»'Ruusu' nimisessä ravintolassa? Mitä hän siellä teki?»
»Teidän armonne, odotteli tilaamiansa vaunuja.»
»Hevostako?»
»Niin, teidän armonne. Hän oli tilannut hevosen ja vaunut. Sain sen käsityksen palvelijansa puheesta, että hän aikoi suoraan Doveriin.»
»Olen kuullut tarpeeksi. Saatte mennä.» Sitten kääntyen palvelijansa puoleen: »Vaunujeni ja neljän nopeimman hevoseni tulee olla valmiina tuossa tuokiossa.»
Sekä palvelija että juoksupoika lähtivät heti käskyä totellen pois. Marguerite jäi aivan yksin seisomaan hetkeksi nurmikolle. Hänen siro vartalonsa oli jäykkä kuin kuvapatsas, silmät tuijottivat ja kädet olivat kovasti ristiin puristettuina rinnalla. Huulet mutisivat sydäntä järkyttävästi:
»Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä? Mistä löytää hänet? — Voi Jumalani, valaise järkeni!»
Mutta se ei ollut katumuksen eikä toivottomuuden hetki.
Hän oli tehnyt — tietämättään — hirveän kamalan teon — omissa silmissään suurimman rikoksen, jonka nainen voi tehdä -— hän näki sen kaikessa kauheudessaan. Ettei hän ollut arvannut miehensä salaisuutta, sekin tuntui hänestä kuolinsynniltä. Hänen olisi pitänyt tietää se! hänen olisi pitänyt tietää se!
Kuinka voi hän kuvitellakaan, että mies, joka rakasti niin kovasti kuin Percy Blakeney oli rakastanut häntä alunpitäen — kuinka saattoi sellainen mies olla järjetön idiootti, jona hän suvaitsi esiintyä. Ainakin hänen olisi pitänyt tietää miehensä olevan naamioidun, ja huomattuaan sen olisi hänen velvollisuutensa ollut riistää naamari hänen kasvoiltaan heidän kahdenkesken ollessaan.
Hänen rakkautensa mieheensä oli ollut arvottoman heikko, ja senkin hänen ylpeytensä oli valmis runtelemaan. Hän oli itsekin ollut naamioitu teeskennellessään halveksivansa miestään, vaikka itse asiassa tiesi käsittävänsä hänet aivan väärin.
Mutta eihän ollut aikaa menneiden miettimiseen. Oma sokeus oli hänet erehdyttänyt, se oli sovitettava ei tyhjillä katumuksilla, vaan nopealla hyödyllisellä toiminnalla.
Percy oli lähtenyt Calais'hen tietämättä siitä, että säälimätön vihollinen oli hänen kintereillään. Hän oli nostanut purjeensa aamulla varhain London Bridgen luona. Ilman suotuisaa tuulta hän ei varmaankaan saapunut Ranskaan vuorokaudessa, epäilemättä hän oli toivonut myötätuulta valitessaan tien.
Chauvelin puolestaan kiitää Doveriin, vuokraa siellä aluksen ja epäilemättä saapuu Calais'hen melkein samaan aikaan. Päästyään kerran Calais'hen kohtaa Percy kaikki, jotka niin hartaasti odottavat jaloa ja urhoollista Tulipunaista neilikkaa, sillä hänhän aikoo pelastaa heidät hirveästä ja ansaitsemattomasta kuolemasta. Chauvelinin vaaniessa kaikkia hänen liikkeitään Percy panee sekä oman että Suzannen isän, vanhan kreivi de Tournayn ja muiden pakolaisten hengen alttiiksi, sillä odottelevathan he häntä ja luottavat häneen. Siellä on myöskin Armand, joka on mennyt tapaamaan de Tournayta varmasti tietäen Tulipunaisen neilikan huolehtivan hänen turvallisuudestaan.
Kaikkien näiden niinkuin miehensäkin henki oli Margueriten käsissä. Ne hän tahtoi pelastaa, jos se vain riippui ihmisreippaudesta.
Valitettavasti ei hän kyennyt siihen pelkin omin voimin. Vaikka pääsisikin Calais'hen, ei hän tiennyt mistä löytää miehensä, jota vastoin Chauvelin ryövätessään paperit Doverissa oli saanut oppaan niistä. Ennen kaikkea hän halusi varoittaa Percyä.
Sillä hetkellä hän tunsi miehensä aivan tarpeeksi käsittääkseen, ettei hän hylännyt niitä, jotka luottivat häneen, ettei hän kammoksunut vaaraa ja jättänyt kreivi de Tournayta armottomien verenhimoisten petojen käsiin. Varoitettunakin hän voi tehdä uusia suunnitelmia, saattoi olla yhä varovaisempi ja viisaampi. Tietämättään hän voi joutua viekkaan ansaan, mutta saattoipa onnistuakin.
Jos sir Percy epäonnistuisi, jos tosiaankin sallimus ja Chauvelin kaikin käytettävin keinoin päälle päätteeksi näyttäytyivät liian ankariksi uskaliaalle suunnittelijalle — siinä tapauksessa hän ainakin halusi olla hänen rinnallaan lohduttamassa, hoivaamassa ja kehoittamassa häntä. Kuolema oli viimeinkin petettävä tekemällä se suloiseksi. Hän halusi kuolla sylitysten rakastettunsa kanssa tuntien ääretöntä onnea siitä, että tunteet vastasivat tunteisiin ja että väärinkäsitys oli loppunut.
Koko hänen ruumiinsa jäykistyi kuin suuren ja lujan päätöksen tehtyä. Sen hän aikoi täyttää, jos Jumala vain soi hänelle älyä ja voimaa. Hänen silmänsä kadottivat määrätyn ilmeensä, pelkkä ajatuskin miehensä pikaisesta tapaamisesta vaikka keskellä hirvittävintä vaaraakin sai hänen silmänsä sisäistä tulta hehkumaan. Ne säteilivät ilosta, sillä hän sai jakaa hädän hänen kanssaan — sai ehkä auttaakin häntä — olla hänen rinnallaan viimeinkin vaikkapa muiden toiveiden pettäessä.
Lapsimaisen suloiset kasvot olivat käyneet koviksi ja lujiksi, kaareva suu oli kovasti kiinni, hampaat yhteenpuristetut. Hän aikoi kuolla miehensä kanssa ja hänen tähtensä. Rypistetty otsa ilmaisi terästettyä tahtoa ja taipumatonta päättäväisyyttä. Suunnitelmat olivat laaditut. Ensiksi oli lähdettävä hakemaan sir Andrew Ffoulkesia.
Hän oli Percyn paras ystävä ja Marguerite muisteli värähdellen, miten nuori mies sokeassa innossaan aina puhui salaperäisestä johtajastaan.
Sir Andrew varmaankin auttaa häntä tarpeen vaatiessa. Vaunut olivat jo odottamassa. Puvun vaihdos ja jäähyväiset pikku Suzannelle ja sitten matkalle.
Kiirehtimättä ja epäröimättä asteli hän hiljalleen sisään.