XXVIII LUKU
Ukko Blanchard'in tölli.
Niinkuin unessa Marguerite seurasi tapahtumain kulkua. Verkko kiertyi vain yhä tiukemmin hänen rakastettunsa ympärille, jonka elämä oli käynyt hänelle kaikkea muuta rakkaammaksi. Hänen ainoa toivonsa oli saada tavata miehensä kertoaksensa hänelle kaikki hänen tähtensä kokemat kärsimyksensä, kaikki pahat tekonsa ja kuinka vähän hän oli ymmärtänyt häntä. Hän oli luopunut kaikista Percyn pelastamistoiveista ja näki hänet vain joka puolelta piiritettynä. Epätoivoissaan hän katseli ympäröivään pimeyteen ja mietti, mistäpäin Percy riensi kuolinansaan, jonka kovasydäminen vihollinen oli hänelle virittänyt.
Aaltojen kaukainen pauhu sai hänet värisemään; pöllön surullinen ajoittainen huuhkaminen ja lokin kirkuna kauhistuttivat häntä sanomattomasti. Hän ajatteli saaliinhimoisia petoja — ihmishaahmossa — jotka vihansa tyydyttämiseksi väijyen odottelivat saalistaan kuin nälkäiset sudet raadellakseen sen armottomasti. Marguerite ei pelännyt pimeyititä vaan edellänsä kulkevaa miestä, joka istui kärrirämän pohjalla hautoen kostotuumiaan, jotka olisivat saaneet helvetin paholaisetkin mielihyvästä nauraa hohottamaan.
Hänen jalkansa heltyivät; polvet vapisivat väsymyksestä. Päiväkausia oli kulunut tuskastuttavassa kiihoituksessa; kolmeen yöhön ei hän ollut levännyt kunnolleen; päälle päätteeksi oli hän kulkenut niljakalla tiellä melkein kaksi tuntia, mutta kuitenkaan ei hän hetkeksikään horjahtanut päätöksistään. Saahan hän nähdä miehensä, saa kertoa hänelle kaiken, jos Percy vain on valmis anteeksiantamaan rikoksen, jonka Marguerite on tietämättään tehnyt, ja saapa hän vielä onnellisesti kuollakin miehensä kanssa.
Varmaankin hän käveli aivan huumaantuneena ja vaistomaisesti vihollisen jälkiä seuraten, kun hänen herkkä korvansa, joka eroitti vähäisimmätkin äänet, äkkiä kuuli kärryjen ja sotamiesten pysähtyvän. Ne olivat saavuttaneet matkansa määrän. Luultavasti jossakin oikealla oli kallioille ja tölliin johtava polku.
Huolimatta vaarasta hiipi hän lähelle Chauveliniä, jota pieni joukkue ympäröi. Hän oli laskeutunut rattailta ja jakeli miehilleen käskyjä. Ne Marguerite tahtoi kuulla: täytyihän hänen saada korviinsa Percyn vihollisen jokikinen saartosuunnitelmia koskeva sana voidakseen hyödyttää miestään.
Pysähdyspaikka oli noin kahdeksansataa metriä rannasta, sillä meren kuohu kuului jo hyvin kaukaiselta ja vienolta. Sotamiesten seuraamina Chauvelin ja Desgas olivat kääntyneet oikealle, luultavasti jyrkänteille johtavalle polulle. Juutalainen oli jäänyt tielle hevosineen ja rattaineen.
Äärettömän varovasti ryömien polvillaan ja käsillään kääntyi Margueritekin oikealle. Sitä tehdessään täytyi hänen kyyristellen hiipiä matalien pistävien pensasten läpi päästäkseen eteenpäin mahdollisimman hiljaa. Okaiset oksat repivät käsiä ja kasvoja, sillä hänen piti vain tarkata edelläkulkijoita pysyen itse hiljaa ja hiiskahtamatta. Onneksi — niinkuin tavallisesti niillä seuduin Ranskaa — polkua reunusti piikkinen pensasaita, jonka toisella puolella oli kuiva, karheaa ruohoa kasvava oja.
Siinä Marguerite sai suojaa. Häntä ei voinut ollenkaan nähdä, hän koetti kuitenkin pysytellä kolmen yardin päässä Chauvelinistä, joka jakeli ohjeita miehilleen.
»Seis», sanoi hän käskevällä äänellään kuiskaten, »missä ukko
Blanchard'in tölli on?»
»Noin kahdeksansataa metriä täältä polun varrelta», vastasi sotilas, joka oli viimeksi ottanut opastuksen huolekseen, »ja puolitiessä kallioille.»
»Hyvä on. Opastakaa meitä edelleen. Ennenkuin laskeudumme kallioita alas, on teidän hiivittävä töllille mahdollisimman hiljaa ja otettava selvä, ovatko pakolaiset siellä. Ymmärrättekö?»
»Kansalainen, ymmärrän.»
»Siis te kaikki, painakaa mieleenne sanani hyvin tarkoin», jatkoi Chauvelin pontevasti puhutellen sotilaitaan kaikkia yhtäaikaa, »sillä mahdollisesti ei meillä tämän jälkeen ole tilaisuutta puhua toistemme kanssa sanaakaan, joten teidän on muistettava jok'ikinen lausumani tavu, aivankuin henkenne riippuisi muististanne. Ehkäpä niin käykin», lisäsi hän kuivasti.
»Kansalainen, muistamme», sanoi Desgas, »ja tasavallan sotilas ei unohda koskaan saamiansa käskyjä.»
»Joka hiipii töllille, hänen on kurkistettava sisään. Jos englantilainen on siellä kavaltajien seurassa, mies, joka on tavallista pitempi tahi joka käy köyryssä peitelläkseen kokoaan, viheltäkää pikaisesti ja vihlovasti merkiksi tovereillenne. Ja te kaikki», lisäsi hän taaskin puhuen sotilailleen kaikille yhtaikaa, »sitten ympäröikää tölli kiiruusti ja hyökätkää sisään, ja kukin ottakoon yhden miehen kiinni, ennenkuin he ehtivät aseisiin käsiksi. Jos he vastustavat, ampukaa heitä sääriin tahi käsivarsiin, mutta pitkää miestä ei saa millään ehdolla surmata. Ymmärrättekö?»
»Kansalainen, ymmärrämme.»
»Tavallista pitempi mies on luultavastikin tavallista voimakkaampi: teitä täytyy olla ainakin neljä tai viisi voittaaksenne hänet.»
Seurasi hetken vaitiolo, sitten Chauvelin jatkoi:
»Jos rojalistikavaltajat ovat vielä yksin, mikä on hyvin mahdollista, silloin varoittakaa väijyksissä olevia tovereitanne ja hiipikää kaikki piiloon kallioiden taa tahi tölliä ympäröivien vierinkivien suojaan ja odotelkaa hiiskahtamatta pitkän englantilaisen tuloon saakka. Mutta painakaa mieleenne, että teidän on oltava hiljaa kuin sudet öisillä retkillään lammaslaumaa vaaniessaan. En toivoisi rojalistien olevan varuillaan — pyssyn laukaus, kirkaisu tai huudahdus heidän huuliltaan on varmaankin pitkälle miehelle riittävä varoitus pysytellä poissa kallioilta ja tölliltä, ja», lisäsi hän pontevasti, »teidän velvollisuutenne on vangita pitkä mies tänä yönä.»
»Kansalainen, ehdottomasti tottelemme teitä.»
»Siis eteenpäin mahdollisimman äänettöminä, minä seuraan teitä.»
»Entäs juutalainen?» kysyi Desgas sotilaiden yksitellen alkaessa hiipiä edelleen hiljaa kuin varjot kapealla epätasaisella, tiellä.
»Niinpä tosiaankin! Olin unohtaa juutalaisen», sanoi Chauvelin, ja kääntyen juutalaiseen päin huusi hän tätä käskevästi.
»Hoi, siellä — — Aaron, Mooses, Aabraham tai mikä kirottu nimenne liekin!» sanoi hän vanhalle miehelle, joka seisoi äänettömänä vanhan koninsa vieressä ja niin kaukana sotilaista kuin mahdollista.
»Benjamin Rosenbaum, jos se teidän ylhäisyyttänne miellyttää», vastasi hän nöyrästi.
»Äänenne kuuleminen ei minua miellytä, mutta minua miellyttää teille erikoismääräysten antaminen, joiden noudattamisen varmaankin huomaatte viisaaksi teoksi.»
»Jos teidän ylhäisyyttänne miellyttää — —»
»Hillitkää kirottu kielenne. Teidän on jäätävä tähän hevosinenne ja rattainenne, kunnes palaamme. Millään ehdolla ette saa hiiskahtaakaan tai hengittää kovemmin kuin on välttämätöntä; ettekä saa mistään syystä lähteä tästä, ennenkuin käsken. Ymmärrättekö?»
»Mutta teidän ylhäisyytenne —» vastasi juutalainen surkeasti.
»Tässä 'mutta' ei tule kysymykseen eikä muutkaan vastaväitteet», sanoi Chauvelin äänellä, joka sai aran miehen vapisemaan kiireestä kantapäähän. »Ellen palattuani tapaa teitä tässä, vakuutan totisesti löytäväni teidät mihin ikinä piilottautunettekin, ja hirveä rangaistus varmasti kohtaa teitä ennemmin tai myöhemmin. Kuuletteko?»
»Mutta teidän ylhäisyytenne — —»
»Sanoin, kuuletteko?»
Kaikki sotilaat olivat hiipineet tiehensä. Vain kolme miestä seisoi pimeässä yksinäisellä tiellä ja Marguerite pensaikon takana tarkaten Chauvelinin määräyksiä, niinkuin olisi kuullut oman kuolintuomionsa lausuttavan.
»Kuulen, teidän ylhäisyytenne», vastasi juutalainen taaskin yrittäen lähestyä Chauveliniä, »ja vannon Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin nimessä tottelevani teidän ylhäisyyttänne enkä liikahda tästä, ennenkuin teidän ylhäisyytenne suvaitsee antaa kasvojensa valon paistaa nöyrän palvelijansa päälle; mutta, teidän ylhäisyytenne, muistattehan minun olevan köyhän miehen; hermoni eivät ole yhtä vankat kuin nuoren sotilaan. Mitähän, jos ryöväreitä sattuisi vaanimaan tällä yksinäisellä tiellä näin öiseen aikaan! Saattaisin kirkaista tai juosta peloissani pakoon! Ja täytyykö henkeni joutua lunnaiksi, hirveä rangaistusko kohtaa vanhaa pääparkaani sentähden, etten sille voi mitään?»
Juutalainen näytti sangen viheliäiseltä, ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Miestä ei voinut tietystikään jättää yksikseen autiolle tielle. Juutalainen puhui totta, saattoihan hän aivan tahtomattaan pelkästä kauhusta päästää huudahduksen, jonka keinokas Tulipunainen neilikka voi vielä käsittää varoitukseksi.
Chauvelin mietti hetkisen,
»Mitä arvelette, etteköhän voisi jättää hevostanne ja rattaitanne vartioimatta?» kysyi hän karheasti.
»Kansalainen, luullakseni», ehätti Desgas sanomaan, »ne ovat varmemmassa tallessa ilman tuota likaista, viekasta juutalaista kuin hänen huostassaan. Epäilemättä hänen päätä halkova huutonsa olisi vain varoitusmerkki.»
»Mutta mitä tehdä tuolle elukalle?»
»Kansalainen, haluaisitteko lähettää hänet takaisin Calais'hen?»
»En, sillä tarvitsemme hänet piakkoin haavoittuneita kuljettamaan», sanoi Chauvelin inhoittavan merkitsevästi.
Hetkeen ei puhuttu sanaakaan — Desgas odotteli päällikkönsä päätöstä vanhan juutalaisen hevoskoninsa vieressä uikuttaessa.
»Niin, liikkaava pelkuri ja vanha laiskuri», sanoi Chauvelin viimeinkin, »teidän olisi paras kompuroida perässämme. Kas tässä, Desgas, sitokaa tämä nenäliina tiukkaan miehen suulle.»
Chauvelin ojensi liinan Desgas'lle, joka alkoi juhlallisesti kääriä sitä juutalaisen suulle. Alistuen antautui Benjamin Rosenbaum sidottavaksi; nähtävästi hän piti tätä epämukavuutta parempana kuin yksin jäämistä S:t Martinin tielle. Siten kaikki kolme miestä lähtivät kulkemaan.
»Nopeaan!» sanoi Chauvelin kärsimättömästi, »olemme jo tuhlanneet paljon kallista aikaa.»
Ja hetken kuluttua Chauvelinin ja Desgas'n varmoja askeleita ei enää kuulunut polulta eikä vanhan juutalaisen hoipertelevaa astuntaakaan.
Marguerite oli kuullut jokikisen Chauvelinin käskyn. Hänen hermonsa olivat jännittyneet saadakseen ensiksikin täyden selvän tilanteesta, sitten vedotakseen siihen nerokkuuteen, jota oli usein sanottu Europan terävimmäksi ja jota yksin sillä hetkellä tarvittiin.
Tilanne oli tosiaankin toivoton; pieni joukkue miehiä, jotka hiljalleen ja epäilemättä odottelivat vapauttajansa saapumista, joka ei myöskään tiennyt viritetystä ansasta. Tuntui niin hirvittävättä, että muutamia avuttomia miehiä piiritettiin kuin verkolla keskellä yötä yksinäisellä rannikolla syystä, että heitä oli petkutettu ja etteivät he osanneet epäillä; niihin kuuluivat myöskin hänen ihailema miehensä ja veli, jota hän rakasti. Epätietoisena hän halusi tietää, keitä muut uhrit olivat, jotka tyynesti odottelivat Tulipunaista neilikkaa kuoleman väijyessä jokaisella kallionkielekkeellä.
Muutamaan hetkeen hän ei voinut muuta kuin seurata Chauveliniä ja sotilaita. Hän pelkäsi poikkeavansa tieltä, muutoin hän olisi kiiruhtanut eteenpäin löytääkseen puuhökkelin ja ehkäpä olisi ehtinytkin varoittamaan pakolaisia ja heidän urhoollista vapauttajaansa.
Vielä hänen mieleensä välähti korvia vihlova kirkaisukin, jota Chauvelin tuntui pelkäävän mahdolliseksi Tulipunaisen neilikan ja hänen ystäviensä varoitukseksi — toivoen kiihkeästi heidän kuulevan sen ja pakenevan ajoissa;, ennenkuin oli myöhäistä. Mutta hän ei tiennyt, kuinka kaukana kalliojyrkänne oli; ei tiennyt saattoivatko tuomitut miehet kuulla hänen huutoansa. Yritys voi sattua ennen aikojaan eikä toista tilaisuutta enää tarjoutune. Varmaan hänenkin suunsa tukitaan niinkuin juutalaisen, ja hän, avuton vanki, joutuu vielä Chauvelinin miesten käsiin.
Kuin aave Marguerite riensi hiiskumatta pensasten takana, kengät hän oli riisunut jalastaan, ja sukatkin olivat jo risoiksi repeytyneet. Hän ei tuntenut jalkojensa pakotusta eikä väsymystä. Voittamaton tahto vaati häntä miehensä luo vaikkapa kohtaloa ja viekasta vihollista vastustaen. Se kuoletti hänen ruumiilliset kipunsakin ja vahvisti aistien toiminnan kaksinverroin.
Hän ei kuullut muuta kuin Percyn vihollisten tahdikasta käyntiä edellään, ei nähnyt muuta kuin — sielunsa silmien edessä — puuhökkelin ja hänet, miehensä, silmät ummessa astelevan onnettomuuttaan kohden.
Äkkiä tarkat vaistot saivat hänet pysäyttämään hurjan kiiruhtamisensa ja lyyhistymään yhä enemmän pensasten varjoon. Kuu, joka oli ystävällisesti pysytellyt pilvimöhkäleiden taakse piiloutuneena, ilmestyi loistaen täydeltä terältään syysöisellä taivalla ja lähetti tulvimalla kirkasta valoa yksinäiselle lumotulle seudulle.
Kahdensadan metrin päässä oli kallioreunama ja alapuolella ulottuen kauaksi vapaaseen ja onnelliseen Englantiin lainehti meri tyynesti ja rauhallisesti. Margueriten katse pysähtyi hetkeksi hopeanhohtoiseen mereen, ja siinä sitä katsellessa hänen sydämensä, joka oli ollut muutamia tunteja aivan tunnoton, alkoi pehmetä ja laajeta, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä: vajaan kolmen mailin päässä siro pursi valkoisin purjein oli odottamassa.
Marguerite paremmin arvasi kuin huomasi sen. Pursi oli Untola, Percyn lemmikki; vanha Briggs, taitava laivuri ja brittiläinen miehistö valmiina aluksessa. Sen valkoiset purjeet hohtaen kuuvalossa näyttivät tuovan Margueritelle ilon ja toivon sanomia, joiden hän ei luullut koskaan toteutuvan. Pursi odotteli siellä, merellä, odotteli isäntäänsä, niinkuin kaunis valkea lintu lentoon lehahtamassa. Percy ei koskaan saavuta sitä, ei koskaan saa nähdä sen puhdasta kantta eikä katsella enää Englannin, vapauden ja toivon maan, valkoisia liitukallioita.
Purren näkeminen sai väsyneen naisparan luonnottoman epätoivoiseksi. Vähän matkaa hänestä oli jyrkänne ja alapuolella muutaman askeleen päässä tölli, jossa hänen miestään kuolema oli kohtaava. Mutta kuu valaisi kirkkaasti: hänhän näki tien hyvin, saattoi myöskin nähdä töllin etäämpänä häämöittävän, hän halusi juosta sinne varoittaakseen ja kehoittaakseen heitä ainakin valmistautumaan henkensä edestä taisteluun, jottei heitä saataisi kiinni kuin rottia reiältään.
Ruohoisessa ojassa pensasten varjossa hoiperteli hän eteenpäin. Marguerite oli varmaankin juossut kovasti ja sivuuttanut Chauvelinin ja Desgas', sillä pian hän tuli jyrkänteelle kuullen heidän askeleensa takanaan. Mutta kuuvalo lankesi suoraan häneen, ja muutamien yardien päässä Margueriten varjo kuvastui selvästi meren hopeista taustaa vasten.
Mutta sitä kesti vain hetkisen; heti hän taas lyyhistäytyi kuin kuoreensa vetäytyvä eläin. Hän kurkisteli alas särmä:siltä kallioilta — laskeutuminen näytti helpolta, sillä ne eivät olleet äkkijyrkät, ja isot vierinkivet tarjosivat runsaasti jalansijaa. Siinä katsellessaan huomasi hän äkkiä vähän matkan päässä vasemmalla kalliorinteen keskivälillä puuhökkelin, jonka seinänraoista himmeä, punertava valo tuikutti kuin majakka valkea. Hänen sydämensä lyönti oli pysähtyä, sillä tuskansekainen suuri ilo valtasi hänet kokonaan.
Hän ei voinut silmillään mitata, miten kaukana tölli oli, vaan epäröimättä alkoi hän laskeutua kallioilta ryömien kiveltä kivelle välittämättä perässä tulevasta vihollisesta sotilaineen, jotka luultavasti väijyivät piilopaikastaan, sillä pitkää englantilaista ei vielä ollut näkynyt.
Edelleen hän painalsi unohtaen hirveän vihollisen kintereillään. Juosten, kompastuen, jalat heltyneinä, puoleksi typertyneenä, mutta yhä vain eteenpäin. — — Kun yhtäkkiä halkeama, kivi tai liukas kallio sai hänet väkisinkin lankeamaan. Taas hän ponnisteli pystyyn ja alkoi juosta uudelleen päästäkseen heitä ajoissa varoittamaan, pyytääkseen heitä pakenemaan ennen vihollisen saapumista ja käskeäkseen Percyn pysyttelemään poissa — poissa kuolinansasta poissa hirvittävästä perikadosta. Mutta hän huomasi muita askeleita, nopeampia kuin omansa, aivan kintereillään. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui joku vetäisevän häntä hameesta, ja taaskin hän oli polvillaan; hänen suunsa tukittiin huudon ehkäisemiseksi.
Hurjistuneena ja melkein raivoissaan pettymyksen katkeruudesta Marguerite katseli avuttomana ympärilleen ja näki tihenevässä sumussa olennon ylitsensä kumartuneena ja pistävät ilkeät silmät, jotka näyttivät hänen kiihoittuneesta mielestään kamalilta ja luonnottoman vihreiltä.
Marguerite oli ison kiven varjossa; Chauvelin ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän tunnusteli niitä laihoilla valkoisilla sormillaan.
»Nainen!» kuiskasi hän, »kaikkien kalenterin pyhimysten nimessä!»
»Emme voi päästää häntä käsistämme, se on varma», kuiskasi hän itsekseen. »Miten ihmeissä — —»
Hän vaikeni äkkiä ja hetken kuluttua kuolonhiljaisuudessa nauraa hihitti hiljaa ja omituisesti, kun Marguerite taaskin kauhukseen tunsi laihoilla sormillaan kasvojaan kosketeltavan.
»Voi, Jumalani! Jumalani!» kuiskasi ääni teeskennellyn kohteliaasti, »tämähän vasta on ihastuttava yllätys», ja Marguerite tunsi voimattoman kätensä kohotetuksi Chauvelinin ivallisille huulille.
Tilanne oli tosiaankin luonnoton, jopa hirveän surullinenkin; väsynyt naisparka henkisesti murtuneena ja melkein mielipuolena pettymyksen katkeruudesta polvillaan vastaanottaen verivihollisensa turhanpäiväisiä kohteliaisuuksia.
Hän oli kadottaa järkensä; tukehtumaisillaan suusiteestä ei hänellä ollut voimaa liikahtaa eikä vähääkään äännähtää. Kiihoitus, joka oli pitänyt hänen hentoa ruumistaan koossa, näytti yhtäkkiä lakkaavan ja hyvin epätoivoinen tunne lamautti kokonaan hänen hermonsa.
Chauvelin jakeli varmaankin määräyksiään, joita Marguerite oli liian herpaantunut kuulemaan, sillä hän tunsi itsensä nostettavan maasta: side sidottiin suulle yhä tiukempaan ja voimakkailla käsivarsilla hänet kannettiin punertavaa valoa kohden, johon hän oli katsellut kuin majakkaan viimeinen toivonvilahdus mielessään.