AFÄÄRIKANTA.
Paljoa enemmän merkitsevät tässä asiassa kummankin äärimmäisyyden välillä olevat ainekset. Ensinnäkin meidän pääjoukkomme, liikemiehet, joiden mielestä ritarillisuus ei kannata ja suuttumus on lapsellista, mutta jotka eivät voi käsittää, miksi emme pakottaisi Saksaa suorittamaan vahingonkorvausta ja hankkimaan meille varoja, jotta City saataisiin jälleen käyntiin. He unohtavat, että kun Ranska teki näin v:n 1871 jälkeen Berliinille, niin Berliini pääsi niin ankaraan vauhtiin, että ryntäsi päistikkaa suunnattomaan taloudelliseen onnettomuuteen, sillä välin kuin Ranskan talonpoika, joka oli hankkinut pääoman vanhasta sukastaan, menestyi koroilla vähemmän elinvoimaisten luokkain kustannuksella. Onnettomuudeksi on Saksa aloittanut tämänkaltaisen ryöstön omalla esimerkillään. Preussilaiset kenraalit ovat Napoleonin marsalkkain tavoin olleet aina julkeita rosvoja; kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan perimätapoja noudattaen he pakottavat kaupungit lahjomalla pelastamaan itsensä ryöstöstä ja hävityksestä, vieläpä majoituksestakin ja ovat aivan kykenemättömiä jäljittelemään jalomielisyydessä suurta Condéta (vai oliko se Turenne?), joka kieltäytyi ottamasta vastaan erään kaupungin tarjoamaa maksua sillä perusteella, ettei ollut aikonut marssia sen kautta. Raivoa, joka Blücherin valtasi, kun Wellington ei sallinut hänen ryöstää Pariisia, ja hänen huudahdustaan "Mikä kaupunki siinä olisikaan ryöstää!" (tarkoittaen tällöin Lontoota) pidetään yhä vielä soturille varsin luonnollisena. Ja niitä veroja, joita preussilaiset kenraalit äskettäin ovat kiristäneet valtaamiltaan Belgian ja Ranskan kaupungeilta, täytynee kai pitää lunnaina eikä tavallisena rikollisena rosvouksena. Mutta vaikka täten luovutaankin vaatimasta rangaistusta rosvouksesta, niin eivät saksalaiset juuri voine valittaa, jos heiltä itseltään otetaan lunnaita, kun sotaonni kääntyy heille vastaiseksi. Liegen, Lillen ja Antverpenin täytyy saada rahansa takaisin korkoineen; ja Rheimsillä on esitettävänä suuri rakennuslasku. Mutta meidän itsemme pitäisi tarkoin pidättyä kiristyksestä. Meidän ei pitäisi myydä vertamme eikä armoamme. Jos myymme jompaakumpaa näistä, niin olemme sotarosvoja yhtä hyvin kuin Blücherkin.
Eikä meidän pidä erehtyä tahrimaan käsiämme vaatimalla muka kostoksi korvausta. Se mies, joka ajattelee, että edes kaikki Saksan rahat voisivat sovittaa yhden ainoan brittiläisen rumpalipojan hengen, olisi ammuttava pelkästään ilmaistaksemme sen tunteen, että hän on arvoton elämään. Me asetamme alttiiksi henkemme kuten saksalaiset omansa; ja vain tässä aivan erikoisessa rahassa meidän olisi maksettava tai otettava vastaan maksu. Meidän ei suinkaan pitäisi sanoa Kaiserille sodan päätyttyä: "Roisto, sinä et voi koskaan korvata Louvainin kirjastoa tai Rheimsin veistokuvia; ja siitä seuraa loogillisesti, että sinun on tyhjennettävä taskusi meidän taskuihimme." Paljoa parempi on sanoa: "Jumala antakoon meille kaikille anteeksi!" Jos emme voi kohota tälle tasolle, jos meidän on tahrittava kätemme ryöstöllä, niin sanokaamme sitä ainakin ryöstöksi, mutta älkäämme saastuttako kieltämme ja sieluamme antamalla sille hienoja nimityksiä.