XXXI LUKU
Pako
Marguerite kuunteli — hölmistyneenä — neljän miehen varmoja, kiireesti eteneviä askelia.
Luonto oli niin hiljaa, että hän siinä korva maata vasten maatessaan selvästi eroitti miesten astunnan aina heidän valtatielle kääntymiseensä asti. Pian hevoskonin liikkaava käynti ja vanhojen kärryjen räminäkin kuuluivat vain vienon kaiun tavoin ilmoittaen vihollisen olevan melkein mailin päässä. Hän ei itsekään tiennyt, kuinka kauan hän siinä makasi, sillä hän ei kyennyt seuraamaan edes ajan kulkuakaan. Uneksien hän vain katseli kuuvaloista taivasta ja kuunteli aaltojen yksitoikkoista vierintää.
Meren virkistävä tuoksu oli kuin jumalien juomaa hänen väsyneelle ruumiilleen, autioiden kallioiden äänettömyys oli kuin hiljaista unta. Hän tajusi vain rajatonta, sietämättömän epävarmaa kidutusta.
Hän ei tiennyt, oliko Percy sillä hetkellä tasavallan sotilasten käsissä — niinkuin hän itsekin — kärsien ilkeän vihollisensa pilkkaa. Hän ei myöskään tiennyt, jäikö Armand'in hengetön ruumis makaamaan tölliin vai jonnekin muualle, kun Percy pakeni ja sai varmaankin kuulla vaimonsa neuvoneen verikoirat Armand'in ja tämän ystävien kimppuun.
Loppuun väsyneen Margueriten tuskat olivat niin suuret, että hän salaa toivoi uupuneen olentonsa saavan levätä siinä ikuisesti kaiken levottomuuden, kiihoituksen ja viime päivien seikkailujen jälkeen — siinä, sinisen taivaan alla, meren pauhun kuuluessa ja viihdyttävän syystuulen kuiskaillessa hänelle viimeistä kehtolaulua. Oli niin yksinäistä, niin hiljaista kuin unelmien maissa. Kauas vierineiden rattaiden viimeinen vieno kaikukin oli jo aikoja sitten häipynyt matkojen päähän.
Yhtäkkiä — — ääni — — niin outo, ettei varmaankaan näillä Ranskan autioilla kallioilla oltu sellaista ennen kuultu, katkaisi rannikon hiljaisen juhlallisuuden.
Ääni oli niin vieras, että lauhkea tuulikin hiljentyi suhisemasta, pienet kivet lakkasivat vierimästä jyrkännettä alas. Niin outo, että Marguerite, väsynyt ja lamassa kun oli, arveli lähestyvästä kuolemasta johtuvan laupiaan tunnottomuuden petkuttavan häntä lumoavilla kepposillaan.
Outo ääni lausui aito brittiläisellä varmuudella: »Saakeli soikoon!»
Lokitkin heräsivät pesissään katsellen hämmästyneinä ympärilleen; yksinäinen etäällä oleva pöllö alkoi sydän öisen huuhkamisensa, korkeat jyrkänteet näyttivät ylevän uhkaavilta näiden tavattoman outojen, jumalattomien sanojen kaikuessa.
Marguerite ei uskonut korviaan. Puoleksi kohoten maasta käsivarsiensa varassa jännitti hän kaikki voimansa nähdäkseen ja kuullakseen sekä käsittääkseen jumalattomien sanojen merkityksen.
Kaikkialla taaskin muutamien sekuntien äänettömyys; hiljaisuus valtasi uudelleen suuren yksinäisen äärettömyyden.
Sitten Marguerite, joka oli kuunnellut huumaantuneena, joka oli luullut uneksivansa vilpoisan, puoleensavetävän ja kuuvaloisen taivaan alla, kuuli taaskin jotain. Sillä kertaa hänen sydämensä lyönti pysähtyi, silmät suurina hän katseli ympärilleen uskaltamatta luottaa kuuloonsa.
»Hitto vieköön! mutta olisin sentään toivonut, etteivät saakelin veitikat olisi lyöneet niin kovasti!»
Sillä kertaa ei erehdys enää ollut mahdollinen. Ainoastaan eräät aito brittiläiset huulet saattoivat lausua mainitut sanat omalla unisella, pitkäveteisellä ja teeskennellyllä tavallaan.
»Saakeli soikoon!» kertasi sama brittiläinen ääni painokkaasti. »Tuhat tulimmaista! mutta olenhan voimaton kuin rotta!»
Siinä silmänräpäyksessä hypähti Marguerite pystyyn.
Näkikö hän unta? Olivatko nuo isot kalliot paratiisin portit? Oliko tuulen tuoksuva henkäys enkelien siipien suhinaa, joka toi hänelle viestin taivaallisesta riemusta suurten kärsimysten jälkeen tahi — voimatonna ja sairaana — oliko hän mielipuolisuuden uhri?
Hän kuunteli taaskin ja eroitti uudelleen samat vilpittömällä brittiläiskielellä lausutut jumalattomat sanat, joilla ei ollut tutuistakaan yhtäläisyyttä paratiisimaisen kuiskailun tai enkelien siipien suhinan kanssa.
Hän katseli kiihkeästi ympäröiville kallioille, yksinäiselle töllille, kauas ulottuvalle rannikolle. Jossakin siellä, yläpuolella tai alapuolella, vierinkivien takana tahi kalliohalkeamassa, mutta kuitenkin hänen ikävöivien, kuumeisten silmiensä näköpiirin ulkopuolella täytyi sanojen lausujan olla, henkilön, joka ennen oli häntä hermostuttanut, mutta joka nyt oli tekevä hänestä Europan onnellisimman naisen. Mutta hän ei vain tiennyt, mistä ääni kuului.
»Percy! Percy!» huusi hän hurjistuneesti toivon ja epätoivon kiduttamana, »olen täällä! Tule luokseni! Missä olet? Percy! Percy! — —»
»Rakkaani, on sangen hyvä, että kutsut minua!» sanoi sama uninen, pitkäveteinen ääni, »mutta hitto vieköön, en voi tulla luoksesi: nuo saakelin sammakonsyöjät sitoivat minut kuin hanhenpaistin ja olen yhtä voimaton kuin hiiri. — — En pääse mihinkään.»
Vieläkin Marguerite oli ymmällä. Hän ei käsittänyt muutamaan hetkeen, mistä ääni tuli, niin venyttävä, niin rakas, mutta voi! se sointui niin merkillisen heikolta ja kärsineeltä. Ei ketään näkynyt — — paitsi tuo kallio — —
Suuri Jumala! — — juutalainen! — — Oliko hän hullu vai näkikö unta? — —
Mies oli selin kalpeaan kuuvaloon, puoleksi ryömien koetti hän turhaan kohottautua kovaan sidottujen käsiensä varassa. Marguerite juoksi hänen luokseen, otti hänen päänsä käsiinsä — — ja katsoi suoraan sinisiin hyväntahtoiseen silmäpariin, jotka näyttivät hiukan veitikkamaisilta loistaen kamalassa ja ruhjoutuneessa juutalaisnaamassa.
»Percy! — — Percy! — — mieheni!» läähätti hän voimatonna suuressa ilossaan. »Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!»
»Kas niin, rakkaani», vastasi Percy hyväntahtoisesti, »me saamme kumpikin kiittää tuossa tuokiossa, jos vain luulet voivasi irrottaa nämä hiton nuorat ja päästää minut tästä epämukavasta asennosta.»
Margueritella ei ollut veistä, sormet olivat tunnottomat ja voimattomat, mutta hän ryhtyi hampaillaan työhön suurten kyynelten tippuessa hänen silmistään miehensä köytetyille, viheliäisille käsille.
»Tuhat tulimmaisia!» sanoi sir Percy, kun viimein Margueriten hurjasti ponnistaessa nuorat alkoivat irtautua, »mutta tahtoisinpa mielelläni tietää, onko kukaan englantilainen herrasmies ennen sallinut saakelin ulkolaisten piestä itseään ollenkaan yrittämättä antaa takaisin samalla mitalla.»
Saattoi nähdä hänen olevan uupuneen pelkistä ruumiillisista kärsimyksistä, ja kun nuora vihdoinkin saatiin irti, vaipui hän kasana kalliolle.
Marguerite katseli toivottomana ympärilleen.
»Voi! kunpa saisi pisarankaan vettä tältä kamalalta rannikolta!» huudahti hän tuskaisena nähdessään miehensä taaskin tainnoksiin vaipumaisillaan..
»Ei rakkaani», mutisi hän hyväntahtoisesti hymyillen, »omasta puolestani ottaisin mieluummin pisaran hyvää ranskalaista konjakkia! Jos tahtoisit pistää kätesi tämän vanhan likaisen takin taskuun, löydät sieltä taskumattini. — — Hitto vieköön pääseeköhän tässä kääntymäänkään!»
Otettuaan kulauksen konjakkia, pakoitti hän Margueritenkin tekemään samoin.
»Kas niin, nyt tuntuu paljon paremmalta! Niin, pieni ystäväni!» sanoi hän huokaisten tyytyväisesi. »Ho –hoi — jaa! mutta kylläpä se oli aika yllätys paroni sir Percy Blakeneylle, että hänen vaimonsa erehtymättä löysi miehensä hoidettavakseen!» lisäsi hän pyyhkäisten leukaansa kädellään, »partani on ollut ajamatta melkein parikymmentä tuntia. Varmaankin olen inhoittavannäköinen. Mitä näihin kiharoihin tulee — —»
Ja nauraen hän riisui rumentavan tekotukan ja irtokiharat päästään sekä ojensi pitkät säärensä, jotka monen tunnin epämukavasta asennosta olivat aivan herpaantuneet. Sitten hän kumartui sekä katseli kauan ja tutkivasti vaimonsa sinisiin silmiin.
»Percy», kuiskasi Marguerite sirojen kasvojensa ja kaulansa punastuessa, »jos vain tietäisit — —»
»Kyllä tiedän, rakas — — kaikki», vastasi hän hyvin lempeästi.
»Voitko koskaan antaa anteeksi?»
»Eihän minulla, armaani, ole mitään anteeksiannettavaa; sinun sankaruutesi ja rakkautesi, joita minä valitettavasti niin vähän ansaitsen, ovat runsain mitoin sovittaneet tanssiaisissa tapahtuneen onnettomuuden.»
»Siis sinä tiesit? — —» kuiskasi Marguerite, »tiesit koko ajan — —»
»Niin!» vastasi hän lempeästi, »tiesin — — koko ajan. — — Mutta olisinpa vain ennen tiennyt sydämesi olevan niin jalon, rakas Margotini, niin olisit ansainnut täyden luottamukseni, eikä sinun olisi tarvinnut kärsiä monet tunnit hirveitä sieluntuskia juostessasi etsimässä miestä, jonka teot kaipaavat niin paljon anteeksiantoa.»
He istuivat vieretysten nojaten kallioon, ja Percy lepuutti pakottavaa päätään Margueriten olkapäällä. Sillä hetkellä häntä tosiaankin saattoi nimittää »Euroopan onnellisimmaksi naiseksi».
»Tämähän on kuin liikkaava sokeaa taluttamassa, eikö niin armaani?» sanoi Percy hyväntahtoisesti hymyillen menneisyydelle. »Hitto vieköön! Mutta enpä tiedä kummatko ovat aremmat, sinunko jalkasi vai minun hartiani!»
Hän kumartui suudellakseen niitä, sillä ne pistivät repeytyneistä sukista näkyviin todistaen Margueriten kestävyyttä ja uhrautuvaisuutta.
»Mutta Armand», sanoi Marguerite äkkiä pelästyneesti omantuntonsa soimatessa, kun keskellä suurinta onnea rakas veli, jonka tähden hän oli niin paljon rikkonut, muistui hänen mieleensä.
»Voi, rakkaani, älä pelkää Armand'in puolesta!» sanoi sir Percy hellästi. »Lupasinhan kunniasanallani suojella häntä. Hän, Tournay ja muut ovat vielä tällä hetkellä Untolassa.»
»Mutta miten ihmeissä?» kysähti Marguerite, »en käsitä sitä.»
»Kuitenkin, armaani, on se hyvin selvä seikka», sanoi sir Percy naurahtaen omalla hullunkurisen ujolla ja turhanpäiväisellä tavallaan, »katsohan, huomattuani Chauvelin-heittiön aikovan iskeä minuun iiliäisen tavoin, oli mielestäni paras ottaa hänet mukaani, kun en muutoin olisi päässyt hänestä eroon. Minun täytyi päästä Armand'in ja niiden muiden luo jollain keinoin, ja kaikkia teitähän vartioitiin ja jokikinen vaani nöyrintä palvelijaasi. Tiesin hyvin, että pujahdettuani Chauvelinin käsistä Chat Gris'sä hän varmaankin olisi odotellut minua täällä, kuljinpa sitten tietä mitä tahansa. Halusin pitää häntä sekä hänen tekojaan silmällä, ja brittiläinen on yhtä teräväpäinen kuin ranskalainenkin konsanaan.»
Tosiaankin oli se paljon viisaampaa, ja Marguerite vuoroin iloitsi ja ihmetteli Percyn kertoessa, miten uskaliaasti hän oli siepannut pakolaiset mukaansa aivan Chauvelinin nenän edestä.
»Vanhan, likaisen juutalaisen puvussa», sanoi hän iloisesti, »luulin pysyväni tuntemattomana. Tapasin nimittäin Reuben Goldsteinin aikaisemmin iltapäivällä Calais'ssa. Muutamista kultarahoista hän antoi minulle nämä vaatteet sekä piilottautui itse lainattuaan minulle koninsa ja kärrynsä.»
»Mutta entäpä, jos Chauvelin olisi tuntenut sinut», ehätti Marguerite kiihkoissaan, »valepukusi oli hyvä — — mutta hän on niin tarkkasilmäinen.»
»Hitto vieköön!» lisäsi sir Percy hiljaa, »silloin olisi leikki varmaankin päättynyt. Minä vain heittäydyin uhkapeliin. Nyt tunnen ihmisluonnon sangen hyvin», lisäsi hän surunvoittoinen sävy iloisessa nuoressa äänessään, »ja tunnen nuo ranskalaiset perinpohjin. He inhoavat juutalaisia niin, etteivät koskaan päästä häntä paria yardia itseään lähemmä ja katsohan! Olenpa onnistunutkin tekemään itseni niin inhoittavaksi kuin mahdollista.»
»Niin! — entä sitten?» kysyi Marguerite hartaasti.
»Tuhat tulimmaista! — sitten panin suunnitelmani toimeen: s.o, ensiksi päätin antaa asian johtua itsestään, mutta kun kuulin Chauvelinin jakelevan käskyjä sotamiehilleen, arvelin sittenkin parhaaksi ruveta yhteistyöhön sallimuksen kanssa. Luotin sotilasten sokeaan kuuliaisuuteen. Chauvelinhän kielsi heitä hengen uhalla liikahtamasta paikaitaan ennen pitkän englantilaisen saapumista. Desgas heitti minut kuin käärön töllin lähistölle; sotamiehet eivät kiinnittäneet huomiotaan juutalaiseen, Chauvelinin kyyditsijään. Onnistuin irroittamaan käteni nuorista, joilla se elukka sitoi minut. Minulla on aina lyijykynä ja paperia muassa, ja kiireessä töhersin muutamia tärkeitä ohjeita paperipalaselle aivan sotamiesten silmien edessä, jotka olivat liikkumattomina piilossaan Chauvelinin käskyn mukaisesti. Sitten tipahutin kirjelippusen seinänraosta tölliin ja jäin odottelemaan. Kirjeessä käskin pakolaisten hiipiä hiljakseen majasta, ryömiä kallioita alas ja pysytellä vasemmalla aina niemekkeelle saapumiseen asti, pyysin heitä antamaan merkin, milloin kaukana merellä odottelevan Untolan vene otti heidät suojaansa. Onneksi heille itselleen ja minulle tottelivat he ehdottomasti käskyjäni. Vaikka sotilaat näkivätkin heidät, eivät he hievahtaneetkaan, sillä he olivat Chauvelinin käskyille kuuliaisia! Odotin melkein puoli tuntia, ja kun tiesin pakolaisten olevan hyvässä turvassa, annoin merkin, joka sitten synnytti niin paljon hälinää.»
Siinä oli koko juttu. Se näytti niin yksinkertaiselta! Marguerite ei voinut kyllin ihmetellä ihailtavaa nerokkuutta, rajatonta rohkeutta ja uljuutta, joka oli keksinyt ja auttanut uskaliaan suunnitelman toimeenpanoa.
»Mutta ne ilkiöthän pieksivät sinut!» lausui Marguerite kauhusta hengästyneenä kamalaa häväistystä ajatellessaankin.
»Niin, sitähän ei voinut välttää», vastasi Percy lempeästi, »kun pikku vaimoni kohtalo oli niin epävarma, täytyi minun jäädä tänne hänen luokseen. Hitto vieköön!» lisäsi hän iloisesti, »ei pelkoa! Chauvelin ei kadota mitään odotellessaan, sen vakuutan. Odotahan, kunnes hän saapuu Englantiin! — Kas silloin! hän saa monin kerroin maksaa selkäsaunan, jonka sain häneltä, sen lupaan!»
Marguerite naurahti. Tuntui niin viihdyttävältä olla Percyn vieressä, kuulla hänen reipasta nauruaan, katsella hänen sinisten silmiensä hyväntahtoista ilmettä, kun hän ojenteli voimakkaita käsivarsiaan haluten saada käsiinsä vihollisensa, jolle ennusteli hyvin ansaittua rangaistusta.
Äkkiä Marguerite kuitenkin säpsähti: onnesta, punoittavat kasvot kalpenivat, iloinen ilme hävisi silmistä. Hän oli kuullut yläpuoleltaan varovaista astuntaa ja kivien putoavan kalliolta suoraan alas rannalle.
»Mikä se on?» kuiskasi hän kauhean säikähtyneenä. »Ei mikään, rakkaani», kuiskasi Percy miellyttävästi nauraen, »pikku seikka, jonka olet sattunut unohtamaan — — ystäväni Ffoulkes — —»
»Sir Andrewko?» kysähti hän huokaisten.
Marguerite oli tosiaankin unohtanut uskollisen ystävän ja seuralaisen, joka luotettavasti oli tukenut häntä levottomuuden ja kärsimysten hetkellä. Nyt hän muisti hänet viimeinkin pahoitellen erehdystään.
»Oletpa tosiaankin unohtanut hänet, rakas ystäväni», sanoi Percy iloisesti, »onneksi tapasin hänet lähellä Chat Gris'tä ennen mielenkiintoista illallistani ystäväni Chauvelinin kanssa. — — Tuhat tulimmaista! mutta minulla on paljon asioita tuon nuoren heittiön kanssa! — Neuvoin hänelle hyvin mutkaisen kiertotien, jota Chauvelinin miehet eivät koskaan arvaa, ja käskin hänen saapua tänne juuri sopivaan aikaan, eikö niin, pikku lady?»
»Ja oliko hän valmis siihen?» kysyi Marguerite hyvin kummastuneena,
»Sanaa tai kysymystäkään lausumatta. Katsohan, tuossa hän tulee. Hän ei ollut tielläni tarpeettomasti. Ja nyt hän saapuu kreivin aikaan. Kyllä pikku Suzanne vain saa hänestä ihailtavan säntillisen puolison.»
Sillä välin oli sir Andrew Ffoulkes varoen suunnannut tiensä kallioita alas. Hän pysähtyi kerran pari kuuntelemaan kuiskutusta, jonka oli määrä opastaa hänet Blakeneyn piilopaikkaan.
»Blakeney!» uskalsi hän kuiskata vihdoinkin hyvin varovasti, »Blakeney!
Oletko siellä?»
Silmänräpäyksessä kiersi hän kallion, jota vastaan Percy ja Marguerite nojasivat, ja nähdessään oudon olennon pitkän juutalaisen puvussa, pysähtyi hän äkkiä hämmästyksissään.
Mutta Blakeney oli jo ehtinyt ponnistella pystyyn.
»Tässä olen, ystäväni», sanoi hän nauraen tyhjän leikillisesti, »vaikka näytänkin variksenpelätiltä näissä hiton tamineissa.»
»Tuhat tulimmaista!» huudahti sir Andrew äärettömästi hölmistyneenä huomatessaan johtajansa. »Senkin — —»
Nuoren miehen silmät sattui Margueriteen, ja onneksi sai hän pidätetyksi voimasanansa, jotka oli lausua huomatessaan keikari sir Percyn merkillisen likaisessa asussa.
»Niin!» sanoi Blakeney tyynesti, »senkin — — hm! — — Ystäväni! — Minulla ei ole ollut vielä aikaa kysyä sinulta mitä Ranskassa teit, käskinhän sinun pysymään Lontoossa. Tottelematonko? Mitä? Maltahan, kunnes hartiani parantuvat, niin aimo rangaistus osaksesi koituu.»
»Tuhat tulimmaista! Kyllä sen jaksan kärsiä», sanoi sir Andrew iloisesti naurahtaen, »kun näen sinun olevan niin hengissä, että kykenet selkäänkin antamaan. — — Olisitko suonut, että olisin antanut lady Blakeneyn yksin lähteä matkalle? Mutta taivaan nimessä, mies, mistä olet saanut nuo eriskummalliset vaatteet?»
»Eivätkös olekin vähän tavallisista poikkeavat?» nauroi sir Percy iloisesti. »Mutta hitto vieköön!» lisäsi hän muuttuen äkkiä totiseksi ja arvokkaaksi, »kun nyt kerran olet täällä, emme saa tuhlata aikaa sen enempää. Saattaahan Chauvelin lähettää jonkun meitä etsimään.»
Marguerite oli niin onnellinen, hän olisi voinut jäädä sinne vaikka ainaiseksi kuunnellessaan Percyn satoja kysymyksiä. Mutta kun Chauvelinin nimi mainittiin, säpsähti hän peläten rakkaan henkilön puolesta, jonka hän henkensä kaupalla tahtoi pelastaa.
»Mutta kuinka pääsemme paluumatkalle», kysyi Marguerite, »tiethän ovat sotilaita täynnä täältä Calais'hen asti, ja — —»
»Armaani, emme palaakaan Calais'hen», vastasi Percy, »menemme toiselle puolelle Gris Nez'tä, noin puolentoista mailin päähän täältä. Untolan vene hakee meidät sieltä.»
»Untolan venekö?»
»Niin!» sanoi Percy iloisesti nauraen, »siinä taaskin yksi kepponen. Olisihan minun pitänyt kertoa sinulle jo ennemmin, että heittäessäni kirjelippusen tölliin viskasin sinne myöskin toisen Armand'ille, jonka pyysin hänen jättämään sinne. Se sai Chauvelinin miehineen täyttä laukkaa juoksemaan takaisin Chat Gris'hin saadakseen minut kiinni. Ensimäinen kirje sisälsi oikeat ohjeeni ja siinä oli myöskin määräyksiä vanhalle Briggsille. Käskin hänen poistua kauemmas merelle ja sitten länteen päin. Päästyään näkymättömiin Calais'sta lähettää hän soutuveneen meille tuttuun pieneen niemeen, joka on toisella puolella Gris Nez'tä. Miehet tähystelevät minua — olemme sopineet merkinannosta, ja meillä on hyvä turvapaikka purressa, kun Chauvelin miehineen istuu vakavasti vaanien meitä aivan vastapäätä 'Chat Gris'tä'.»
»Gris Nez'nkö toisella puolella? Mutta missä — — minä en voi kävellä, Percy», valitti Marguerite avuttomasti koettaen ponnistautua pystyyn, mutta huomasikin olevansa aivan kykenemätön seisomaan.
»Kannan sinut, rakkaani», sanoi sir Percy ilman muuta, »sokea liikkaavaa taluttamassa, niinkuin tiedät.»
Sir Andrew oli myöskin valmis tarjoamaan apuaan kallisarvoisen kuorman kantamiseen, mutta sir Percy ei uskonut rakastettuaan muiden kuin omien käsivarsiensa varaan.
»Kun sinä ja lady Blakeney olette päässeet Untolan kannella», sanoi sir Percy nuorelle toverilleen, »ja kun tiedän senkin, etteivät Suzannen silmät tervehdi minua nuhtelevasti, silloin on minunkin aika levätä.»
Vaikka olikin väsynyt, kietoi Percy alati voimakkaat käsivartensa Marguerite raukan uupuneen vartalon ympärille nostaen hänet hellävaroen kuin höyhenen.
Sir Andrew pysytteli hiljaa korvan kuuleman päässä — heillä oli paljon toisilleen sanomista — tahi oikeammin kuiskaamista — jota ei syystuuli kuullut, sillä sekin oli jo vaiennut.
Sir Percy unohti väsymyksen. Hänen hartiansa olivat varmaankin hyvin arat, sillä sotilaat olivat iskeneet kovasti, mutta hänen lihaksensa näyttivät olevan terästä ja tarmonsa melkein luonnoton. Kulku oli väsyttävä, noin puolitoista mailia särmäisillä kallioilla, mutta hetkeksikään hänen rohkeutensa ei lannistunut eikä lihaksensa antaneet väsymyksen voittaa. Edelleen hän asteli varmoin askelin, voimakkaat käsivarret kallisarvoista kantamusta ympäröiden, ja — — siinä hiljaa ja onnellisena levätessään väliin uinahtaen hetkelliseen uneen, toisin ajoin tarkastellen vähin erin valkenevassa aamukoitteessa miellyttäviä kasvoja, raukeita sinisiä silmiä, jotka olivat aina iloiset ja ilmaisivat hyväntahtoista hymyä, kuiskasi Marguerite sanoja, jotka auttoivat lyhentämään taivalta ja vaikuttivat sir Percyyn kuin tyynnyttävä lääke.
Värikäs aamusarastus itäisellä taivaalla ilmoitti päivän koittoa, kun he vihdoinkin saapuivat Gris Nez'n toisella puolella olevaan niemeen. Soutuvene oli jo odottamassa. Se lähestyi saatuaan sir Percyltä merkinannon, ja kaksi tukevaa brittiläistä merimiestä sai kunnian kantaa arvoisan ladyn veneeseen.
Puolen tunnin kuluttua olivat he jo Untolan kannella. Miehistö tietäen isännän salaiset hankkeet, joita se säilytti uskollisesti, ei ollenkaan hämmästynyt nähdessään sir Percyn oudossa valepuvussa.
Armand S:t Just ja muut pakolaiset odottelivat ikävöiden urhoollisen pelastajansa saapumista. Sir Percy ei halunnut kuunnella heidän kiitospuheitaan, vaan suuntasi tiensä yksityishyttiinsä mahdollisimman pian jättäen onnellisen Margueriten veljensä huostaan.
Untola oli valikoidun komea pursi, sillä sir Percy Blakeney rakasti loistoa. Heidän saapuessaan Doveriin oli hän jo ehtinyt pukeutua kallisarvoisiin vaatteisiin, jollaisille hän pani suuren arvon ja piti niitä aina varastossa laivalla.
Suurin vaikeus oli saada sopivat kengät Margueritelle, ja pienen merikadetin suureksi iloksi astui hänen emäntänsä Englannissa maihin pojan parhaissa kengissä.
Loput sivuutetaan vaikenemalla! — vaikenemalla ja iloiten niiden tähden, jotka olivat saaneet kärsiä niin paljon, mutta jotka viimeinkin löysivät suuren, kestävän onnen.
Mutta asiakirjat mainitsevat, että paroni sir Andrew Ffoulkesin ja neiti Suzanne de Tournay de Basseriven häissä, joissa hänen kuninkaallinen korkeutensa Walesin prinssi ja koko hienon maailman valiojoukko olivat saapuvilla, epäilemättä kaunein nainen oli lady Blakeney, ja sir Blakeneyn juhlapuku oli Lontoon nuorten keikarien keskusteluaiheena monet päivät sen jälkeen.
On myöskin totta, että herra Chauvelin, Ranskan tasavaltaisen hallituksen valtuutettu lähettiläs, ei ollut siellä saapuvilla sen enempää kuin muissakaan Lontoon seurustelutilaisuuksissa lordi Grenvillen muistettavien tanssiaisten jälkeen.