XXVI LUKU
Juutalainen.
Kesti jonkun aikaa ennenkuin Marguerite sai ajatuksensa kootuiksi. Äskeinen lyhyt kohtaus kesti muutaman minuutin. Desgas sotamiehineen oli vielä noin parisataa metriä »Chat Gris'stä.»
Saatuaan selville mitä oli tapahtunut, ilon- ja ihmetyksentunne täytti Margueriten sydämen. Olihan se niin näppärää ja kekseliästä. Chauvelin oli vieläkin aivan avuton, nyrkiniskukaan ei olisi voinut häntä niin lamauttaa. Hän ei nähnyt, ei kuullut eikä edes puhunutkaan, vaikka hänen ovela vastustajansa oli äänettömänä pujahtanut hänen käsistään.
Blakeney oli luultavastikin lähtenyt pakolaisia tapaamaan ukko Blanchard'in töllille. Sillä hetkellä Chauvelin oli tosiaankin avuton; uskaliasta Tulipunaista neilikkaa eivät Desgas ja hänen miehensä olleet saaneetkaan kiinni. Mutta vartioitiinhan rannikkoa ja kaikkia teitä. Joka paikkaa pidettiin silmällä ja kaikkia muukalaisia vakoiltiin. Kuinka kauas Percy saattoi kulkea komeissa vaatteissaan kenenkään huomaamatta ja seuraamatta?
Marguerite soimasi itseään hirveästi, ettei ollut ottanut ajasta vaaria ja mennyt hänen luokseen varoittamaan häntä ja osoittamaan rakkauttaan, jota hän luultavastikin kaipasi. Hän ei varmaankaan tiennyt Chauvelinin vangitsemismääräyksistä, ja ehkäpä sittenkin — —
Mutta ennenkuin kauhistuttavat ajatukset olivat kypsyneet hänen aivoissaan, kuuli hän aseiden kalsketta oven takaa ja Desgas'n äänen huutavan miehilleen: »Seis!»
Chauvelin oli osaksi tointunut, aivasteleminen vähentynyt, ja hän oli kömpinyt pystyyn sekä yritti päästä ovelle juuri Desgas'n sille kolkuttaessa.
Chauvelin lennätti oven auki, ennenkuin kirjuri ehti avata suunsa, ja änkytti aivastuksiensa lomassa:
»Pitkä muukalainen — joutuin! — eikö kukaan nähnyt häntä?»
»Missä sitten kansalainen?» kysyi Desgas hämmästyksissään.
»Täällä, mies! tuosta ovesta! viisi minuuttia sitten.»
»Kansalainen, emme nähneet mitään! Kuu ei ole vielä noussut ja — —»
»Ja ystäväni, olette myöhästynyt viisi minuuttia», sanoi Chauvelin vihan vimmoissaan.
»Kansalainen — — minä — —»
»Toimititte käskyni», lausui Chauvelin kärsimättömänä. »Tiedän sen kyllä, mutta sehän vei teiltä hirveästi aikaa. Kansalainen Desgas, onneksi ei ole suurta vahinkoa tapahtunut, muutoin olisikin teidän käynyt huonosti.»
Desgas kalpeni hieman. Päällikön koko käytös ilmaisi suurta raivoa ja vihaa.
»Kansalainen, pitkä englantilainenko? —» änkytti hän.
»Oli tässä huoneessa noin viisi minuuttia sitten syöden illallista. Senkin kirottu heittiö! Selvästi ymmärrettävistä syistä en uskaltanut yksin käydä häneen käsiksi. Brogard on liian moukkamainen, ja hiton englantilaisella näkyi olevan härän voimat, ja niin hän pujahti tiehensä aivan silmieni editse.»
»Kansalainen, pitkälle hän ei voi päästä vartijain huomaamatta.»
»Voi!»
»Kapteeni Jutley lähetti neljäkymmentä miestä lisää vartiostoon. Kaksikymmentä meni rannalle. Hän vakuutti vahtien olleen toimessa koko ajan ja muukalaisen oli mahdoton päästä rannikolle tai veneittensä luokse vartijain huomaamatta.»
»Hyvä on. — Tietävätkö miehet tarkoin tehtävänsä?»
»Kansalainen, he ovat saaneet tarkat ohjeet, ja minä itse puhuttelin lähteviä. Heidän on väijyttävä — mahdollisimman salaisesti jokaista muukalaista, varsinkin erästä pitkää, joka käy köyryssä peitelläkseen pituuttaan.»
»Ei missään tapauksessa saa pidättää sellaista henkilöä», ehätti Chauvelin kiihkoissaan, »Röyhkeä Tulipunainen neilikka voi pujahtaa kömpelöistä käsistä. Antakaamme hänen mennä ukko Blanchard'in töllille asti; siellä piiritämme ja vangitsemme hänet.»
»Miehet käsittävät sen, kansalainen, niinkuin senkin, että niin pian kuin eräs pitkä muukalainen on ilmestynyt näkyviin, on häntä väijyttävä, ja yhden miehen on suoraa päätä tultava ilmoittamaan teille siitä.»
»Aivan oikein», sanoi Chauvelin hyvin tyytyväisenä.
»Kansalainen, minulla on teille muitakin uutisia.»
»Mitä sitten?»
»Eräs pitkä englantilainen keskusteli noin kolme neljännestuntia sitten Reuben nimisen juutalaisen kanssa, joka asuu noin kymmenen askeleen päässä täältä.»
»Niinkö — entä?» kysyi Chauvelin kärsimättömästi.
»He keskustelivat kyytihevosesta, jota pitkä englantilainen halusi ja jonka tuli olla valmiina yhdentoista aikana.»
»Kello on jo enemmän. Missä Reuben asuu?»
»Muutaman minuutin matkan päässä täältä.»
»Lähettäkää yksi miehistä kysymään, onko vieras lähtenyt Reubenin hevosella.»
»Kyllä, kansalainen.»
Desgas lähti miestä asialle käskemään. Marguerite oli kuullut koko heidän keskustelunsa, ja jokikinen sana sattui hänen sydämeensä pahaa ennustavana ja synkkää toivottomuutta herättävänä.
Hän oli tullut sinne suurin toivein ja lujasti päättäen auttaa miestään, mutta siihen saakka ei hän ollut kyennyt mihinkään muuhun kuin kirvelevin sydämin katselemaan, miten turmiota tuottava verkko sulki Tulipunaisen neilikan sisäänsä.
Percy ei päässyt askeltakaan eteenpäin vakoilijain huomaamatta ja heidän päällikölleen siitä ilmaisematta. Margueriten oma avuttomuus herätti hänessä kauheata pettymystä. Mahdollisuus hiukankin auttaa miestään oli haihtunut melkein mitättömiin, ja hänen ainoa toivonsa oli vain saada jakaa Percyn kohtalo, olipa se sitten millainen tahansa.
Jopa miehensä näkemisen toivo tuntui hänestä sillä hetkellä hyvin kaukaiselta. Kuitenkin hän päätti pitää vihollista tarkasti silmällä, ja hänet valtasi toivo, ettei Percyn kohtalon vaaka vielä ollut kallistunut Margueriten siinä Chauveliniä vaaniessa.
Desgas'n lähdettyä jäi Chauvelin reippaasti astelemaan huoneeseen, jotavastoin kirjuri odotteli ulkona Reubenin luokse lähetetyn miehen paluuta. Siten kului monta minuuttia. Kärsimättömyys näytti vallanneen Chauvelinin. Hän ei luottanut enää kehenkään. Tulipunaisen neilikan viimeinen kepponen sai hänet heti epäilemään voittoaan, sillä onnistuakseen täytyi hänen itsensä olla kaikkialla väijyksissä, ohjaamassa ja johtamassa hävyttömän englantilaisen vangitsemista.
Viiden minuutin kuluttua Desgas palasi muassaan vanhanpuoleinen juutalainen, jonka siivoton, kulunut takki oli käynyt olkapäiltä kiiltäväksi. Puolan juutalaisten tapaan oli hänen harmahtavassa punaisessa tukassaan ruuvimaiset kiharat kahdenpuolen kasvoja — kokonaan lian töhrimine poskineen ja leukoineen näytti hän erittäin inhoittavalta ja siivottomalta. Hänelläkin oli tuo tavallinen kumara ja pilkallista nöyryyttä teeskentelevä ryhti niinkuin koko hänen rodullaan viime vuosisadoilla, ennenkuin uskonasioillekin oli yhdenvertaisuuden ja vapauden aika koittanut. Juutalainen asteli Desgas'n perässä kompuroiden, mikä erikoinen käynti on vielä tänäkin päivänä ominaista Europassa asuville juutalaisliikemiehille.
Chauvelin, joka ranskalaisen ennakkoluulolla kohteli halveksittua rotua, antoi juutalaiselle viittauksen pysytellä kunnioittavan matkan päässä. Miehet seisoivat katossa riippuvan öljylampun alla, ja Marguerite näki heidät kaikki aivan selvästi.
»Tämäkö se mies on?» kysyi Chauvelin.
»Ei, kansalainen», vastasi Desgas, »emme löytäneet Reubeniä, joten hän on luultavasti lähtenyt muukalaista viemään, mutta tämä mies näyttää tietävän jotakin, jonka on halukas kertomaan määrätystä hinnasta.»
»Voi!» huudahti Chuvelin kääntyen inhoten edessään seisovasta vastenmielisestä olennoista.
Luonteenomaisen nöyrästi ja kärsivällisesti seisoi juutalainen siinä isonuppiseen keppiinsä nojaten. Hänen leveälierinen hattunsa loi synkän varjon hänen harmahtaville kasvoilleen, kun hän odotteli hänen ylhäisyytensä kysymyksiä.
»Kansalainen sanoi», lausui Chauvelin kuivasti, »teidän tietävän jotain ystävästäni, pitkästä englantilaisesta, jota haluaisin tavata. — — Tuhat tulimmaista! pysykää loitolla mies!» lisäsi hän kiivaasti juutalaisen astuessa askeleen eteenpäin nopeasti ja kiihkoissaan.
»Kyllä, teidän ylhäisyytenne», vastasi juutalainen, jonka erikoisen pehmeä puhe ilmaisi itämaista alkuperää, »minä ja Reuben Goldstein tapasimme erään pitkän englantilaisen äsken tässä aivan lähellä.
»Puhuttelitteko häntä?»
»Teidän korkeutenne, hän puhutteli meitä ja halusi tietää, mistä saa hevosta S:t Martiniin päin, johon hänen oli yöllä jouduttava.»
»Mitä vastasitte?»
»Minä en vastannut mitään», sanoi juutalainen loukkaantuneella äänellä,
»Reuben Goldstein, senkin vietävän kavaltaja, Belialin sikiö — —»
»Heitä lörpötyksesi mies», keskeytti Chauvelin karkeasti, »ja jatka juttuasi!»
»Teidän ylhäisyytenne, hän kuunteli Reuben Goldsteinia, pisti heti käden taskuunsa sekä otti siitä kourallisen kultaa, jota näytti tuolle Belzebubin jälkeläiselle sanoen Reubenin saavan kaiken, jos vain hevonen ja rattaat olivat valmiina yhdentoista aikana.»
»Tietystikin ne olivat valmiina?»
»Niin! teidän ylhäisyytenne, ne valmistuivat tavallansa, jos niin saa sanoa. Reubenin koni liikkasi niinkuin tavallisesti; ensin se kokonaan kieltäytyi juoksemasta. Vain pitkän ajan kuluttua ja kun sitä kovasti lyötiin, saatiin se vihdoinkin liikkeelle», lausui juutalainen ilkeästi hihittäen.
»Sitten he lähtivät?»
»Niinpä tekivätkin noin viisi minuuttia sitten. Minua muukalaisen houkkamaisuus kovasti inhoitti. Ja päälle päätteeksi englantilainen! — Hänen, jos kenen, olisi pitänyt tietää, ettei Reubenin konilla mihinkään pääse.»
»Mutta ehkeipä ollut valitsemisen varaa?»
»Teidän ylhäisyytenne, valitsemisenko varaa?» ehätti juutalainen loukatusti, »enkö vakuuttanut hänelle moneen kertaan, että minun kyydissäni hän joutuisi pikemmin ja mukavammin kuin Reubenin luukäärön vetämänä, mutta hän ei ollut kuulevinaankaan. Reuben on kauhea valehtelija ja käytöksensä mielittelevä. Vieras tuli petetyksi. Jos hänellä olisi ollut kiire, olisi hän minun kyydissäni saanut paremman vastineen rahalleen.»
»Teillä on siis myöskin hevonen ja rattaat?» kysyi Chauvelin jyrkästi.
»Onpa tietenkin, teidän ylhäisyytenne! ja jos teidän ylhäisyyttänne haluttaa ajella — —»
»Satutteko myöskin tietämään, mitä tietä ystäväni lähti Reuben
Goldsteinin rattailla?»
Miettiväisenä juutalainen hankasi likaista leukaansa. Margueriten sydän löi haljetakseen, sillä olihan hän kuullut jyrkän kysymyksen. Hän katseli huolissaan juutalaista, mutta ei vainut lukea miehen kasvoista mitään, sillä leveälierinen hattu varjosti niitä. Margueritella oli hämärä tunne siitä, että juutalainen piteli Percyn kohtaloa pitkissä, likaisissa käsissään.
Seurasi äänettömyys, jonka kuluessa Chauvelin rypisti otsaansa katsellessaan edessään seisovaa köyristynyttä olentoa. Viimeinkin juutalainen pisti kätensä suunnattomaan povitaskuunsa vetäen sieltä esiin joukon hopearahoja. Hän katseli niitä miettien ja huomauttaen hiljaisella äänellä:
»Pitkä muukalainen antoi minulle nämä ennen Reubenin kyydillä lähtöään, jotten kertoisi hänen asioistaan.»
Chauvelin kohautti hartioitaan kärsimättömästi.
»Kuinka paljon siinä on?» kysyi hän.
»Teidän ylhäisyytenne, kaksikymmentä frangia», vastasi juutalainen, »olen ollut rehellinen mies koko elinikäni.»
Sanomatta sen enempää Chauvelin otti muutamia kultarahoja taskustaan ja helisytti niitä kämmenellään aivan juutalaisen nenän alla.
Hän nähtävästikään ei tahtonut pelottaa miestä, vaan halusi suostutella häntä omiin tarkoituksiinsa, sillä hän teki sen sulavasti ja miellyttävästi. Varmaankin hän arveli giljotiinilla pelottelemisen ja muiden pakkokeinojen vain sekoittavan miehen ajatukset, jotavastoin hänen voitonhimonsa ärsyttäminen oli tuottava suurinta hyötyä.
Juutalaisen silmät säkenöivät katsellessaan Chauvelinin kädessä kilisevää kultaa.
»Teidän ylhäisyytenne, ainakin viisi», vastasi hän nöyrästi.
»Arveletteko olevan kylliksi arvoisan kielenne valloilleen päästämiseksi?»
»Mitä teidän ylhäisyytenne tahtoisi tietää?»
»Voitteko viedä minut hevosellanne pitkän ystäväni olinpaikoille, jonne
Reuben Goldstein on hänet kyydinnyt.»
»Hevoseni ja rattaani ovat teidän ylhäisyytenne käytettävissä minne ikänä vain haluatte mennä.»
»Ukko Blanchard’in töllillekinkö?»
»Teidän ylhäisyytenne arvasi oikein», sanoi juutalainen hämmästyksissään.
»Tunnetteko siis paikan?»
»Tunnen, teidän ylhäisyytenne.»
»Mitä tietä sinne mennään?»
»S:t Martinin tietä, teidän ylhäisyytenne, siitä kääntyy kallioille johtava polku.»
»Tunnetteko tien?» kertasi Chauvelin komentavasti.
»Teidän ylhäisyytenne, jokikisen kiven, jokikisen korren», vastasi juutalainen nöyrällä tavallaan.
Sen pitemmittä puheitta Chauvelin heitti kultarahat yksitellen juutalaisen jalkoihin, joka ryömien haki niitä lattialta. Yksi raha vieri tarjoilupöydän alle, joten juutalaisella oli suuri vaiva päästä siihen käsiksi. Äänettömänä Chauvelin katseli, miten vanha mies kömpien lattialla etsi kultapalasta.
Juutalaisen noustua hän sanoi:
»Kuinka pian saatte hevosenne valjaisiin?»
»Teidän ylhäisyytenne, se on jo valmis.»
»Missä?»
»Noin kymmenen metrin päässä täältä. Suvaitsisiko teidän ylhäisyytenne nähdä sen?»
»Sitä en halua. Kuinka kauaksi voitte kyyditä minut hevosellanne?»
»Teidän ylhäisyytenne, aina ukko Blanchard'in töllille asti ja kauemmaksi kuin Reuben vie ystävänne konillaan. Aivan varmasti me saavutamme pitkän muukalaisen ja kavalan Reubenin hevosineen ja rattaineen noin kuuden mailin päässä täältä keskellä tietä avuttomina.»
»Kuinka kaukana on lähin kylä?»
»Miqueloniin, lähimpään kylään, on lähes kuusi mailia ja sinne englantilainenkin suuntasi tiensä.»
»Siellä hän saa vaihtaa hevosia, jos jatkaa matkaansa.»
»Saapa tietystikin — jos hän vain on päässyt niin kauaksi.»
»Saisitteko te?»
»Haluaisiko teidän ylhäisyytenne koettaa», sanoi juutalainen vaatimattomasti.
»Niin on aikomukseni», vastasi Chauvelin hiljaa, »mutta muistakaakin, jos te petätte minut, annan kahden vankan sotamieheni piestä teidät niin, että henki lähtee ainaiseksi inhoittavasta ruumiistanne. Jos saavutamme ystäväni, pitkän englantilaisen, joko tiellä tai ukko Blanchard'in töllissä, lisääntyy kultarahain luku kymmenellä. Suostutteko kauppaan?»
Juutalainen hieroi taaskin leukaansa miettiväisesti. Hän katseli rahoja kädessään, kääntyi sitten tuimasti Chauveliniin ja Desgas'han päin, joka koko ajan oli seisonut äänettömänä isäntänsä takana. Mietittyään hetken vastasi juutalainen:
»Suostun.»
»Menkää ulos odottamaan», lausui Chauvelin, »ja muistakaa pysyä kaupoissanne tai muutoin minä taivaan nimessä pysyn sanoissani.»
Ja kumartaen matelevan nöyrästi juutalainen kompuroi ulos. Chauvelin oli mielissään kohtauksesta, sillä hän hieroi käsiään tavallisella, ilkeän tyytyväisellä tavallaan.
»Takkini ja saappaani», sanoi hän Desgas'lle viimeinkin, Desgas meni ovelle ja nähtävästi antoi määräykset, sillä heti sotilas saapui sisään kantaen Chauvelinin takkia, saappaita ja hattua.
Heittäen päältään viitan, jonka alla oli polvihousut ja verkaliivit, alkoi hän muuttaa pukuaan.
»Te, kansalainen», lausui Chauvelin Desgas'lle, »menkää kapteeni Jutleyn luo niin pian kuin kerkiätte ja pyytäkää hänen luovuttamaan teille vielä kaksitoista miestä, tuokaa ne kanssanne S:t Martinin tielle, jossa varmasti saavutatte minut juutalaisen kanssa. Ellen erehdy, on ukko Blanchard'in töllissä piakkoin kiivasta ottelua. Siellä päätämme leikkimme, sen vakuutan, sillä tuolla röyhkeällä Tulipunaisella neilikalla on ollut tarpeeksi rohkeutta — tai typeryyttä, en tiedä kumpaako — pysyä alkuperäisissä suunnitelmissaan. Hän on mennyt tapaamaan de Tournayta, S:t Justia ja muita kavaltajia, mitä en luullut hänen kuitenkaan tällä hetkellä tekevän. Kun saavutamme heidät, on joukko huimapäitä miehiä meitä siellä vastassa. Otaksuttavasti muutamat miehemme tehdään taisteluun kykenemättömiksi. Rojalistit ovat taitavia miekkailijoita, ja englantilainen on hiton ovela ja näyttää voimakkaalta. Kuitenkin on meitä ainakin viisi yhtä vastaan. Voitte tulla aivan perässämme miestenne kanssa pitkin S:t Martinin tietä ja Miquelonin läpi. Englantilainen on edellämme eikä luultavasti katsele taakseen.»
Jaellessaan lyhyitä määräyksiään lopetti hän pukeutumisensa. Papin puku riisuttiin ja taas hänellä oli tavalliset tummat ruumiinmukaiset vaatteet päällään. Viimeiseksi hän otti hattunsa.
»Saanpa mielenkiintoisen vangin, jonka annan teille», lausui hän nauraa hohottaen ja tarttuen tavattoman tuttavallisesti Desgas'n käsivarteen vei hänet ovelle. »Desgas ystäväni, emmehän heti surmaa häntä? Ukko Blanchard'in tölli on — ellen erehdy — yksinäisellä paikalla rannikolla, ja miehemme haluavat leikkiä hurjasti haavoitetun ketun kanssa. Ystäväni Desgas, valitkaa sopivia miehiä — — sellaisia, jotka nauttivat leikistä — vai mitä? Meidän pitää saada nähdä Tulipunainen neilikka hiukan hävinneenä — eikö niin? — peräytyneenä ja vapisevana — vai mitä? — — ennenkuin lopullisesti — —» — hän teki ilmehikkään liikkeen nauraen ilkeästi, mikä Margueritea hirveästi kauhistutti.
»Kansalainen Desgas, valitkaa sopivia miehiä», sanoi hän taaskin viedessään kirjurinsa huoneesta.