XX LUKU
Ystävä.
Noin puolen tunnin kuluttua Marguerite istui jo mietteissään vaunuissa, joita rivakat hevoset kiidättivät Lontooseen.
Hän oli sanonut rakkaat jäähyväiset pikku Suzannelle ja huolehtinut hänen paluustaan kaupunkiin, johon tämä ajoi omilla vaunuillaan kamarineitonsa seurassa. Marguerite oli toimittanut pikalähetin viemään anteeksipyyntökirjettä hänen kuninkaalliselle korkeudelleen pyytäen saada siirtää prinssin vierailun tuonnemmaksi kiireellisten ja tärkeiden asioiden vuoksi. Toisen lähetin piti tilata edeltäkäsin hevosia majataloista vaihdettaviksi väsyneitten sijaan.
Musiliinipukunsa hän oli vaihtanut tummaan matkapukuun ja viittaan, oli ottanut rahaa mukaansa — jota antelias miehensä aina varasi runsaasti hänen käytettäväkseen — lähtenyt matkalle.
Hän ei edes koettanutkaan pettää itseään turhilla ja tyhjänpäiväisillä toiveilla. Hänen veljensä Armand'in pelastuminen riippui Tulipunaisen neilikan pikaisesta pidättämisestä. Koska Chauvelin palautti Armand'in ilmaisukirjeen, oli hän epäilemättä tyytyväinen saatuaan tietää Percy Blakeneyn olevan sen miehen, jolle hän oli vannonut tuottavansa kuoleman.
Ei, ei ollut aikaa turhille luulotteluille! Percy, hänen miehensä, jonka urhoollisuus oli sytyttänyt hänessä ihailua ja tulista rakkautta, oli tuossa tuokiossa hirvittävässä vaarassa, joka oli hänen aiheuttamansa. Hän oli kavaltanut Percyn viholliselle — tosin tietämättään — mutta kaikissa tapauksissa pettänyt miehensä. Jos Chauvelinin onnistui saada hänet ansoihinsa, joista Percyllä ei vielä ollut aavistustakaan, oli puolison kuolema hänen syynsä. Hänen kuolemansa! Sydänverellään hän halusi puolustaa miestään ja antaa henkensä hänen puolestaan.
Marguerite käski ajurinsa suuntaamaan matkan »Kruunu» nimiseen ravintolaan ja sinne päästyä syöttämään hevoset ja lepuuttamaan niitä. Sitten hän tilasi kantotuolin ja antoi viedä itsensä Pall Mallin varrella olevaan taloon, jossa sir Andrew Ffoulkes asui.
Kaikista Percyn ystävistä, jotka seurasivat johtajansa lippua, tunsi Marguerite enin voivansa luottaa sir Andrew Ffoulkesiin. Hän oli aina ollut hänenkin ystävänsä ja nuoren miehen rakkaus pikku Suzanneen oli yhä vain lähentänyt häntä Margueriteen. Ehkä sir Andrew oli poissa kotoaan noilla huimilla asioilla Percyn kanssa, siinä tapauksessa hän aikoi mennä lordi Hastingsin tai lordi Tonyn luo — sillä hän tarvitsi näiden nuorten miesten apua, muutoin hän oli voimaton pelastamaan miestään. Sir Andrew Ffoulkes oli kuitenkin kotona ja palvelija ilmoitti isännälleen lady Blakeneyn tulosta. Marguerite nousi porraskäytävää sir Andrew'n mukavaan huoneustoon. Hänet vietiin pieneen ylellisesti kalustettuun ruokailuhuoneeseen. Pari minuuttia myöhemmin sir Andrew itse ilmestyi sinne.
Hän oli nähtävästi hyvin hämmästynyt kuultuaan, kuka vieras oli, sillä hän katseli huolestuneena — ja epäillen — Margueritea kumartaessaan hänelle huolellisen kohteliaasti, niinkuin sen ajan jäykkä tapa vaati.
Marguerite oli karistanut levottomuutensa viimeisetkin jäljet. Hän oli aivan tyyni ja vastattuaan nuoren miehen säntilliseen tervehdykseen alkoi rauhallisesti:
»Sir Andrew, minua ei haluta tuhlata kallista aikaa turhaan jutteluun. Teidän on uskottava, asioita joista aion puhua. Tärkeitä ne eivät ole. Se vain on tärkeätä, että johtajaanne ja toverianne Tulipunaista neilikkaa — — miestäni — — Percy Blakeneyä — — uhkaa hirvittävä vaara.»
Margueriten pieninkin epäilys johtopäätöstensä virheellisyydestä haihtui samassa, sillä sir Andrew kävi hämmästyksestä aivan kalpeaksi eikä ollenkaan kyennyt peittelemään sitä.
»Sir Andrew, vähät siitä, miten olen päässyt selville asiasta», jatkoi hän tyynin mielin, »Jumalan kiitos, että niin on laita, ja ehkei hänen pelastamisensa olekaan myöhäistä, valitettavasti en voi yksin häntä pelastaa, ja sentähden olen tullut pyytämään teitä avukseni.»
»Lady Blakeney», sanoi nuori mies koettaen voittaa itsensä, »minä — —»
»Ensiksikin, kuunnelkaahan puhettani», keskeytti Marguerite, »asianlaita on näin. Kun Ranskan hallituksen lähetti varasti paperinne Doverissa, löysi hän niiden joukosta suunnitelmat, joita te johtajanne kanssa aioitte käyttää pelastaaksenne kreivi de Tournayn ja muut pakolaiset. — Percy, mieheni, on mennyt itse toimittamaan asiaansa. Chauvelin tietää Percy Blakeneyn olevan Tulipunaisen neilikan. Hän seuraa miestäni Calais'hen ja pidättää hänet siellä. Te käsitätte yhtä hyvin kuin minäkin mitä hänellä on odotettavissa Ranskan vallankumoukselliselta hallitukselta. Häntä ei pelastaisi Englannin — ei edes itse Yrjö-kuninkaankaan — asiaan sekaantuminen. Robespierre ja hänen puoluelaisensa pitäisivät sitä myöhästyneenä. Paitsi sitä on rehti johtaja tietämättään syypää siihen, että kreivi de Tournayn ja muitten puoluelaisten piilopaikka on tullut ilmi, ja kaikki he yhä vieläkin luottavat häneen odotellen pelastajaansa siellä.»
Marguerite puhui hiljaisella äänellä kiihkottomasti ja päättäväisesti. Hän aikoi saada nuoren herran luotettavaksi apulaisekseen, sillä ilman häntä ei hän kyennyt asiataan toimittamaan.
»En ymmärrä», vastasi sir Andrew saadakseen aikaa parhaimman keinon keksimiseen.
»Sir Andrew, luulen teidän kuitenkin ymmärtävän. Luulen teidän käsittävän puheeni todeksi, ajatelkaahan asiaa sellaisenaan. Percy lähti Calais'hen, luultavasti jollekin yksinäiselle rannikkopaikalle, ja Chauvelin on hänen kintereillään. Hän kiitää Doveriin ja purjehtii kanaalin yli luultavasti tänä yönä. Mitä arvelette tapahtuvan?»
Nuori mies vaikeni.
»Percy saapuu määräpaikkaansa tietämättä seuraajistaan, hän hakee de Tournayn seuralaisineen — niiden joukossa myöskin Armand S:t Just, veljeni, — Percy luultavasti etsii heitä aavistamatta, että maailman tarkimmat silmät vaanivat häntä joka askeleella. Kun hän huomaamattaan on pettänyt itseensä sokeasti luottavat henkilöt, kun häneltä ei enää voida mitään urkkia, kun hän on valmis palaamaan Englantiin niiden kanssa, joita on niin urhokkaasti lähtenyt pelastamaan, silloin hän tarttuu ansoihin, ja hänet lähetetään giljotiinille päättämään jalo elämänsä.»
Sir Andrew yhä vaikeni.
»Te ette luota minuun», sanoi Marguerite kiihkoissaan. »Voi, Jumalani! ettekö huomaa asiani olevan hirvittävän vakavan? Mies, mies», lisäsi hän äkkiä tarttuen nuorta miestä olkapäihin pienillä kätösillään ja pakoittaen hänet katsomaan suoraan itseensä, »sanokaa olenko maailman halveksittavimman ihmisen näköinen — naisen, joka pettää oman miehensä.»
»Jumala varjelkoon, lady Blakeney», sanoi nuori herra viimeinkin, »minua ajattelemasta tarkoitustanne sellaiseksi, mutta — —»
»Mutta millaiseksi — — sanokaa. — — Joutuin, mies! — — sekunnitkin ovat kallisarvoiset!» — —
»Tahtoisitteko sanoa», kysyi sir Andrew päättäväisesti katsoen tarkkaan Margueriten sinisiin silmiin, »kuka antoi Chauvelinille ne tiedot, jotka sanotte hänen saaneen.»
»Minä», lausui Marguerite sävyisästi, »tunnustan sen — en tahdo valehdella teille, sillä haluan täydellistä luottamustanne. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan — mitenkäpä olisi voinut ollakaan? — Tulipunaisen neilikan personasta — — veljeni pelastuksenhan piti olla onnistumiseni palkkio.»
»Auttaessanneko Chauveliniä Tulipunaisen neilikan jäljille?»
Marguerite nyökäytti päätään.
»Ei hyödytä kertoa, millaisia keinoja hän käytti pakoittaakseen minua. Armand on minulle enemmän kuin veli ja — — ja — — kuinka olisinkaan voinut aavistaa sitä? — — mutta me tuhlaamme aikaa, sir Andrew, — — joka minuutti on kallisarvoinen — — Jumalan nimessä! — — miestäni uhkaa vaara — — teidän ystäväänne! — toverianne! — Auttakaa minua pelastamaan hänet!»
Sir Andrew tunsi olevansa hyvin vaikeassa asemassa. Johtajalle annettu lupaus vaati tottelevaisuutta ja vaiteliaisuutta; kauniilla naisella, joka rukoili hänen luottamustaan, oli epäilemättä rehellinen tarkoitus, hänen johtajaystävällään oli selvästi vaara tarjona ja — —
»Lady Blakeney», lausui sir Andrew viimeinkin, »Jumal'avita, olette saattanut minut umpikujaan, jotten tiedä mitä velvollisuuteni käskee. Sanokaa mitä haluatte minun tekevän. Meitä on yhdeksäntoista valmiina uhraamaan henkemme Tulipunaisen neilikan edestä, jos tarve vaatii.»
»Sellaista uhrausta, ystäväni, ei nyt tarvita», vastasi Marguerite kuivasti, »järkeni ja neljä virkkua hevosta ovat vain välttämättömiä tarkoituksen saavuttamiseksi. Mutta minun täytyy saada tietää hänen olinpaikkansa. Huomatkaa», lisäsi hän kyynelten tulviessa silmiinsä, »olen nöyrtynyt teidän edessänne, olen tunnustanut virheeni teille. Pitääkö minun vielä tunnustaa heikkoutenikin? — Mieheni ja minä olemme olleet vieraita toisillemme syystä, ettei hän luottanut minuun ja että minä puolestani olen ollut liian sokea ymmärtämään häntä. Teidän täytyy myöntää, että mieheni silmilleni sitoma side on ollut hyvin vahva. Ihmekö siis, etten ole nähnyt sen läpi. Eilisiltana saattaessani hänet hirvittävään vaaraan putosi side äkkiä silmiltäni. Ellette, sir Andrew, tahdo auttaa minua, ponnistelen sittenkin mieheni pelastamiseksi, jännitän kaikki kykyni hänen hyväksensä. Yritykseni saattaa olla turha, sillä voinhan saapua liian myöhään, ja niin te jäätte iäksenne katumaan, ja — — ja — — minä sorrun suruuni.»
»Mutta lady Blakeney», lausui nuori herra liikutettuna tämän erittäin ihanan naisen vakavista tunteista, »käsitättekö että aikomuksenne lähentelevät miesten tekoja — ettehän te mitenkään voi yksin matkustaa Calais'hen. Tehän saattaisitte joutua hengenvaaraan ja on aivan sattuman varassa, löydättekö miestänne nyt — vaikka parhaani mukaan opastaisinkin teitä.»
»Oi, toivoakseni se on uhkarohkeata!» mutisi Marguerite hiljalleen. »Toivoakseni vaaratkin minua kohtaavat. Minulla on niin paljon sovitettavaa. Pahoin pelkään teidän erehtyneen. Chauvelinin silmät vaanivat teitä kaikkia siihen määrin, että hän tuskin huomaa minua. Joutuin, sir Andrew, hevoset odottavat, eikä minuuttiakaan ole kadotettava, — — Minun täytyy saavuttaa mieheni! Minun täytyy!» kertasi Marguerite hurjan kiihkeästi, »varoittaakseni häntä miehestä, joka on hänen kintereillään — — ettekö käsitä — ettekö käsitä, että minun täytyy saavuttaa hänet — vaikka — — vaikka olisikin myöhäistä pelastaa hänet — — ainakin — — ollakseni hänen rinnallaan — — viimeinkin.»
»Arvoisa lady, odotan käskyjänne, ilomielin tovereineni uhraudun miehenne puolesta. Jos te itse haluatte mennä — —»
»Päinvastoin, ystäväni, ettekö käsitä minun tulevan hulluksi, ellette anna minun seurata mukana.» Hän ojensi kätensä sir Andrew'lle. »Luotattehan minuun?»
»Odotan määräyksiänne», sanoi hän vaatimattomasti.
»Siis kuulkaa.»
»Vaununi ovat valmiina viemään minut Doveriin. Seuratkaa minua niin nopeasti kuin hevosenne vain jaksavat juosta. Yön tultua tapaamme toisemme 'Kalastajalepolassa'. Chauvelin välttää sitä, sillä hänet tunnetaan siellä, ja mielestäni se on turvallisin tapaamispaikka. Mielihyvin antaudun suojeltavaksenne Calais'n matkalla — — niinkuin sanoitte, voisihan sattua, etten löytäisikään sir Percyä, vaikka parhaanne mukaan opastaisittekin minua. Me vuokraamme aluksen Doverissa ja purjehdimme toiselle puolelle ensi yönä. Lakeijani pukuun puettuna, jos suvaitsette, luullakseni vältätte vaanijain silmät.»
»Arvoisa lady, olen yksinomaan teidän palvelijanne», sanoi nuori mies taaskin hyvin totisesti. »Jumala suokoon teidän näkevän Untolan ennen Calais'hen saapumistamme! Chauvelin kintereillään on Tulipunaisen neilikan jokainen askel vaarallinen.»
»Jumala suokoon sen, sir Andrew! Näkemiin siis! Me tapaamme illalla Doverissa! Chauvelin ja minä purjehdimme kilpaa ensi yönä kanaalin yli — palkintona Tulipunaisen neilikan henki.»
Sir Andrew suuteli lady Blakeneyn kättä ja saattoi hänet tuoliinsa. Neljännestunnin kuluttua palasi Marguerite »Kruunu»-nimiseen majataloon, jossa hevoset vaunuineen odottivat häntä. Tuossa tuokiossa ne jymisivät pitkin Lontoon katuja ja sitten suoraa päätä hurjaa vauhtia Doverin tielle.
Epätoivoon ei ollut aikaa, hän oli toimintakiihkoinen eikä joutanut mietiskelemään. Toivo oli taaskin herännyt hänen sydämessään saatuaan sir Andrew Ffoulkesin liittolaisekseen.
Jumalan armo varmaankin suosii häntä. Hän tietystikään ei salli hirveän rikoksen tapahtua: urhoollisen miehen kuolla ihaillen rakastavan naisen välityksellä — naisen, joka oli valmis kuolemaan sankarin puolesta.
Margueriten ajatukset lensivät salaperäisen sankarin luo, jota hän oli aina tietämättään rakastanut jo silloinkin, kun ei tiennyt kuka hän oli. Nauraen hän oli nimittänyt häntä sydämensä sankarin varjoiksi, nyt hän huomasi, että salaperäinen olento, jota hän oli palvonut ja mies, joka häntä puolestaan oli niin kiihkeästi rakastanut, oli aivan sama henkilö. Ihmekö siis, että onnenpäivät alkoivat väikkyä hänen ajatuksissaan. Mielellänsä hän tahtoi tietää, mitä Percy sanoo hänelle heidän tavatessaan toisensa.
Marguerite oli ollut niin huolissaan ja tuskissaan viime aikoina, että hän antautui kuin vastapainoksi nauttimaan valoisista, toivehikkaista unelmista. Vähitellen vaunun pyörien lakkaamattoman yksitoikkoinen ratina viihdytti hänen rasittuneita hermojaan, ja silmät, joita väsymys, valuneet sekä valumattomat kyyneleet painostivat, sulkeutuivat itsestään hänen vaipuessaan rauhattomaan uneen.