XXIX LUKU
Satimessa.
Marguerite ei tiennyt, kuinka kauan häntä kannettiin, paikkaa ja aikaa ei hän tajunnut, armollinen väsymys saattoi hänet muutamiksi minuuteiksi tiedottomaksi.
Selvittyään horroksestaan huomasi hän makaavansa jokseenkin mukavasti miehen takilla kallio selkänojanaan. Kuu oli taaskin kätkeytynyt pilvien taa ja synkkä pimeys vallitsi. Meri pauhasi noin kaksisataa jalkaa alapuolella. Katsellessaan ympärilleen ei hän nähnyt enää merkkiäkään punertavasta valosta.
Hän kuuli nopeita kysymyksiä ja vastauksia kuiskattavan aivan korvansa juuressa, ja siitä hän päätti, että määräpaikka oli saavutettu.
»Kansalainen, siellä on neljä miestä; he istuvat valkean edessä ja näyttävät hiljakseen odottelevan».
»Mitä kello?»
»Lähes kaksi.»
»Nousuvesikö?»
»Nousee nopeasti.»
»Pursi?»
»Nähtävästi englantilainen, kolmen kilometrin päässä. Mutta emme näe veneitä.»
»Ovatko miehet piilossa?»
»Ovat, kansalainen.»
»Eiväthän vain liene varomattomia?»
»Eivät hievahdakaan ennen pitkän englantilaisen saapumista. Sitten he piirittävät ja ottavat kiinni kaikki viisi miestä.»
»Hyvä on. Entä nainen?»
»Yhä tiedotonna luullakseni. Hän on aivan lähellänne, kansalainen.»
»Entäs juutalainen?»
»Suu tukossa ja jalat yhteen sidottuina. Hän ei voi hievahtaa eikä huutaakaan.»
»Hyvä, Onko pyssynne valmiina, jos sattuisitte sitä tarvitsemaan.
Lähestykää tölliä ja jättäkää minut naista vartioimaan.»
Varmaankin Desgas totteli, sillä Marguerite kuuli hänen hiipivän pois kalliota pitkin. Sitten hän tunsi lämpimien ja laihojen petolinnun kynsiä muistuttavien sormien tarttuvan käsiinsä ja pitelevän niitä kuin teräskourissa.
»Kaunis lady, ennenkuin liina irroitetaan sievältä suultanne», kuiskasi Chauvelin hänen korvaansa, »lienee oikein varoittaa teiltä hiukkasen. Mistä se kunnia, että niin viehättävä matkatoveri seuraa minua kanaalin poikki, sitä en tosiaankaan voi käsittää. Tätä mairittelevaa huomaavaisuutta turhamaisuuteni ei saata kumminkaan omaksua, enkä luule olevani väärässä otaksuessani, että ensimäinen sana, joka kuuluu kauniilta huuliltanne sidettä irroittaessa, on varoitusmerkki viekkaalle ketulle, jonka luolalle pääseminen on minulle tuottanut hirveitä ponnistuksia.»
Hän pysäytti puheensa hetkeksi teräsmäisen kouran yhä kovemmin puristaessa Margueriten rannetta. Sitten hän jatkoi kuiskailuaan yhtä nopeasti:
»Tuossa hökkelissä, ellen taaskin erehdy, odottelevat veljenne Armand S:t Just ja kavaltaja de Tournay kahden muun teille tuntemattoman miehen kanssa salaperäisen vapauttajan saapumista — julkean Tulipunaisen neilikan, joka niin kauan on pitänyt ymmällä yleistä turvallisuuskomiteaa. Jos täältä kuuluu vähintäkään ääntä, huudahdus huuliltanne tahi pyssynlaukaus, epäilemättä samaiset pitkät sääret, jotka ovat kuljettaneet tuon tulipunaisen arvoituksen tänne, kiidättävät hänet taaskin johonkin turvapaikkaan. Tarkoitus, jota varten olen matkustanut koko tämän pitkän matkan, jää saavuttamatta. Asian toinen puoli riippuu teistä itsestänne, veljenne — Armand — on vapaa kanssanne lähtemään tänä yönä, jos haluatte Englantiin tahi johonkin muuhun suojapaikkaan.
Marguerite ei voinut ääntä päästää, sillä nenäliina, oli sidottu tiukkaan hänen suulleen. Chauvelin tarkasteltua pimeässä hänen kasvojaan hyvin läheltä. Varmaankin Margueriten käsi viittasi pyytävästi Chauvelinin puheeseen, sillä tämä jatkoi heti:
»Hyvä lady, teko, jota, pyydän teiltä Armand'in turvaamiseksi, on hyvin yksinkertainen.»
»Mitä sitten?» näyttl Margueriten käsi viittaavan vastaukseksi.
»Että jäätte — tähän paikkaan ääntä päästämättä kunnes annan teille luvan puhua. Voi! mutta luultavasti tottelette», lisäsi hän nauraa hihittäen kuivalla tavallaan, kun Margueriten koko olento jäykistyi uhmaten saamaansa määräystä, »sillä sanon, jos vähääkään huudahdatte, ei! jos hiukankaan hiiskahdatte tai yritätte täältä liikahtaa, apulaiseni — niitä on kolmekymmentä lähettyvillä — pidättävät S:t Justin, de Tournayn ja heidän kaksi ystäväänsä sekä ampuvat heidät — minun käskystäni — silmienne edessä.»
Marguerite kuunteli armottoman vihollisen puhetta yhä kauhistuneempana. Ruumiillisen tuskan lamauttamana oli hänellä vielä kuitenkin sielun virkeyttä jäljellä käsittääkseen hirvittävien »joko — tahi» sanojen koko kauheuden, mitkä Chauvelin oli taaskin hänelle lausunut. Nämä »joko — tahi» olivat kymmenen kertaa masentavammat ja hirvittävämmät kuin samat sanat kohtalokkaana tanssiyönä.
Tällä kertaa ne vaativat Margueriten pysyttelemään hiljaa, jotta hänen ihailema miehensä tietämättään sai astua kuolemaa kohden, tahi ne vaativat häntä mahdollisesti aivan turhaan huutamaan varoittavan sanan, joka itse asiassa saattoi olla merkinantona veljen ja kolmen epäilyksettömän miehen surmaamiseksi.
Hän ei voinut nähdä Chauveliniä, mutta tunsi tarkkojen vaaleiden silmien ilkeästi katselevan hänen onnetonta olentoaan, ja miehen kiivas kuiskutus kuului hänen korvissaan kuin viimeisen, heikon ja viivyttelevän toivon kuolinkellojen soitto.
»Kaunis lady», lisäsi Chauvelin kohteliaasti, »teidän harrastuksennehan eivät saata kohdistua muihin kuin S:t Justiin, ja teidän ei tarvitse tehdä muuta kuin jäädä paikoillenne ja pysyä äänetönnä. Apulaiseni ovat saaneet ankarat määräykset säästää häntä kaikin tavoin. Mitä salaperäinen Tulipunainen neilikka teille on? Uskokaa minua, etteivät varoituksenne voi mitenkään häntä pelastaa. Ja nyt, hyvä lady, sallikaa minun irroittaa tämä pakkoside, joka on kääritty teidän kauniille suullenne. Niinkuin huomaatte, annan teille täyden vaalivapauden.»
Ajatukset sekaisin, päätä kivistäen, hermot herpaantuneina, koko ruumista pakottaen Marguerite istui siinä pimeän häntä vaipan tavoin ympäröidessä. Siitä paikasta ei voinut nähdä merta, mutta hän kuuli kohoavan vuoksen lakkaamatonta surullista kohinaa, joka puhui pettyneistä toiveista, kadotetusta rakkaudesta, puolisosta, jonka hänen varomaton toimintansa oli pettänyt ja lähettänyt kuolemaan.
Chauvelin irroitti nenäliinan Margueriten suulta. Hän ei huutanut: sillä hetkellä hänen voimansa eivät riittäneet muuhun kuin ruumiin koossa pitämiseen ja ajatuksien toimintaan pakoittamseen.
Voi! vain ajattelemista! ajattelemista! ajattelemista! eikä tiennyt mitä tehdä! Minuutit vierivät; miten nopeaan, sitä hän ei voinut laskea kauhistuttavassa hiljaisuudessa. Hän ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään: ei tuntenut syysillan suloisuutta, meren suolaista tuoksua, ei enää kuullut laineiden loisketta eikä kivien kolinaa niiden vieriessä rannan syvennyksiin. Tilanne tuntui yhä enemmän epätodelliselta. Oli mahdotonta että Marguerite Blakeney, Lontoon seurapiirien kuningatar, istui rannikolla keskiyöllä verivihollisen vieressä. Voi! eihän voinut olla mahdollista, että jossakin, ehkä vain muutaman jalan päässä hänestä, henkilö, jota hän oli kerran halveksinut, mutta joka tässä lumotussa unentapaisessa tilassa oli joka hetki käynyt rakkaammaksi — eihän voinut olla mahdollista, että hän tietämättään juuri astui onnettomuuttaan kohti, kun hän puolestaan ei tehnyt mitään onnettoman pelastamiseksi.
Miksei Marguerite huutanut niin, että olisi kaikunut yksinäisen rannikon päästä toiseen, miksei varoittanut Percyä, jotta hän olisi voinut luopua aikeistaan ja kääntynyt pois, sillä kuolema vaani häntä joka askeleella? Kerran pari hän oli kirkaista — aivan vaistomaisesti samassa muistaen kauhean epävarmuuden: veli ja kolme miestä ammutaan silmiensä edessä, itse asiassa hänen käskystään: hän heidän surmaajansa!
Voi! hänen vierellään oleva paholainen miehen haahmossa tunsi ihmis- — — naisluonteen — hyvin. Hän oli leikitellyt Margueriten tunteilla, niinkuin taitava soittaja leikitellen koskettelee soittimensa kieliä. Chauvelin oli tutkinut hänen ajatuksensa aivan tarkalleen.
Marguerite ei voinut antaa varoitusmerkkiä — sillä hän oli heikko naisparka, hän ei voinut tahallaan määrätä Armand'ia ammuttavaksi eikä silmin nähden tahtonut saada rakkaan veljensä verta päänsä päälle; Armand'han saattoi kuolla sisartaan kiroten. Ja myöskin pikku Suzannen isä! hän, vanha mies! ja muut! — voi! kaikki oli niin, niin hirveätä!
Odotusta! Odotusta! Odotusta! Kuinka kauan? Aamun ensi tunnit kiitivät eteenpäin eikä vieläkään ollut päivä. Meri jatkoi lakkaamattoman surullista kohinaansa, syystuuli huokaili leppoisasti yöilmassa; autiolla rannalla oli haudan hiljaisuus.
Äkkiä jossakin, ei varsin kaukana, iloinen ääni lauleli kovasti: »God save the King!»