XXX LUKU
Pursi.
Margueriten kirvelevä sydän oli pysähtyä. Hän aavisti, jopa hiukan kuulikin vartijain valmistautuvan taisteluun. Vaistomaisesti hän aavisti heidän miekka kädessä hiipivän vihollista vastaan hyökkäämään.
Ääni yhä vain lähestyi. Äärettömän kauas ulottuvien kallioiden keskellä ja meren pauhatessa alapuolella oli vaikea arvata, miten lähelle ja mistä ja kuinka kaukaa tuo iloinen mies saapui, joka laulaen anoi Jumalalta suojaa kuninkaalle ollessaan itse hengenhädässä. Vieno ääni paisui yhä voimakkaammaksi. Vähän väliä tukevan astujan maata polkiessa kuului pienien kivien hyppely ja niiden vierintä kallioista jyrkännettä alas rannalle.
Kuunnellessaan sitä tuntui Margueritesta kuin hänen oma henkensäkin olisi pujahtanut tiehensä, tuntui kuin äänen lähestyessä laulaja olisi tarttunut ansaan, — — —
Hän kuuli selvästi aivan lähellään Desgas'n pyssynhanan kilahduksen — — —
Ei! ei! eli! ei! Voi, Jumala taivaassa! eihän niin voi tapahtua! tulkoon Armand'in veri siinä tapauksessa hänen päälleen! painettakoon murhaajan merkki hänen omalle otsalleen! Jota hän rakasti, hänkin halveksikoon ja inhotkoon häntä siitä, mutta Jumala! voi Jumala! pelasta hänet mistä hinnasta tahansa!
Hurjasti kirkaisten hypähti Marguerite pystyyn ja kiiti kuin nuoli kallioilla, joilla oli lyyhistellyt. Hän näki taaskin punertavan valovälähdyksen hökkelin raosta, juoksi sinne ja heittäytyi sen seinää vasten, jota alkoi takoa puristetuin nyrkein melkein mielettömän raivoisena ja huusi:
»Armand! Armand! laukaise pyssysi! johtajasi on lähellä! hän on tulossa! hänet on petetty! Armand! Armand, ammu taivaan nimessä!»
Joku tarttui Margueriteen heittäen hänet maahan. Hän makasi siinä valittaen, runneltuna, välinpitämättömänä, mutta kuitenkin hiljaa nyyhkyttäen ja huutaen:
»Percy, mieheni, Jumalan nimessä pakene! Armand! Armand! Mikset ammu?»
»Tuo nainen on saatava vaikenemaan», sihisi Chauvelin, joka tuskin saattoi pidättäytyä häntä lyömästä.
Jotakin heitettiin Margueriten kasvoille. Hän ei voinut hengittää ja pakosta hänen oli vaiettava.
Rohkea laulaja oli myöskin vaiennut. Hän oli epäilemättä kuullut Margueriten hurjan varoitushuudon uhkaavasta onnettomuudesta. Miehet olivat hypähtäneet pystyyn, heidän ei tarvinnut enää olla hiljaa; jopa kalliotkin kaikuivat sortuneen naisparan huudoista.
Chauvelin pahaa ennustavasti kiroten Margueritea, joka oli uskaltanut, sotkea hänen lempisuunnitelmansa, alkoi heti ärjyen komentaa:
»Miehet, sisään, älkääkä antako kenenkään elävänä lähteä hökkelistä!»
Kuu pilkisti taaskin pilvien välitse: kallioiden pimeys hävisi, kirkas, hopeinen valaistus palasi. Muutamat sotamiehet kiiruhtivat töllin ovipahaiselle. Yksi jäi Margueritea vartioimaan.
Ovi oli raollaan. Muuan sotilas potkaisi sen auki; mutta sisässä oli aivan pimeä, ainoastaan hiilos kyti hennon punertavana huoneen peränurkassa. Sotamiehet pysähtyivät konemaisesti ovelle kuin odotellen koneenkäyttäjän määräyksiä.
Chauvelin odotellen neljän pakolaisen vimmattua hyökkäystä ja hurjaa vastarintaa pimeyden turvissa oli aivan ällistynyt nähdessään sotilaiden seisovan siellä tarkkaavina kuin vartiotoimessaan hiiskahduksenkaan töllistä kuulumatta.
Omituisen tuskallisin aavistuksin meni Chauvelinkin ovelle ja tukistellen yön pimeässä kysäisi:
»Mitä tämä tarkoittaa?»
»Kansalainen, luullakseni ei siellä nyt ole ketään», vastasi eräs sotilas rauhallisesti.
»Ettehän vain ole antaneet niiden neljän miehen mennä?» karjui Chauvelin uhkaavasti. »Kielsinhän teitä ainoatakaan elävänä pakoon päästämästä! — Joutuin heidän peräänsä! Kiireesti joka suuntaan!»
Miehet tottelivat kuin koneet ja ryntäsivät kallioista rinnettä rantaa kohden, toiset suuntasivat tiensä vasemmalle, toiset oikealle niin vikkelään kuin jalat kantoivat.
»Te ja sotilaat saatte hengellänne maksaa tämän hairahduksen», sanoi
Chauvelin ilkeästi kersantilleen, jonka valvottavina sotilaat olivat
olleet. »Ja te myöskin, kansalainen», lisäsi hän kääntyen äristen
Desgas'han päin, »minun käskyjeni rikkomisesta.»
»Tehän käskitte meidän odottaa, kansalainen, kunnes pitkä englantilainen oli saapunut tölliin yhtyäkseen siellä neljän odottavan miehen seuraan. Ketään ei tullut», sanoi kersantti tylysti.
»Mutta käskinhän teitä juuri äsken, naisen huutaessa, rientämään sisään päästämättä ketään pakoon.»
»Mutta, kansalainen, ne neljä miestä olivat luullakseni jo aikaisemmin poistuneet — —»
»Teidän luullaksenne? Teidän? — —» sanoi Chauvelin melkein tukehtumaisillaan raivosta, »te annoitte heidän mennä — —»
»Kansalainen, te käskitte meidän odottaa», vastusteli kersantti, »ehdottomasti ja hengen uhalla totella määräyksiänne. Me odottelimme.»
»Kuulin miesten hiipivän töllistä muutama minuutti piiloittautumisemme jälkeen ja kauan ennen naisen huutoa», lisäsi hän Chauvelinin ollessa aivan äänetönnä pelkästä vihan vimmasta.
»Kuulkaa», sanoi Desgas äkkiä.
Etäältä kuului useita laukauksia. Chauvelin koetti katsella alas rannikolle, mutta onneksi kuu taaskin kätkeytyi pilven taakse, joten hän ei nähnyt mitään.
»Jonkun on mentävä majaan tulta sytyttämään», änkytti hän viimeinkin.
Hölmistyneenä noudatti kersantti käskyä. Hän astui hiilloksen luo ja sytytti vyöhönsä kiinnitetyn pienen lyhdyn; töllissä ei näkynyt ainoatakaan sielua.
»Mitä tietä he menivät?» kysyi Chauvelin.
»Sitä en voi sanoa», vastasi kersantti, »he astuivat suoraan kallioille ja sitten hävisivät vierinkivien taa.»
»Sh! mitä se on?»
Kaikki kolme miestä kuuntelivat tarkkaavasi. Kaukaa, hyvin kaukaa saattoi eroittaa kolmen airoparin nopean vinhaa loisketta, joka yhä edetessään hiljeni. Chauvelin otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.
»Purteen kuuluva vene!» sanoa läähätti hän.
Varmaankin Armand S:t. Justin ja hänen kolmen toverinsa oli onnistunut ryömiä rinnettä alas, jollaikaa miehet, niinkuin tasavallan hyvin harjoitetut sotilaat ainakin olivat sokeassa kuuliaisuudessaan ja henkeänsä peläten ehdottomasti seuranneet Chauvelinin määräyksiä — odotelleet pitkää englantilaista, joka oli tärkein saalis.
Luultavasti pakolaiset saapuivat mereen pistävälle niemekkeelle, joita niillä paikoin on vähän väliä. Arvatenkin odotteli Untolan vene siellä heitä, ja sillä hetkellä he jo varmaankin olivat brittiläisessä purressa.
Jälkimäisen otaksuman vahvisti mereltä kuuluva pyssyn jymisevä pamahdus.
»Pursi, kansalainen», sanoi Desgas hiljaa, »on lähtenyt.»
Chauvelinin täytyi malttaa mielensä ja jännittää kaikki hermonsa pysytelläkseen hyödyttömän ja arvottoman vihan valtaan joutumasta. Epäilemättä oli hiton englantilainen taaskin pettänyt hänet. Chauvelin ei voinut käsittää, miten hänen oli onnistunut päästä töllille herättämättä sotilaiden huomiota, joita oli kokonaista kolmekymmentä seutua vartioimassa.
Tietenkin oli hän tehnyt sen ennen sotilasten kallioille saapumista, mutta miten hän oli päässyt Reuben Goldsteinin rattailla koko matkan Calais'sta asti vartioiden, huomaamatta, oli mahdotonta sanoa. Näytti tosiaankin siltä, kuin mahtava sallimus olisi varjellut uskaliasta Tulipunaista neilikkaa, ja hänen viekas vihollisensa tunsi melkein taikauskoista väristykslä ruumiissaan katsellessaan huimaavan korkeata jyrkännettä ja rannikon jylhää yksinäisyyttä.
Mutta totta totisesti se kaikki oli pelkkää todellisuutta! ja armon vuonna 1792: keijukaisia ja haltioita ei ollut liikkeellä. Chauvelin ja hänen kolmekymmentä miestään olivat kaikki omin korvin kuulleet kirotun äänen laulavan: »God save the King» kaksikymmentä minuuttia töllin lähistöön piiloittautumisensa jälkeen. Siihen aikaan oli neljä pakolaista varmaankin jo saapunut lähimpään, mailin päässä olevaan niemekkeeseen ja siellä astunut veneeseen.
Mihin rohkea laulaja oli hävinnyt? Ellei itse paholainen lainannut hänelle siipiään, ei hän olisi voinut taivaltaa mailin matkaa särmäisillä kallioilla parissa minuutissa, ja ainoastaan kaksi minuuttia oli kulunut hänen laulustaan airojen loiskeeseen merellä. Varmaankin hän oli jäänyt maihin ja yhä piiloitteli kallioilla. Vartijat olivat vielä toimessaan. Epäilemättä saattoi hänet vieläkin löytää. Toivo välähti taaskin Chauvelinin mielessä.
Pari pakolaisen jälkeen juossutta miestä kömpi hitaasti jyrkännettä ylös. Toinen heistä saapui Chauvelinin luo juuri sillä hetkellä, kun toiveet heräsivät keinokkaan diplomaatin povessa.
»Kansalainen, me myöhästyimme», sanoi sotilas, »saavuimme rannalle juuri ennen kuun häviämistä noiden pilvien taakse, Luultavastikin oli vene väijyksissä ensimäisen, mailin päässä olevan niemekkeen takana, mutta se oli lykätty vesille vähän ennen rannalle saapumistamme ja oli jo merellä kappaleen matkan päässä. Koetimme ampua sitä, mutta tietystikään siitä ei ollut mitään hyötyä. Vene kiiruhti nopeaan suoraan purtta kohti. Näimme sen aivan selvästi kuuvalossa.»
»Niin», sanoi Chauvelin kiivaasti ja kärsimättömästi, »se oli työnnetty vesille vähää ennen, sanoitte, ja lähin niemeke on mailin päässä.»
»Niin, kansalainen! Juoksin koko matkan suoraan rannalle, sillä arvelin veneen odottelevan niemen tienoilla, jonka nousuvesi ensin sivuuttaa. Vene oli varmaankin laskettu vesille muutamia minuutteja ennen naisen huutoa.»
Muutamia minuutteja ennen naisen huutoa! Chauvelinin toiveet eivät olleet pettäneet. Tulipunainen neilikka oli epäilemättä lähettänyt pakolaiset edeltäpäin veneellä, mutta ei ollut itse ehtinyt mukaan. Hän oli vieläkin maissa, ja kaikki tiet olivat hyvin vartioituja. Joka tapauksessa kaikki ei ollut vielä ohi ja toivoahan yhä sopi, sillä röyhkeä brittiläinen oli vielä Ranskan rajojen sisällä.
»Valoa sisään!» komensi hän kiihkeästi taaskin astuessaan majaan.
Kersantti toi lyhdyn ja yhdessä he tutkivat pientä huonetta. Chauvelin tarkasteli pikaisin katsein sen sisustaa: iso kattila oli aukon kohdalla seinämällä, ja siinä kyti vielä muutamia sammuvia hiiliä, lattialla pari tuolia kumossa todistaen pikaista lähtöä, verkot ja muut kalastusvälineet nurkassa ja niiden lähellä jotain pientä valkoista.
»Nostakaa tuo lattialta», sanoi Chauvelin kersantille osoittaen valkoista lippusta, »ja tuokaa se minulle.»
Se oli rypistetty paperipala, jonka pakolaiset olivat varmaankin kiireessään sinne unohtaneet. Kersantti kauhistuneena kansalaisen silmiinpistävästä raivosta ja kärsimättömyydestä otti paperin ja ojensi sen kunnioittavasti Chauvelinille.
»Kersantti, lukekaa se», sanoit hän lyhyesti.
»Kansalainen, sitähän on melkein mahdoton lukea — hirvittävän sotkuista. — —»
»Käskin teitä lukemaan sen», kertasi Chauvelin ilkeästi. Kersantti alkoi lyhdyn valossa ottaa selvää muutamista kiireessä töhrityistä lauseista.
»En voi saavuttaa teitä saattamatta henkeänne vaaraan ja vahingoittamatta pelastumismahdollisuuttanne. Kun tämä joutuu käsiinne, odottakaa pari minuuttia ja hiipikää majasta yksitellen, kääntykää suoraan vasemmalle ja ryömikää varovasti kalliota alas. Pysytelkää oikealla koko ajan, kunnes saavutte ensimäiselle kalliokielekkeelle, joka pistää kauaksi mereen — niemen takana odottelee vene teitä — viheltäkää pitkään ja kovasti — vene lähestyy — menkää siihen — mieheni soutavat teidät purrelle ja sitten turvaan Englantiin — päästyänne Untolaan lähettäkää vene minua hakemaan. Sanokaa miehilleni olevani niemessä, joka on aivan vastapäätä Chat Gris'tä lähellä Calais'ta. He tietävät paikan. Saavun sinne mahdollisimman pian — heidän on minua merellä odotettava turvallisen matkan päässä, kunnes kuulevat tavallisen merkinannon. Älkää viivytelkö — ja seuratkaa näitä ohjeita tarkalleen.»
»Kansalainen, siinä on allekirjoituskin», lisäsi kersantti antaessaan paperin päällikölleen.
Chauvelin ei odottanut hetkeäkään. Tärkeän sepustuksen muutama lause oli erikoisesti kiinnittänyt hänen huomiotaan. »Sanokaa minun olevan niemessä, joka on aivan vastapäätä Chat Gris'tä lähellä Calais'ta.» Sehän saattoi tarkoittaa hänen voittoaan.
»Ketkä teistä tuntevat hyvin tämän rannikon?» ärjyi hän miehilleen, jotka olivat yksitellen saapuneet turhalta ajoretkeltään ja olivat kaikki taaskin kerääntyneet töllille.
»Kansalainen, minä tunnen», sanoi eräs, »olen Calais'ssa syntynyt ja tunnen jokikisen kiven täällä.»
»Onko Chat Gris'n vastapäätä nientä?»
»Kansalainen, on. Tiedän sen tarkoin.»
»Englantilainen aikoo mennä sinne. Hän ei tunne jokaista kiveä näillä kallioilla eikä siis löydä suorinta tietä. Kaikissa tapauksissa hän kulkee vartioita karttaen. Vielä on tilaisuus saada hänet kiinni. Tuhat frangia kaikille miehille, jotka ehtivät niemeen ennen pitkäsääristä englantilaista.»
»Tiedän oikotien kallioiden poikki», sanoi eräs sotilas, ja innostuneesti huudahtaen loikkasi hän eteenpäin toverien jäljessä kiiruhtaessa.
Muutamin minuuttien kuluttua ei heidän kiitäviä askeleiltaan enää ollenkaan eroittanut. Chauvelin kuunteli heidän poistumistaan; palkinnon lupaus kannusti tasavallan sotilaita. Vihan ja voitonaavistuksen ilme ilmestyi taaskin hänen kasvoilleen.
Desgas seisoi hänen vieressään äänetönnä ja toimettomana odottaen lisämääräyksiä, jollaikaa kaksi sotilasta oli polvistuneena maassa makaavan Margueriten vieressä. Chauvelin katseli ilkeästi kirjuriinsa. Hänen oivallinen suunnitelmansa olikin epäonnistunut, sen seuraukset olivat vielä tuntemattomat; olihan hyvin luultavaa, että Tulipunainen neilikka saattoi vieläkin paeta, Ja Chauvelin järjettömästi raivostuneena, niinkuin vahvat luonteet joskus ovat, halusi purkaa vihaansa jollekin.
Sotamiehet pitivät Margueritea maahan sidottuna, vaikkei hän, ihmisparka, ponnistellut vähintäkään vastaan. Uupunut nainen oli vihdoinkin kokonaan alistunut maaten siinä tainnoksissa. Silmiä ympäröivät tummat punasinervät renkaat, jotka johtuivat pitkistä unettomista öistä. Kostea tukkansa oli otsalle painuneena, ja huulten jyrkät kaaret ilmaisivat ruumiillista tuskaa.
Europan nerokkain nainen, hieno ja muodikas lady Blakeney, joka oli häikäissyt Lontoon seurapiirit kauneudellaan, viisaudellaan ja eriskummallisuudellaan, esitti siinä väsynyttä, kärsivää naista, jota kaikki muut olisivat säälineet paitsi kovasydäminen, kostonhaluinen, eksytetty vihollinen.
»Puolikuolleen naisen vartioiminen ei ole tarpeellista», sanoi Chauvelin häijysti sotilailleen, »kun kerran sallitte viiden ihko elävän miehen paeta.»
Kuuliaisina hypähtivät sotilaat pystyyn,
»Teidän olisi parasta lähteä polkua etsimään löytääksemme kärripahaset, jotka jätimme tielle.»
Samassa valoisa ajatus välähti hänen mieleensä.
»Mutta! kesken kaiken! missä juutalainen on?»
»Kansalainen, tässä lähellä», sanoi Desgas, »tukin hänen suunsa ja sidoin jalkansa niinkuin käskitte.»
Aivan läheltä Chauvelin kuuli valittavaa ruikutusta. Hän seurasi kirjuriansa, joka vei hänet töllin toiselle puolelle, jossa yhdessä sykkyrässä suu tukittuna, jalat yhteen sidottuina ja aivan masennuksissaan makasi Israelin onneton jälkeläinen.
Kuun hopeisessa hohteessa näyttivät hänen kasvonsa todellakin aavemaisilta pelkästä pelästyksestä. Selällään olevat silmät olivat aivan lasimaiset. Koko hänen ruumiinsa vapisi kuin vilutautisen, ja surkeita valituksia kuului hänen verettömiltä huuliltaan. Nuora, jolla hartiat ja käsivarret olivat olleet sidottuina, oli varmaankin höltynyt, sillä se oli kiertynyt hänen vartalonsa ympärille, mutta juutalainen ei näyttänyt tietävän sitä, sillä hän ei edes yrittänytkään liikahtaa paikaltaan, johon Desgas oli hänet asettanut. Juutalainen muistutti pelästynyttä kananpoikaa, joka luulee pöydälle vedettyä liituviivaa liikkeitä estäväksi langaksi.
»Tuokaa se pelkurimainen elukka tänne», komensi Chauvelin.
Hän varmaankin tunsi olevansa erittäin kelvoton, ja kun hänellä ei ollut järkeviä syitä purkaa vihaansa sotamiehilleen, jotka olivat liian säntilleen noudattaneet hänen käskyään, arveli hän hyljeksityn kansan lasta erinomaiseksi maalitauluksi. Tosi ranskalaisen tavoin halveksien, juutalaista kansallisuutta, joka vuosisatojen halki on kumminkin säilynyt aina tähän päivään asti, ei hän lähestynyt miestä, vaan parin sotamiehen nostaessa tätä kirkkaaseen kuuvaloon, sanoi hän purevan ivallisesti:
»Otaksun teillä juutalaisena olevan hyvän kaupantekomuistin, vai mitä?»
»Vastatkaa!» komensi hän taaskin, kun juutalainen vapisevin huulin näytti puhumista pelkäävän.
»Niin, teidän ylhäisyytenne», änkytti hylkiö parka.
»Siis muistatte miehen, jonka te ja minä tapasimme Calais'ssa, ja tehän lupauduitte ottamaan kiinni Reuben Goldsteinin hevosineen ja ystäväni, pitkän muukalaisen. Mitä?»
»M — — m — — mutta — — teidän ylhäisyytenne —»
»Ei ollenkaan 'mutta'. Kysyin, muistatteko?»
»Ky—ky—kyl—kyllä — — teidän ylhäisyytenne!»
»Millaiset olivat sopimukset?»
Seurasi hetken hiljaisuus. Onneton mies katseli ympärilleen autioita kallioita, kuuta taivaalla, sotamiesten hölmistyneitä kasvoja ja myöskin lähellä maassa makaavaa tunnotonta naisparkaa, mutta ei sanonut mitään.
»Aiotteko puhua?» jyrisi Chauvelin uhkaavasti.
Miesparka koetti, mutta nähtävästikään ei kyennyt. Epäilemättä hän tiesi, mitä siinä seisova, ankara mies aikoi tehdä.
»Teidän ylhäisyytenne — —» uskalsi hän pyytää hartaasti,
»Koska pelko näyttää vahingoittaneen kielenne», sanoi Chauvelin ivallisesti, »niin minun täytyy muistuttaa teitä asiasta. Jos olisimme saavuttaneet ystäväni pitkän muukalaisen ennen hänen tänne saapumistaan, olisitte saanut kymmenen kultarahaa omaksenne. Sehän oli keskinäinen sopimuksemme.»
Hiljainen valitus pääsi juutalaisen vapisevilta huulilta.
»Mutta», lisäsi Chauvelin verkalleen ja painostaen sanojaan, »mutta jos aikomuksenne oli pettää minut, lupasin teille aimo selkäsaunan, joka varmaankin opettaisi teitä valheesta luopumaan.»
»Teidän ylhäisyytenne, en ole valehdellut, sen vannon Aabrahamin nimessä — —»
»Ja kaikkien muidenkin patriarkkain nimessä, kyllä ymmärrän. Valitettavasti he lienevät oppinne mukaisesti vielä Hadeksessa eivätkä voi auttaa teitä tässä pulassa. Siis ette ole täyttänyt sopimusehtoja, mutta minä olen puolestani valmis täyttämään lupaukseni. Tänne», lisäsi hän kääntyen sotilasten puoleen, »vöittenne solkipäät kirotun juutalaisen selkään.»
Kun sotamiehet käskyä totellen irroittivat raskaat nahkavyönsä, ulvoi juutalainen niin, että se olisi voinut kutsua kaikki patriarkat Hadeksesta ja muualtakin puolustamaan jälkeläistään ranskalaisen virkamiehen raakuutta vastaan.
»Kansallissotilaat», nauroi Chauvelin ilkeästi, »uskon teidän antavan tälle vanhalle valehtelijalle niin tuntuvan selkäsaunan, ettei hän sellaista ennen ole saanut. Mutta älkää lyökö häntä hengiltä», lisäsi hän kuivasti.
»Kansalainen, tottelemme», vastasivat sotilaat yhtä järkähtämättöminä kuin ennenkin.
Hän ei odottanut käskyjensä täyttämistä: hän tiesi, etteivät sotilaat — itse rangaistustaan odottaen — suinkaan aikoneet asiaa pienentää, kun kerran saivat luvan kolmannen osakkaan pieksämiseen.
»Kun tuo liikkaava pelkuri on saanut rangaistuksen», lisäsi hän Desgas'lle, »voivat miehet ohjata meidät rattaille asti, ja yksi heistä saa tulla meitä Calais'hen takaisin viemään. Juutalainen ja nainen huolehtikoot toisistaan», lisäsi hän raa'asti, »kunnes saamme jonkun heitä aamulla hakemaan. Eiväthän he pitkälle pääse nykyisessä tilassaan, eikä meillä nyt ole aikaa heidän kanssaan.»
Chauvelin ei ollut vielä kaikkea toivoaan kadottanut. Hän tiesi lupauksilla kannustaneensa miehiään. Ei suinkaan salaperäinen ja uskalias Tulipunainen neilikka voinut toista kertaa yksin päästä pakoon kolmenkymmenen miehen ollessa hänen kintereillään.
Mutta sillä kertaa Chauvelin tunsi olevansa vähemmän varma asiastaan. Englantilaisen rohkeus oli jo kerran saanut hänet neuvottomaksi, kun pölkkypäisen typerät sotilaat ja asiaan sekaantunut nainen olivat muuttaneet hänen kaikkia valtteja pitelevät kätensä tappiota tuottaviksi.
Ellei Marguerite olisi vienyt häneltä aikaa, jos sotilailla olisi ollut edes hituisenkaan älyä, jos — — se olikin pitkä »jos», ja Chauvelin seisoi hetken liikahtamatta ja julisti kolmekymmentä kelvotonta ihmisiä pitkälliseen, rasittavaan kirkonkiroukseen. Runollisen hiljainen ja viihdyttävä luonto, kirkas kuu, tyyni hopeinen meri uhkui kauneutta ja lepoa, mutta kuitenkin Chauvelin kirosi luonnon, kirosi naisen ja miehen sekä lausui jättiläismäiset kironsa kaikille pitkäsäärisille, häiritseville, arvoitusmaisille brittiläisille.
Juutalainen rangaistustaan kärsien ulvoi hänen takanaan. Se viihdytti Chauvelinin kostonhaluista, ilkeätä sydäntä. Hän hymyili. Hänen mieltään rauhoitti ajatus, että oli toinenkin ihmisolento, joka ei ollut täydessä sovussa maailman kanssa.
Hän kääntyi vielä kerran katselemaan yksinäistä rantaa, jolla puuhökkeli oli, kuun valaisemaa seutua, jossa yleisen turvallisuuskomitean johtohenkilö oli kärsinyt suurimman tappionsa.
Kalliota vasten, kivisellä vuoteella Marguerite Blakeney lepäsi aivan tiedotonna. Muutamien askelten päässä sai onneton juutalainen leveään selkäänsä iskuja, joita tasavallan kahden tanakan sotilaan vankat kädet paksuilla nahkavöillä jakelivat. Benjamin Rosenbaumin ulvominen voi herättää kuolleetkin haudoissaan. Se varmaan sai lokitkin valveille ja saattoi ne mielenkiinnolla luomakunnan herrojen tekoja tähystelemään.
»Riittää», komensi Chauvelin juutalaisen valituksien hiljetessä ja hylkiö raukan tainnoksiin vaipuessa, »emme halua tappaa häntä.»
Kuuliaisesti kiinnittivät sotilaat vyönsä paikoilleen. Toinen heistä ilkein mielin potki juutalaista kylkeen.
»Jättäkää hänet siihen», sanoi Chauvelin, »ja opastakaa meidät joutuin rattaille. Minä seuraan teitä.»
Hän astui Margueriten luo ja katseli hänen kasvojaan. Nähtävästi hän oli tointunut ja vähin voimin yritteli kohottautua. Hänen siniset silmänsä katselivat kuuvaloista seutua pelästyneen kauhistuneesti. Ne tarkastelivat kammoksuen ja säälivästi juutalaista, jonka onneton kohtalo ja hurja ulvonta olivat hänet ensimäiseksi hämmästyttäneet toinnuttuaan. Sitten hän huomasi Chauvelinin, jonka siisti tumma puku näytti tuskin ollenkaan rypistyneellä muutamien tuntien järkyttävien tapausten jälkeen. Chauvelin hymyili ivallisesti, ja hänen vaaleat silmänsä tirkistelivät Margueritea kovin ilkeästi.
Pilkallisen kohteliaasti hän kumartui nostaakseen Margueriten jääkylmän käden huulilleen, mikä sai naisparan väsyneen olennon kuvaamattomasta kauhusta värisemään.
»Kaunis lady, olen hyvin pahoillani», lausui hän mielistelevällä äänellä, »että olosuhteet, jotka eivät ole määrättävissäni, pakoittavat minut tällä hetkellä jättämään teidät tänne. Mutta poistun täältä ollen varma siitä, etten jätä teitä ilman hoivaa. Ystävämme Benjamin tuossa, vaikka hieman huonossa kunnossa palveluksiin tällä hetkellä, on epäilemättä osoittautuva teidän kauniin personanne uljaaksi puolustajaksi. Aamunkoitteessa lähetän teille suojelusjoukon. Siihen saakka varmaankin huomaatte juutalaisen teille uskolliseksi, vaikkapa vain hiukan hitaaksi.»
Margueritella oli sen verran voimaa, että sai päänsä käännetyksi poispäin. Hänen sydämensä oli kauheasta levottomuudesta murtua. Hirvittävä ajatus uudistui tajunnan palatessa: »Miten Percyn oli käynyt? — Miten Armand’in?»
Hän ei tajunnut mitään kuultuaan iloisesti laulettavan »God save the
King», jota luuli kuoleman hätämerkiksi.
»Minun itseni», päätti Chauvelin puheensa, »täytyy aivan vastenmielisesti jättää teidät. Näkemiin, kaunis lady. Luullakseni tapaamme piakkoin Lontoossa. Näemmekö toisemme Walesin prinssin puutarhakutsuissa? — Eikö? — No niin, näkemiin! — Pyydän teiltä lausumaan terveiseni sir Percy Blakeneylle.»
Ja vielä viimeisen kerran ivallinen hymy huulillaan kumartaen suuteli hän Margueriten kättä ja hävisi polkua pitkin sotamiesten jälkeen levollisen Desgas'n seuraamana.