JÄRJEN SANOJA SODASTA
Englantilaisen "kapinoitsijan" arvostelua
Kirj.
BERNARD SHAW
Suom. Toivo Wallenius
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.
"Puhjetkoon europpalainen sota — kenties sota kolmiliiton ja kolmisopimusvaltain välillä, jota niin moni englantilainen ja saksalainen sanomalehtimies ja politikoitsija ajattelee rikollisen kevytmielisesti. Jos taistelijat osoittautuvat tasaväkisiksi, niin se voi ensimmäisten taistelujen jälkeen kyteä edelleen kolmekymmentä vuotta. Minkä verran on Lontoossa tai Manchesterissa tai Chemnitzissä tai Bremenissä tai Milanossa väestöä sen päättyessä?"
("The Great Society", kirj. Graham Wallas, kesäk. 1914.)
Nyt on koittanut aika rohkaista mielensä ja ryhtyä puhumaan ja kirjoittamaan sodasta järkevästi. Ensinnä jo sen herättämä kammokin huumasi ajattelevimmat meistä; ja nytkin saattavat ainoastaan ne, jotka eivät ole suoranaisessa kosketuksessa tämän järkyttävän mullistuksen kanssa tai joille se ei ole tuottanut suuria kärsimyksiä, ajatella sitä järkevästi tai kuulla toisten keskustelevan siitä kylmäverisesti. Mitä ajattelemattomiin tulee, niin en uskaltaisi edes vihjatakaan sellaista, että he olivat alkuviikkoina säikähtyneet aivan suunniltaan; sillä tiedän liiankin hyvin, ettei brittiläinen siviilihenkilö salli epäiltävän ehdotonta rohkeuttaan: vain kokeneille sotilaille ja muukalaisille on heikkoutta todistava pelko luvallinen. Mutta varmasti he olivat — sanoisinko: hiukan kuohuksissa? He tunsivat tuona juhlallisena hetkenä, että Englanti oli hukassa, jos yksi ainoa petturi heidän keskuudessaan päästäisi kaiken maailman kuuluville totuuden jostakin asiasta. Minulle se oli vaarallista aikaa. Minä en pidä hevillä kieltäni kurissa: ja synnynnäinen draamallinen taipumukseni ja näytelmäkirjailijan ammattitottumus estävät minua tarkastelemasta asiaa yksipuolisesti, vaikka mukavimpana tuloksena kaikinpuolisesta tarkastelusta onkin joutuisa "lynkkaus". Sitä paitsi aion siihen asti, kunnes home-rule herää nykyisestä valekuolleisuudestaan, säilyttää irlantilais-oikeuteni arvostella Englantia jossain määrin syrjäisenä kuin muukalainen ja hiukan pahanilkisen halukkaana riistämään siltä omahyväisyyden. Lordi Kitchener teki tuonoin erehdyksen nuhdellessaan irlantilaisia vapaaehtoisia siitä, etteivät nämä rientäneet ripeämmin puolustamaan "maatansa". Toistaiseksi he eivät tunne sitä vielä maaksensa. Hänen olisi pitänyt pyytää, että he saapuisivat kuten ennenkin auttamaan vanhaa Englanti raukkaa kovassa kamppailussa. Silloin hän olisi puhunut oikein.
Tunnustettuani näin vilpittömästi puolueellisuuteni, jonka voitte ottaa huomioon kuten ampujakin tuulen vaikutuksen, esitän mielipiteeni oikeassa arvossaan. Niistä on jonkin verran hyötyä; sillä kuinka suuresti lienenkin ennakkoluulojen tai ilkeyden sokaisema, eivät minun ennakkoluuloni tässä kysymyksessä kuitenkaan ole samoja kuin ne, jotka sokaisevat brittiläisen isänmaanystävän, ja sen vuoksi uskon melkoisen varmasti näkeväni sellaista, mikä ei vielä ole osunut hänen silmiinsä.
Kaikkein ensinnä en käsitä tätä sotaa sellaiseksi tilanteeksi, joka on sulattanut hallitukset ja kansat täydelliseksi ja samanmieliseksi yhteisyydeksi ikäänkuin yhteistä vihollista vastaan. Näen Englannin kansan yhdistyneen inhoamaan ja uhmaamaan preussilaisen junkerismin katsantokantoja ja toimia. Ja näen Saksan kansan kuohuvan pohjiaan myöten samallaisesta vastenmielisyydestä englantilaista junkerismia kohtaan ja suuttuneena meidän ilmeisestä petoksestamme ja kaksimielisyydestämme, kun kävimme sen kimppuun hetkellä, jolloin sitä uhkasi äärimmäinen vaara Ranskan ja Venäjän taholta. Näen, että molemmin puolin junkkarit ja militaristit ovat narranneet kansakunnat — valitettavasti ei kokonaan vastoin niiden tahtoa! — kohdistamaan toisiinsa sen vimman, mikä niiden olisi pitänyt säästää tuhotakseen junkerismin ja militarismin omassa maassaan. Ja näen Englannin ja Saksan junkkarien ja militaristien ahneesti tarttuvan tilaisuuteen, jota he ovat turhaan ikävöineet monet vuodet, tilaisuuteen murskata toinen toisensa ja tehdä omasta harvainvallastaan maailmaa hallitsevan sotilasvallan. Epäilemättä olisi tämän traagillisen väärinkäsityksen sankarillisin parannuskeino sellainen menettely, että molemmat armeijat ampuisivat upseerinsa ja palaisivat kotiin korjatakseen maalla satonsa ja pannakseen kaupungeissa toimeen vallankumouksen. Ja vaikka tämä ei olekaan nykyään käytännöllinen ratkaisu, niin se on silti vilpittömästi mainittava, koska se tai jokin sentapainen menettely on aina mahdollinen voitetussa asevelvollisuusarmeijassa, jos johtajat kannustavat sitä ponnistamaan yli ihmisvoimien, kun sen silmät avautuvat huomaamaan, että naapureitaan murhatessaan se puree poikki nenänsä tehdäkseen kiusaa kasvoilleen, puhumattakaan siitä että se sitoo militarismin ja junkerismin sietämätöntä iestä yhä lujemmin omaan niskaansa. Mutta nyt ei ole mitään mahdollisuutta — tai, kuten meikäläiset junkkarit sanoisivat, mitään vaaraa — että meidän sotilaamme antautuisivat niin hillittöminä terveen järjen valtaan. He ovat astuneet sotapalvelukseen vapaaehtoisesti; he eivät ole joutuneet häviölle eivätkä luultavasti joudukaan; heidän liikenneyhteytensä ovat koskemattomia ja ateriansa kohtalaisen säännöllisiä; he ovat yhtä taistelunhaluisia kuin upseeritkin; ja Preussia vastaan taistellessaan he vastustavat harkitumpaa, tietoisempaa, tyrannimaisempaa, mieskohtaisesti julkeampaa ja vaarallisempaa militarismia kuin heidän omansa on. Mutta myöskin vapaaehtoisella ammatti-armeijalla on kuten siviilihenkilöilläkin raja, jota pitemmälle verotusta, vararikkoisuutta, kieltäymyksiä, kauhuja ja häiriöitä ei voi ulottaa aiheuttamatta vallankumousta tai yhteiskunnallista hajaannusta, jotka ovat vieläkin tuhoisampia kuin alistuminen voittajan valtaan. Mainitsen kaiken tämän, en herättääkseni kevytmielisesti vastenmielisyyttä, vaan siitä syystä että sotilashenkilöt puhuvat nyt tästä sodasta ikäänkuin se muodostuisi pysyväiseksi ilmiöksi. Luullakseni he unohtavat tällöin, että nykyaikaisten sotatoimien aiheuttama kulutus on paljoa suurempi kuin koskaan ennen verrattuna siihen kaikkein korkeimpaan tuotantomäärään, mikä on mahdollinen sota-ajan rajoitusten vallitessa.