H. G. WELLS KOHOTTAA MAANSA LIPUN.
Ratkaisevalla hetkellä ryhtyi H.G. Wells puhumaan kansakunnan äänellä. Kun hän kohdisti raivonsa sähköpurkauksena "tuohon marssivaan mielettömyyteen Europan sydämessä", niin hän toi ilmi vuosikausia tukahutettuna kyteneen kapinan sitä öykkärimäisyyttä ja ylimielisyyttä ja kerskailua vastaan, joka sanoo itseään vereksi ja raudaksi ja panssaroiduksi nyrkiksi ja Jumalaksi ja omaksitunnoksi ja yleensä kaikeksi, mikä kuuluu suuremmoiselta. Nietzschen tavoin meitä "ravittiin" kansanvaltaisten sanomalehtimiesten vankilarangaistuksilla majesteetinloukkauksesta, Kaiserin esi-isillä ja hänen tehtävällään ja hänen evankeliumillaan alistumisesta ja kuuliaisuudesta, kun oli kysymys köyhistä, ja kaksintaistelun lieventämästä auktoriteetista, kun oli kysymys rikkaista. Maailma oli käynyt ärtyisäksi ja halusi kiihkeästi, että ne, jotka miekkaa kalistelevat, hukkukoot miekkaan. Ei kukaan välittänyt rahtuistakaan sopimuksista: meidän jotka olimme nähneet Berliinin sopimuksen ratkeavan, kun Itävalta 1909 julkeasti valtasi Bosnian ja Herzegovinan, meidän ei tosiaankaan kannattanut puhua sopimusten pyhyydestä, joskaan eivät ulkoasiain-ministeriöiden paperikorit olleetkaan täynnä revittyjä "paperinpaloja", mikä muutoin oli hyvä asia; sillä kenraali von Bernhardin olettamus, että olosuhteet muuttavat sopimukset, ei ole Machiavellilta lainattu, se on lakikirjoista saatu typeryys. Katujen mies ei ymmärtänyt paljoa, tuskinpa rahtuistakaan Serbiasta tai Venäjästä tai yleensä niistä korteista, joilla diplomaatit pelasivat alituista "mustaa Pekkaansa". Meitä ärsytti aivan sietämättömästi preussilainen militarismi ja sen tapa halveksia meitä ja ihmiskunnan onnea ja selvää järkeä; ja niin me nousimme kapinaan ja kävimme sen kimppuun. Me olemme lähteneet liikkeelle nujertaaksemme Kaiserin aivan samoin kuin lähdimme nujertamaan Mahdin. Wells ei maininnut laisinkaan sopimusta. Hän sanoi vain: "Tuolla on hirviö, jota kaikki vapautta rakastavat ihmiset vihaavat; ja lopultakin me ryhdymme taistelemaan sitä vastaan." Ja diplomaatteihin kyllästyneenä sanoi yleisö: "Tepä sanoitte jotakin!" Me emme pysähtyneet kysymään omiltatunnoiltamme, onko preussilainen olettamus, että sivistyneen maailman herruus kuuluu saksalaiselle kulttuurille, todellakin omahyväisempi kuin englantilainen olettamus, että merien herruus kuuluu Britannian kaupalle. Ja turvallisina saarelaisina me olimme yhtä kykenemättömiä kuin ennenkin huomaamaan sitä hirvittävää sotilaallista vaaraa, mikä koitui Saksalle maantieteellisestä asemastaan, kun sillä oli Ranska ja Englanti länsirintamallaan ja Venäjä itärintamallaan: kaikki kolme liittyneinä tuhotakseen sen; ja kuinka järjetöntä oli pyytää Saksaa odottamaan murto-osa sekuntia, ennenkuin se hyökkäsi läntisen vihollisensa kimppuun, kun se ei kerran voinut saada mitään varmoja lupauksia läntisen vihollisensa tarkoituksista. "Me olemme nyt pakkotilassa, eikä pakko tunne mitään lakeja", sanoi valtakunnan kansleri valtiopäiville. "Se on meille kysymys elämästä ja kuolemasta", sanoi Saksan ulkoasiain-ministeri meidän lähettiläällemme Berliinissä, kun tämä oli äkkiä osoittanut harvinaista harrastusta Lontoon-sopimusta kohtaan, joka oli v:lta 1839 säilynyt vielä loukkaamattomana monen myöhemmän samankaltaisen "paperinpalasen" rippeen joukossa.
Meidän lähettiläämme tuntuu olleen sitä mieltä, ettei tarvinnut pitää niin suurta kiirettä. Voivathan saksalaiset marssia Ranskaan Verdunin ja Toulin välisen linnoitusvyöhykkeen kautta, jos he eivät todellakaan malttaneet odottaa muutamaa päivää siltä varalta, että Sir Edward Greyn vakuuttava puhe ja viehättävä luonne saisi Venäjän pehmenemään ja Itävallan vakuutetuksi rikoksestaan. Tällöin valtakunnan kansleri, joka ei ole aivan täydellinen enkeli, kysyi, olimmeko ottaneet lukuun, mitä maksoi asettua elämänsä puolesta taistelevan valtakunnan tielle (sillä nämä militaristiset valtiomiehet uskovat täydellä todella, että kansakunnan voi surmata tykinlaukauksilla). Se oli uhkaus; ja koska me emme välittäneet yhtään Saksan vaarasta emmekä suvainneet uhkauksia vallalta, joka meillä nyt oli käsissämme, niin sai rasva jäädä tuleen liekehtimään hurjemmin kuin konsanaan ennen. Vain yksi lopputulos oli mahdollinen, kun mieltenkuohu, kansallinen itsekkyys ja molemminpuolinen tietämättömyys tuolla tavoin iskivät yhteen.