XXVII LUKU
Jäljillä.
Hetkeäkään Marguerite Blakeney ei epäröinyt. Viimeisetkin äänet Chat Gris'n läheisyydessä olivat häipyneet yön hiljaisuuteen. Hän oli kuullut Desgas'n jakelevan määräyksiä miehilleen ja sitten poistuvan linnoitukseen päin saadakseen sieltä kaksitoistamiehisen apujoukon. Arveltiin ettei kuusi miestä saanut kiinni neuvokasta englantilaista, jonka kekseliäisyys oli vaarallisempi kuin hänen urhoollisuutensa ja kestävyytensä.
Muutamia minuutteja myöhemmin kuuli hän taaskin juutalaisen käheän äänen ärjyvän konilleen, sitten pyörien räminää ja huojuvien kärryjen kolinaa epätasaisella tiellä.
Majatalossa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Brogard ja hänen vaimonsa eivät olleet Chauvelinin pelosta osoittaneet elonmerkkiäkään. He toivoivat olevansa aivan unohduksissa ja joka tapauksessa halusivat pysyä näkymättömissä. Marguerite ei edes kuullut heidän tavallisia sadatuksiaankaan.
Hän odotti vielä hetkisen, sitten hän laskeutui hiljaa horjuvia portaita alas, kietoi tumman takkinsa ympärilleen ja pujahti huoneesta.
Yö oli sangen pimeä, mutta ei kumminkaan niin pimeä, ettei häntä voinut nähdä. Hän kuunteli tarkkaan edellä vierivien rattaiden räminää ja kulki tien varjoisaa reunaa, jotteivät Desgas'n miehet saapuessaan huomaisi häntä eivätkä myöskään vartijat, joiden hän arveli olevan vahtivuorossaan.
Siten hänen väsyttävän matkansa viimeinen vaikeus alkoi: jalkaisin, yksin, keskellä yötä. Lähes yhdeksän mailia Miqueloniin ja sitten edelleen ukko Blanchard’in töllille; olipa turmiopaikka missä tahansa, vaikkapa vaivalloisten teidenkin päässä: siitä hän ei välittänyt.
Juutalaisen koni ei kulkenut nopeasti, ja vaikka Marguerite oli henkisesti väsynyt ja hermot jännittyneet, tiesi hän voivansa kulkea yhtä nopeasti kuin sekin mäkisellä tiellä, jossa nääntyvän eläinraukan täytyi antaa usein pitkät ajat levätä. Tie oli jonkun matkaa merestä, sen molemmin puolin kasvoi pensaita ja vaivaispuita, joissa oli vähän kuihtuneita lehtiä siellä täällä. Niiden etelään kääntyneet oksat näyttivät pimeässä aavemaisilta, kankeilta hiussuortuvilta, joita tuuli alituiseen heilutteli.
Onneksi kuu ei halunnut kurkistaa pilvien lomitse, ja Marguerite kulkien pensaiden varjossa tienvierustaa ei voinut ollenkaan nähdä eteensä. Kaikki oli niin hiljaista, vain kaukaa, hyvin kaukaa kuului etäällä olevan meren aaltoileminen niinkuin pitkä, hiljainen vaikeroiminen.
Ilmassa tuntui voimakasta merentuoksua. Oltuaan kauan toimettomana pahanhajuisessa ja likaisessa ravintolassa olisi Marguerite nauttinut syysyön suloisesta raittiudesta ja kaukaisten laineiden surunvoittoisesta kohinasta; hän olisi iloinnut yksinäisen paikan rauhallisessa hiljaisuudessa, jota ainoastaan silloin tällöin kirkuvan lokin valittava ääni ja rattaiden räminä etäämpää tieltä häiritsi; olisi nauttinut viileästä ilmasta ja luonnon rauhallisesta äärettömyydestä autiolla rannikolla; mutta hirveät aavistukset särkivät hänen sydäntään, sillä hän ikävöi hyvin rakkaaksi käyneen henkilön luo.
Hän ei voinut kulkea kompastumatta nurmettuneella tienvierustalla; oli epävarmaa kulkea keskellä tietä ja vaikea pysyä perässäkin savisella, viertävällä reunalla. Hänen mielestään oli paras pysytellä etäämpänä ajajista. Oli niin hiljaisia, että saattoi hyvin suunnata kulkunsa rattaiden räminän mukaan.
Kuolon hiljaisuus vallitsi. Taakse jäivät jo Calais’n himmeät valot, ja tien varrella ei näkynyt merkkiäkään ihmisasutuksesta, ei edes kalastajan tahi metsänhakkaajan majaakaan. Kaukana oikealla oli jyrkkä kallionreunama, sen alla kivinen rannikko, josta vasten alituinen nousuvesi kohisi. Ja edellä rämisivät rattaat, joilla armoton vihollinen läheni voittoaan.
Marguerite olisi halunnut tietää millä rannikon kohdalla sir Percy sillä hetkellä oli. Ei varmaankaan hyvin kaukana, sillä hän oli lähtenyt vain neljännestuntia ennen Chauveliniä. Tiesiköhän Percy, että Ranskan viileän rannikon kolkassa urkkijat vaanivat innokkaasti pitkää miestä saadakseen seurata hänen jälkiään sinne, missä epäluulottomat ystävät häntä odottivat ja saadakseen siellä vihdoinkin saartaa heidät kaikki.
Chauvelin täristen ja hytkytellen edellä juutalaisen rattailla hautoi mielessään suloisia toiveita. Hän hieroi käsiään tyytyväisesti ajatellessaan levittämäänsä verkkoa, josta kaikkialla läsnäoleva ja uskalias englantilainen ei edes voinut toivoakaan pujahtavansa pakoon. Ajan vieriessä edelleen ja juutalaisen hitaasti ja varmasti ajaessa pimeällä tiellä toivoi hän yhä enemmän salaperäisen Tulipunaisen neilikan kiihoittavan metsästyksen vihdoinkin lähenevän suuremmoista loppuaan.
Uskaliaan suunnittelijan vangitseminen oli muodostuva Chauvelinin kunniaseppeleen kauneimmaksi lehdeksi. Vangittuna juuri sillä hetkellä, jolloin hän auttoi ja yllytti pettureita Ranskan tasavaltaa vastaan, ei englantilainen voinut vaatia apua kotimaastaankaan. Kaikissa tapauksissa Chauvelin oli varmaankin huolehtinut siitä, että kaikki puolustushankkeet tapahtuivat liian myöhään.
Hetkeäkään Chauvelin ei tuntenut omantunnon soimausta siitä hirveästä tilasta, johon hän oli saattanut onnettoman, tietämättään miehensä pettäneen naisen. Itse asiassa Chauvelin oli lakannut Margueritea ajattelemasta. Hän oli ollut vain tarpeellinen väline, siinä kaikki.
Juutalaisen laiha koni juosta hölkytteli hyvin laiskasti ja ajajan täytyi antaa sen tuon tuostakin levätä.
»Onko vielä pitkältä Miqueloniin?» kysyi Chauvelin toistamiseen.
»Tiedän ylhäisyytenne, ei hyvin pitkältä», kuului juutalaisen rauhallinen vastaus.
»Emme ole vielä saavuttaneet ystäväämme avutonna tiepuolessa», huomautti Chauvelin ivallisesti.
»Kärsivällisyyttä, teidän ylhäisyytenne», vastasi Mooseksen jälkeläinen, »he kulkevat edellämme. Rattaiden jäljet näkyvät tiellä, rattaiden, joilla petturi, tuo amalekilaisten jälkeläinen ajaa.»
»Oletteko varma tiestä?»
»Yhtä varma kuin teidän ylhäisyytenne taskussa kilisevästä kymmenestä kultarahasta, jotka luulen piakkoin omistavani.»
»Niin pian kuin olen kätellyt ystävääni, pitkää muukalaista, ovat ne tietystikin omanne.»
»Kuulkaa, mitäs se on?» kysyi juutalainen äkkiä.
Keskellä täydellistä hiljaisuutta saattoi selvästi eroittaa hevoskavioiden kopsetta savisella tiellä.
»Sotilaita», lisäsi hän kuiskaten kauhistuneena.
»Pysäyttäkää hetkeksi, haluan kuunnella», pyysi Chauvelin,
Marguerite oli myöskin kuullut laukkaavien kavioiden kopseen lähestyvän rattaita ja häntä itseään. Jonkun aikaa oli hän ollut varuillaankin, sillä arveli Desgas'n miehineen saavan heidät kiinni, mutta kopse kuuluikin vastakkaiselta puolelta, luultavasti Miquelonista. Pimeys suojeli häntä. Hän oli kuullut rattaiden pysähtyvän, ja hyvin varovasti ja hiljaa astellen pehmeällä tiellä hiipi hän lähemmäksi.
Sydän löi hurjasti, koko hänen olentonsa vapisi. Hän oli jo arvannut, millaisia uutisia ratsastajat toivat. »Kaikkia vieraita teillä ja rannikolla täytyy vakoilla, varsinkin pitkiä, joiden kumara ryhti peittelee heidän oikean pituutensa; heti kun sellainen on nähty, on yhden ratsastajan palattava siitä ilmoittamaan», sellaiset olivat Chauvelinin määräykset olleet. Oliko pitkä muukalainen ollut näkyvissä ja oliko ratsastaja lähettiläs, joka toi tärkeitä tietoja siitä, että ahdistetun jäniksen pää oli vihdoinkin tarttunut ansaan?
Huomattuaan rattaiden pysähtyneen onnistui Margueriten pujahtaa sitä lähemmäksi pimeässä, hän hiipi aivan lähelle voidakseen kuulla mitä lähettiläällä oli sanomista.
Hän kuuli huudettavan:
»Liberté, Fraternité, Egalité» ja Chauvelinin hätäisen kysymyksen:
»Mitä uutta?»
Kaksi ratsumiestä oli pysähtynyt rattaiden viereen. Marguerite näki sivulta heidän hahmonsa kuvastuvan öistä taivasta vasten. Hän kuuli heidän äänensä ja hevosten korskumisen sekä takaa, vähän matkan päästä miesjoukon säännöllisen tahdikasta astuntaa: Desgas sotilaineen.
Seurasi pitkä väliaika, jonka kuluessa Chauvelin tiedusteli miehiltä asioita, sillä kysymyksiä ja vastauksia alkoi sadella tuhka tiheään.
»Oletteko muukalaista nähneet?» kysyi Chauvelin innoissaan.
»Kansalainen, emme ole nähneet pitkää muukalaista; tulimme kallion rinnettä ylös.»
»Noin puoli mailia Miquelonin tuolla puolen saavuimme pahanpäiväiselle puuhökkelille, joka näytti majalta, jossa kalastajat pitävät verkkojaan ja muita kalastustarpeitaan. Ensi näkemällä luulimme sitä autioksi, ja jopa arvelimme, ettei siinä ollut miltään epäiltävää, ennen kuin huomasimme savua seinäaukosta kohoavan. Hyppäsin satulasta ja hiivin lähemmäksi. Silloin se oli autio, mutta takassa paloi valkea, ja lattialla oli pari tuolia. Neuvottelin toverieni kanssa ja päätimme, että heidän oli paras lymytä hevosineen johonkin suojapaikkaan ja minun jäädä väijyksiin, minkä teinkin.»
»Ja näittekö mitään?»
»Kansalainen, noin puoli tuntia jälkeenpäin kuulin ääniä, kaksi miestä asteli kallion rinnettä kohden; arvelin heidän tulleen Lillestä päin. Toinen oli nuori, toinen vanha. He juttelivat keskenään kuiskaamalla, enkä voinut kuulla heidän puheittaan.»
Toinen nuori, toinen vanhus. Margeuriten huolestunut sydän oli melkein pysähtyä lyömästä, kun hän kuunteli heidän puhettaan. Armandko nuori mies oli? — hänen veljensäkö? — ja de Tournayko vanhus? — käytettiinkö näitä kahta pakolaista heidän tietämättään syötteinä jalon ja pelottoman vapauttajan ansaan saamiseksi?
»Molemmat miehet menivät heti majaan», jatkoi sotilas. Marguerite hermot jännittyneinä luuli kuulevansa Chauvelinin voitonriemuisen naurunhohotuksen. »Ja minä hiivin lähemmä. Maja oli sangen puutteellisesti rakennettu ja salavihkaa kuulin hiukan heidän keskusteluaankin.»
»Niinkö? — Joutuin! — Mitä kuulitte?»
»Vanha mies kysyi nuorelta, oliko hän varma pakasta. 'Olenhan toki', vastasi hän, 'varmasti oikea paikka', ja takan valossa hän näytti toverilleen mukanaan olevaa paperia. 'Tässä on suunnitelma', lisäsi hän, 'jonka hän antoi minulle ennen Lontooseen lähtöään. Meidän pitää tarkoin seurata sitä, kunnes häneltä saapuu vastakkaisia määräyksiä, joita en ole vielä saanut. Tässä tie, jota kuljemme, huomatkaa — — tässä tienhaara — — tässä kuljimme S:t Martinin tien poikki — — ja tässä polku, joka johti meidät kallionreunamalle. Varmaankin liikkeeni synnyttivät hiukan ääntä, sillä nuori mies tuli majan ovelle ja kurkisteli huolissaan ympärilleen. Kun hän palasi toverinsa luo, kuiskuttelivat he niin hiljaisella äänellä, etten sen enempää kuullut heidän puhettaan.»
»Niinkö? — entä?» tiedusteli Chauvelin kärsimättömänä.
»Meitä oli kaikkiaan kuusi miestä rannikon sitä puolta vartioimassa, joten neuvoteltuamme huomasimme parhaaksi jakaantua. Neljän oli jäätävä pitämään majaa silmällä, ja minun tovereineni heti ratsastettava ilmoittamaan mitä olimme nähneet.»
»Ettekö ollenkaan nähneet pitkää muukalaista?»
»Emme, kansalainen.»
»Mitä toverinne tekevät, jos he hänet huomaavat?»
»Eivät jätä häntä hetkeksikään näkyvistään, ja, jos häntä haluttaa paeta tai vene ilmentyy näkyviin, saartavat hänet sekä tarpeen vaatiessa ampuvat. Sen kuultuaan muut vartijat rientävät paikalle. Missään tapauksessa eivät he päästä muukalaista käsistään.»
»Kaiketi! mutta muukalaisen haavoittaminen ei ole mieleeni — ei aivan vielä», mutisi Chauvelin julmistuneena, »kas niin, olette menetelleet parhaanne mukaan. Sallikoon kohtalo minun saapua ajoissa — —»
»Tapasimme juuri äsken pari miestä, jotka ovat vartioineet tätä tietä monta tuntia.»
»Niinkö?»
»Hekään eivät ole nähneet muukalaista.»
»Kuitenkin hän on edellämme, rattain tai muutoin — — Kas niin!
Silmänräpäystäkään emme saa tuhlata! Kuinka kaukana maja on?»
»Kansalainen, noin kuuden mailin päässä.»
»Löydättekö sinne vieläkin? — nyt heti? — epäröimättä?»
»Kansalainen, sitä en ollenkaan epäile.»
»Kallioille johtavan polunkin? — Vaikka pimeässäkin?»
»Kansalainen, yö ei ole pimeä, ja luulen löytäväni tien», vastasi sotilas varmasti.
»Seuratkaa sitten mukana. Käskekää toverinne viedä teidän molempien hevoset takaisin Calais'hen. Ette tarvitse niitä. Pysytelkää rattaiden vieressä ja neuvokaa juutalaista ajamaan suoraan eteenpäin; pysäyttäkää hänet vajaan mailin päässä polusta, pitäkää silmällä, että hän ajaa suorinta tietä.»
Chauvelinin puhuessa Desgas läheni miehineen aika vauhtia, ja Marguerite saattoi kuulla heidän askeleensa noin sadan yardin päässä takanaan. Hänen mielestään siinä seisominen ei ollut turvallista, olipa se vielä tarpeetontakin, sillä olihan hän jo kuullut kylliksi. Äkkiä hän näytti menettäneen kaikki sielunkykynsä, jopa kärsimistaitonsakin: sydän, hermot ja ajatus juoksu olivat herpaantuneet alituisesta levottomuudesta, jonka huippuna hirveä epätoivo oli.
Ei ole enää vähintäkään toivoa. Kuuden mailin päässä pakolaiset odottelevat urhoollista pelastajaansa, joka kulkee samaa yksinäistä tietä ja piakkoin saavuttaa heidät. Silloin jännitetty ansa laukeaa, kaksikymmentäneljä miestä saartaa muutamat pakolaiset ja heidän uskaliaan johtajansa oman päällikkönsä avulla, jonka viha on yhtä kauhistuttava kuin hänen neuvokkuutensakin. Heidät vangitaan kaikki. Chauvelinin lupauksen mukaan Armand vapautetaan, mutta hänen miehensä Percy, joita Marguerite on alkanut rakastaa ja ihailla yhä enemmän, joutuu tunnottoman vihollisen käsiin, joka ei sääli urhoollista sydäntä, ei ihaile jalon sielun rohkeutta eikä osoita, muuta kuin vihaa kekseliäälle vastustajalleen, alituiselle eksyttäjälleen.
Hän kuuli sotilaan jakelevan lyhyitä ohjeitaan juutalaiselle. Marguerite vetäytyi nopeasti tien viereen ja piilottautui matalain pensasten taa Desgas'n saapuessa miehineen.
Kaikki he järjestäytyivät rattaiden taakse ja lähtivät hitaasti kulkemaan pimeää tietä pitkin. Marguerite odotteli heidän poistuvan korvan kuuleman päähän. Silloin hänkin yhä pimenevässä yössä hiipi hiljaisesti eteenpäin.