XXII LUKU
Calais.
Ikävimpienkin öiden, pisimpienkin päivien täytyy pakostakin loppua aikaisemmin tai myöhemmin.
Marguerite vietti runsaasti viisitoista tuntia niin kovissa sieluntuskissa, että oli melkein joutua pois suunniltaan. Unettoman yön jälkeen hän nousi varhain kiihtynein mielin ja oli menehtymäisillään viivytyksessä sekä pelkäsi uusien esteiden ilmaantumista. Hän oli jalkeilla ennen muita, sillä arveli menettävänsä suotuisan tilaisuuden päästä matkalle.
Tultuaan alakertaan tapasi hän sir Andrew Ffoulkesin kahvilassa istumassa. Tämä oli käynyt jo puoli tuntia sitten laivasillalla ja saanut tietää, ettei ranskalainen pursi eikä mikään muukaan vuokra-alus päässyt lähtemään Doverista. Myrsky oli kovimmillaan ja luodevesi laskemassa. Ellei tuuli kääntynyt tai tyyntynyt, olivat he pahoitetut odottamaan vielä toiset kaksitoista tuntia vuoksen nousuun saakka, ennenkuin pääsivät lähtemään. Mutta myrsky ei lakannut, tuuli ei kääntynyt ja meri yhä vain laskeutui.
Marguerite alkoi käydä toivottomaksi kuultuaan ikävät uutiset.
Ainoastaan hänen luja päätöksensä esti häntä kokonaan murtumasta.
Marguerite vain lisäsi nuoren herran levottomuutta, joka oli yhä
yltynyt.
Vaikka sir Andrew koetti peitellä sitä, huomasi Marguerite hänen olevan yhtä huolissaan toverillisen ystävänsä saavuttamisesta kuin hän itsekin. Pakollinen toimettomuus oli kumpaisestakin sietämätön.
Millä tavoin he viettivät ikävän päivän Doverissa, Marguerite ei voinut jälkeenpäin sanoa. Lady Blakney ei näyttäytynyt, sillä hän pelkäsi Chauvelinin urkkijain olevan lähettyvillä. Siksi hän majaili yksityishuoneessa, jossa sir Andrew'n kanssa istui tunnin toisensa perästä koettaen aikansa kuluksi istuutua vastenmielisille aterioille, joihin Sally-neiti heiltä vähän väliä kehoitteli. Eipä voinut juuri muuta kuin ajatella, arvailla ja silloin tällöin vähin toivoakin.
Myrsky oli tauonnut liian myöhään; luode sattui olemaan matalimmillaan, joten ei ollut merille ajattelemistakaan. Tuuli oli kääntynyt ja kävi koillisesta — erinomaisen odottamaton lahja Ranskaan kiiruhtajille.
Marguerite ja sir Andrew miettivät odotellessaan, valkenisiko heille lähdön aika koskaan. Koko pitkän ikävän päivän kuluessa oli heillä vain yksi onnellinen hetki. Sir Andrew meni nimittäin uudelleen laivalaiturille ja palasi heti kertomaan Margueritelle vuokranneensa nopeakulkuisen purren, jonka laivuri oli valmis laskemaan vesille vuoksen kohottua.
Siitä asti aika tuntui rientävän nopeammin; odottaminen ei ollut niin toivotonta; ja viimeinkin viiden aikaan iltapäivällä Marguerite huolellisesti harsoihin peitettynä suuntasi tiensä laivasillalle. Sir Andrew Ffoulkes seurasi lakeijaksi puettuna matkatavaroita kantaen.
Päästyään purteen Marguerite virkistyi voimakkaan raikkaasta meri-ilmasta; tuuli oli tarpeeksi kova paisuttaakseen Vaahtopään purjeet, kun se keveästi halkoi aavan ulapan laineita.
Auringonlasku oli loistavan ihana myrskyn tauottua. Marguerite katseli miten Doverin valkoiset liituvuoret vähitellen häipyivät näkyvistä. Hän tunsi olevansa rauhallinen ja toiveetkin taas heräsivät eloon.
Sir Andrew oli ystävällisen huomaavainen, ja Marguerite käsitti, miten suuri onni hänellä oli ollut saada avukseen sellainen mies suuressa hädässään.
Vähitellen Ranskan harmaa rannikko alkoi häämöittää illan sumussa. Muutamia valoja tuikki siellä täällä ja kirkon tornien huippuja kohoili ympäröivästä sumusta.
Puolen tunnin kuluttua nousi Marguerite Ranskan rannikolle. Hän oli taaskin maassa, jossa juuri sillä hetkellä ihmiset sadottain surmasivat lähimäisiään ja lähettivät tuhansittain viattomia naisia ja lapsia mestauslavalle.
Aina kaukaisissa rannikkokaupungeissakin saattoi huomata vallankumouksen riehuvan ihanassa, kolmensadan mailin päässä olevassa Pariisissa, jonka sen jaloimpien poikien veri, leskien suru ja isättömien lasten itku olivat muuttaneet kauhun paikaksi.
Kaikilla miehillä oli punainen lakki päässä — millä puhdas, millä likainen — kaikissa kolmivärinen koriste vasemmalla puolella. Marguerite huomasi kauhukseen, että hänen maamiestensä kasvojen ilme oli muuttunut epäluuloiseksi ja ilkeäksi.
He vakoilivat toisiaan. Viattomimpiakin leikkipuheita saatettiin käyttää ylimysmielisten taipumusten tai kansan pettämisen todisteina. Jopa naisetkin kuljeskelivat pelon ja väijyvän vihan ilme ruskeissa silmissään. Kaikki tarkastelivat Margueritea hänen noustessaan maihin sir Andrew seuralaisenaan ja mutisivat heidän ohi kulkiessaan: »Saakelin ylimykset» tahi »Saakelin englantilaiset!»
Muutoin heidän ilmestymisensä ei herättänyt sen suurempaa huomiota. Calais oli jo siihen aikaan vilkkaassa liikeyhteydessä Englannin kanssa ja englantilaisia kauppiaita nähtiinkin usein Ranskan rannikolla. Oli tunnettua, että viiniä ja konjakkia kuljetettiin salaa Ranskasta, sillä Englannissa niiden tullia aiottiin koroittaa. Se oli vain Ranskan porvareista mieluista. Heitä huvitti nähdä, miten heidän vihaamaltaan Englannin hallitukselta ja sen kuninkaalta valtiotuloja kavallettiin. Englantilaiset salakuljettajat olivatkin aina tervetulleita vieraita Calais'n ja Boulognen ravintolarähjissä.
Mahdollisesti niin oli silloinkin laita, kun sir Andrew johti Margueritea Calais'n mutkikkaita katuja pitkin. Asukkaat, jotka kääntyivät kiroten katselemaan englantilaiseen tapaan puettuja muukalaisia, arvelivat heidän ostelevan salakuletustavaroita omaan sumuiseen maahansa, eivätkä ajatelleet heitä sen enempää.
Marguerite kummeksi kuitenkin, millä keinoin hänen pitkä vankka miehensä pääsi kulkemaan Calais'n läpi huomaamattomana. Hän mietti millainen oli se valepuku, jossa Percy toimitti jalot työnsä herättämättä sen suurempaa huomiota.
Lausuen vain muutaman sanan sir Andrew johti Margueriten kaupungin halki Cap Gris Nez'tä kohti. Kadut olivat kapeilta, mutkikkaita ja pahanhajuisia. Ne tuoksuivat mädänneelle kalalle ja kostealle kellarille. Oli satanut rankasti yömyrskyssä. Vähän väliä Marguerite vajosi polviaan myöten liejuun, sillä kadut olivat pimeät, ainoastaan asuntojen tulet siellä täällä valaisivat niitä.
Mutta Marguerite ei välittänyt sellaisista pikku vastuksista. »Ehkä tapaamme Blakeneyn 'Chat Gris' nimisessä majassa», heidän maihin noustessaan oli sir Andrew niin sanonut, ja sentähden Marguerite asteli kuin ruusutetulla tiellä, sillä hän aikoi tavata miehensä tuossa tuokiossa.
Vihdoinkin he saapuivat määräpaikkaansa. Sir Andrew näytti tietävän tien, sillä koko matkan hän oli kävellyt pimeässä eksymättä eikä ollut tarvinnut kenenkään neuvoa. Pimeyden vuoksi ei Marguerite huomannut rakennuksen muotoa. »Chat Gris», joksi sir Andrew sitä nimitti, oli pieni majapaikka Calais'n laidassa Gris Nez'n tien varrella. Se oli jonkun matkaa rannikolta, sillä meren pauhu kuului sinne aika kaukaiselta.
Sir Andrew kolkutti ovelle keppinsä päällä ja Marguerite kuuli sieltä sadatusten rähinää ja murinaa. Hän koputti — yhä kovemmin, sadatukset vain lisääntyivät ja kompuroivat askeleet lähestyivät ovea. Se lennähti auki. Marguerite huomasi olevansa hyvin rappeutuneen ja siivottoman huoneen kynnyksessä, sellaista hän ei ollut ennen ikänään nähnyt.
Seinäpaperit riippuivat repaleina. Koko huoneessa ei näkynyt ainoatakaan huonekalua, jota vilkkainkaan mielikuvitus olisi voinut sanoa ehyeksi. Tuoleista selkämykset poissa, toisissa ei istuinta ollenkaan; pöytää, jonka jalka oli poikki, tuki isonlainen risukasa.
Huoneen nurkassa oli hyvin mahtava takka, jossa liemipata kiehui levittäen jotensakin tympäisevää hajua. Huoneen toisessa nurkassa oli korkealle seinään kiinnitetty lavitsa, jonka edessä repaleinen, sinivalkoristikäs verho riippui. Huojuvat portaat johtivat lavitsalle.
Paljaille seinille, joita värittömät ja liian töhrimät paperirisat siellä täällä peittivät, oli liidulla kirjoitettu suurin kirjaimin: »Liberté, — Egalité, — Fraternité.»
Siivotonta asuntoa valaisi himmeästi ainoastaan yksi ilkeänhajuinen öljylamppu, joka riippui katon pahanpäiväisestä orresta. Kaikki näytti niin hirveän likaiselta, siivottomalta ja vastenmieliseltä, että Marguerite tuskin uskalsi astua kynnyksen yli.
Mutta sir Andrew meni empimättä sisään.
»Englantilaisia matkailijoita, kansalainen!» sanoi hän reippaasti ranskaksi.
Henkilö, joka tuli avaamaan ovea ja joka luultavasti oli likaisen töllin omistaja, oli vanhanpuoleinen, kookas talonpoika. Hän oli puettu tahraiseen, siniseen puseroon, raskaisiin puukenkiin, joista pursui olkia näkyviin, kuluneisiin, sinisiin housuihin ja välttämättömään »tricolor»-koristeiseen punaiseen lakkiin, joka ilmaisi hänen hetkelliset poliittiset mielipiteensä. Suussa oli lyhyt piippu, josta tuprusi väkevää tupakansavua. Hän katseli epäillen ja suuresti halveksien molempia matkailijoita mutisten: »Senkin vietävän englantilaiset!» sylkäisten lattialle, siten näyttäen riippumattomuuttaan. Kuitenkin hän väistyi antaen heille tietä, sillä hän tiesi varmaankin, että »saakelin englantilaisilla» oli kukkarot täynnä rahaa.
»Varjelkoon!» sanoi Marguerite astuessaan huoneeseen ja pidellessään nenäliinaa sievän nenänsä edessä, »onpa se hirvittävä luola! Tiedättekö varmasti tämän olevan määräpaikan?»
»Epäilemättä tämä on se, olen varma siitä», vastasi nuori herra pyyhkien tomua tuolilta muodikkaalla, pitsitetyllä nenäliinallaan ja pyysi Margueritea sille istumaan, »enpä ole ennen nähnyt tällaista roistojen pesää.»
»Näyttääpä se tosiaankin vastenmieliseltä!» huudahti Marguerite katsellen uteliaana ja hyvin kauhuissaan repaleisia seiniä, rikkonaisia tuoleja ja epävakaista pöytää.
Chat Gris'n isäntä — Brogard — ei sen enempää kiinnittänyt huomiota vieraisiinsa; hän arveli heidän heti tilaavan illallista, ja sitä ennenhän vapaan kansalaisen ei sopinut näyttää huomaavaisuuttaan ja kohteliaisuuttaan kenellekään, olivatpa miten hienosti puettuja tahansa.
Takan edessä istui huolimattomasti puettu olento repaleisiin käärittynä. Hän näytti naiselta, vaikka siitä tuskin saattoi huomata muusta kuin hameriekaleesta ja päähineestä, joka kerran oli ollut valkea. Hän istui itsekseen jupisten ja väliin sekoitteli keitosta padassa.
»Hei, ystäväni!» sanoi sir Andrew viimeinkin, »me haluaisimme illallista. — — Kansatar tuolla», osoittaen riekaleisiin puettua kääröä takan edessä, »luullakseni valmistelee maukasta lientä, ja rouva ei ole maistanut ruokaa pitkään aikaan.»
Brogard mietti hetkisen pyyntöä. Vapaa kansalainen ei ole liian nopsa vastaamaan niille, jotka sattuvat pyytämään häneltä jotakin.
»Senkin vietävän ylimykset!» mutisi hän taaskin syläisten lattialle.
Sitten hän asteli hiljalleen nurkkapöydän luo, jolta otti vanhan tinaisen liemimaljakon ja verkalleen sanaakaan sanomatta ojensi sen paremmalle puoliskolleen, joka yhtä äänettömänä alkoi ammentaa maljakkoon lientä padasta.
Marguerite katseli heidän valmistuksiaan aivan kauhistuneena; ellei asia olisi ollut niin vakava, olisi hän juossut tiehensä mokomastakin siivottomasta likapesästä.
»Tämän talon isäntä ja emäntä eivät tosiaankaan ole iloista väkeä», lausui sir Andrew huomatessaan kauhun ilmeen Margueriten kasvoilla. »Olisipa hauskaa tarjota teille paremmalta maistuva ateria — — mutta luulen liemen olevan nautittavaa ja viinin hyvää; talon asukkaat rypevät liassa, mutta voivat kuitenkin hyvin.»
»Sir Andrew», sanoi Marguerite lempeästi, »älkää olko huolissanne minusta. Älkäämme ajatelko illallista.»
Brogard jatkoi hitaasti valmistuksiaan; hän asetti pöydälle pari lusikkaa, kaksi lasia, jotka sir Andrew varovaisuuden vuoksi pyyhki tarkkaan.
Brogard toi myöskin pullollisen viiniä ja leipää. Marguerite koetti vetää tuolinsa lähemmä pöytää ollakseen syövinään. Niinkuin lakeija ainakin seisoi sir Andrew hänen tuolinsa takana.
»Rouva, pyytäisin», lausui hän huomatessaan, ettei Marguerite voinut syödä, »pyytäisin teitä nielemään muutaman suupalan — muistakaa, voimanne vaativat sitä.»
Liemi ei tosiaankaan ollut huonoa, se maistui ja tuoksui hyvältä. Marguerite olisi ehkä pitänyt siitä, ellei ympäristö olisi ollut niin kauhistuttava. Kuitenkin hän otti palan leipää ja maisteli viiniäkin.
»Sir Andrew, en tahdo nähdä teidän seisovan. Tarvitsettehan ruokaa yhtä hyvin kuin minäkin. Tuo moukka varmaankin luulee minun olevan karkumatkalla lakeijani kanssa, jollette istuudu kanssani syömään illallisentapaista.»
Asetettuaan aivan välttämättömimmät pöydälle Brogard ei välittänyt sen enempää vieraistaan. Muori Brogard kompuroi huoneesta miehen vetelehtiessä siinä pahanhajuista piippuaan poltellen väliin aivan Margueriten nenän alla, niinkuin kaikkien kanssa yhdenvertaisen vapaan kansalaisen sopi tehdä.
»Inhoittavan moukkamaista!» lausui sir Andrew vihaisesti niinkuin ainakin brittiläinen, kun Brogard nojasi pöytään poltellen ja katsellen ylvästelevästi kirottuja englantilaisia.
»Mies, taivaan nimessä», varoitti Marguerite häntä huomatessaan sir Andrew'n uhkaavasti puristavan nyrkkiään brittiläisen tavoin, »muistakaa olevanne Ranskassa ja kansan olevan pahalla tuulella tänä armon vuonna.»
»Tahtoisin kuristaa tuon moukan kuoliaaksi!» mutisi sir Andrew kiihkoissaan.
Seuraten neuvoa istuutui hän Margueriten viereen pöytään, ja kumpikin koetti pettää toistaan teeskennellen syövänsä ja juovansa.
»Pyytäisin teitä pitämään miestä hyvällä tuulella, ettei hän kertoisi muille kysymyksiämme.»
»Koetan parastani, mutta mieluummin hirttäisin hänet kuin juttelisin hänen kanssaan. Hei, ystäväni», sanoi sir Andrew iloisesti ranskaksi taputellen Brogard'ia olkapäälle, »näillä seuduin liikkuu varmaan muiltakin meidän kaltaisia henkilöitä? Englantilaisia matkailijoita tarkoitan.»
Brogard katseli häntä olkansa yli, puhkui piippu hampaissaan hetkisen kiirehtimättä ja mutisi:
»Hm, joskus!»
»Niin!» sanoi sir Andrew välinpitämättömästi, »englantilaiset matkailijat kyllä tietävät mistä hyvää viiniä saadaan, eikö niin ystäväni? — Arvoisa lady haluaisi tietää, oletteko noin sivumennen nähnyt hänen hyvää ystäväänsä, erästä englantilaista herraa, joka usein käy täällä asioillaan. Hän on pitkä ja oli äskettäin matkalla Pariisiin — arvoisa lady arveli tapaavansa hänet Calais'ssa.»
Marguerite koetti olla katsomatta Brogard'iin, sillä hän pelkäsi ilmaista uteliaisuuttaan vastausta odotellessaan. Ranskan vapaa kansalainen ei pidä kiirettä vastatessaan kysymyksiin. Kului jonkun verran aikaa, ennenkuin Brogard verkalleen sanoi:
»Pitkä englantilainenko. — Tänäänkö? — Kyllä.»
»Näittekö hänet?» kysyi sir Andrew välinpitämättömästi.
»Niinpä näinkin, aivan tänä päivänä», sopersi Brogard tylysti. Sitten hän otti sanaakaan sanomatta sir Andrew'n hatun viereiseltä tuolilta, painoi sen päähänsä, kiskoi likaista puseroaan ja koetti eleillään näytellä, että mainittu henkilö oli hienosti puettu. »Hiton ylimys!» mutisi hän, »tuo pitkä englantilainen.»
Marguerite saattoi tuskin pidättäytyä huudahtamasta.
»Siinä on aivan tarpeeksi sir Percyä», kuiskasi hän, »eikä edes valepuvussakaan!»
Hän hymyili kesken huoliaan ja kyyneliään ajatellessaan »kuolemassakin kestävää rakkautta» ja Percyn joutumista kauhistavaan vaaraan muodikas takki päällään ja pitsikaulus aivan rypistymättömänä.
»Voi sitä narrimaista kiihkoa!» huokasi hän. »Joutuin sir Andrew, kysykää mieheltä, milloin hän lähti!»
»No niin ystäväni», sanoi sir Andrew puhutellen Brogard'ia yhä teeskennellyn välinpitämättömästi, »sillä herralla on aina kauniit vaatteet; näkemänne englantilainen oli arvoisan ladyn ystävä. Joko hän on lähtenyt?»
»Jo — — kyllä — — mutta hän tulee takaisin — — tänne — hän tilasi illallista. — —»
Sir Andrew asetti kätensä varotukseksi Margueriten käsivarrelle; se tapahtui onneksi ajoissa, sillä Marguerite oli huudahtamaisillaan hurjasta ilosta. Sir Percy oli terve ja pelastettu sekä saapuu sinne piakkoin, hetken kuluttua hän näkee hänet. — — Oi! hänen riemastuksensa näytti kohoavan yli äyräittensä.
»Mitä ihmettä», sanoi Marguerite Brogard'ille, joka äkkiä muuttui hänen silmissään taivaasta tipahtaneeksi, siunausta tuottavaksi enkeliksi. »Mitä ihmettä! — sanoitteko englantilaisen herran palaavan tänne?»
Taivaasta tipahtanut enkeli sylkäisi Haltialle ilmaistakseen halveksivansa sekä yhteisesti että erikseen kaikkia ylimyksiä, jotka suvaitsivat kummitella hänen talossaan.
»Hm! hän tilasi illallista, tullee takaisin, — — Senkin saakelin englantilainen!» lisäsi hän ikäänkuin pannen vastalauseensa kaikelle touhulle pelkän englantilaisen tähden.
»Mutta missä hän nyt on? — Tiedättekö?» kyseli Marguerite udellen ja asettaen sievän valkoisen kätösensä miehen sinisen puseron hihalle.
»Hän meni hakemaan hevosta», vastasi Brogard lyhyesti, kun Marguerite ynseästi vetäisi takaisin kauniin kätensä, jonka suutelemisesta prinssitkin ylpeilivät. »Mihin aikaan hän lähti?»
Mutta Brogard oli nähtävästi kyllästynyt kysymyksiin. Hänen mielestään ei ollut sopivaa, että hiton ylimykset ahdistivat kysymyksillään kansalaista — joka oli kaikkien kanssa tasa-arvoinen — vaikka kyselijät olivatkin rikkaita englantilaisia. Tietenkin oli sopivampaa, että hänen vasta saavutettu arvokkuutensa esiintyi niin töykeänä kuin mahdollista; ystävällinen vastaus kohteliaisiin kysymyksiin oli vain palvelevaisuuden varma merkki.
»En tiedä», vastasi hän nyrpeästi »Olen sanonut tarpeeksi, nähkääs ylimykset! — — Hän saapui tänään. Tilasi illallista. Meni ulos. — Tulee takaisiin. Kas niin!»
Näin todistaen kansalaisella ja vapaalla miehellä olevan oikeuden käyttäytyä niin epäkohteliaasti kuin suinkin Brogard kompuroi huoneesta paukauttaen oven perässään kiinni.