KUINKA MAA OTTI SEN VASTAAN.
Samalla haavaa kuin hän sanoi, ettemme voineet "pysyä syrjässä käsivarret ristissä" katsellen, kuinka ystäväämme ja naapuriamme Ranskaa "pommitettiin ja piestiin", nousi koko maa hänelle suosiotaan paukuttamaan. Ulkoasiainministeriön epäluottamus yleistä mielipidettä kohtaan, englantilais-ranskalaisen sotasuunnitelman salaaminen, entente'n piilottaminen "kveekkarin hattuun", Englannin yleisön ja Kaiserin petkuttaminen samalla tekosyyllä, kaikki tämä oli ollut kerrassaan tarpeetonta ja epäsuosittua, kuten useimmat niistä keksinnöistä, joita diplomaatit pitävät älykkäinä ja makiavellimaisina. Englannin yleisö oli kaiken aikaa seisonut Winston Churchillin takana. Se oli tahtonut Sir Edwardia tekemään juuri samoin kuin Sasonovkin tahtoi ja kuten minä The Daily News'in palstoilla ehdotin tehtäväksi yhdeksän kuukautta sitten, nimittäin aseistautumaan hampaita myöten välittämättä kustannuksista, jotka eivät olisi tuntuneet meistä enempää kuin kirpunpurema, ja ilmoittamaan Saksalle, että jos se koskisi Ranskaan sormellaankaan, niin liittyisimme Ranskaan lyödäksemme sen häviölle; samalla olisimme lohdutukseksi moisesta uhkauksesta vakuuttaneet, että tekisimme aivan samoin Ranskalle, jos se kevytmielisesti rikkoisi rauhan käymällä Saksan kimppuun. Ei yksikään epävirallinen englantilainen, joka oli leipänsä arvoinen, halunnut honottaa tekohurskaasti meidän rauhanrakkaudestamme ja kunnioituksestamme sopimuksia kohtaan, tuskallisen velvollisuuden juhlallisesta täyttämisestä ja muusta senkaltaisesta kuvottavasta sekoituksesta koulumestarin lörpötystä, kylälehtien hölynpölyä ja kinematografi-melodraamaa, johon meidät uhattiin hukuttaa. Me olimme täysin valmiit iskemään Kaiseria päähän opettaaksemme hänelle, että jos hän aikoi tallata jalkoihinsa Europan, lukien mukaan uuden ystävämme Ranskan ja karskin pikku Belgian, niin hän ei ollut ottanut lukuun vanhaa Englantia. Ja tätä taistelunhaluista, mutta täysin suorasukaista ja inhimillistä kantaa ei kansakunnan tarvinnut laisinkaan puolustella, sillä se ei tietänyt, että me yllätimme Kaiserin tukalassa asemassa tai että ranskalais-venäläinen liitto oli uhannut rauhaa aivan yhtä suuressa määrin kuin itävaltalais-saksalainenkin. Mutta ulkoasiain-ministeriö tiesi sen varsin hyvin ja alkoi sen vuoksi suurissa määrin valmistella tarpeettomia, typeriä ja jotensakin tympäiseviä puolusteluja. Kansakunnalla oli puhdas omatunto, se ei ollut ensinkään vikapää hyökkäävään strategiaan: ulkoasiain-ministeriöllä oli kädet veressä, mutta se ei halunnut päästää asiata julkisuuteen. Siitä johtuivat sen saarnat.