TUOMIOPÄIVÄ.
Toivoaksemme ei sodan loputtua Europan asioita ratkaise ryhmä miekankalistajia, jotka istuvat maahan kaadetun rummun ympärillä kukistetussa Berliinissä tai Wienissä, vaan jonkinlainen kongressi, jossa ovat edustettuina kaikki vallat (niiden joukossa ehdottomasti myöskin Amerikan Yhdysvallat). Aavistan meitä uhkaavan sellaisen vaaran, että tämä kongressi tuottaa meille suuren yllätyksen ja me taasen aiheutamme tarpeettomia ja kohtuuttomia vaikeuksia esiintymällä siinä Loukatun Viattomuuden edustajina. Siinä osassa ei meitä hyväksytä. Sellainen kongressi on varmaankin pitävä meitä maailman riidanhaluisimpana kansana preussilaisten jälkeen (jos se tekee edes tätäkään poikkeusta). Olen aivan selvillä siitä, että tämä ennustus herättää melkoista kummastusta ja suuttumusta ylevämielisemmissä (hochnäsig, sanoisivat saksalaiset) lukijoistani. Sallittakoon minun sen vuoksi lieventää sitä käsittelemällä hiukan laajemmin junkerismi- ja militarismi-kysymystä yleensä sekä sitä kirjallista propagandaa Englannin ja Potsdamin välisestä sodasta, jota on aivan avoimesti harjoitettu kummallakin puolella viimeksi kuluneiden neljänkymmenen vuoden aikana. Pyydän lukijoitani säilyttämään kärsivällisyytensä tämän kiusallisen toimituksen kestäessä. Jos se käy sietämättömäksi, niin he voivat laskea tämän lehden kädestään ja huojentaa mieltään sanomalla parikymmentä kertaa Kaiseria Attilaksi ja Keir Hardie'a kavaltajaksi. Toivottavasti he ovat sitten kylliksi virkistyneet aloittaakseen uudestansa. Sillä saksalaisia ei vahingoiteta soimaamalla Kaiseria tai Keir Hardie'a tai minua; mutta meillä on varmasti hyötyä saadessamme selvemmän käsityksen valtiollisesta tilanteesta. Sitä paitsi en usko, että aito englantilainen on sisimmässä sydämessään ihastunut Loukatun Viattomuuden osaan sen enempää kuin minäkään. Hän omaksuu sen vain siitä syystä, että sanotaan hänen arvonsa vaativan sitä.