XXI LUKU
Tuskallinen odotus.
Myöhään illalla saapui Marguerite vihdoinkin »Kalastajalepolaan». Matkaan ei ollut kulunut täyttä kahdeksaa tuntia. Se johtui lukemattomista hevosten vaihdoksista matkan varrella olevissa majataloissa. Kyytirahoja hän ei säästänyt, ja siten paraimmat ja virkuimmat hevoset olivat hänen käytettävissään.
Ajuri oli myöskin väsymätön. Runsaan palkinnon lupaus oli epäilemättä auttanut häntä pysymään pirteänä, ja kirjaimellisesti sanoen vaunut olivat kiitäneet niin, että pyörät iskivät tulta.
Lady Blakeneyn saapuminen keskellä yötä »Kalastajalepolaan» herätti suurta hälinää. Sally hyppäsi nuolen nopeudella vuoteestaan, ja herra Jellybandyllä oli päänvaivaa saadakseen arvokkaan vieraansa hyvin kestityksi.
Sekä isä että tytär olivat kyllin hyvinkasvatettua majatalon väkeä ilmaistakseen vähintäkään kummastusta lady Blakeneyn tulosta tavattoman vuorokauden aikana. Epäilemättä he ajattelivat siitä enemmän, mutta, Marguerite oli liiaksi syventynyt matkansa tärkeyden — kauhistuttavan todellisuuden miettimiseen — voidakseen pysähtyä tuumimaan sellaisia turhanpäiväisyyksiä.
Kahvilassa — samassa paikassa, jossa kahta englantilaista herraa oli pelkurimaisen väkivaltaisesti ahdistettu — ei ollut ketään. Herra Jellyband sytytti heti lampun, toimitti hauskan valkean isoon takkaan ja työnsi uunin eteen mukavan tuolin, johon Marguerite kiitollisena vajosi.
»Jääkö teidän armonne tänne yöksi?» kysyi Sally-neito levitellen lumivalkeaa liinaa pöydälle kattaakseen vaatimattoman illallisen vieraalle.
»En koko yöksi», vastasi Marguerite. »Missään tapauksessa en tarvitse muuta kuin tämän huoneen, jos saan pitää sen yksikseni parin tunnin verran.»
»Se on teidän armoanne varten», vastasi rehti Jellyband, jonka punaiset kasvot olivat aivan poimuissa välttääkseen ilmaisemasta hänen armolleen ääretöntä hämmästystä, joka isännän valtasi.
»Aion purjehtia yli heti vuoksen kohottua», sanoi Marguerite, »ensimäisellä saatavissa olevalla kuunarilla. Ajurini ja muut palvelijani jäävät tänne yöksi ja mahdollisesti useiksi päiviksi. Toivon teidän hoitavan heitä hyvin.»
»Kyllä, teidän armonne, huolehdin heistä. Saako Sally tuoda teidän armollenne illallista?»
»Olkaa hyvä. Voittehan tuoda vain kylmää ruokaa pöytään, ja niin pian kuin sir Andrew Ffoulkes saapuu, tuokaa hänet tänne.»
»Kyllä, teidän armonne.»
Rehdin Jellybandin kasvot olivat huolestuneen näköiset, vaikka hän ponnistelikin siltä vastaan. Hän kunnioitti suuresti sir Percy Blakeneyä eikä halunnut nähdä sir Percyn vaimon pakenevan tiehensä sir Andrew'n kanssa. Tietystikään ei se häntä liikuttanut, eikä herra Jellyband ollut mikään juonittelija. Hän muisti kumminkin hänen armonsa kuuluvan noihin »muukalaisiin», eipä ihme että hän oli yhtä siveetön kuin ne kaikki muutkin.
»Jellyband, älkää valvoko, älkää tekään Sally-neiti, sir Andrew saattaa viipyä.»
Jellyband antoi mielellään Sallyn mennä levolle. Häntä eivät sellaiset jutut ollenkaan miellyttäneet. Mutta lady Blakeney tietystikin maksaa hyvät rahat, eikähän se häntä liikuta.
Sally järjesteli yksinkertaisen illallisen pöydälle, kylmää lihaa, hedelmiä ja viiniä. Sen tehtyään hän poistui kunnioittavasti kumartaen ja miettii mennessään, minkätähden hänen armonsa näytti niin vakavalta, vaikka olikin pakomatkalla ritarinsa kanssa.
Väsyttävä odotus alkoi. Marguerite tiesi, ettei sir Andrew — jonka oli hankittava sopiva lakeijan puku — saavu Doveriin pariin tuntiin. Sir Andrew oli tietenkin oivallinen hevosmies ja sellaisessa tapauksessa oli hänestä seitsemänkymmenen mailin ajaminen Lontoosta Doveriin vain leikintekoa. Hän ajaa tosiaankin niin, että pyörät tulta iskevät, mutta varmaankin hän ei aina saa muuttaa hyviä hevosia, ja joka tapauksessa hän pääsi lähtemään Lontoosta vasta tuntia myöhemmin kuin Marguerite.
Lady Blakeney ei ollut nähnyt Chauveliniä matkallaan, eikä hänen ajurinsakaan ollut huomannut tiellä ketään, jonka tuntomerkit olivat hänen emäntänsä ilmoituksen mukaiset, kuihtuneen ranskalaisen näköiset.
Nähtävästi Chauvelin kulki hänen edellään koko ajan.
Marguerite ei ollut uskaltanut kysellä tien varrella olevissa majataloissakaan heidän pysähtyessään hevosia vaihtamaan. Hän pelkäsi, että Chainvelinillä oli pitkin tietä nuuskijoita, jotka kuuntelivat hänen kysymyksiään ja sivuuttaen hänet kiirehtivät ilmoittamaan viholliselle hänen tulostaan.
Marguerite mietti, mihin majataloon Chauvelin oli ajanut tahi ehkäpä hänellä oli jo ollut onni vuokrata alus ja purjehtia hyvää vauhtia Ranskaan. Se ajatus vaivasi häntä kovasti. Ehkäpä hän saapuu liian myöhään.
Huoneen yksinäisyys masensi häntä; kammottava hiljaisuus vallitsi koko majatalossa; isoisän kellon raksutus — sen hirvittävän hidas ja säännöllinen käynti — vain katkaisi kauhistavan hiljaisuuden.
Marguerite tarvitsi kaiken tarmonsa ja lujuutensa pysyäkseen aikomuksessaan ja kestääkseen väsyttävän odotuksen keskellä yötä.
Kaikki muut talossa olijat nukkuivat paitsi hän. Hän oli kuullut Sallyn nousevan yläkertaan. Herra Jellyband oli mennyt Margueriten ajuria ja palvelijoita tapaamaan ja palattuaan pysähtynyt eteiseen, jossa Marguerite viikko sitten oli ensikerran tavannut Chauvelinin. Nähtävästi isäntä aikoi odottaa sir Andrew Ffoulkesia, mutta pian suloinen uni oli voittanut hänetkin, sillä — säestykseksi kellon hitaalle naksutukselle — Marguerite kuuli tuossa tuokiossa arvoisan isännän yksitoikkoisesti vetelevän makeita uniaan.
Aikaisemmin hän oli jo huomannut kauniin ja lämpimän lokakuun päivän, joka oli niin onnellisesti alkanut, muuttuneen tuuliseksi, kylmäksi yöksi. Häntä vilutti ja oli sentähden ilossaan loimuavasta takkavalkeasta. Mutta ilma muuttui yhä vain tuulisemmaksi, ja suurten laineiden loiske jonkun matkan päässä olevaa laivasiltaa vasten kuului kaukaiselta ukkoselta.
Tuuli alkoi käydä myrskyiseksi helisyttäen ikkunaruutuja ja vanhan talon jykeviä ovia; se heilutteli puita ulkona ja ulvoi uuninpiipussa, Marguerite mietti, suosiko tuuli hänen matkaansa. Hän ei pelännyt myrskyä ja oli valmis suuriinkin vaaroihin, kun vain ei tarvinnut odotella kanaalin yli purjehtimista.
Kuultuaan liikettä ulkoa heräsi hän äkkiä mietteistään. Varmaankin se oli sir Andrew Ffoulkes, joka saapui tulisella kiireellä, sillä hän kuuli sir Andrew'n hevosien kavioiden kopsetta kivitetyllä tiellä. Sitten herra Jellyband unisesti, mutta kumminkin iloisesti toivotti hänet tervetulleeksi.
Marguerite tuli ajatelleeksi hetkisen asemansa nurinkurisuutta: yksikseen kesäyöllä hyvin tutussa paikassa, vieläpä hän oli puhunut nuoren yhtä tutun ritarin saapumisesta, jonka hän tiesi olevan valepuvussa. Siinähän oli kielikelloille tarpeeksi juoruamista!
Marguerite ajatteli asian hullunkuristakin puolta. Merkillisen suuri erohan olikin hänen asiansa vakavuudella ja sillä tulkinnalla, jolla herra Jellyband luonnollisestikin selitti hänen toimintansa. Pitkistä ajoista hänen pieni suunsa vetäytyi hymyyn. Kun sir Andrew melkein tuntemattomana lakeijan puvussa astui kahvilaan, kykeni Marguerite jo tervehtimään häntä iloisesti nauraen.
»Herra lakeijani, olen tyytyväinen asuunne!»
Herra Jellyband seurasi sir Andrewta merkillisen hölmistynyt ilme
kasvoillaan. Nuoren ritarin valepuku vahvisti hänen epäilyksiään.
Isännän iloisilla kasvoilla ei saattanut huomata pienintäkään hymyä.
Hän vetäisi korkin viinipullosta, asetteli tuoleja ja kävi odottelemaan.
»Kiitos, rehti ystäviäni», sanoi Marguerite hymyillen, sillä hän arvasi mitä arvoisa isäntä sillä hetkellä ajatteli heistä, »emme tarvitse mitään muuta ja kas tässä kaikista vaivoistanne.»
Marguerite ojensi pari kolme kultarahaa Jellybandille, joka otti ne kunnioittavasti kiittäen.
»Lady Blakeney, odottakaahan», ehätti sir Andrew sanomaan, kun
Jellyband aikoi poistua, »luullakseni tarvitsemme vieläkin ystävämme
Jellybandin vierasvaraisuutta. Mielipahakseni täytyy minun sanoa,
ettemme pääse purjehtimaan tänä yönä.»
»Emmekö?» kysähti Marguerite ihmeissään. »Mutta meidän täytyy, sir Andrew, meidän täytyy! Ei saa tulla kysymykseenkään, ettemme pääse, meidän pitää saada joku pursi käsiimme tänä yönä hinnalla millä tahansa.»
Nuori herra pudisteli päätään alakuloisesti.
»Lady Blakeney, mielestäni tässä ei ole kysymys kulungeista. Myrsky käy Ranskasta päin, on aivan vastatuuli, emmekä mitenkään voi lähteä vesille ennen sen kääntymistä.»
Marguerite kävi aivan kalpeaksi. Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Itse luonto teki kamalat kepposet hänelle. Percyä uhkasi vaara, eikä hän voinut mennä hänen luokseen syystä, että tuuli sattui puhaltamaan Ranskan rannikolta.
»Mutta meidän täytyy lähteä! — meidän täytyy!» kertasi Marguerite itsepintaisesti, »käsitättehän, että meidän täytyy. — Ettekö keksi mitään keinoa?»
»Kävin jo rannikolla juttelemassa panin laivurin kanssa. On aivan mahdotonta nosta purjeita tänä yönä, niin kaikki merimiehet vakuuttivat. Ei kukaan», lisäsi sir Andrew katsellen merkitsevästi Margueriteä, »ei kukaan voi lähteä Doverista tänä yönä.»
Heti Marguerite ymmärsi sir Andrew'n sanojen tarkoituksen. Ei kukaan tarkoitti yhtähyvin Chauveliniä kuin häntä itseäänkin. Hän nyökkäsi iloisesti Jellybandylle.
»Siis minun täytyy taipua», sanoi Marguerite. »Onko teillä huonetta minulle?»
»Kyllä, teidän armonne. Kaunis, valoisa ja ilmakas huone. Heti toimitan sen kuntoon. — — Toinen huone on sir Andrewta varten — kumpikin valmiit tuossa tuokiossa.»
»Se on oikein, rehti Jelly», sanoi sir Andrew taputellen reippaasti arvoisaa isäntää hartioille. »Jättäkää molemmat huoneet lukitsematta sekä kynttilät tähän pöydälle. Varmaankin olette unesta menehtymäisillänne, ja hänen armonsa täytyy syödä ennen levolle menoaan. Kas niin, älkää peljätkö, surullisennäköinen ystäväni! Hänen armonsa, vierailu näin tavattoman myöhäisellä hetkellä tuottaa teille suurta kunniaa, ja sir Percy palkitsee teidät moninkerroin, jos vain hyvin huolehditte hänen armonsa rauhallisuudesta ja mukavuudesta.»
Sir Andrew varmaankin arvasi ristiriitaisten epäilysten ja pelontunteiden riehuvan vilpittömän herra Jellybandyn povessa. Ollen ritarillinen herrasmies koetti sir Andrew sillä keinoin lieventää arvoisan ravintoloitsijan epäilyksiä. Tyydytyksekseen hän huomasikin osittain onnistuneensa. Jellybandyn punertavat kasvot kirkastuivat sir Percyn nimen kuultuaan.
»Sir, menen heti huolehtimaan siitä», vastasi hän hilpeästi jäykkyyden hänestä hävitessä.
»Tarvitseeko hänen armonsa vielä jotain muuta illalliseksi?»
»Kiitos, vilpitön ystävä, ei mitään muuta, ja kun minullakin on nälkä ja olen hyvin väsynyt, pyydän teitä panemaan huoneen kuntoon.»
»Kertokaapa», pyysi Marguerite innoissaan heti Jellybandiin huoneesta poistuttua, »kertokaa kaikki uutiset.»
»Lady Blakeney, eipä ole muuta kerrottavaa. Myrskyn tähden on aivan mahdotonta lähteä purjehtimaan Doverista. Mutta mikä näytti ensiksi hirveältä onnettomuudelta, on tosiaankin salattu siunaus. Jos me emme voi purjehtia Ranskaan tänä yönä, niin on Chauvelinkin samassa pulassa.»
»Mutta hänhän on saattanut lähteä ennen myrskyä.»
»Toivonpa Jumalan suoneen sen», vastasi sir Andrew iloisesti, »sillä luultavasti hän siinä tapauksessa on purjehtinut väärään. Kukapa tietää! Ehkä hän jo on meren pohjassa, sillä myrsky on aivan kauhea ja kaikkien pienten alusten käy huonosti tällaisessa säässä. Mutta luullakseni emme voi rakentaa tuulentupia kavalan vihollisemme verenjanoisista suunnitelmista hänen hukkumisensa perusteella. Puhuttelemani merimiehet sanoivat, ettei ainoatakaan purtta ollut moneen tuntiin lähtenyt Doverista. Vieläpä sain selville, että eräs muukalainen oli saapunut vaunuilla iltapäivällä Doveriin ja niinkuin minäkin tiedustellut purjehtimisen mahdollisuutta Ranskaan.»
»Siis onko Chauvelin vieläkin Doverissa?»
»Epäilemättä. Menenkö vaanimaan häntä ja lävistämään hänet miekallani?
Sillä tavoin tietystikin nopeimmin pääsisimme pulasta.»
»Päinvastoin, sir Andrew, älkää laskeko leikkiä! Valitettavasti olen aina viime yöstä saakka huomannut toivovani vihollisen kuolemaa. Teidän ehdotuksenne on mahdoton! Tämän maan laki ei salli murhaa! Ainoastaan meidän kauniissa Ranskassamme joukkojen teurastus tapahtuu laillisen vapauden ja veljeyden nimessä.»
Sir Andrew oli saanut Margueriten istuutumaan pöytään, nauttimaan illallista ja juomaan vähän viiniä. Pakoitettua, ainakin kahdentoista tunnin lepoa vuoksen nousuun asti oli kovasti kiihoittuneen Margueriten varmaankin hirveän vaikea kestää. Hän koetti syödä ja juoda totellen lapsen tavoin sellaisissa pikku asioissa.
Sir Andrew, jossa voimakas myötätunto oli herännyt kaikkiin rakastaviin, teki Margueriten onnelliseksi juttelemalla hänelle sir Percystä, Hän kertoi Margueritelle uhkarohkeista retkistä, joita Tulipunainen neilikka oli tehnyt ranskalaispakolaisten auttamiseksi, niiden raukkojen, joita armoton verenjanoinen vallankumous karkoitti heidän kotimaastaan. Hän sai Margueriten silmät innostuksesta loistamaan kertoessaan sir Percyn rohkeudesta, nerokkuudesta ja kekseliäisyydestä, miten tämä pelasti miehiä, naisia ja lapsia verenhimoisen ja ahneen giljotiinin saaliiksi joutumasta.
Hän sai myöskin Margueriten iloisesti nauramaan kertoessaan Tulipunaisen neilikan monista eriskummallisista valepuvuista, joilla hän oli eksyttänyt tarkkasilmäisimmätkin vahdit Pariisin katusuluilla. Hänen viimeinen onnistunut pakonsa pelastaessaan kreivitär de Tournayn lapsineen oli todellinen mestarinäyte — Blakeney puettuna kamalannäköisen torimuijan pukuun, nukkavieru lakki päässään harmaiden suortuvien liehuessa sen alta sai jumalatkin naurutuulelle.
Marguerite nauroi sydämensä pohjasta sir Andrew'n koettaessa selittää miltä Blakeney näytti, jonka pituus oli aina pahimpana esteenä, sillä Ranskassa se teki valepuvun käyttämisen moninkerroin vaikeammaksi.
Siten vierähti tunti, mutta monta oli vielä jäljellä, joiden oli kuluttava Doverissa pakollisessa toimettomuudessa. Marguerite nousi pöydästä huokaisten kärsimättömästi; hän mietti ikävää yötä, joka oli vietettävä yläkerran makuuhuoneessa ainoastaan kamalan tuskalliset ajatukset seurana myrskyn ulvonnan karkoittaessa unen silmistä.
Hän olisi tahtonut tietää Percyn olinpaikan. Untola oli vankka, hyvin rakennettu meripursi. Sir Andrew arveli sir Percyn suunnanneen aluksensa tuulen suojaan ennen myrskyä tahi mahdollisesti ei hän ollut uskaltanut ollenkaan aavoille ulapoille, vaan odotteli rauhallisesti Gravesendissa.
Briggs oli taitava laivuri ja sir Percykin osasi hoitaa purtta mestarin tavoin. Myrsky ei tuottanut heille vaikeutta.
Yö oli pitkälle kulunut, ennenkuin Marguerite laskeutui levolle. Niinkuin hän oli arvellutkin, pysytteli uni itsepintaisesti poissa hänen silmistään. Mitä synkimmät ajatukset kierivät aivoissa pitkien väsyttävien tuntien kuluessa, jollaikaa tuuli lakkaamatta raivosi pidättäen häntä etäällä sir Percystä. Kaukaisten tyrskyjen loiske saattoi hänet surulliseksi. Hän oli sellaisessa mielentilassa, johon meri vaikuttaa synkistävästi. Ainoastaan onnellisena ollessa voi katsella iloisin mielin meren äärettömyyttä, sen laineiden edelleen vieriessä järkähtämättömästi ja hermostuttavan yksitoikkoisesti ja sen säestäessä ajatuksia, olkootpa ne iloista tahi vakavaa laatua. Niiden ollessa iloiset aallotkin tuntuvat säestävän samaa tunnetta; mutta niiden ollessa surulliset, tyrskytkin rientäessään eteenpäin lisäävät synkkyyttä, puhuvat vain levottomuudesta ja kaiken ilon mitättömyydestä.